Ongelmat kuntoon viikonlopun aikana!

29.9.2018 Iiro Rantalan ooppera Pikaparantola Kansallisoopperassa Helsingissä

Säveltäjä Iiro Rantalan ja libretisti Minna Lindgrenin yhteistyön tuloksena syntynyt Pikaparantola-ooppera on ollut viime aikoina runsaasti esillä. Vähempikin puffaaminen olisi riittänyt, sillä neljä Kansallisoopperan Alminsalin esitystä myytiin täyteen helposti. Kotimaisen oopperan kantaesitys on tietysti aina iloinen asia - ja on hyvä, että teos saa tuoreeltaan lisäesitykset Turussa, Oulussa ja Kuopiossa.

Itse pidin Pikaparantolan parhaana puolena Rantalan sieltä täältä ammentavaa musiikkia ja sen loistavaa orkestrointia (Arttu Takalo). Sävellys vilisi viittauksia ja tyylilainoja, joiden hauskuus saattoi mennä ohi oopperan historiaa ja teoksia heikommin tuntevilta katsojilta. Lindgrenin libretossa oli oivaltavaa huumoria ja hilpeitä lainauksia mm. iskelmäsanoituksista. Sitä vaivasi kuitenkin monin paikoin ähky: nokkeluuksia ja verbaalista iloittelua oli tungettu yhteen kohtaukseen tai numeroon aivan liikaa. Aikamme ilmiöitä oli ahnehdittu mukaan turhan paljon - varsinkin kun ajan hermolla ei varsinaisesti oltu. Kyllä ihqut sun muut taajaan viljellyt nuorisolaisten ilmaisut ovat jo takavuosien juttu... Ja uskoakseni katsojat olisivat viihtyneet ilman monia navanalusjuttuja, jotka vaikuttavat minusta aina halpahenkiseltä yleisön kosiskelulta.

Minua huvitti kovasti oopperan perinteiden hienovarainen pilkkaaminen; esimerkiksi Respan esittämä habanera-parodia ja toisen näytöksen älytön naamioleikki, joka taisi viitata Figaron häihin. Maria Sidin ohjaus nojasi vahvasti musikaali- ja varietee-perinteisiin, joten lopputulos oli vauhdikas ja kepeä. Kokonaisuus ei kuitenkaan jaksanut kantaa teoksen loppuun saakka, mihin oli syytä niin tekijöissä kuin ohjaajassa. Toisessa näytöksessä tarinan kaari hajosi ja pari rakkausduettoa tuntuivat olevan aivan väärässä seurassa. Varmaan Rantala ja Lindgren olivat tehneet tämän tarkoituksella... Yksinkertaisen toimivasta visuaalisesta puolesta vastasivat Anna Kontek (lavastus ja puvut) ja Joonas Tikkanen (valaistus- ja videosuunnittelu).

Teokseen oli löydetty hyvät solistit: Johanna Rusanen (Sopraano) ja Päivi Nisula (Respa) olivat omaa luokkaansa niin laulullisesti kuin näyttelijöinä. Hannu Niemelä (Parantaja) jäi niljakkeena vähän puolitekoiseksi ja monien fraasien lopuissa olisin kaivannut enemmän tarkkuutta. Markus Nykänen (Tenori) ja Waltteri Torikka (Aviomies) tekivät vakaat roolityöt. Kuoron sijaan oopperassa oli neljän henkilön lauluensemble (Anu Hostikka, Ann-Marie Heino, Heikki Hattunen ja Samuli Takkula), joka esitti parantolan asiakkaita. Kalle Kuusava toimi kapellimestarina ja hoiti osuutensa hyvin.

Pitkä, mutta antoisa iltapäivä Musiikkitalossa

29.9.2018 Kuoro- ja orkesterikavalkadi Musiikkitalossa Helsingissä

29.9.2018 Kupillinen kamarimusiikkia -konsertti Musiikkitalossa Helsingissä

29.9.2018 Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesteri, joht. Kornilios Michailidis, sol. Gustav Schantz, piano Musiikkitalossa Helsingissä

Sulasolin Helsingin piirin järjestämä kuoro- ja orkesterikavalkadi alkoi Musiikkitalossa jo kymmeneltä aamupäivällä. Itse pääsin paikalle vasta puolen päivän maissa, mutta ehdin sentään kuulemaan seitsemän eri esitystä. Esiintyneet kokoonpanot olivat Naiskuoro fem@il singers, Melodie, Kumpulan Kuoro, Lauluyhtye BellaCanta, Helsingin Kannelkuoro, Kamarikuoro Kaamos ja Lauluyhtye Fake Five. Kuulimme tasoltaan vaihtelevia, mutta yhtä kaikki mielenkiintoisia esityksiä - sekä klassikoita että kepeämpiä viihdenumeroita. Parhaimmaksi rankkaan Kamarikuoro Kaamoksen, jota johti Visa Yrjölä.

Heti kuorokavalkadin perään oli pieni Sibelius-Akatemian järjestämä konsertti otsikolla Kupillinen kamarimusiikkia. Ilmo Ranta johdatti meidät ohjelmaan, joka oli tällä kertaa ranskalaista laulumusiikkia - viitaten jo seuraavaan konserttiin. Sopraano Mariia Bertus ja pianisti Antti Haho esittivät Poulencilta kolme laulua (Le présent, Chanson ja Hier) sekä Kuulalta laulut Sinipiika ja Jääkukkia. Toisena duona esiintyivät sopraano Virva Puumala ja pianisti Juho Lepistö. Ohjelman muodostivat Faurén Les berceaux, Debussyn Green ja Spleen sekä Lisztin Oh! quand je dors. Mainioita tulkintoja olivat kaikki; erityisesti minua miellytti Puumalan upean tumma äänenväri.

Iltapäivän päätti Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesteri tarjoamalla kokoranskalaisen ohjelman. Kreikkalainen kapellimestari Kornilios Michailidis oli valinnut alkuun Debussyn herkän ja sensuellin Faunin iltapäivän, jonka impressionistinen tunnelma vei kuulijan melkeinpä toiseen todellisuuteen. Ihanan huilusoolon soitti Enna Puhakka. Seuraavana kuultu Poulencin Sinfonietta oli tasapainoinen ja raikas esitys, jossa hallitsevaan kepeyteen sekoittui ajoittain tummempiakin sävyjä.

