Uusi ensemble oopperaopin tielle

28.11.2019 Sempre Sempre! -oopperakohtauksia Musiikkitalossa Helsingissä

Sibelius-Akatemian oopperakoulutuksessa aloitti tänä syksynä uusi ensemble ja jo perinteiseen tapaan heidän ensimmäinen produktionsa on ohjattu oopperakohtauskonsertti nimellä Sempre Sempre!

Konsertissa kuultiin numeroita seuraavista oopperoista: Richard Straussin Der Rosenkavalier ja Ariadne auf Naxos, Engelbert Humperdinckin Hänsel und Gretel, Otto Nicolain Die lustigen Weiber von Windsor, W. A. Mozartin Die Entführung aus dem Serail sekä E. W. Korngoldin Die tote Stadt. Miksiköhän kaikki germaanista ohjelmistoa?

Illan ohjaus oli jaettu Martina Roosin ja Juulia Tapolan kesken. Etenevä kehyskertomus toimi tällä kertaa kohtuullisen hyvin, kun seurue pystytti lavan ja sai oopperaesityksen tulille. Musiikinjohdosta vastasi Markus Lehtinen ja pianistina vuorottelivat Elias Miettinen ja Tero Valtonen.

Solisteina oli yhdeksän nuorta laulajaa: sopraanot Iris Candelaria (joka tunnettiin aiemmin nimellä Iris Hernández Toppari), Manon Gleizes, Maria Turunen ja Stella Tähtinen, mezzosopraanot Olivia Kyllönen ja Ruut Mattila, tenorit Tuomas Miettola ja Jasper Leppänen sekä baritoni Luke Scott. Bassoa nykyisessä ensemblessä ei ole, joten tätä puutetta paikkasi vierailijana Visa Kohva, joka on valmistunut oopperakoulutuksesta jo aiemmin.

Konsertin näyte-erän perusteella voi uudelta vuosikurssilta odottaa paljon. Mukana on hienoja ääniä ja pari erottuvaa lahjakkuuttakin. Onnistujia olivat mm. Luke Scott Hannun ja Kertun Isän roolissa sekä Iris Candelaria ja Olivia Kyllönen Ruusuritari-duetossaan. Itseeni suurimman vaikutuksen teki kuitenkin Maria Turusen dramaattinen ääni ja kypsänpuoleinen tulkinta Ariadnen aariasta. Hänestä voidaan odottaa kykyä vaikkapa moniin Wagner-rooleihin!

Ohjaaja ampui ohi maalin

27.11.2019 Gaspare Spontinin ooppera La vestale Theater an der Wienissä

Gaspare Spontinia ja erityisesti hänen oopperaansa La vestale on joskus kutsuttu "puuttuvaksi lenkiksi" Gluckin ja Berliozin välillä. Tämä Theater an der Wienissä esitetty La vestale oli vasta toinen näkemäni Spontinin ooppera, mutta kyllä minunkin mieleeni tulivat heti Gluck-vaikutteet ja joiltain osin ooppera ennakoi jo ranskalaista grand opéraa. Spontini sävelsi teoksen Pariisiin asettumisensa (1803) jälkeen ja se kantaesitettiin 1807. Ooppera oli suuri menestys, jota esitettiin yli 200 kertaa seuraavien parin vuosikymmenen aikana. Alkuperäinen libretto on ranskankielinen, mutta jo 1810 tehtiin saksankielinen versio ja seuraavana vuonna vielä italiankielinenkin.

Ooppera sijoittuu Roomaan 200-luvulle eKr. Vuosia kestäneeltä voittoisalta sotaretkeltä palaava kenraali Licinius saa havaita, että hänen rakastetustaan Juliasta on tällä välin tehty Vestan papitar. Licinius kertoo murheestaan ystävälleen legioonan komentaja Cinnalle, joka tarjoaa apuaan. Julia yrittää välttää triumfiin osallistumisen, mutta määrätään ojentamaan Liciniukselle seppele. Licinius sattuu kuulemaan, että Julia on valittu temppelin "yövuoroon", ja kertoo Julialle suunnittelevansa tämän sieppaamista omakseen.

Julia vartioi yöllä Vestan temppelissä ikuista tulta ja rukoilee. Licinius saapuu ja pari vannoo rakkautta toisilleen. Toisiinsa uppoutuneet rakastavaiset saavat huomaamattaan alttarin tulen sammumaan. Licinius luikkii karkuun apumiehensä Cinnan kanssa, kun ulkoa alkaa kuulua ääniä. Paikalle saapuvat vestaalit ja muu väki näkevät rikoksen tapahtuneen. Ylipappi ei saa Juliaa nimeämään tunkeutujaa, joten hän kiroaa papittaren ja tuomitsee tämän kuolemaan.

Julia aiotaan haudata elävältä Liciniuksen vetoomuksista huolimatta. Vaikka kenraali tunnustaa tunkeutuneensa temppeliin, väittää Julia ettei tunne koko miestä. Juuri ennen kuolemaantuomion täytäntöönpanoa puhkeaa myrsky ja salama sytyttää alttarin ikuisen tulen uudelleen. Tätä pidetään merkkinä itseltään Vestalta, joten ylipappi vapauttaa Julian ja näin rakastavaiset saavat toisensa.

Tämän tuotannon ohjaus oli Johannes Erathin ja se oli todella outo – yksi käsittämättömimpiä näkemiäni oopperaohjauksia pitkiin aikoihin. Kokonaisuus oli sinänsä mielenkiintoinen keitos modernia ja perinteistä, mutta kun nämä elementit eivät tuntuneet olevan missään vuoropuhelussa tai järjellisessä suhteessa keskenään. Päähenkilöitä ja kuoroa käytettiin ja liikuteltiin ihan loogisesti, mutta ympärille ripoteltiin jatkuvasti kummallisia elementtejä sohvalla istuvasta vanhasta pariskunnasta suureen Neitsyt Maria -patsaaseen tai alastomana makaavasta naisesta voimistelutelineeseen, vain jokusen esimerkin mainitakseni. Ohjaajan varmastikin hienot ja älylliset tarkoitusperät eivät auenneet ainakaan minulle.

