Back to basics -oratorio

29.8.2019 Georg Friedrich Händelin oratorio Messias Musiikkitalossa Helsingissä

Helsingin juhlaviikot ei tänä vuonna tuonut kyläilemään suurta sinfoniaorkesteria, vaan kansainväliset vieraat rajoittuivat pienempiin kokoonpanoihin. Näistä omassa lajissaan odotetuin oli The English Concert, joka esitti lähes täydessä Musiikkitalon konserttisalissa Händelin Messias-oratorion.

Yhtye ja sen oma kuoro esiintyivät taiteellisen johtajansa, tunnetun barokkiin ja klassismiin erikoistuneen kapellimestari Harry Bicketin johdolla. Messiasta esitetään nykyisin melko usein jättikuoron ja suuren orkesterin voimin, mutta englantilaisten koneisto vastasi melko lailla Händelin kantaesityksessä käyttämää – joskin kuoro oli ehkä jopa pienempi kuin Dublinissa 1741. Hieman yli 20 soittajan orkesteri ja 20 laulajan kuoro tekivät Musiikkitalon esityksestä autenttisemman tuntuisen. Musiikki hengitti aivan eri tavalla ja sen nyanssit piirtyivät esiin selvempinä. Orkesterin yhteissoitto oli nautinnollista ja kuoro oli aivan erinomainen! Sen varsinaisia jäseniä oli 16, mutta solistit lauloivat kuoron riveissä omien osuuksiensa välissä.

Sopraano Julia Doyle on alallaan erittäin osaava ja arvostettu, ja tälläkin kertaa hänen suorituksensa oli kiitettävä. Roland Wood on niin ikään kokenut laulaja, jonka murea basso soi kiinnostavasti. Kaksi nuorempaa solistia yllättivät positiivisesti: Altto-osan laulaneella Stephanie Wake-Edwardsilla on mielenkiintoinen äänimateriaali, josta on lupa odottaa suuria. Hugo Hymas valloitti kauniin enkelimäisellä tenorillaan.

Mestarien taidetta

24.8.2019 Jorma Hynninen, baritoni & Ilkka Paananen, piano Galleria Midorissa Helsingissä

Helsinkiläisessä Galleria Midorissa on esillä Jorma Hynnisen maalauksia. Eräänlaisena bonuksena yleisö on saanut nauttia myös hänen laulutaiteestaan viiden samansisältöisen konsertin verran. Ehdin niistä viimeiseen, jossa kuultiin Robert Schumannin Dichterliebe. Pianistina oli aina ilmeikäs ja luotettava Ilkka Paananen. Hynninen oli tuonut näytille neljä vuonna 1976 maalattua taulua, jotka ovat saaneet aiheensa ja innoituksensa tästä laulusarjasta. Ne olivat tyyliltään ja tekniikaltaan kovin erilaisia kuin taiteilijan uusimmat teokset.

Ennen konserttia Hynninen jutusteli välittömästi yleisön kanssa ja kertoi sitten kaikille yhteisesti teoksistaan. Dichterliebestä kuultiin syvällisen sisäistynyt tulkinta. Pari kertaa Hynnisellä oli pientä pinnistelyä ylärekisterin ja pianissimoiden kanssa, mutta eipä tuo oikeastaan haitannut. Esimerkiksi Im Rhein, im heiligen Strome -laulussa kuultiin vanhaa tuttua baritonaalista ytyä. Joissakin kappaleissa Hynnisen koskettava eläytyminen sai suorastaan kyyneleen kihoamaan silmäkulmaan – tulkinnan syvyys päihitti kyllä pari viikkoa aiemmin Raumalla kuulemani esityksen samasta laulusarjasta.

Ring taipui lastenoopperaksi

24.8.2019 Lasten RING Musiikkitalossa Helsingissä

Bayreuthin festivaalin ohjelmassa nähtiin viime vuonna Richard Wagnerin Der Ring des Nibelungen -oopperatetralogiasta lapsille tehty versio. Siinä noin 15 tuntia musiikkia sisältävä kokonaisuus on tiivistetty ja sovitettu parin tunnin mittaiseksi paketiksi. Teosta ei ole esitetty Bayreuthin ulkopuolella ennen tätä Helsingin juhlaviikoilla nähtyä Teatro Productions Oy:n tuotantoa. Konsepti tuntui kiinnostavan yleisöä, sillä kaikki kolme esitystä myytiin lähes täyteen.

Meillä Lasten RING -nimen saanut teos esitettiin suomeksi Auli Särkiö-Pitkäsen käännöksenä. Se ajoi hyvin asiansa ja sinne tänne oli ripoteltu hauskaa kielellistä huumoria. Lastenoopperan konsepti on Katharina Wagnerin ja Markus Latschin. He osoittivat alkuperäisen ohjaaja David Merzin sekä Suomen tuotannon ohjauksesta vastanneen Ina Hukin kanssa, että on mahdollista tehdä Nibelungin sormuksesta tolkullinen ja toimiva lastenooppera (tähän ainakin minä suhtauduin hieman ennakkoluuloisesti). Tosin sisältönsä ja kestonsa vuoksi teos ei oikein sovi alle kouluikäisille. Mutta mikä parasta, niin aivan innoissaan tätä seurasi aikuinenkin!