Väliajan jälkeen siirryttiin Ravelin musiikkiin: Pianokonsertto G-duuri soi hämmästyttävän kypsänä ja ammattimaisena tulkintana. Tämä oli osaltaan loistavan solistin, ruotsalaisen Gustav Schantzin ansiota. Konserton jazz-vaikutteet ovat aina yhtä vetävää kuultavaa. Päätösnumerona oli Daphnis et Chloé, sarja nro 2. Ravel kokosi balettimusiikistaan kaksi sarjaa konserttikäyttöön. Niistä nyt kuultu "kakkonen" on huomattavasti suositumpi ja siihen on lisätty mahdollisuus kuoron käyttöön. Tämän esityksen laulajisto oli koottu kolmesta kuorosta: Somnium Ensemble, Hämäläis-Osakunnan Laulajat ja Kamarikuoro Kaamos. Kyllä oli hienoa kuultavaa!

Maestro Schiff taas Helsingissä

28.9.2018 Radion sinfoniaorkesteri, joht. ja sol. András Schiff, piano Musiikkitalossa Helsingissä

RSO:n konsertin alkupuoli oli yli tunnin ajan täyttä wieniläisklassismin tykitystä: Joseph Haydnin Sinfonia nro 82 C-duuri "Karhu" ja Ludwig van Beethovenin Pianokonsertto nro 1. Kapellimestarina ja pianosolistina toimi András Schiff, jonka lähes ujo olemus on aina yhtä hurmaava. Hän on vieraillut Suomessa monesti ja on täällä hyvin pidetty - tämäkin konsertti oli loppuunmyyty.

Haydnin sinfonia soi Sir Andrásin johdolla ripeästi ja eloisasti, usein jopa leikkisästi. Schiffillähän ei ole muodollista kapellimestarin koulutusta, joten hänen persoonallista johtamistaan on piristävää ja hauskaa seurata. Beethovenin konsertossa pianolegenda oli elementissään ja näytti paitsi suvereenin taituruutensa solistina, myös kykynsä tasapainoisen kokonaisuuden rakentamisessa. Schiff nousi aina välillä pianotuoliltaan johtamaan orkesteria. Varsinaista herkuttelua!

Pianokonserton jälkeen kuultiin pienenä ylimääräisenä Béla Bártókin Rondo nro 1 C-duuri, joka toimi hyvänä siirtymänä viimeistä teosta ajatellen. Väliajan jälkeen oli nimittäin vuorossa Bártókin Musiikkia kieli- ja lyömäsoittimille ja celestalle. Schiff on asettanut synnyinmaansa Unkarin konserttiboikottiin, mutta maanmiehensä Bártókin musiikkia hän esittää mielellään. Hieno esitys kuultiin tästäkin kappaleesta, vaikka yleisön hillitön köhiminen melkein tuhosi ensimmäisen osan herkän ja hiljaisen fuugan.

Tosca kannatti käydä katsomassa

27.9.2018 Giacomo Puccinin ooppera Tosca Kansallisoopperassa Helsingissä

Voi vietävä! Voiko siitä olla yli kahdeksan vuotta, kun olen viimeksi nähnyt Puccinin Toscan livenä? Kai omaa listaani on uskottava, joten Kansallisoopperan uuteen produktioon oli ilman muuta ostettava lippu.

Christof Loyn ohjaus vaikutti päällisin puolin samankaltaiselta, ajattoman perinteiseltä (ja vähän tylsältä) toteutukselta, kuin muissakin Kansallisoopperan viimeisimmissä klassikkotuotannoissa. Tällä linjalla on haettu tuotannoille pitkää elinkaarta. Tarkemmalla syventymisellä huomasi kuitenkin älykkäitä ja harkittuja yksityiskohtia, joilla ohjaaja on korostanut draaman sisältöjä tai nostanut esille monesti taustalle häviäviä seikkoja. Käsiohjelmassa Loy kertoo, että hänen keskeinen ideansa on ollut kahden aikakauden suhde teoksessa: Cavaradossi edustaa muutosta ja tulevaisuutta, vallankumouksen ihanteita ja Scarpia konservatiivista aristokratiaa. Erikoinen painopiste, sillä juuri tässä ohjauksessa Scarpiasta oli riisuttu se perinteinen aristokraattisuus! Tapahtumien kehittymiseltä söi hieman tehoja se, että Floria Tosca tuntui käyvän alusta saakka ylikierroksilla. Henkilöohjauksessa oli kuitenkin paljon pieniä kultajyviä ja vähät joukkokohtaukset olivat näyttäviä.

Christian Schmidtin kädenjälki lavastuksessa ja puvuissa oli kaunista ja tyylikästä. Pidin ensimmäisen näytöksen kirkkointeriööristä, joka muuntui Palazzo Farneseksi sekä kolmannen näytöksen monumentaalisesta Castel Sant'Angelosta. Puvuissa oli yhdistelty mielenkiintoisesti eri aikakausia. Esityksen johti Kansallisoopperan päävierailija Patrick Fournillier. Orkesterin osuus oli jälleen kerran loistava - paletista löytyi värejä joka lähtöön ja tapahtumien ydinkohdissa musiikki soi milloin riipaisevana, milloin hyytävänä.

Liettualaissopraano Aušrinė Stundytė oli vaativan roolinsa tasalla ja latasi kaikkensa hittiaariaan Vissi d'arte, vissi d'amore. Savonlinnasta tuttu tenori Andrea Carè onnistui Cavaradossina laulullisesti, mutta hänen lavakarismansa ei ollut kaksinen. Ohjauksen vuoksi Carèn sijainti näyttämöllä ei ollut aina optimaalinen laulun kuuluvuuden ja vaikutelman kannalta. Tuomas Pursion Scarpiassa oli piristävää uutta näkemystä - nuoremman ihmisen turmeltuneisuutta. Pienemmissä rooleissa hyvää työtä tekivät mm. Heikki Aalto (sakristaani), Tapani Plathan (Angelotti), Matias Haakana (Spoletta) ja Nicholas Söderlund (Sciarrone).