Ja aika merkillinen oli myös Katrin Connanin lavastus. Esimerkiksi esityksen alkupuolella näyttämöä hallitsi pienen talon kokoinen valkoinen kuutio, joka pyöri hiljalleen ympäri. Jorge Jaran puvustus sen sijaan oli kaikessa pelkistyneisyydessään varsin tyylikäs. Se yhdisti meidän aikamme vaatteita (melko arkisiakin sellaisia) ja esimerkiksi papittarien ajattoman kauniita valkoisia pukuja. Ylipappi oli puettu katoliseksi kardinaaliksi.

Wiener Symphoniker soitti mainiosti Bertrand de Billyn johdolla. Solisteista ei ole kuin hyvää sanottavaa; päätehtävissä olivat Elza van den Heever (Julia), Michael Spyres (Licinius), Sébastien Guèze (Cinna), Claudia Mahnke (vestaalien johtaja) ja Franz-Josef Selig (ylipappi).

Rakkautta ja juonittelua jumalpiireissä

26.11.2019 Johann Adolph Hassen ooppera La Semele Theater an der Wienissä

La Semele, o sia La richiesta fatale on Johann Adolph Hassen varhaisimpia oopperoita. Se on lajityypiltään pienimuotoinen serenata, joka kantaesitettiin Napolissa 1726. Kapellimestari Claudio Osele löysi teoksen Wienin Musikvereinin (Die Gesellschaft der Musikfreunde in Wien) arkistosta ja työsti sen esityskuntoon Innsbruckiin (Innsbrucker Festwochen der Alten Musik) viime vuonna.

Oopperassa Jupiter rakastuu kauniiseen Semeleen, joka antautuu jumalaiseen suhteeseen. Jupiterin vaimolla Junolla on jotain miehensä syrjähyppyä vastaan ja hän suunnittelee juonen pelastaakseen avioliittonsa. Juno ilmestyy Semelelle tämän vanhan hoitajan Climenen hahmossa. Climene saa istutettua Semelen päähän ajatuksen, että Jupiterin pitäisi todistaa jumaluutensa ja näyttäytyä rakastajattarelleen oikeassa muodossaan, eikä tavanomaisessa nuoren miehen hahmossa. Semele saa lopulta Jupiterin taipumaan tahtoonsa, mutta ilmestys on ihmiselle kuolettava.

Theater an der Wienissä kuultiin La Semelen konserttiesitys. Musiikillisesti teos oli mukiinmenevä, mutta muutaman Hassen oopperan kokemuksellani olen sitä mieltä, että miehen myöhemmästä tuotannosta löytyy kyllä parempiakin teoksia. Pienen Le Musiche Nove -orkesterin soitto ei oikein saanut ilmaa siipiensä alle, vaikka Osele kuinka lietsoi ja pomppi korokkeellaan. Pienen jousiston soitto oli toisinaan jopa tasapaksua.

Solisteja oopperassa on vain kolme, mikä pitää kokonaisuuden selkeänä ja antaa riittävästi aikaa kaikkien seuraamiseen ja arvioimiseen. Arianna Vendittelli (Semele) lauloi herkän kauniisti, kuin rakkauden juovuttama nuori nainen ikään. Roberta Invernizzi (Giunone eli Juno) sai roolihahmoonsa oivallisesti luonnetta ja hänellä oli myös hyvin miellyttävä äänenväri. Vanha tuttu Sonia Prina (Giove eli Jupiter) ei ollut tänään aivan parhaimmassa lauluterässään, mutta eläytyi osaansa erinomaisesti.

Jälleen tsaari valepuvussa

23.11.2019 Gaetano Donizettin ooppera Il falegname di Livonia, o Pietro il grande, czar delle Russie Teatro Socialessa Bergamossa

Kaksi vuotta sitten näin Bergamossa Donizettin oopperan Il borgomastro di Saardam, jossa Pietari Suuri seikkaili incognito Hollannissa. Nyt oli vuorossa Il falegname di Livonia, o Pietro il grande, czar delle Russie, jossa tsaari niin ikään esiintyy valeasuisena. Näiden kahden oopperan tapahtumat sentään poikkeavat muuten toisistaan.

Il falegname di Livonia jne. oli saanut Bergamossa lyhyemmän "kauppanimen" Pietro il Grande. Teos kantaesitettiin Venetsiassa 1819 ja se oli Donizettin neljäs näyttämölle päässyt ooppera. Sitä voidaan pitää myös säveltäjänsä ensimmäisenä pienenä menestyksenä, josta tehtiin useampi kuin yksi tuotanto. Il falegname di Livoniaa esitettiin viimeisen kerran vuonna 1827 ennen yli 170 vuoden unohdusta. Koko teoksen luultiin kadonneen, mutta venäläisten pitkän tutkimus- ja jäljitystyön tuloksena ooppera saatiin koottua fragmenteista. Vuonna 2003 teos sai meidän aikamme ensiesityksen Pietarissa.

Bergamoon Il falegname di Livonian olivat ohjanneet ja lavastaneet roomalaisen Ondadurto Teatron johtajat Marco Paciotti ja Lorenzo Pasquali. Seurue tunnetaan fyysisestä teatterista, elekielen ja nykysirkuksen käytöstä. Näitä elementtejä oli nytkin mukana, mutta enimmäkseen päälleliimatun oloisina tai kuvittamassa esim. alku- ja välisoittoja täysin irrallisina viihdytysnumeroina. Varsinaiset oopperan tapahtumat oli ohjattu ajatuksella ja ihan sujuvasti ja se olisi riittänyt minulle. Lavastus oli käsittämätön kokoelma erilaisia härpäkkeitä ja metallitelineitä, joita purettiin ja kasattiin ja kärrättiin ympäri näyttämöä rasittavuuteen ja häiritsevyyteen saakka. Esityksessä käytettiin myös videoprojisointeja, joiden vaihtuvista psykedeelisistä kuvioista meinasi saada päänsäryn. K. B. Projectin karnevalistiset puvut sopivat sinänsä kokonaisuuteen, mutta eivät miellyttäneet meikäläisen silmää.