Teokseen on poimittu taidolla ja ajatuksella kaikkien neljän oopperan keskeiset ja tarinan jatkuvuuden kannalta välttämättömät kohtaukset (tosin yleensä lyhennettyinä). Lisäksi mukaan on tietenkin pitänyt mahduttaa kaikki "hittimelodiat" ja muut musiikillisesti tunnetuimmat aiheet. Oli teoksessa silti aika paljon puhuttujakin jaksoja, mikä onkin se olennaisin ero Wagnerin alkuperäisiin oopperoihin nähden.

Pidin myös Julius Theodor Semmelmannin lavastuksesta ja Ina Kromphartin puvustuksesta. Lavastus nojasi suureen puiseen laatikkoon, jonka etuseinä avautui ovina. Nämä voitiin kätevästi sulkea sisällä olleen taustakuvan tai muun lavastuksen vaihtamisen ajaksi. Erityisen vaikuttavia olivat Fasoltin ja Fafnerin asut – kerrankin jättiläiset olivat oikeita jättiläisiä tekojäseniensä ja pukujensa sisällä.

Musiikista vastasi viime vuonna perustettu Helsinki Chamber Orchestra eli Helsingin kamariorkesteri kapellimestari Chloé Dufresnen johdolla. Soitto kulki kohtuullisen hyvin, mutta olisin toivonut lisää detaljitarkkuutta ja parannusta vaskien puhtauteen.

Solisteina kuultiin tunnettuja kotimaisia nimiä, joista monella on aiempaa lavakokemusta Wagnerin oopperoista. Juha Kotilainen (Wotan, Der Wanderer) ja Tiina-Maija Koskela (Brünnhilde) edustivat kokeneinta päätä. Esityksen yllättäjä oli Olavi Suominen, joka lauloi loistavasti Siegmundin ja Siegriedin osat. Kylläpä kajahti Wälse!, wälse! komeasti. Esiinnoston ansaitsee myös Hannakaisa Nyrönen (Woglinde, Sieglinde).

Muissa tehtävissä kuultiin Marika Hölttä (Freia, Waldfogel), Kaisa Näreranta (Wellgunde), Anu Ontronen (Flosshilde, Fricka), Jere Martikainen (Mime), Mikko Sateila (Loge), Samuli Takkula (Alberich), Matti Turunen (Fasolt, Hunding) ja Aapo Kilpelä (Fafner, Hagen). Muutamalla laulajalla lipsahti jokusen kerran epävireisyyden puolelle, selvimmin Sateilalla.

Schumannin Faust-mammutti Nikkilän versiona

23.8.2019 Robert Schumannin Kohtauksia Goethen Faustista (Szenen aus Goethes Faust) Kaapelitehtaassa Helsingissä

Schumannin työskentely Szenen aus Goethes Faustin kanssa kesti kymmenkunta vuotta ja valmistui lopulta 1853. Suurimuotoinen teos esitettiin kuitenkin kokonaisuudessaan vasta säveltäjän kuoleman jälkeen. Schumann itse kutsui sävellystä oratorioksi, mutta sen luokittelu tiettyyn teoslajiin jakaa mielipiteitä. Kappale on ollut pitkään toivelistallani, joten kiitokset Helsingin juhlaviikoille sen ottamisesta ohjelmaan!

Kohtauksia Goethen Faustista esitettiin kaksi kertaa Kaapelitehtaan Merikaapelihallissa. Helsingin Sanomien kriitikko ehti jo haukkua esityspaikan, mutta minulla ei oikeastaan ole moittimista sen suhteen. Katsomon nousevasta osasta näki hienosti kaiken ja tilan akustiikka yllätti todella positiivisesti. Kuorojen ja kolmannessa osassa solistienkin laulu kuului ongelmitta parvelta aivan hallin toisesta päästä; osuutensa tässä oli varmasti myös kapellimestari Hannu Linnun taitavalla balansoinnilla.

Tuotannon oli käsikirjoittanut ja ohjannut Jussi Nikkilä. Ohjaajan ajatuksista ja teoksen taustoista voi lukea tästä Helsingin Sanomien artikkelista: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006211460.html. Esityksessä nähtiin mielenkiintoinen ratkaisu, sillä solistit lauloivat kuin konserttiversiossa ikään ja tapahtumien esittäminen lavalla oli uskottu erillisille, lähes koko teoksen ajan mykkinä pysytteleville näyttelijöille.

Lavan taustana ollut suurikokoinen näyttö syötti videokuvaa ja yhtenäisempää, Islannissa kuvattua filmiä – voisi sanoa elokuvaa. Tässä olikin kokonaisuuden suurin heikkous: seurattavaa oli niin paljon eri suunnilla, että havainnoimisen ja sisäistämisen rajat alkoivat tulla vastaan. Mielestäni alkusoiton kuvittanut video Faustin ja Paholaisen kaupanteosta oli hieno ja toimiva, sillä Schumann jätti tämän kohtauksen pois omasta sävellyksestään. Mutta myöhemmin nähtiin paljon sellaista kuvitusta, joka ei tuntunut tarjoavan olennaista lisää tulkintaan vaan todellakin hajotti keskittymistä.

Tässä toteutuksessa oli normaalia enemmän laulusolisteja, vaikka pienempiä tehtäviä olikin yhdistelty. Illan upeimmista suorituksista vastasivat Soile Isokoski, Arttu Kataja, Tuomas Katajala (joka korvasi sairastuneen Maximilian Schmittin) ja Helena Juntunen. Eivätkä huonoja olleet muutkaan solistit: Markus Suihkonen, Annastiina Tahkola, Virva Puumala, Irina Nuutinen, Aarne Pelkonen ja Niall Chorell. Näyttelijöistä ilmeikäs ja karismaattinen Sanna-Kaisa Palo (Mephistopheles) oli omaa luokkaansa. Faustina näytteli Hannu Kivioja.