Vielä parempaa Vinciä!

25.9.2018 Leonardo Vincin ooppera Gismondo, re di Polonia Theater an der Wienissä

Olin kolme vuotta sitten Theater an der Wienissä kuuntelemassa Leonardo Vincin oopperan elämäni ensimmäistä kertaa. Kerroin positiivisesta kokemuksesta blogissani: http://oopperaa.blogspot.com/2015/09/barokkiharvinaisuus-wienissa-24.html.

Nyt vuorossa oli minulle toinen Vincin ooppera. Paikka oli sama Theater an der Wien ja teoksena Gismondo, re di Polonia (Sigismund, Puolan kuningas) vuodelta 1727. Juoni pyörii Sigismund II:n, viimeisen Jagello-dynastian kuninkaan, huolien ja murheiden ympärillä. Sigismund hallitsee valtioliiton myötä myös Liettuaa, jonka herttua aiheuttaa poliittisia ongelmia. Kuten asiaan kuuluu, on Sigismundin poika tietenkin rakastunut herttuan tyttäreen. Tarinan kruunaa se, että lisäksi Sigismundin tytär on lääpällään herttuaan itseensä! Mutta onneksi Sigismund on viisas ja armollinen hallitsija ja kaikki ratkeaa parhain päin...

Ilta oli musiikillisesti erittäin hieno ja onnistunut. Tämän konserttiesityksen orkesterina oli puolalainen {oh!} Orkiestra Historyczna, jota johti konserttimestarina soittanut Martyna Pastuszka. Voi miten syvällistä ja nautinnollista musisointia - soittajien into oikein paistoi useimpien kasvoilta! Vincin sävellyksessä oli kiinnostavaa, tavallisuudesta poikkeavaa instrumentaatiota. Esimerkiksi ensimmäisen näytöksen lopun lemmenkipeästä satakielestä kertovassa aarissa oli käytetty kekseliäästi huiluja ja käyrätorvia. Musiikki ei ollut lainkaan pitkästyttävää, vaan usein hyvin eloisaa ja vilkasta ja ainakin koskettavaa kautta linjan.

Oopperassa on seitsemän solistia, joista neljä oli kontratenoreita (Gismondo: Max Emanuel Cencic, Ottone: Yuriy Mynenko, Ernesto: Jake Arditti ja Ermanno: Nicholas Tamagna). Olipa hieno alku teokselle, kun kaikki neljä miestä olivat lavalla samanaikaisesti! Kaikki onnistuivat todella hyvin, mutta suosikkini oli Mynenko, jonka ääni oli sävykkäin ja joka ilmensi Ottonen tunnetiloja loistavasti myös ilmeillään ja olemuksellaan. Naissolistit (Cunegonda: Sophie Junker, Primislao: Aleksandra Kubas-Kruk ja Giuditta: Dilyara Idrisova) eivät olleet laulajina lainkaan miehiä huonompia. Ihailin Junkerin säteilevää olemusta ja Kubas-Krukin uskottavuutta housuroolissaan.

Hartaan odotuksen loppu

24.9.2018 Jonas Kaufmann, tenori & Helmut Deutsch, piano Wiener Konzerthausissa

Olen nähnyt tenori Jonas Kaufmannin muutaman kerran oopperalavalla, mutta vasta nyt pääsin Wienin Konzerthausissa kuulemaan häntä lied-konsertissa. Kyllä tätä oli odotettukin! Pianistina oli alan tunnettu nimi Helmut Deutsch (s. 1945). Mies toimi ennen eläköitymistään 28 vuotta lied-professorina Münchenissä ja monet huippulaulajat - ml. Jonas Kaufmann - ovat hänen entisiä oppilaitaan.

Konsertin alkupuoliskolla kuultiin kuusi Franz Lisztin laulua sekä viisi Gustav Mahlerin laulua Friedrich Rückertin runoihin. Väliajan jälkeen saatiin nauttia Hugo Wolfin seitsenosaisesta Liederstrauß-sarjasta ja Richard Straussin sarjasta Vier letzte Lieder.

Kahden huippuammattilaisen yhteistyö tuotti kaunista hedelmää. Konsertti oli tasapainoinen ja puhutteleva, lied-taiteen kauneutta parhaimmillaan. (Mutta täytyy todeta, että Straussin Frühling miellyttää minua kuitenkin enemmän sopraanoversiona.) Duo palkitsi aina uusiutuvat hurjat suosionosoitukset peräti viidellä ylimääräisellä. Tässähän alettiin lähestyä jo Grigori Sokolovin lukuja!

Puntilan rellestys jätti muut varjoonsa

22.9.2018 Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti Helsingin Kaupunginteatterissa

Bertolt Brecht pakeni Saksasta vuonna 1933 ja päätyi monien vaiheiden jälkeen Hella Wuolijoen kutsumana Suomeen yli vuoden ajaksi. Kesällä 1940 hän asui runsaan kuukauden Wuolijoen vieraana Iitissä, Marlebäckin kartanossa. Tänä aikana syntyi heidän yhteistyönsä tuloksena näytelmä Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti.

Muistan hyvin Ralf Långbackan elokuvan (1979), jonka hän käsikirjoitti ja ohjasi Brechtin ja Wuolijoen näytelmän pohjalta. Teatterin näyttämöllä tämä HKT:n esitys sen sijaan oli minulle ensimmäinen. Kari Heiskasen ohjaus oli vauhdikas ja sujuva, mutta lipsahti toisinaan puskafarssin puolelle. Näytelmä sisältää monen nykyajan katsojan (tai ainakin minun) näkövinkkelistä ummehtunutta luokka-ajattelua ja vastakkainasettelua. Ohjaaja ei näytä tätä vieroksuneen, vaan on päin vastoin lisännyt kierroksia. Joissain muissa kohdissa tekstiä ja kerrontaa sen sijaan oli modernisoitu. Heiskanen käytti melkein kaikkia mahdollisia brechtiläisen vieraannuttamisen keinoja, joista osa tuntui aivan turhilta.