Il falegname di Livonia ei mielestäni kuulu Donizettin parhaimpiin oopperoihin, mutta kyllähän musiikin mielellään kuunteli kerran läpi. Montussa soitti Orchestra Gli Originali johtajanaan vanhan musiikin spesialistina tunnettu Rinaldo Alessandrini. Solisteista valopilkuiksi nousivat vanha tuttu Roberto De Candia (Pietro il Grande) ja Marco Filippo Romano (Ser Cuccupis), eikä Francisco Britokaan (Carlo Scavronski) ollut hullumpi. Muissa rooleissa lauloivat mm. Loriana Castellano (Caterina), Nina Solodovnikova (Annetta Mazepa) ja Paola Gardina (Madama Fritz).

Hyvä tarina on parempi kuin tylsä totuus

22.11.2019 Gaetano Donizettin ooppera Lucrezia Borgia Teatro Socialessa Bergamossa

Toinen iltani Donizetti Opera -festivaalilla vei minut Bergamon vanhaan kaupunkiin eli Città Altaan ja sen kodikkaaseen Teatro Socialeen. Siellä vuorossa oli Lucrezia Borgia, jonka esitys oli minulle ensimmäinen näyttämöllä nähty; aiemmin teos oli tuttu vain elokuvateatterissa vuonna 2014 nähdystä tallenteesta. Hauskana yhteensattumana voin mainita, että tuon San Francisco Operan esityksen johti Riccardo Frizza, joka heilutti tahtipuikkoa myös tänään Bergamossa!

Lucrezia Borgia kantaesitettiin Milanon La Scalassa 1833. Libretto perustuu Victor Hugon näytelmään, jossa puolestaan on hyödynnetty legendoja todellisesta Lucrezia Borgiasta (1480–1519). Nykytiedon valossa oopperan tapahtumilla ei juurikaan ole todellisuuspohjaa, mutta mainion juonen Hugo ja libretisti Felice Romani ovat keitelleet kokoon. Oopperassa nuori aatelismies Gennaro ihastuu kauniiseen Lucrezia Borgiaan. Tunteet laimenevat kummasti, kun hänen ystävänsä kertovat kuka nainen on, ja kuinka monen miehen veri hänen käsiänsä tahraa. Gennaro ei tiedä, että Lucrezia on todellisuudessa hänen äitinsä. Tätä ei tiedä myöskään Lucrezian aviomies, Ferraran herttua Don Alfonso, joka on nähnyt Lucrezian ja Gennaron yhdessä ja uskoo heidän olevan rakastavaisia.

Herttua aikoo murhauttaa Gennaron ja Lucrezia vaatii kuolemantuomiota tunkeilijalle, joka on häpäissyt palatsin muurilla olevan vaakunan poistamalla Borgia-sanasta b-kirjaimen. Lucrezia ei tiedä, että tihulainen on ollut Gennaro. Petollinen herttua on armahtavinaan Gennaron, mutta tarjoaakin tälle myrkkyä viinipikarissa. Lucrezia antaa pojalleen vasta-ainetta ja kehottaa tätä pakenemaan kaupungista.

Gennaro ei tietenkään tottele, vaan jää palatsin juhliin ystäviensä kanssa. Paikalle ilmestyvä Lucrezia ilmoittaa myrkyttäneensä viinin, jota Gennaron viisi ystävää ovat juoneet. Miehet kuolevat, mutta Lucrezian järkytykseksi hänen poikansakin on paikalla ja on myös juonut viiniä. Gennaro yrittää kostaa ja tappaa Lucrezian tikarilla, mutta tämä saa poikansa pysäytettyä kertomalla viimeinkin olevansa hänen äitinsä. Gennaro kieltäytyy ottamasta vasta-ainetta ja haluaa kuolla ystäviensä kanssa. Oopperan lopussa myös Lucrezia Borgia kuolee.

Oopperan musiikki on ensiluokkaista Donizettia, ja yllättävän hyvin nuorten soittajien Orchestra Giovanile Luigi Cherubini sen tarjoili Riccardo Frizzan johdolla. Kuorona oli Coro del Teatro Municipale di Piacenza, jonka miehet hoitivat osuutensa kunnialla. Ohjaaja Andrea Bernard ja lavastaja Alberto Beltrame olivat luoneet näyttämölle yksinkertaisen kokonaisuuden, jossa kaikki toimi hyvin yhteen, mutta mitään erityistä tai poikkeuksellista ei oikeastaan jäänyt mieleen. Puvustaja Elena Beccaro käytti hienoja renessanssityylisiä miesten pukuja ja käytti harkiten keltaista väriä. Solistit olivat osaavia, mutta eivät häikäisseet samalla tasolla kuin eilisillan oopperassa. Gennaro oli upeaääninen nuori tenori Xabier Anduaga, Lucrezia Borgia oli Carmela Remigio ja Don Alfonsona esiintyi Marko Mimica.

Uusi Donizettin ooppera näyttämölle – vuonna 2019!

21.11.2019 Gaetano Donizettin ooppera L'ange de Nisida Teatro Donizettissa Bergamossa

Jatkoin Milanosta junalla läheiseen Bergamoon, jossa on taasen meneillään kaupungin oman pojan Gaetano Donizettin nimeä kantava oopperafestivaali. Sen ohjelma keskittyy luonnollisesti Donizettin oopperoihin, mutta muutakin musiikkia on yleensä tarjolla ainakin konserteissa.

Tänä vuonna vierailulleni oli aivan erityinen syy, sillä Bergamossa oli luvassa Donizettin ooppera L'ange de Nisida ja sen forma scenican kantaesitys. Teos on siis sävelletty 1839! Donizetti ennakoi oopperan aiheen vuoksi hankaluuksia Italian sensuurin kanssa ja sopi kantaesityksen Ranskaan. Pariisilainen seurue ehti kuitenkin mennä säveltäjän mittavasta taloudellisesta tuesta huolimatta konkurssiin, teos jäi kokonaan esittämättä ja Donizetti menetti rahansa. Säveltäjä muokkasi seuraavana vuonna oopperasta uuden (edelleen ranskankielisen) version La favorite, jota on hiljattain esitetty useissa oopperataloissa.