Radion sinfoniaorkesteri soitti Hannu Linnun johdolla kiinteästi, hienovaraisesti ja rutinoidusti (mikä on tässä yhteydessä positiivinen luonnehdinta). Oikein hyvältä kuulostivat kuoro-osuudetkin, joista vastasivat Tapiolan Kamarikuoro, EMO Ensemble ja Cantores Minores. Oivaltava yksityiskohta oli se, että esiintyjien mustat asut vaihtuivat kolmanteen osaan valkoisiksi. Niin, ja vielä on mainittava Pietu Pietiäisen erinomainen valosuunnittelu, joka ei jäänyt vain lavan valaisemiseksi.

Ikuista rakkautta hieman sekavassa paketissa

22.8.2019 Camilla Nylund, sopraano, Anton Saris, tenori, Erica Nygård, huilu & Niels Burgmann, urut ja piano Espoon tuomiokirkossa

Urkuyö ja Aaria -festivaali lähenee tältä kesältä loppuaan. Sokeriksi melkein pohjalle oli säästetty konsertti, jossa täpötäydelle Espoon tuomiokirkolle lauloi huippusopraanomme Camilla Nylund yhdessä alankomaalaisen miehensä, tenori Anton Sarisin kanssa. Enemmistö kappaleista kuultiin Niels Burgmannin urkusäestyksellä, mutta konsertin alkupuolella hän soitti viidessä laulussa pianoa. Muutamassa numerossa oli mukana myös huilisti Erica Nygård.

Ikuista rakkautta -teemaisen konsertin aloitus oli mahtava: Niels Burgmann soitti Charles-Marie Widorin Sinfoniasta uruille nro 6 g-molli osan Allegro. Kappale sopi erinomaisesti tuomiokirkon uruille ja akustiikalle – ja minulle ennestään tuntematon Burgmann osoittautui ensiluokkaiseksi urkuriksi.

Pianosäestyksellisiä lauluja kuultiin siis viisi: Schubertin Im Frühling (Saris), Griegin Ein Traum sarjasta Sechs Lieder op. 48 (Saris), Armas Järnefeltin Solsken ja Toivoni (Nylund) sekä Schubertin Ständchen (Saris). Käsiohjelmassa oli näiden kohdalla pari virhettä, sillä Nylund ei laulanut toista Järnefeltin kappaletta alkuperäisenä ruotsinkielisenä versiona (Önskan), vaan Paavo Cajanderin suomennoksena. Ja Schubertin serenadista oli joku valinnut präntättäväksi aivan väärät sanat: esitetty kappale oli sarjasta Schwanengesang D. 957, kun käsiohjelmaan oli päätynyt sen Schubertin vähemmän tunnetun Ständchenin eli D. 889:n sanat. Huolellisuutta, kiitos!

Camilla Nylund aloitti parvelta esitetyt urkusäestykselliset kappaleet Sibeliuksen laululla Illalle. Hän jatkoi Richard Straussin Im Abendrotilla (sarjasta Vier letzte Lieder) ja Aus Liebe will mein Heiland sterben -aarialla J. S. Bachin Matteus-passiosta. Jälkimmäisessä oli mukana myös huilu.

Erica Nygård ja Niels Burgmann esittivät siirtymänumerona Gustav Jensenin kauniin ja herkän kappaleen Arioso und Rondo patetico. Ja sitten hypättiin aivan eri maailmaan: Anton Saris kajautti Dein ist mein ganzes Herz -hitin Lehárin operetista Hymyn maa. Korngoldin Die tote Stadt -oopperasta oli ohjelmaan valittu Glück das mir verblieb -duetto ja Puccinin Toscasta kuultiin Qual'occhio al mondo -rakkausduetto. Ja lopuksi niin ikään duettona One Hand, One Heart Bernsteinin musikaalista West Side Story. Kolmessa viimeisimmässä kappaleessa oli mukana myös huilisti Erica Nygård.

Kuten odottaa saattoi, tarjosivat Nylund ja Saris hienoa ja huippuluokkaista laulutaidetta kautta linjan. Poikkeuksena on Bachin aaria, jonka esityksestä en pitänyt lainkaan. Nylund ei vaikuta perehtyneen riittävästi barokkimusiikin esityskäytäntöihin ja tyylinmukaiseen lauluilmaisuun. Lisäksi moitin hieman sillisalaattimaista ohjelmaa – kokonaisuuden olisi saanut jäntevämmäksi miettimällä numeroiden keskinäistä järjestystä huolellisemmin. Tai ehkä muutaman kappaleen olisi voinut vaihtaa kokonaan toisiin...

Eniten pidin Korngoldin oopperaduetosta, jonka esitys oli maailmanluokan tasoa. Nylundin linjakas ilmaisu ja tekninen loistokkuus pääsivät oikeuksiinsa myös Straussin parissa. Sarisin kauniin lyyrinen ääni ja tulkinta olivat puolestaan parhaimmillaan Schubertin liedeissä. Ylimääräisenä kuultiin O soave fanciulla -duetto Puccinin oopperasta La bohème.