Lavastus oli Markku Hakurin, puvut Tiina Kaukasen ja maskeeraus sekä kampaukset Maija Sillanpään. Valosuunnittelusta vastasi Mika Ijäs ja äänisuunnittelusta Eradj Nazimov. Näyttämöllä oli mukavasti livemusiikkia, josta huolehti Arttu Takalo. Koreografian oli suunnitellut Johanna Elovaara.

Pertti Sveholm oli Puntilana niin hallitseva hahmo, että muut näyttelijäsuoritukset jäivät osin hänen varjoonsa. Sveholm teki roolin suurilla ja laveilla pensselinvedoilla, kuten vaan humalaiselle isännälle sopii. Antti Peltola oli pidättyväinen Matti, joka kihisi kulissinsa takana. Monilla henkilöillä oli omat pienet hetkensä, mm. Anna-Riikka Rajasen Eevalla. Ja näyttelijöiltä kuultiin oikein hienoja laulusuorituksia!

Loistoesitys Händelin ensimmäisestä oratoriosta

21.9.2018 Georg Friedrich Händelin oratorio Il trionfo del Tempo e del Disinganno Johanneksenkirkossa Helsingissä

Viime helmikuun alussa olin kuuntelemassa Händelin oratorion The Triumph of Time and Truth Helsingin Vanhassa kirkossa (katso tarkemmin täältä: http://oopperaa.blogspot.com/2018/02/ajan-ja-totuuden-voitto-1.html). Kyseessä on englanninkielinen oratorio, josta Händel oli aiemmin tehnyt kaksi italiankielistä versiota.

Suomalainen barokkiorkesteri esitti Johanneksenkirkossa alkuperäisen Rooman version, Il trionfo del Tempo e del Disinganno. Se on samalla myös Händelin ensimmäinen oratorio vuodelta 1707. Musiikki on särmikkäämpää ja dramaattisempaa kuin englanninkielisessä versiossa. Pidin melkeinpä enemmän tästä paketista kuin briteille siistimmäksi ja tasaisemmaksi sliipatusta lopullisesta versiosta.

FiBO soitti loistavan sävykkäästi ja yhtenäisesti viulisti Georg Kallweitin ja urkuri-cembalisti Petteri Pitkon johdolla. Keski-Euroopasta oli saatu vierailijoiksi tasokkaat solistit. Maria Erlacherin (Bellezza) kirkas sopraanoääni pyörteili hienosti kirkon akustiikassa. Marie Luise Werneburg (Piacere) pääsi parissakin aariassa esittelemään kuvioinnin mallia. Toinen näistä oli Lascia la spina, cogli la rosa, jonka säveltä Händel käytti myöhemmin Rinaldo-oopperan hittiaariassa Lascia ch’io pianga. Marian Dijkhuizen lauloi Disingannon altto-osan, ja hänen pehmeän jalosointinen äänensä oli erityisen nautinnollista kuunneltavaa. Tenori Nino Aurelio Gmünder teki Tempona tasaisen varman suorituksen; lisäpisteet luonnollisesta äänenmuodostuksesta myös ylärekisterissä.

Esityksen konsepti ja ohjaus oli parivaljakon Ilka Seifert ja Folkert Uhde käsialaa. Valaistuksen olivat suunnitelleet Jörg Bittner ja Karel de Wit. Oli hyvä ajatus, että yleisölle tarjottiin jotain seurattavaa, sillä lähes kaksi tuntia kestäneessä esityksessä ei ollut väliaikaa. Orkesterin vieressä oli valkokangas, jolle heijastettiin kuvitusta sekä livekuvaa esiintyjistä. Mainio idea, mutta kameroiden sijoittamista olisi voinut miettiä tarkemmin. Nyt näytettiin liian usein solistien selkäpuolia tai laulaja oli jopa selin yleisöön, jolloin ääni ei tietenkään kuulunut parhaalla mahdollisella tavalla kirkkosaliin.

Kolmen herkun kenraali

21.9.2018 Helsingin kaupunginorkesterin kenraaliharjoitus, joht. Dalia Stasevska, sol. Narek Hakhnazaryan, sello Musiikkitalossa Helsingissä

HKO:n perjantaikonsertin ohjelma oli tällä kertaa mukavan perinteinen. Iltakonsertin jouduin jättämään väliin päällekkäisyyden vuoksi, mutta onneksi sama ohjelma oli mahdollista kuulla aiemmin päivällä kenraaliharjoituksessa.

Ensimmäisenä soi Benjamin Brittenin Four Sea Interludes from Peter Grimes (Neljä meriaiheista välisoittoa oopperasta Peter Grimes). Stasevska soitatti sen kokonaan läpi keskeytyksittä, ja pari pientä täsmennystä tehtiin vasta kokonaisuuden jälkeen. Nautin Brittenin sävelkielestä kovasti - varsinkin yhdessä osassa sellojen, kontrabassojen ja vaskien yhteissoitossa oli jotain lumoavaa, joka toi mieleen Sibeliuksen!

Toisena kappaleena kuultiin Dmitri Šostakovitšin mahtava Sellokonsertto nro 1 Es-duuri. Tämä soitettiin osa kerrallaan ja niiden jälkeen tehtiin pieniä viilauksia. Sellisti Narek Hakhnazaryanin soittoa en ollut kuullut koskaan aiemmin. Hän teki oivallisen vaikutuksen ja selvästi nautti soittamisesta. Orkesteri seurasi solistia herkästi. Hakhnazaryanin osalta harjoitus päättyi selfieiden ottamiseen Stasevskan kanssa.