Bergamolaisten leveily kantaesityksellä on kyseenalainen asia, sillä Lontoon Royal Opera House ehti esittää L'ange de Nisidan jo kesällä 2018 – tosin vain konserttiversiona. Joten täsmällisesti ottaen festivaalin pitäisi puhua näyttämöllisestä ensiesityksestä. Oman lisävivahteensa tuotantoon toi se, että esityspaikkana oli Teatro Donizetti. Tämä upea teatteri avattiin tulipalon jälkeen uudelleenrakennettuna vuonna 1800. Se on ollut remontissa helmikuusta 2018 saakka ja 18 miljoonan euron urakan pitäisi valmistua kesällä 2020. L'ange de Nisidan kaksi esityskertaa oli järjestetty keskelle rakennustyömaata. Yleisö oli sijoitettu kolmelle alimmaiselle parvelle sekä näyttämölle rakennettuun irtokatsomoon. Orkesteri soitti montussaan, mutta peilikuvana normaaliin verrattuna (kapellimestari katsoi saliin eikä näyttämölle päin) ja kuoro oli sijoitettu neljännelle parvelle.

Permannon istuinrivit olivat peruskorjauksen vuoksi vielä pois paikoiltaan ja niiden paikalle oli rakennettu tilapäinen esiintymislava. Se oli peitetty kankaalla ja valtavalla määrällä A4-monistesivuja. Muuta varsinaista lavastusta ei ollut, mutta lavaan projisoitiin ylhäältä päin erilaista kuvitusta. Jotenkin ihmeellisesti ohjaaja Francesco Micheli sai kokonaisuuden toimimaan vaatimattomista puitteista huolimatta. Kaikki tapahtumat ja liikkeet oli mietitty hyvin tarkkaan ja henkilöohjaus oli viimeisteltyä. Margherita Baldoni oli suunnitellut puvustuksen, josta löytyi paljon mielikuvituksellisia yksityiskohtia – esimerkkinä Sylvian paperinen puku, joka revittiin pois hänen yltään.

Musiikillisesti ilta oli loistava. Niin orkesteri, kuoro kuin solistitkin kuuluivat tilassa vaivattomasti, eikä laulajien tarvinnut pinnistellä lainkaan. Kuulokuva oli aivan erityinen, kun solistit olivat yleisön keskellä, tavanomaista lähempänä. Donizettin upea musiikki vei mukanaan! Kapellimestari Jean-Luc Tingaud oli aivan mahtava ja häntä tarkasti seurannut Orchestra Donizetti Opera soitti kuin unelma. Solistien taso oli häkellyttävän korkea – voi mitä ääniä! Don Fernand d'Aragon, Napolin kuningas, oli Florian Sempey ja hänen kamariherransa Don Gaspar oli Roberto Lorenzi – molemmat erinomaisia kykyjä. Leone de Casaldin roolissa yllätti huikeasti laulanut tenori Konu Kim. La comtesse Sylvia de Linares oli viehättävä Lidiia Fridman ja Le moinen eli Munkin osassa jylisi Federico Benetti. Ainoan pienen miinuksen annan Coro Donizetti Operalle, joka kyllä lauloi vahvasti, mutta ei aina malttanut seurata kapellimestaria täysin yhtenäisenä.

Egyptiläinen Helena Milanossa

20.11.2019 Richard Straussin ooppera Die ägyptische Helena Teatro alla Scalassa Milanossa

Die ägyptische Helena eli Egyptiläinen Helena kuuluu Richard Straussin oopperatuotannon keskivaiheen teoksiin. Se sävellettiin 1923–27 ja kantaesitettiin Dresdenissä 1928. Strauss paranteli oopperastaan toisen version, joka esitettiin ensimmäistä kertaa Salzburgissa 1933. Milanon La Scalassa teos nähtiin tämän tuotannon myötä vasta ensimmäistä kertaa.

Strauss ottaa tuotannossaan Egyptiläisellä Helenalla jonkinlaisen askeleen taaksepäin, sillä nyt palataan aiheen osalta antiikin mytologiaan. Teoksesta piti kai alun perin tulla operetti, mikä asettaa aihevalinnan vielä oudompaan valoon. Hugo von Hofmannsthalin libretto on toki laatutavaraa, mutta vaikea sitä on operettiin sopivaksi mieltää. Ooppera ei ole Straussin suosituimpia ja itsekin olen tutustunut siihen vain kerran konserttiversiona Oper Frankfurtissa.

Oli joka tapauksessa oikein mukava nähdä vihdoinkin tämä ooppera näyttämöllä. Sven-Eric Bechtolfin ohjaus teki minuun kaksijakoisen vaikutuksen: toisaalta siinä oli tylsiä staattisia jaksoja, mutta toisaalta myös tavattoman hienoja, psykologisesti tarkkanäköisiä kohtauksia. Julian Crouchin lavastus oli jännittävä: Ensimmäisessä näytöksessä lavan täytti vanhanaikainen puukuorinen radio, jonka etuseinä aukesi ovina. Toisessa näytöksessä lavasteina oli kokoelma suuria radioputkia. En kyennyt selvittämään itselleni, että miksi. Mark Bouman oli suunnitellut fantastiset puvut.

Esityksen johti kapellimestari Franz Welser-Möst, joka kyllä sai La Scalan orkesterin taipumaan hehkuvaan ja värikylläiseen Strauss-tulkintaan. Solisteina lauloivat mm. Ricarda Merbeth (Helena), Andreas Schager (Menelaos), Caterina Maria Sala (Hermione, edellisten tytär), Eva Mei (Aithra), Thomas Hampson (Altair) ja Attilio Glaser (Da-Ud, Altairin poika). Kaikki tekivät pätevät suoritukset, mutta Merbethin häiritsevästä vibratosta en pitänyt. Kokonaisuutena oikein hyvä tuotanto, mutta germaaninen ooppera ei taida olla milanolaisten mieleen, sillä tälläkin kerralla aplodit olivat kovin laimeat...

Pohjolan Puccinia

16.11.2019 Hedvig Paulig, sopraano, Melis Jaatinen, mezzosopraano, Tuomas Lehtinen, baritoni & Tuomas Juutilainen, piano Balderin salissa Helsingissä

Suomen Lied-akatemian uusi Laulun valo -festivaali tuo kaivatun lisän niukkaan lied-musiikin tarjontaamme. Festivaalin taiteellisina johtajina toimivat baritoni Aarne Pelkonen ja pianotaiteilija Juho Alakärppä. Heidän ensimmäinen ohjelmansa on läpensä kiinnostava, mutta valitettavasti se jää minulta lähes kokonaan väliin ulkomaanmatkan vuoksi.