Huumaava Gurrelieder

17.8.2019 Arnold Schönbergin kantaatti Gurrelieder Musiikkitalossa Helsingissä

Helsingin juhlaviikkojen ohjelmassa oli taasen Arnold Schönbergin Gurrelieder-kantaatti. Musiikkitalossa sitä ei ole esitetty aiemmin, sillä mammuttimaisen esittäjäjoukon vaativa teos ei kuulu Helsingin orkestereiden tavanomaiseen ohjelmistoon.

Kerrankin minulla kävi hyvä tuuri, sillä olin valinnut kantaatin kahdesta esityksestä jälkimmäisen. Ensimmäisessä esityksessä perjantaina tenorisolisti Torsten Kerl oli nimittäin sairaana, eikä kyennyt lainkaan tasoiseensa suoritukseen. Kuulemassani lauantain esityksessä hänet olikin korvannut uusiseelantilainen tenori Simon O'Neill.

Jättikokoinen, Musiikkitalon konserttisalin lavalle juuri ja juuri mahtuva soittajisto oli muodostettu Helsingin kaupunginorkesterista ja Sinfonia Lahdesta. Noin 180 laulajan kuoro (tai oikeastaan mies- ja sekakuorot) oli koottu Musiikkitalon Kuorosta, Polyteknikkojen Kuorosta ja Spira Ensemblesta. Kapellimestarina toimi Susanna Mälkki.

Esityksen laulusolistit olivat Simon O'Neill (Waldemar), Emily Magee (Tove), Katarina Karnéus (Metsäkyyhky), Gidon Saks (Talonpoika) ja Wolfgang Ablinger-Sperrhacke (Klaus-narri). Kertojan puheosassa oli sopraano Salome Kammer. Kaikkien osuuksista on vain hyvää sanottavaa, mutta ehkä Karnéusin dramaattinen numero jäi vahvimpana mieleen. Myös Ablinger-Sperrhacke oli aivan mainio narriksi eläytyessään.

Musiikillisesti Gurrelieder on sykähdyttävä teos. Ihailen aina Schönbergin laajaa ilmaisupalettia, myöhäisromanttista runsautta ja mahtavaa orkestrointia. Mälkki tarjoili mukaansa imevää sointihuumaa, kuin parhaissa Wagnerin oopperoissa ikään. Muutamin paikoin laulusolisti peittyi orkesterin alle, mutta tätä on jättiorkesterin kanssa ehkä mahdotonta välttää. Ihailtavan hyvin O'Neill ja Magee kuitenkin pystyivät pitämään puolensa!

Tallenne perjantain esityksestä on kuunneltavissa Yle Areenassa: https://areena.yle.fi/1-50177115.

Michael Fabianon tenoritaivaassa

11.8.2019 Michael Fabiano, tenori & Vincenzo Scalera, piano Turun konserttitalossa

Turun musiikkijuhlien ulkomaisena tähtilaulajavieraana piti tänä vuonna olla yhdysvaltalainen sopraano Nadine Sierra. Hän joutui perumaan resitaalinsa henkilökohtaisista syistä, ja juhlien tiedotuksen mukaan konsertti toteutuu ensi vuonna. Tilalle saatiin niin ikään yhdysvaltalainen laulaja, tenori Michael Fabiano, joka tekee hyvää uraa maailman johtavissa oopperataloissa. Vierailu on hänen ensimmäisensä Suomessa. Solistin mukana pianistikin vaihtui: Fabianon kanssa esiintyi vuodesta 1980 lähtien Milanon La Scalassa työskennellyt Vincenzo Scalera.

Konsertin alkupuoli laulettiin ranskaksi. Henri Duparcin laulut Le manoir de Rosemonde, La vie antérieure, Élégie ja Phidylé olivat hieman yllättävä, mutta miellyttävä avaus konsertille. Sitten siirryttiin oopperoiden pariin: Wertherin aaria Oui! ce qu'elle m'ordonne on tietenkin Massenet'n oopperasta Werther. Bizet'n Carmenista kuultiin tuttu Don Josén aaria La fleur que tu m'avais jetée. Ja kolmantena aariana Johannes Kastajan Ne pouvant réprimer les élans de la foi Massenet'n Hérodiadesta.

Väliajan jälkeen seurasi pari numeroa Verdiä: Oh! fede negar potessi agl'occhi miei! ... Quando le sere al placido on Rodolfon resitatiivi ja aaria Luisa Milleristä. Toinen eli Ah! sì, ben dite ... Tutto parea sorridere on Corradon numero Il corsarosta. Seuraava aaria oli suomalaisyleisölle huomattavasti tutumpi, nimittäin Lenskin Kuda, kuda Tšaikovskin Jevgeni Oneginista. Tässä kappaleessa Fabiano malttoi vähentää voimalla paahtamista ja aaria olikin konsertin hienointa antia. Ohjelman päätti Roberton Ecco la casa ... Torna ai felici dì, joka on Puccinin nuoruudenteoksesta Le Villi.

Michael Fabiano tarjosi tasokkaan konsertin, jonka kappaleet eivät onneksi olleet pelkkiä loppuunkaluttuja hittiaarioita. Hänellä on vahva ja kantava ääni, joka ei ole hiukkaakaan imelä. Ääni virtasi leveänä ja pakottomana, mutta jonkun kerran sävellysten nyanssit saattoivat jäädä äänivarojen esittelyn jalkoihin. Vincenzo Scalera oli mainion temperamenttinen pianisti, jonka pitkä kokemus oopperalaulajien kanssa työskentelystä näkyi.