Väliajan jälkeen päästiin Felix Mendelssohnin musiikin pariin. Teos oli Sinfonia nro 4 A-duuri, lisänimeltään "Italialainen". En varmaan koskaan saa kyllikseni tämän sinfonian hienoista melodioista! Ilmeisesti teosta oli puleerattu aiemmissa harjoituksissa enemmän (ja ehkä sinfonia myös oli soittajille ennestään tutumpi), sillä Stasevskan ei tarvinnut puuttua kappaleeseen lainkaan vaan siitä selvittiin läpisoitolla. HKO:n parhaimmillaan muhevan romanttinen sointi pääsi nyt oikeuksiinsa!

Oopperaa eli ei – Mörkö valloitti kuitenkin

20.9.2018 Marjatta Pokelan Mörköooppera Helsingin Kaupunginteatterissa

Kaikkeen sitä ihminen lasten vuoksi joutuu – nimittäin katsomaan Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä esitetyn Mörköoopperan. Marjatta Pokelan klassikko ilmestyi vinyylilevynä vuonna 1980, ja siitä alkoi teoksen laulujen voittokulku jo useiden sukupolvien tuntemiksi rallatuksiksi. Itselleni ne olivat kouluiässä lähinnä inhokkeja.

HKT:n uusi näyttämösovitus sai ensi-iltansa viime maaliskuussa. Kimmo Virtasen ohjaus oli mainio ja sai myös pienimmät lapset seuraamaan esitystä innolla. Sanna Majuri oli suoranainen helmi Mörön osassa. Muut mukana olleet näyttelijät (Sari Haapamäki, Sofia Hilli, Tiina Peltonen, Leena Rapola, Heikki Sankari ja Marjut Toivanen) esittivät kukin useita rooleja. Erityiset aplodit ansaitsee Musiikkimato Lauri Schreck, joka oli sovittanut teoksen musiikin ja vastasi itse sen esittämisestä. Käytössä olivat kitarat, koskettimet, kantele ja lyömäsoittimet, osin elektroniikalla höystettynä. Kokonaisuus oli päivitetty hienosti nykyaikaan! Kiitokset siitä, että musiikki soitettiin livenä eikä tallenteilta.

Mörköoopperan teoslaji on hieman tulkinnanvarainen. Sitä on kutsuttu ainakin pienoisoopperaksi, lastenoopperaksi, musiikkinäytelmäksi, musiikkisaduksi ja vieläpä (lasten)musikaaliksi. Teoksessa on mukana "oikeaa" oopperamusiikkiakin, kun tirriäiset esittävät aarian nimeltä Lehmävaroitus. Se on Mozart-lainoineen herkullinen parodia ja mielestäni koko Mörköoopperan parasta antia.

Turkkilaisissa tunnelmissa

20.9.2018 Tapiola Sinfonietta, joht. Klaus Mäkelä, sol. Sergey Malov, viulu Tapiolasalissa Espoossa

Tapiola Sinfoniettan matineakonsertti alkoi menevästi Jean-Baptiste Lullyn Turkkilaisella marssilla näytelmämusiikista Porvari aatelismiehenä. Kapellimestari Klaus Mäkelä ei käyttänytkään tahtipuikkoa tai pelkkiä käsiä, vaan oli varustautunut pitkällä vanhan ajan tahtisauvalla, jolla hän jyskytti rytmikkäästi korokkeeseensa. Tätä johtamistapaa voisi käyttää useamminkin sopivien kappaleiden kohdalla - eihän barokin aikana puikko kädessä johdettu! Mäkelän valinta viittasi myös säveltäjään, sillä kaikkihan muistamme mihin huono-onninen Lully menehtyi...

Musiikki jatkui saumattomasti ilman taukoa. Toisena kappaleena kuultiin Mozartin Viulukonsertto nro 5 A-duuri "Turkkilainen". Solisti Sergey Malovin, orkesterin ja Mäkelän yhteistyö toimi loistavasti ja lopputulosta kuunteli ihan ilokseen. Ensimmäisen osan kadenssi oli melkoista revitystä, jossa orkesteri säesti Malovin turkkilaisheruttelua ja Mäkelä kaivoi tahtisauvansa uudelleen esiin.

Konsertissa ei ollut lainkaan väliaikaa, vaan kolmas teos kuultiin Malovin virtuoottisen ylimääräisen jälkeen. Päätösnumero oli Beethovenin Sinfonia nro 2 D-duuri. Aivan erikoisen hieno esitys, johon Mäkelä puhalsi nuoruuden innolla melkoisen draivin. Mahtavaa!

Konsertin juonsi Jukka Rantamäki, jonka tolkuttoman pitkät ja polveilevat tarinoinnit olivat aivan liikaa. Suosittelen yleisön sivistämistä kohtuudella - ei tällaisessa yhteydessä ole syytä paukuttaa tietoiskua kymmentä minuuttia yhtä soittoa ja eksyä vaikkapa Molièren kuolinsyyn selvittämiseen. Eikä Beethovenin Heiligenstadtin testamenttiakaan olisi tarvinnut kokonaan lukea! Harkintaa siis ensi kerralle, kiitos.

Uusi yritys Cherubini-harvinaisuuden kanssa

19.9.2018 Luigi Cherubinin ooppera Alì Babà e i quaranta ladroni Teatro alla Scalassa Milanossa

Luigi Cherubini (1760-1842) on jäänyt minulle varsin vieraaksi oopperasäveltäjäksi - olen kuullut livenä vain yhden hänen yli 30 oopperastaan. Firenzessä syntynyt Cherubini asettui Pariisiin vuonna 1788 ja asui kaupungissa lopun ikänsä, muutamaa ulkomaanmatkaa lukuun ottamatta. Säveltäjän viimeinen ooppera Ali Baba, ou les quarante voleurs kantaesitettiin Pariisissa vuonna 1833. Teos ei menestynyt, ja sitä esitettiin vain viisi kertaa. Uutta tulemistaan ooppera sai odottaa vuoteen 1963. Asialla oli Milanon La Scala, mutta suurta sukseeta teoksesta ei tullut silloinkaan.