Jouduin tyytymään avauskonserttiin, joka olikin erittäin kiinnostava. Hedvig Paulig ja Tuomas Lehtinen levyttivät muutama vuosi sitten Martin Wegeliuksen lauluja yhdessä pianisti Gustav Djupsjöbackan kanssa. Tänä vuonna ilmestyi Lehtisen seuraavan tutkimusmatkan tuloksena levyllinen Tauno Pylkkäsen (1918–1980) lauluja. Levyllä on mukana kolmantena solistina Melis Jaatinen sekä pianisteina Juho Alakärppä ja Tuomas Juutilainen. Samat laulajat esiintyivät tässä Balderin salin konsertissa, mutta pianistin tehtävät oli sälytetty kokonaisuudessaan Juutilaiselle.

Ohjelman aloittivat Paulig lauluilla Kaivotiellä ja Lintu sekä Lehtinen lauluilla Musta lukki ja Surutarten laulu. Jaatiselle oli valittu sarja Kuoleman joutsen. Pauligin toisena osuutena kuultiin kappaleet Suvisydännä ja Kaiku. Niiden jälkeen Lehtinen palasi yleisön eteen sarjalla Kuun silta.

Väliajan jälkeen Jaatinen esitti laulut Rannalla, Venhelaulu ja Kehtolaulu. Paulig lauloi ruotsinkielisen viisiosaisen sarjan Visioner. Lehtisen viimeisenä numerona oli laulusarja Yötön yö. Konsertin päätti Hyppelihiiri-sarja, josta Paulig lauloi kolme osaa ja Jaatinen toisen osan (Laulu ketusta).

Paljolti ooppera- ja laulumusiikin parissa työskennellyttä Tauno Pylkkästä on kutsuttu Pohjolan Pucciniksi. Hänen tuotantoonsa kuuluu noin 60 yksinlaulua, mutta lisääkin ilmeisesti olisi löydettäväksi. Tähän konserttiin valitusta ohjelmasta minuun suurimman vaikutuksen tekivät laulusarjat, jotka muotoutuivat yksittäisiä lauluja puhuttelevammiksi ja painokkaammiksi. Melis Jaatinen tulkitsi vaikuttavasti Kuoleman joutsenen ja Tuomas Lehtinen uhkui voimaa omissa sarjoissaan. Hedvig Paulig oli parhaimmillaan Visioner-sarjassa. Pidin kovasti sen modernimmasta sävelkielestä, samoin kuin Yötön yö -sarjasta. Tuomas Juutilainen teki erinomaista työtä pianon ääressä ja oikeutta Pylkkäsen musiikin värikylläisille mahdollisuuksille.

Loistava verismo-paketti

16.11.2019 Elokuvissa: Pietro Mascagnin ooppera Cavalleria rusticana ja Ruggero Leoncavallon ooppera Pagliacci Großes Festspielhausista Salzburgista

Iltapäivänäytös elokuvateatterissa tarjosi kaksi italialaisen veristisen oopperan kulmakiveä: Mascagnin Cavalleria rusticanan ja Leoncavallon Pagliaccin (suom. Pajatso). Esitykset oli tallennettu vuonna 2015 Osterfestspiele Salzburgin eli Salzburgin pääsiäisfestivaalin ohjelmatarjonnasta.

Molemmat oopperat oli ohjannut ja lavastanut Philipp Stölzl. Pidin tavattomasti hänen älykkäistä ja todenmakuisista ohjauksistaan, joissa käytettiin samaa perusratkaisua: Näyttämö oli jaettu ikään kuin päällekkäisiin ruutuihin, joita vuoron perään peitettiin ja paljastettiin tapahtumien mukaan. Idea ei ole täysin uusi, sillä minäkin olen nähnyt jokusen tällä konseptilla toteutetun oopperan, mutta nyt sitä oli käytetty oivaltavasti. Tapahtumia saattoi olla meneillään useammassa paikassa samanaikaisesti (mikä tietysti oli kameroiden kuvaamisen kannalta hankalaa) ja henkilöitä myös saattoi siirtyä "ruudusta" toiseen. Cavalleria rusticanan alkaessa harmaavoittoinen lavastus vaikutti hieman oudolta, mutta pian siihen tottui. Puvustuksen oli suunnitellut Ursula Kudma.

Musiikillisesti molemmat oopperat onnistuivat loistavasti. Vierailevana orkesterina soitti Sächsische Staatskapelle Dresden ylikapellimestarinsa Christian Thielemannin johdolla. Oli ilo seurata huippuluokan musiikinjohtoa ja kuulla ensiluokkaista, sanoisin melkeinpä täydellistä soittoa. Solisteista esille nousi odotetusti Jonas Kaufmann, joka lauloi Turiddun osan Cavalleria rusticanassa ja Caniona Pajatsossa. Kaufmannin laululliset kyvyt tunnetaan laajasti, mutta kyllä hän oli myös näyttämötyöskentelyssään aivan suvereeni. Cavalleria rusticanan muut solistit olivat Liudmyla Monastyrska (Santuzza), Annalisa Stroppa (Lola), Ambrogio Maestri (Alfio) ja Stefania Toczyska (Lucia). Pajatsossa lauloivat Kaufmannin lisäksi Maria Agresta (Nedda), Dimitri Platanias (Tonio), Tansel Akzeybek (Beppe) ja Alessio Arduini (Silvio).

Aarioita kansainvälisellä tasolla

14.11.2019 Saimaa Sinfonietta, joht. Vytautas Lukočius, sol. Johanna Rusanen-Kartano & Aarne Pelkonen Mikaelissa Mikkelissä

Mikkelin ja Lappeenrannan kaupunginorkesterit tekevät säännöllisesti yhteistyötä ja lyöttäytyvät pari kertaa kaudessa yhteen Saimaa Sinfoniettaksi. Suurempi kokoonpano mahdollistaa laajemman ohjelmiston esittämisen molempien orkesterien kotikaupungeissa. Tämänkertainen Oopperan taikaa -konsertti esitettiin ensin Mikkelin Mikaelissa ja seuraavana iltana Lappeenranta-salissa. Kapellimestarina toimi lappeenrantalaisten taiteellinen johtaja Vytautas Lukočius.