Riehakkaasti suosiotaan osoittanut yleisö palkittiin kolmella ylimääräisellä: Federicon lamento eli E' la solita storia Francesco Cilean oopperasta L'Arlesiana, Paolo Tostin laulu L'alba separa dalla luce l'ombra sekä viimeisenä vanha Mario Lanzan hitti Be My Love, jonka on säveltänyt Nicholas Brodszky.

Kamarimusiikkia ajankuluksi

11.8.2019 John Storgårds, viulu, Sergei Malov, viulu, Klaus Mäkelä, sello & Eero Heinonen, piano Sigyn-salissa Turussa

Turun musiikkijuhlien ohjelmassa oli iltapäivän ajankuluksi sopiva kamarimusiikkikonsertti. Se alkoi Franz Lisztin sinfonisella runoelmalla Orphée, josta kuultiin Camille Saint-Saënsin sovitus pianotriolle. Soittamassa olivat viulisti John Storgårds, sellisti Klaus Mäkelä ja pianisti Eero Heinonen. Toisena kappaleena esitettiin Maurice Ravelin Sonaatti viululle ja sellolle, jonka parissa herkuttelivat Storgårds ja Mäkelä. Oli ilo kuulla Storgårdsinkin soittoa pitkästä aikaa!

Väliajan jälkeen lavalle saapui kolmen jo esiintyneen muusikon lisäksi viulisti Sergei Malov. Teoksena oli Johannes Brahmsin Pianokvartetto nro 1 g-molli. Noin 40 minuuttia kestävä kappale on melkoinen paketti, mutta vaativista osuuksista huolimatta yleisölle välittyi todellinen yhteissoiton ilo. Kaikki solistit olivat huipputasoa, mutta jotenkin minuun vetosi vanhan mestarin Eero Heinosen tarkka ja värikäs pianismi.

Bachia parhaalla tasolla!

10.8.2019 Concerto Köln, sol. Benjamin Appl, baritoni & Sergei Malov, viulu Turun konserttitalossa

Turun musiikkijuhlille saatiin odotettuna vieraana saksalainen Concerto Köln, joka on laajalti tunnettu ja tunnustettu vanhaan musiikkiin erikoistunut kokoonpano. Tästä konsertista tulisi varmasti suurenmoinen, sillä huippuorkesterin lisäksi lavalle astelevat nuorehko baritonikyky Benjamin Appl ja viulun velho Sergei Malov. Ja ohjelmana pelkkää Bachia!

Concerto Kölniltä ja Benjamin Applilta julkaistiin viime vuonna kiitetty Bach-levy, jonka valikoimaan tämän konsertin ohjelma pohjautui. Alkupuoliskolla kuultiin vuorotellen neljä sinfoniaa ja neljä aariaa J. S. Bachin kantaateista. Sinfoniat olivat kirkkokantaateista BWV 49, 156, 4 ja 21. Aarioina kuultiin Was des Höchsten Glanz erfüllt (BWV 194), Es its vollbracht (BWV 159), Er ist mein Licht, mein Leben (BWV 100) ja Willkommen, werter Schatz! (BWV 36).

Jo ensimmäisen sinfonian ensimmäisissä tahdeissa kuului Concerto Kölnin soiton jalous, notkea ilmavuus, pehmeys ja hyväilevä kauneus. Tasokkaita ovat muutamat kotimaiset barokkiyhtyeetkin, mutta kyllä saksalaiset pistivät komeasti paremmaksi. Puhdasta hunajaa, jonka Appl viimeisteli tyylikkäällä ja linjakkaalla laulullaan!

Väliajan jälkeen noustiin vielä pykälää upeammalle tasolle. Bach kirjoitti tutun Cembalokonserton d-molli BWV 1052 alun perin Viulukonsertoksi d-molli, mutta alkuperäisteos on kadonnut. Tässä konsertissa kuultiin Marco Serinon rekonstruktio, jossa solistina soitti viulisti Sergei Malov. Hän on tänä vuonna Turun musiikkijuhlien residenssitaiteilija ja soittaa useassa konsertissa. Malov taituroi Bachin vauhdikkaan konserton läpi uskomattomalla intensiteetillä ja musikaalisuudella.

Ohjelman päätti minulle niin rakas Ich habe genug -kantaatti (BWV 82), jossa saimme hengittää oboistin sielukasta obbligato-osuutta. Käsiohjelmaan ei ollut painettu orkesterin jäsenten nimiä, joten hän jäi nyt minulle tuntemattomaksi suuruudeksi. Appl oli laulusolistina loistava! Fraseerauksessa ja monissa yksityiskohdissa saattoi kuulla hänen edesmenneen mentorinsa, Dietrich Fischer-Dieskaun kaikuja.

Ylimääräisiä saatiin kaksi, ja ensimmäisessä lavalle hiippaili fagotisti täydentämään siihen saakka 15-henkistä Concerto Kölniä. Ensimmäinen ylimääräinen oli Panin aaria Zu Tanze, zu Sprunge, joka on Bachin maallisesta kantaatista Geschwinde, ihr wirbelnden Winde (BWV 201). Olipa herkkupala! Eikä huonommaksi jäänyt Bist du bei mir, joka on peräisin Anna Magdalena Bachin muistikirjasta. Kappale on Bachin versiointi Gottfried Heinrich Stölzelin Diomedes-oopperan aariasta. Appl esitti sen herkästi ja kuulaasti urkujen ja sellon continuo-säestyksellä.