Tämä La Scalan uusi tuotanto on oopperan italiankielinen versio nimellä Alì Babà e i quaranta ladroni (Ali Baba ja 40 rosvoa). Liliana Cavanin ohjaus oli kovin perinteinen, mutta selkeää ja taitavaa työtä. Alkusoittoa kuvitti kirjastokohtaus, jonka merkitys meni minulta vähän ohi. Oopperan balettikohtauksia on moitittu täysin irrallisiksi, mutta onneksi niistä pisinkin oli tässä tuotannossa säilytetty ja se sai oikein tyylikkään toteutuksen. Leila Fteita oli suunnitellut massiiviset ja erittäin näyttävät lavasteet, joita vaihdettiin joka näytökseen. Irene Montin puvustus nojasi vahvasti arabiperinteisiin.

Cherubinin musiikki ei ehkä ollut häikäisevää, mutta kuitenkin toimivaa, kekseliästä ja usein kepeän viihdyttävää. Kapellimestari Paolo Carignanilla oli temperamenttia, mutta yllättäen hän oli muutaman kerran sekä kuoron että jonkun solistin kanssa eri tahtiviivalla. Tällaista ei yleensä tapahdu La Scalan tasoisissa oopperataloissa, ainakaan useampia kertoja samassa esityksessä. Tilanteet kestivät vain hetken, sillä Carignani osasi toki korjata ne nopeasti.

Kaikki solistit tekivät mielestäni onnistuneet roolityöt. Ali Baba oli Alexander Roslavets, hänen tyttärensä Delia oli Francesca Manzo ja Delian sulhanen Nadir oli Riccardo Della Sciucca. Morgiane-orjatar oli kaunisääninen Alice Quintavalla. Eugenio Di Lieto liioitteli tullipäällikkö Aboul-Hassanin mahtipontisuutta - vähempikin olisi riittänyt. Muissa rooleissa olivat Maharram Huseynov (Ours-Kan), Lasha Sesitashvili (Thamar), Chuan Wang (Calaf) ja Ramiro Maturana (Phaor).

Müller paikkauskeikalla La Scalassa

18.9.2018 Hanna-Elisabeth Müller, sopraano & Juliane Ruf, piano Teatro alla Scalassa Milanossa

Teatro alla Scalan resitaalisarjassa piti tänä iltana olla Sonya Yonchevan (Sonja Jontševa) vuoro. Hän oli kuitenkin sairastunut ja korvaajaksi oli parin päivän varoitusajalla saatu Hanna-Elisabeth Müller. Vuonna 1985 syntynyt saksalainen sopraano tekee hienoa nousujohteista uraa. Baijerin valtionoopperan vuosinaan (2012-2017) pinnalle noussut laulaja on jo ehtinyt esiintymään Salzburgissa, Semperoperissa, The Metropolitan Operassa, La Scalassa, Zürichissä ja monissa muissa tunnetuissa taloissa - ja pian on edessä debyytti Royal Opera Housessa. Hänen luottopianistinsa Juliane Ruf oli mukana tässäkin konsertissa.

Ohjelma aloitettiin Robert Schumannin Myrthen-laulusarjalla, jonka 26 osasta kuulimme kymmenen. Richard Straussilta oli valittu viisi laulua eri opuksista: Waldseligkeit, Das Rosenband, Gefunden, Ich wollt ein Sträußlein binden ja Säusle, liebe Myrthe. Väliajan jälkeen jatkettiin Schumannilla ja Straussilla. Ensin mainitulta kuulimme opuksen 90 eli Sechs Gedichte von N. Lenau und Requiem. Straussilta saatiin toiset viisi laulua: Meinem Kinde, Malven, Die erwachte Rose, Weißer Jasmin ja Hat gesagt - bleibt's nicht dabei.

Müller ja Ruf tarjoilivat hienoa lied-taidetta, vaikka varovaisen alun aikana ehdin jo miettiä, että mitähän tästä tulee. Müllerillä on kaunissävyinen ja taipuisa ääni ja hänessä on luontaista tyylikkyyttä sekä herkkyyden tajua. Straussin lauluissa hän pääsi esittelemään paremmin upeaa laululinjaa ja äänensä mahdollisuuksia. Keskittymistä tuntui häiritsevän yleisö, joka läpytti sitkeästi lähes jokaisen laulun jälkeen - vaikka esiintyjät kuinka yrittivät kouluttaa ja antoivat ymmärtää, että vasta kokonaisuuden jälkeen aplodeerataan. Ensimmäisenä ylimääräisenä kuultiin (tietenkin) Straussin Morgen! Toisessa ylimääräisessä vaihdettiin yllättäen säveltäjää ja konsertin päätti hyvin sopivasti Johannes Brahmsin Wiegenlied.

Die Soldaten vihdoinkin Suomessa – edes vokaalisinfoniana

14.9.2018 Radion sinfoniaorkesteri, joht. Hannu Lintu, sol. Anu Komsi, Jeni Packalen, Hilary Summers, Juha Uusitalo, Peter Tantsits ja Ville Rusanen Musiikkitalossa Helsingissä

Näin Bernd Alois Zimmermannin Die Soldaten (Sotilaat) -oopperan Berliinissä kesällä 2014. Hurja teos jätti lähtemättömän vaikutuksen, vaikka en siitä varauksettomasti pitänytkään. Suomessa tätä vuonna 1965 valmistunutta oopperaa ei ole esitetty koskaan. Ja vaikeaa oli sen alku Saksassakin: Kölnin oopperan tilaustyön kantaesitystä jouduttiin siirtämään, sillä talon johto piti partituuria mahdottomana esittää. Zimmermann sävelsi tai kokosi oopperasta eräänlaisen näyte-erän, joka sai nimen Vokaalisinfonia – ja jolla oopperan johto saatiin vakuutetuksi. Die Soldaten -vokaalisinfonia kantaesitettiin 1963 ja se on kestoltaan puoli tuntia.