Konsertin alkupuolen ohjelmana oli kymmenen ooppera-aariaa. Ne aloitti baritoni Aarne Pelkonen Malatestan aarialla Bella siccome un angelo Donizettin Don Pasqualesta. Sopraano Johanna Rusanen-Kartano jatkoi Měsíčku na nebi hlubokém -aarialla (Laulu kuulle) Dvořákin Rusalkasta. Seuraavaksi olivat vuorossa Oneginin Vi mne pisali...Kogda bi zhizn Tšaikovskin Jevgeni Oneginista sekä Amelian aaria Morró, ma prima in grazia Verdin Naamiohuveista.

Tämän jälkeen solistit esittivät kumpikin kaksi aariaa peräkkäin. Pelkosen valinnat olivat Deh, vieni alla finestra Mozartin Don Giovannista sekä Fritzin aaria Mein Sehnen, mein Wähnen Korngoldin Kuolleesta kaupungista. Rusanen-Kartano lauloi Laurettan O mio babbino caron Puccinin oopperasta Gianni Schicchi sekä Leonoran Pace, pace, mio Dio! -aarian Verdin Kohtalon voimasta.

Viimeiset numerot olivat Wie Todesahnung...O du, mein holder Abendstern, joka kuuluu Wolframille Wagnerin oopperassa Tannhäuser sekä Musettan ns. valssiaaria Quando me'n vo' Puccinin La bohèmesta. Ylimääräisenä kuultiin Lehárin Iloisen lesken duetto Lippen schweigen suomeksi laulettuna. Vait' on huulet sai solistimme pyörähtelemään valssin tahdissa.

Solistit onnistuivat erinomaisesti ja suoritukset olivat kansainvälistä tasoa. Molemmat lauloivat puhtaasti ja varmalla tekniikalla, mutta myös erinomaisesti tulkiten ja eläytyen. Martti Talvela -salin akustiikka on melko kova ja meluisa, mutta etenkään Johanna Rusanen-Kartanolla ei ollut mitään vaikeuksia läpäistä tarvittaessa orkesterin voimaa. Uskomaton äänitykki! Sopraanomme oli ehkä vaikuttavimmillaan dramaattisemmissa numeroissa, siis Amelian ja Leonoran parissa. Rusanen-Kartano elää nyt laulajana huippuvuosiaan ja olisi toivottavaa, että hän saisi myös Kansallisoopperasta ja Savonlinnan oopperajuhlilta entistä enemmän tasoaan vastaavia päärooleja. Hän onnistui aivan täydellisesti kaikissa numeroissaan tänä iltana!

Väliajan jälkeen kuultiin Sibeliuksen Sinfonia nro 2 D-duuri. Mahtavan oopperaosuuden jälkeen sinfonian tulkinnan olisi pitänyt olla erityisen onnistunut, jotta se olisi säväyttänyt. Nyt näin ei käynyt, vaikka ei esityksessä varsinaista vikaakaan ollut.

Uutuusoopperassa ei toiminut juuri mikään

11.11.2019 Vesa Haapaniemen ooppera Juoksuhautojen jälkeen Tampereen tuomiokirkossa

Tätä iltaa odotin hyvin jännittyneenä: Kalle Päätalon Juoksuhautojen jälkeen -romaaniin perustuva ooppera, jonka libretto on Juice Leskisen (1950–2006) ja sävellys Tampereella kanttorina toimineen Vesa Haapaniemen (s. 1941). Odotukseni kohteena (näin vanhana Juice-fanina) oli ensisijaisesti libretto, jonka Leskinen kirjoitti vuosina 1999–2002. Esityspäivä oli valittu tarkoituksella, sillä Päätalon syntymästä tuli kuluneeksi päivälleen sata vuotta. Tampereen tuomiokirkko oli ehkä erikoinen esityspaikka tällaiselle teokselle, mutta se selittynee säveltäjän suhteilla. Leskinen ei ole säästellyt libretossaan kirosanoja, ja tämä oli selvästi joillekin kuulijoille liikaa – kun sentään kirkossa oltiin.

Oopperan päähenkilönä on entinen rintamalotta, leskeksi jäänyt ja sittemmin dementoitunut Jenni Kinnunen. Hänen poikansa Matti saapuu kesälomallaan lapsuudenkotiinsa Kainuuseen. Matti vie äitinsä autoajelulle ja ehkä tutut maisemat saavat Jennin palaamaan ja muistamaan nuoruutensa, ennen kaikkea sota-ajan järkyttäviä tapahtumia. Ooppera sai kantaesityksensä konserttiversiona. Musiikista vastasi kamariorkesteri säveltäjän johdolla ja kuorona toimi sekakuoro Tampereen Laulu. Solisteina olivat Inga Sulin, Leena Riihimäki, Jussi Lehtipuu ja Rauno Arvola.

Lopputulosta joudun harmikseni luonnehtimaan vaatimattomaksi ja sekavaksi – oikein mikään osa-alue ei tuntunut toimivan. Viimeistelyä ja harjoittelua olisi tarvittu roppakaupalla lisää kaikenlaisen amatöörimäisen säätämisen karsimiseksi. Liekö aika loppunut kesken, vaikka esityspäivä oli kuulemma päätetty ja kirkko varattu jo tammikuussa. Kaiken huippu oli se, että kapellimestarilla näytti jonkun kerran olevan nuotit hukassa, ja esitykseen tuli keskeytyksiä. Haapaniemen sävellyksessä oli hetkensä, mutta kokonaisuutena se oli kovin yksiulotteinen, eikä oikein puhutellut, saati jättänyt pysyvämpiä muistikuvia. Myöskään Leskisen librettoa en osannut arvostaa kovin korkealle, vaikka riimittely häneltä toki sujui; vaikutelma oli jotenkin raakilemainen ja dramaturgisesti lattea. Esityksen suurimpia ongelmia oli se, että tekstistä sai ainakin minun istumapaikallani selvää vain satunnaisesti. Syytä oli varmasti sävellyksessä ja tilan akustiikassa, mutta myös laulajissa ja musiikinjohdossa.