Tallenne konsertista on kuunneltavissa vajaan kuukauden ajan Yle Areenassa: https://areena.yle.fi/1-50176713. Suosittelen!

Tarkiaista ja Tšaikovskia

10.8.2019 Metsän hiljaisuuteen -konsertti Kulttuuritalo Posellissa Raumalla

Outi Tarkiainen (s. 1985) oli Rauma Festivon tämän vuoden teemasäveltäjä. Hänen musiikkiaan esitettiin jo muutama päivä sitten olleessa konsertissa, mutta festivaalin päätöspäivälle oli säästetty kaksi kiinnostavaa vokaalimusiikkiteosta. Ohjelma yhdisti Tarkiaisen nykymusiikkia perinteisempään Tšaikovskiin.

Aluksi sopraano Kaisa Ranta, klarinetisti Lauri Sallinen, sellisti Samuli Peltonen ja pianisti Joel Papinoja esittivät kappaleen Metsän hiljaisuuteen. Se on monodraama, jossa käytetyt tekstit ovat Eeva-Liisa Mantereen ja Sirkka Turkan. Toisena teoksena oli Baudelaire-laulut eli kolme laulua Charles Baudelairen runoihin. Tekstit laulettiin R. J. Dentin englanninkielisinä käännöksinä. Sarjan esittivät Kaisa Ranta ja Joel Papinoja.

Väliajan jälkeen kuultiin kamarimusiikillinen mammutti: Pjotr Tšaikovskin Pianotrio a-molli op. 50, joka kestää ripeillä tempoillakin noin 50 minuuttia. Viulisti Reetta Kataja, sellisti Samuli Peltonen ja pianisti Kirill Kozlovski ovat erittäin ammattitaitoisia muusikoita ja heidän hiottua yhteissoittoaan oli nautinto kuunnella. Kozlovskin innokas räiskiminen pianon ääressä upposi yleisöön, mutta itse vaikutuin erityisesti Peltosen sävykkäästä sellismistä.

Siniparran salaisuudet

9.8.2019 Béla Bartókin ooppera Herttua Siniparran linna (A Kékszakállú herceg vára) Rauma-salissa

Rauma Festivon ohjelmassa tehtiin historiaa, kun iltakonsertti tarjosi festivaalin ensimmäisen omatuotanteisen oopperaesityksen. Mika Kareksen valitsema teos oli Bartókin Herttua Siniparran linna, joka kuuluu suosikkeihini 1900-luvun alkupuoliskon oopperoista. Kares laulaa saman teoksen solistina Helsingin kaupunginorkesterin konserteissa ensi tammikuun puolivälissä, joten Rauman loppuunmyydyn esityksen vuoksi osattomaksi jääneet voivat suunnata silloin Musiikkitaloon.

Olin jotenkin odottanut konserttiesitystä ja yllätyin iloisesti, kun Raumalla nähtiinkin ihan näyttämöllinen toteutus. Ohjaajana oli Siljamari Heikinheimo, joka on viime vuosina laajentanut profiiliaan viulistista näyttämötaiteen puolelle. Hän oli ideoinut kehyskertomukseksi parisuhdeseminaarin, johon liittyvät uudet puhutut tekstit oli kirjoittanut Elina Aalto. Näyttämöllä nähtiin solistien lisäksi tanssija Reetta Parvikko, joka kommentoi tapahtumia Judithin mielenä. Olipa hieno idea ja toteutus! Näyttävä lavastus oli koottu raumalaisilta festivaalin ystäviltä lainatuista antiikki- ja tyylihuonekaluista.

Kirill Kozlovski oli vaikean tehtävän edessä, sillä hänen piti flyygelillään saada ilmoille se, mitä Bartók kirjoitti satapäiselle orkesterille. Eihän kuulokuva tietenkään voinut tätä vastata, mutta yllättävän hyvin teos toimi pianosäestykselläkin (olen aiemmin kuullut oopperan aina orkesteriversiona). Kozlovskilla on yksityiskohtien tajua ja tarvittaessa hän takoi soittimestaan melkoisia tehoja. Solistit, eli sopraano Hannakaisa Nyrönen Juditina ja basso Mika Kares Sinipartana, tekivät hyvän vaikutuksen ja Nyrösen näytteleminen oli ensiluokkaista. Ehkä Karekselta olisin paikoin toivonut herkempää tai hienovaraisempaa tekstin käsittelyä – ei bassonkaan tarvitse aina jylistä!

Rauma Festivon lied-tarjontaa

9.8.2019 Erik Rousi, basso, Kaisa Ranta, sopraano & Joel Papinoja, piano Kulttuuritalo Posellissa Raumalla

Päätin pistäytyä pariksi päiväksi Raumalle ennen suuntaamista Turun musiikkijuhlille. Syynä oli Rauma Festivo -kamarimusiikkifestivaali, jonka taiteellinen johtaja on tänä vuonna basso Mika Kares. Tästä johtuen laulumusiikilla on ohjelmassa suuri osuus.

Ensimmäinen konserttini oli viehättävässä Kulttuuritalo Posellissa, joka on alun perin valmistunut vuonna 1855 rukoushuoneeksi. Tarjolla oli oiva kattaus lied-musiikkia: Robert Schumannin Dichterliebe, Alma Mahlerin Fünf Lieder, Clara Schumannin Sechs Lieder ja Johannes Brahmsin Vier Ernste Gesänge. Pisteet järjestäjille hyvästä tekstitysratkaisusta!