RSO esitti suuren koneiston Vokaalisinfonian ensimmäistä kertaa Suomessa. Musiikin jyly ja kakofonia oli paikoin musertavaa, mutta siellä täällä atonaalisen musiikin vastavoimana pilkahteli perinteisempiä melodioita ja harmonioita. Hannu Lintu osasi asiansa, eikä jättänyt käyttämättä sävellyksen tarjoamia revittelymahdollisuuksia. Teoksessa on kuusi laulusolistia, joista Anu Komsi ja Peter Tantsits nousivat esille varsinaisina taitureina. Komsin kyvyt tunnetaan hyvin, mutta myös Tantsitsin korkea tenori oli mykistävän hienoa kuultavaa. Juha Uusitalo on sairauksiensa jälkeen tehnyt paluuta konserttilavoille, mutta entisessä laulukunnossa mies ei useiden kuulemieni esitysten perusteella ole vieläkään. Jeni Packalen sen sijaan onnistui erinomaisesti ja hänen lämmin, täyteläinen äänensä teki oikein hyvää. Hilary Summersin ja Ville Rusasen suorituksissa ei ollut mitään moitittavaa, mutta heillä laulettavaa oli kovin vähän.

Väliajan jälkeen oli vuorossa Einojuhani Rautavaaran Sinfonia nro 6 "Vincentiana" vuodelta 1992. Teoksen pohjana on Vincent-oopperan (1989) materiaali, josta säveltäjä sinfoniansa rakensi – tästä siis em. lisänimi. Rautavaaran musiikin suurena ystävänä odotin esitystä kovasti, sillä en ole koskaan kuullut tätä sinfoniaa livenä. Ja puhdasta nautintoahan esitys tietenkin oli RSO:n voimin. Hannu Lintu oli tehnyt loistopäätöksen vaihtaessaan konsertin kappaleiden esitysjärjestystä – oli ilman muuta parempi, että Vincentiana esitettiin vasta Sotilaiden jälkeen. Rautavaara käyttää sinfoniassaan hauskasti syntetisaattoria sekä kekseliäästi vaskia ja lyömäsoittimia. Kolmannen osan vinksahtaneet tanssirytmit kertovat Rautavaaran huumorintajusta ja saavat väkisinkin hymyn huulille.

HeBO Düben-kokoelman parissa

9.9.2018 Helsingin Barokkiorkesteri, sol. Kajsa Dahlbäck, sopraano Musiikkitalossa Helsingissä

Helsingin Barokkiorkesteri aloitti tämän syksyn Vanhan musiikin sarjan Musiikkitalon täyteen myydyssä Camerata-salissa. Pienen kokoonpanon muusikot olivat viulistit Cecilia Bernardini ja Tuomo Suni, alttoviulisti Alfonso Leal del Ojo, sellisti Heidi Peltoniemi, oboisti Jasu Moisio sekä cembalisti Aapo Häkkinen.

Suurin osa kuulluista kappaleista on peräisin Uppsalan yliopiston kirjastossa säilytettävästä Düben-kokoelmasta. Sen kokoamisen aloitti saksalaiset sukujuuret omaava, mutta Tukholmassa syntynyt ja kuollut säveltäjä-kapellimestari-urkuri Gustaf Düben (1628-1690). Düben-kokoelma on erittäin merkittävä barokin ajan kirkko- ja kamarimusiikin kannalta, sillä se sisältää mm. eräistä Buxtehuden teoksista ainoat tunnetut käsikirjoitukset. Gustafin poika Anders seurasi isäänsä hovikapellimestarina ja urkurina; hän lahjoitti kokoelman yliopistolle vuonna 1727.

Avausnumerona kuultiin Düben-kokoelmasta peräisin oleva anonyymin säveltäjän Paduan. Toisena oli vuorossa Dieterich Buxtehuden kaunis kantaatti O Gottes Stadt, o güldnes Licht solistinaan upea Kajsa Dahlbäck. Johann Heinrich Schmelzeriltä kuultiin vakavan surumielinen Lamento sopra la morte Ferdinandi III.

Suomalaiset sukujuuret omaavaa Johan Helmich Romania (1694-1758) on kutsuttu Ruotsin musiikin isäksi ja jopa Ruotsin Händeliksi. Häneltä kuultiin kaksi sävellystä: Sinfonia e-molli ja Partita c-molli. Jälkimmäisessä teoksessa oboisti Jasu Moisio pääsi liittymään joukkoon jousien ja cembalon rinnalle. Seuraava säveltäjänimi Christian Ritter toimi Tukholmassa kapellimestarina pariinkin otteeseen; hänen jälkimmäiseltä kaudeltaan on peräisin sävellys Allemande in discessum Caroli IX Regis Sveciae. Sen soitti cembalolla Aapo Häkkinen.

Allemande toimi yllättäen johdantona päätösnumerolle, joka aloitettiin suoraan ilman taukoa. Kuulimme Johann Sebastian Bachin elämäniloisen ja tunteikkaan hääkantaatin Weichet nur, betrübte Schatten. Kajsa Dahlbäckin ääni kimalteli kauniina tässäkin teoksessa. Ylimääräisenä kuultiin kantaatin ensimmäinen aaria uudelleen.

Norma yllätti tasokkuudellaan

8.9.2018 Vincenzo Bellinin ooppera Norma Sellosalissa Espoossa

Teatro Productions Oy käynnisti tänä vuonna International Opera Company Finland -nimisen hankkeen, joka tähtää kansainvälisiin produktioihin taiteilijoiden ja tuotantojen liikkuvuuden kautta. Esitettävien oopperoiden työryhmissä on tarkoitus olla sekä kokeneita ammattilaisia että nuoria taiteilijoita.

Kunnianhimoa hankkeelta ei ainakaan puutu, sillä ensimmäinen produktio on Bellinin Norma. Tämä pääroolien laulajille raskas ja virtuositeettia vaativa teos on tunnetusti vaikea roolittaa, ja Suomessa onkin nähty vain kolme produktiota ennen tätä. Norma on kuitenkin keskeinen bel canto -ooppera, joten hienoa että se saatiin jälleen esille.