Legendaarinen Beethoven-konsertti

10.11.2019 Beethoven – Akademie 22.12.1808 -konsertti Musiikkitalossa Helsingissä

Lähes uudenkarheassa Theater an der Wienissä kuultiin kummia 22.12.1808: konsertti, jonka jälkeen mikään tai ainakaan kaupungin musiikkielämä ei enää ollut entisellään (vaikka osa kriitikoista ja yleisöstä suhtautuikin ohjelmaan nuivanpuoleisesti). Kyseessä oli Ludwig van Beethovenin Akademie-sävellyskonsertti, jossa hän toimi itse pianosolistina. Tämä oli hänen viimeinen julkinen esiintymisensä pianistina, sillä etenevä kuuroutuminen esti pian konsertoimisen.

Beethoven oli 1800-luvun alussa hyvin suosittu "kotimusiikin" eli esimerkiksi sonaattien ja muun kamarimusiikin säveltäjä ympäri Eurooppaa. Tässä konsertissaan hän esitteli kattavalla valikoimalla musiikkinsa "julkisia" teoslajeja, kuten sinfonia, messu ja konsertto. Sävellyksistä neljä kuultiin konsertissa ensimmäistä kertaa.

PianoEspoo-festivaali toi Akademie-konsertin ohjelman ensimmäistä kertaa kokonaisuudessaan suomalaisten kuultaville. Teosten järjestystä oli tosin muutettu hieman ja pianofestivaalille sopien viides sinfonia esitettiin pianolla, eikä alkuperäisenä orkesteriversiona. Konsertin orkesterina toimi Helsingin Barokkiorkesteri johtajanaan Taavi Oramo. Alun perin kapellimestariksi piti saapua puolalainen Jan Tomasz Adamus, mutta hän joutui perumaan keikkansa.

Alkuun kuultiin konserttiaaria Ah! perfido, jonka Helena Juntunen lauloi dramaattisesti ja hienosti eläytyen. Toisena numerona soi Sinfonia nro 6 F-duuri, jonka pastoraalitunnelmia Oramo alleviivasi ehkä tarpeettomankin paljon, varsinkin hitaassa osassa.

Ensimmäisen väliajan jälkeen jatkettiin kahdella Messu C-duurin osalla: Gloria ja Sanctus soivat iskevästi ja värikkäästi Tapiolan Kamarikuoron ja HeBO:n toimesta. Solisteina oli Sibelius-Akatemian nuoria laulajia: Elisaveta Rimkevich, Sofia Buono, Aarne Mansikka ja Juhana Kotilainen. Pianokonsertto nro 4 G-duurin solistina taituroi Paavali Jumppanen. Käytössä oli soinniltaan jännittävä vuoden 1882 Bösendorfer, joka kuulosti ainakin tämän salin akustiikassa hieman kuivakkaalta.

Toisen väliajan päätyttyä lavalle saapui Ashley Wass. Hän soitti Sinfonian nro 5 c-molli Franz Lisztin sovituksena soolopianolle. Tämä virtuoosinen esitys teki minuun ehkä suurimman vaikutuksen koko ohjelmassa. Wass oli aivan ilmiömäinen ja hänen soittamansa Erardin (1889) sointi oli kaikessa jaloudessaan ja sävykkyydessään aivan jumalainen.

Tarmo Peltokoski esitti improvisoimansa Pianofantasian Bösendorferilla. Hän käytti loistavasti hyväkseen Beethovenin tunnettuja teemoja ja seikkaili välillä esimerkiksi tangon maailmassa. Kokonaisuus oli taidokas ja toi esille soittajan teknisen taituruuden. Sopivasti hauskan esityksen lopuksi Peltokoski heittäytyi istuimeltaan selälleen lattialle, ja yleisö villiintyi!

Konsertin päätti Kuorofantasia, joka on sekä teemaltaan että rakenteeltaan sukua yhdeksännen sinfonian päättävälle Oodi ilolle. Pianosolistina toimi Jumppanen ja laulusolisteina edellä mainitun neljän lisäksi Júlia Pérez ja Niilo Erkkilä.

Palkinnonsaaja jätti muut varjoonsa

9.11.2019 Gigli 2019 -gaalakonsertti Savoy-teatterissa Helsingissä

Suomen Beniamino Gigli -seura järjesti perinteisen gaalakonserttinsa jo 45. kerran. Edellisvuosien tapaan esiintymässä oli nuoria suomalaisia laulajia ja italialaisia vieraita. Tänä vuonna he olivat Annika Leino ja Henri Uusitalo sekä Annamaria Dell'Oste ja Riccardo Gatto; lisäksi solistina pistäytyi myös Tuomas Katajala. Konsertin pianistina toimi Jari Hiekkapelto.

Bassobaritoni Henri Uusitalo sai aloittaa ohjelman La calunnia -aarialla Rossinin Sevillan parturista sekä Bartolon La vendetta -aarialla Mozartin Figaron häistä. Annika Leino oli valinnut Io son l'umile ancella -aarian Francesco Cilean Adriana Lecouvreurista sekä Vissi d'arten Puccinin La bohèmesta.

Seuraavaksi lavalle pääsivät italialaissolistit: Annamaria Dell'Oste lauloi Oscarin aarian Saper vorreste Verdin Naamiohuveista ja Riccardo Gatto Puccinin La bohèmen tunnetun Che gelida maninan. Dell'Oste jatkoi samalla oopperalla ja esitti siitä Musettan valssiaarian Quando m'en vo'. Tätä seurasi omituinen ohjelmahyppy, kun lavalla pistäytyi Tuomas Katajala numeronaan Lenskin Kuda, kuda Tšaikovskin Jevgeni Oneginista. Sen jälkeen palattiin La bohèmeen, josta Dell'Oste ja Gatto esittivät dueton O soave fanciulla.

Väliajan jälkeen jatkoi Leino, Ecco l'orrido campo...Ma dall'arido on Verdin Naamiohuveista. Toisena lavalle ilmestyi Uusitalo, jonka numero oli Il lacerato spirito Verdin Simon Boccanegrasta. Dell'Oste esitti Je veux vivre -aarian Gounod'n oopperasta Romeo ja Julia ja Gatto vaihtoi oopperasta italialaisiin lauluihin: Paolo Tostin L'ultima canzone. Uusitalon toinen aaria oli Son lo spirito che nega Boiton oopperasta Mefistofeles ja Dell'Osten valinta oli Mercè dilette amiche Verdin I vespri sicilianista. Päätteeksi Gatto esitti vielä Cesare Andrea Bixion laulun Mamma.