Dichterlieben ja Brahmsin raamatulliset laulut esitti basso Erik Rousi. Kuuntelin vasta hiljattain Schumannin upean, Heinrich Heinen runoihin sävelletyn laulusarjan Yle Areenasta (https://areena.yle.fi/1-50197226). Siellä on nimittäin kuunneltavissa tallenne Urkuyö ja Aaria -festivaalin konsertista 1.8., johon en itse päässyt Isonkyrön oopperareissun vuoksi. Espoon tuomiokirkossa Dichterlieben esittivät tenori Topi Lehtipuu ja pianisti Ralf Gothóni. Oli jännittävää, miten erilaiselta teos voi kuulostaa tenorin ja basson laulamana! Yllätyin Rousin äänen notkeudesta, mutta hieman enemmän hän olisi voinut tekstiä värittää. Brahmsin lauluissa hänen vakaan jykevä fraseerauksensa oli oikein paikallaan.

Alma Mahlerin ja Clara Schumannin laulut jäivät sitten sopraano Kaisa Rannan kontolle. Oikein sieviä esityksiä olivat, mutta Schumannin laulujen merkitykset ja sisällöt tuntuivat välittyvän katsomoon paremmin kuin Mahlerin. Joel Papinoja soitti läpi konsertin tarkasti ja ilmaisuvoimaisesti, mutta toisinaan balanssi laulajan kanssa ei ollut aivan kohdallaan.

Kansallisooppera Espoossa

8.8.2019 Suomen Kansallisoopperan orkesteri, joht. Taavi Oramo, sol. Virva Puumala, sopraano & Päivi Severeide, harppu Espoon tuomiokirkossa

Suomen Kansallisoopperan orkesteri vieraili jälleen esiintymässä Urkuyö ja Aaria -festivaalilla. Espoon tuomiokirkko oli lähes täynnä yleisöä ja joukossa oli monia musiikkielämämme tunnettuja kasvoja – mainittakoon heistä nyt esimerkiksi Jaakko Ryhänen, Pétur Sakari, Kari Tikka ja Aarne Pelkonen. Myös pääjohtaja Gita Kadambi oli saapunut kuuntelemaan orkesteriaan.

Uskon, ettei kenenkään tarvinnut pettyä konsertin antiin. Ohjelma alkoi Gabriel Faurén Masques et Bergamasques -sarjalla, jonka tanssilliset rytmit ja pastoraalitunnelman Taavi Oramo tavoitti erinomaisesti. Seuraavaksi kuultiin kuusi Faurén laulua, joiden solistina lauloi sopraano Virva Puumala. Kappaleet olivat Le papillon et la fleur, Après un rêve, Fleur jetée, Au bord de l'eau, Aubade ja Le secret. Tavattoman kaunista! Puumalalla on hyvin kaunisvärinen ja linjakas ääni, josta voi jo aavistaa tulevaa kehityssuuntaa. Hän on kilpailumenestystensä ja esiintymiskokemuksensa myötä kehittynyt teknisesti varmaksi ja luontevaksi laulajaksi. Puumala ilmensi täydellisesti laulujen vaihtelevia tunnelmia.

Seuraavaksi Oramo johdatti orkesterinsa Claude Debussyn maailmaan: Danse sacrée et danse profane soi vaikuttavasti ja tasapainoisesti, paikoin kapellimestarin oikein herkutellessa. Harppusolistiksi ilmoitettu Stefania Saglietti oli vaihtunut Päivi Severeideksi. Hän soitti vaativan ja pitkän osuutensa ulkomuistista upean intensiivisesti. Päätöksenä kuultiin Igor Stravinskyn Pulcinella-sarja, jossa orkesteri pääsi näyttämään monitaitoisuuttaan balettimusiikin erityylisissä osissa. Yleisön suosikki oli humoristinen Vivo-osa pasuunoineen. Konserttimestari Petteri Iivonen ansaitsee soitostaan erityiset kehut.

Kokkosten alkuvoimainen kuvaus herännäisjohtajasta

6.8.2019 Joonas Kokkosen ooppera Viimeiset kiusaukset Ristinkirkossa Lahdessa

Lahden Kansainvälisen Urkuviikon 47. ohjelma tarjosi oopperan ystäville mieluisan yllätyksen: kaksi esitystä Joonas Kokkosen klassikosta Viimeiset kiusaukset. Yleisö oli löytänyt ainakin ensimmäisen esityksen hyvin, sillä Ristinkirkon penkit olivat melko täynnä. Kirkkosalin akustiikka on hajottava ja hieman kaikuisa, minkä vuoksi takaosassa istuneet eivät kuulemma saaneet tekstistä mitään selvää – hyvä kun koko laulu edes kuului sinne. Itselleni Alvar Aallon salien onnettomat akustiikat ovat kyllä tulleet tutuiksi, joten osasin valita istumapaikkani oikein.

Jukka Saarmanin ohjaus oli hyvin yksinkertainen, jopa amatöörimäinen, eikä oikeastaan syventänyt kertomusta vaan tyytyi tekstin pelkistettyyn ja vähäiseen kuvittamiseen. Lavasteina oli heinäseipäistä rakennettuja aidanpätkiä ja Paavon puinen makuulaveri. Lisäksi seinälle projisoitiin valokuvia, mutta vielä ensimmäisen näytöksen ajan sali oli niin valoisa, että ne näkyivät hyvin heikosti. Alkuperäiseen Lauri Kokkosen librettoon oli lisätty lyhyt kohtaus, jossa Paavo antaa turkkinsa myllylle lähtevälle Juhanalle. Tämän vuoksi Juhanan murhaajat luulivat hyökänneensä Paavon kimppuun. Parissa kohtauksessa Kuolema oli läsnä mustakaapuisina tanssijoina (Christian Hemming, Tuula Rantanen).