Sellosalissa tällä erää kolme esitystä saaneen tuotannon on ohjannut Ville Saukkonen. Hän on sijoittanut tapahtumat 2000-luvun Keski-Aasiaan. Muutamat vinkit tuovat mieleen Afganistanin; paljon muusta kuin puvustuksesta ei ajallista ja paikallista sijoittamista osaisi tehdäkään. Ohjaus on yllättävän perinteinen ja rauhallinen, jopa levollinen Saukkosen työksi. Hänen suosimansa "liikkuvat laatikot" nähdään tällä kertaa suurempina siirreltävinä seinäelementteinä. Niissä nähtävät projisoinnit sekä esityksen valaistus ovat Tuukka Aimasmäen suunnittelemat. Puvustus on Riia Lampisen.

Esityksessä soitti 12-henkinen Teatro Ensemble. Harmittelin ennakkoon orkesterin pienuutta, varsinkin kun Helsingin Sanomien arvostelu kertoi laulajien jyränneen soittajat ensi-illassa. Kritiikistä oli selvästi otettu opiksi tähän toiseen esitykseen – ja onneksi istuinpaikkani oli niin edessä, että soitto kuului oikein hyvin. Olisi tietysti ollut hienoa kuulla ooppera oikean kokoisen orkesterin kanssa, mutta jotenkin tämä "säästöversiokin" ajoi asiansa. Paljon tietysti menetettiin, kun jokaisen instrumentin stemmaa soitti vain yksi muusikko (käyrätorvessa kaksi). Kapellimestari Chloé Dufresne oli pätevä, rytmillisesti tarkka johtaja, joka keskeytti useamman kerran väliaplodit ja vei oopperaa ripeästi eteenpäin. Kuorona varsin hyvää työtä teki Hämäläis-Osakunnan Laulajat, jonka johtaja Dufresne on "siviilissäkin".

Ja sitten solisteihin: Laura Leisma teki Normana vakuuttavan ja kypsän roolityön. Hänen bel canto -laulunsa oli selvästi vivahteikkainta, pianissimot soivat kauniina, kuviolaulu ja juoksutukset eivät tuntuneet tuottavan vaikeuksia ja ylärekisteri avautui hienosti. Tarvittaessa kantavuutta ja volyymiakin löytyi yllin kyllin! Pollionen roolin tehneellä Giuseppe Varanolla oli mahtava täyteläinen tenoriääni, jota hän käytti usein säästelemättä, mutta sävyjen kuitenkaan katoamatta. Oivallista! Hannu Forsberg teki kelpo roolin Orovesona ja Kaisa Näreranta teki nyt Adalgisana paremman vaikutuksen kuin viimeksi kuullessani häntä heinäkuussa Wagnerin laulujen parissa. Eeva Semerdjiev täydensi kelpo solistisuoritukset Clotildena. Nuori tenori Ilmari Leisma oli saanut pienen Flavion osan, joka sekin oli ikävä kyllä hänen taidoilleen liikaa.

ERSO, Järvi ja Sibelius

7.9.2018 Viron kansallinen sinfoniaorkesteri, joht. Neeme Järvi Sibeliustalossa Lahdessa

Tänä vuonna osallistumiseni Sinfonia Lahden Sibelius-festivaaliin jäi yhteen konserttiin. Mutta se oli sitäkin kiinnostavampi, kun Sibeliustaloon saatiin vierailulle Viron kansallinen sinfoniaorkesteri (Eesti Riiklik Sümfooniaorkester eli ERSO) johtajanaan Neeme Järvi. Vuonna 1980 Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin muuttanut Järvi on alansa suuruus, maansa kapellimestaritaiteen grand old man ja Järvien "muusikkodynastian" kantaisä. Hän ei ole johtanut Suomessa vuosikymmeniin.

Ohjelma oli luonnollisesti pelkkää Sibeliusta: Romanssi C-duuri, Kuolema-näyttämömusiikin osat Kurkikohtaus ja Valse triste sekä Sinfonia nro 3 C-duuri. Väliajan jälkeen kuultiin Sinfonia nro 4 a-molli sekä ylimääräisenä Andante festivo.

Alun pikkukappaleet soljuivat toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos jotenkin huomaamatta. Ne eivät tehneet minuun suurempaa kajausta, vaikka sinänsä mallikkaasti ja sävykkäästi virolaiset soittivatkin. Järvi olisi selvästi halunnut esittää kappaleet yhteen ja yritti hiljentää väliaplodit. Kurkikohtauksessa viuluissa oli pari kertaa hienoista eriaikaisuutta, mutta klarinetit onnistuivat mainiosti. Valse tristessä dynaamiset erot tulivat esille hienosti ja hidastukset onnistuivat esimerkillisesti. Kolmas sinfonia soi pehmeän rauhallisena, mutta hitaan osan tempo oli Järvelle tyypillisen ripeä. Kuuntelunautintoa häiritsi melko voimakas ylimääräinen vinkuna, joka oli ilmeisesti peräisin rakennuksen tekniikasta, ehkä ilmanvaihtoon liittyvästä.

Väliajan jälkeen vinkumisongelmaa ei enää ollut, ja neljänteen sinfoniaan pystyi keskittymään rauhassa. Kappale olikin mielestäni konsertin parasta antia ja yksi vaikuttavimmista kuulemistani Sibeliuksen "nelosen" tulkinnoista. Järvi ei liioitellut sinfonian tummilla sävyillä, vaan kokonaisuus oli tasapainoinen ja selkeä. Viimeisessä osassa käytettiin sekä kellopeliä että putkikelloja ja lopetus oli tyylikäs. Andante festivossa virolaiset pääsivät vielä esittelemään yllättävän hienostunutta jousisointiaan.

81-vuotias Neeme Järvi oli ikäisekseen vetreä kapellimestari, joka johti käytännössä koko ohjelman seisoen, vaikka korokkeella oli tuolikin. Kypsä ja näkemyksellinen johtaminen tuotti hyvän lopputuloksen ERSO:n kanssa. Järvellä on orkesteriin erityinen suhde: hän on toiminut sen ylikapellimestarina vuosina 1963-1979 ja uudelleen lähes kymmenen viime vuoden ajan (tosin Järvi erosi välillä tehtävästään protestina, mutta palasi pian takaisin ruoriin).