Musiikinjohdosta vastasi jämptiin tyyliinsä Esa Heikkilä. Tässä tuotannossa ei käytetty orkesteria, vaan musiikki soitettiin uruilla (Pauliina Hyry) ja pianolla (Tero Valtonen). Jälleen uusi versio minulle – ja oikein mielenkiintoinen sellainen! Kuorona oli Jori Männistön valmentama Lahden Bach-kuoro, joka esiintyi ihan edukseen.

Paavo Ruotsalaisen roolin teki hienosti eläytyen Juha Pikkarainen, joka on tuttu nimi mm. Kansallisoopperan kuorosta. Laulu kulki pääasiassa moitteetta, mutta toisen näytöksen loppupuolella oli kuultavissa äänen väsymistä ja hienoista säröilyä. Toisessa pääroolissa Riittana lauloi Sirkka Parviainen, joka oli nappivalinta tähän osaan ja myös laulullisesti hyvässä vedossa. Raimo Laukka oli Seppä Högman ja Jukka Saarman Juhana.

Muissa tehtävissä esiintyivät Lassi Virtanen (1. mies), Kristian Lindroos (2. mies) ja Jaakko Hietikko (3. mies) sekä Leena Kanninen (1. nainen), Aurora Ikävalko (2. nainen) ja Pilvi Äikäs (3. nainen). Anna-Loviisa oli Marja Jäppinen ja Albertiina Silvia Lempinen.

Kirkko oopperan pääosassa

1.8.2019 Olli Kortekankaan ooppera Elämänkuvat Isonkyrön vanhassa kirkossa

Olli Kortekankaan Elämänkuvat on kaiketi hänen kymmenes oopperansa (korjatkaa, jos olen väärässä). Olen kolmea varhaisinta lukuun ottamatta nähnyt ne kaikki ja tuntuu että Kortekankaan sävellykset ovat vain parantuneet kerta kerralta. Tämän uusimman kirkko-oopperan historia ulottuu kymmenen vuoden taakse ja sen lähtökohtana on edesmenneen Irma Rewellin (yksi Vaasan Oopperan perustajista ja kantavista voimista vuosikymmenten ajan) idea.

Oopperan tilasi Suomen Kulttuurirahaston Etelä-Pohjanmaan rahasto ja se kantaesitettiin nyt osana Korsholman Musiikkijuhlien ohjelmaa. Teos liittyy Isonkyrön vanhan kirkon, eli 1500-luvun alkupuolella rakennetun kivikirkon kuuluisiin kalkkimaalauksiin. Kirkon rakenteet ovat säilyneet tai oikeammin ne on palautettu keskiaikaiseen asuunsa ja sen sisäseiniä peittävät kauttaaltaan 1560-luvun maalaukset. Niitä on kolmessa rivissä yhteensä 114 kappaletta. Säveltäjä onkin käsiohjelmaan kirjoittanut, että "kolmas päärooli on itse kirkolla, sen maalauksilla ja interiöörillä".

Ville Saukkosen ohjaama esitys alkoi jo kirkon ulkopuolella, jossa vapaasti keskiaikaiseen tyyliin puetut (Taina Relander) kyläläiset touhusivat ja ihastelivat uutta kivikirkkoaan. Sisällä kirkon etuosaan rakennetulla lavalla istui yksi kuorolaisista veistämässä puista Maria-patsasta. Erillistä lavastusta ei juurikaan ollut, vaan kirkko itsessään ja alttarikaappien puuveistokset riittivät mainiosti. Kirkkolaivan keskikäytävää käytettiin sekä kuorojen liikkumiseen että kolmen tanssijan esiintymiseen. Ohjaus oli harkitun tyylikäs ja oikein miellyttävä.

Oopperan orkesteri oli koottu Vaasan ja Seinäjoen kaupunginorkesterien soittajista. Kapellimestarina toimi Anna-Maria Helsing. Kortekankaan sävellyksestä piti alun perin tulla oratorio ja ainakin joissain kuoronumeroissa oli kuultavissa siihen viittaavia sävyjä. Oopperassa esiintyi Vaasan oopperakuoron lisäksi Kuula-opiston lapsikuoro, ja molemmat hoitivat osuutensa kunnialla. Pidin teoksen ilmaisuvoimaisesta ja perinnetietoisesta sävelkielestä; ennen kaikkea loppupuolella kuultu Orkesteri-Intermezzo oli vaikuttavaa kuultavaa.

Elämänkuvissa kulkevat rinnakkain Maalarin (Waltteri Torikka) ja Mariian (Päivi Nisula) tarinat, joita yhdistää suhde Isonkyrön kirkkoon. Maalari elää 1500-luvulla ja hän tuskailee omaa riittämättömyyttään suuren kalkkimaalausurakan edessä. Meidän aikaamme edustava Mariia kipuilee elämänsä tyhjyyden ja merkityksen kanssa. Pia Perkiön ansiokkaassa libretossa heidän kertomuksensa kietoutuvat yhteen ja osoittavat, ettei ihminen ole sadoissa vuosissa paljoakaan muuttunut. Molemmat solistit tekivät roolinsa ilmeikkäästi ja vaikuttavasti.