Illan juontajana toiminut Laura Pyrrö esitti väliin ohjelman ulkopuolisen yllätyksen, O mio babbino caro -aarian Puccinin oopperasta Gianni Schicchi. Tuomas Katajala palasi lavalle numeronaan Dein ist mein ganzes Herz Lehárin operetista Hymyn maa. Tähän mennessä olisi jo hitaimpienkin pitänyt oivaltaa, että seuran myöntämän Gigli-palkinnon 2019 saa Katajala. Palkinnon pokannut tenorimme tunnelmoi vielä lopuksi Ernesto de Curtisin laulun Non ti scordar di me.

Miessolisteista Tuomas Katajala oli omaa luokkaansa ja osoitti olevansa palkinnon arvoinen. Henri Uusitalon parhaat päivät ovat vielä edessäpäin, mutta Annika Leino vakuutti sitten viimekuuleman tapahtuneella kehityksellään. Annamaria Dell'Oste oli vahva ja osaava laulaja, jonka läpäisevä ääni on varmasti kovaa valuuttaa suurilla näyttämöillä – hän tekeekin kansainvälistä uraa nimekkäissä oopperataloissa. Nuorempi Riccardo Gatto esiintyi tänään hieman epätasaisesti, mutta parhaimmillaan hän venyi kelpo suorituksiin. Konsertti päättyi tuttuun tapaan yhteislaululla 'O sole mio, jossa solistit pääsivät vähän hassuttelemaankin.

Kouvolan Pohjalaisia ei noussut "tapaukseksi"

8.11.2019 Leevi Madetojan ooppera Pohjalaisia Kouvola-talossa

Pistäydyin perjantai-illaksi Kouvolaan Leevi Madetojan Pohjalaisia-oopperan uuden tuotannon vuoksi. Jostain syystä olen nähnyt teoksen aiemmin vain kerran, Kansallisoopperassa lähes kymmenen vuotta sitten, vaikka Pohjalaisia on kyllä esitetty muuallakin. Oli varmasti korkea aika palauttaa teos tuoreena mieleen ja samalla tukea Pohjois-Kymen musiikkiopiston arvokasta oopperatoimintaa.

Kuulokuva poikkesi suuresti Kansallisoopperassa koetusta, sillä kouvolalaisilla oli käytössään vain 11-henkinen orkesteri. Jouset olisivat tarvinneet ainakin tuplamiehityksen, sillä nyt ne peittyivät usein puhaltimien alle, vaikka kapellimestari Esa Heikkilä kuinka yritti balansoida kokonaisuutta. Pienessä kokoonpanossa käyrätorven epäpuhtaudet kuuluivat suorastaan häiritsevästi. PKMO:n oopperakuoro teki yllättävän hyvän vaikutuksen; varsinkin häjyjen Enkä minä hurjan luontoni tähren kajahti komeasti. Sisääntulojen yhtenäisyydessä olisi vielä ollut vähän hiottavaa.

Juulia Tapolan ohjaus ei turhia kikkaillut, vaan eteni suoraviivaisena ja perinteisenä. Muutamia hyviä oivalluksia huomasin, kuten Maijan raskauden hienovaraisen esiintuomisen. Koko esitys tapahtui samassa visuaalisessa ympäristössä, mikä ei ollut onnistunut ratkaisu – vaikka olisikin ajatellut, että ulkokohtauksissa siirryttiin vaan ikkunan toiselle puolelle. Jos monipuolisempien lavasteiden käyttäminen ei ollut taloudellisesti tai teknisesti mahdollista, olisi ratkaisuna voinut käyttää kuva- tai videoprojisointeja. Vaatimaton ja yksinkertainen lavastus oli Taina Relanderin suunnittelema, samoin kuin 1800-luvun Etelä-Pohjanmaalle hyvin sopiva puvustus.

Solistikunta oli ensi-illassa hieman epätasainen, mutta pääsääntöisesti kuultiin ja nähtiin osaavia suorituksia. Jussi Harrin osan teki Jussi Ziegler, hänen isänsä Erkki oli Hannu Forsberg ja sisarensa Maija oli oivallisesti näytellyt Emilia Vesalainen-Pellas. Anne Korpelainen oli mainiosti tohottava Kaisa ja Marika Hölttä valloittava palvelijatyttö Liisa. Pekka Kuivalaisen roolina oli Antti Hanka ja Vallesmannina julmisteli Heikki Aalto. Roope Pelo eläytyi hauskasti Saltun housuihin ja Pekka Enqvist vakuutti reiluna häjyjen nokkamiehenä Karjanmaan Köystinä.

Koko iltapäivä PianoEspoota

3.11.2019 Nuorten pianoakatemian konsertti Kansallisoopperassa Helsingissä

3.11.2019 Haydnin Divertimentot -konsertti Kansallisoopperassa Helsingissä

3.11.2019 Liedin hehkua – Camilla Nylund, sopraano & Marita Viitasalo, piano Kansallisooperassa Helsingissä

Vietin koko sunnuntai-iltapäivän Kansallisoopperan seinien sisällä nauttien PianoEspoo-festivaalin ohjelmatarjonnasta. Se alkoi päälämpiössä Nuorten pianoakatemian konsertilla, jossa esiintyivät pianotaiteilija Jeremy Denkin mestarikurssin osallistujat. Kuulimme sävellyksiä Chopinilta, Schubertilta, Ilmari Hannikaiselta, Joonas Pohjoselta, Clara Schumannilta, Mendelssohnilta, Prokofjevilta, Bartókilta ja Rahmaninovilta. Kaikki yhdeksän nuorta olivat taitavia, opinnoissaan jo edenneitä muusikoita, joita oli ilo kuunnella.

* * *

Toinen ilmaiskonsertti pidettiin niin ikään Kansallisoopperan päälämpiössä. Ohjelmassa oli kuusi Haydnin pianolle ja jousille kirjoittamaa divertimentoa. Sekä pianistit että jousisoittajat olivat Espoon musiikkiopiston, Musiikkiopisto Juvenalian ja Musikinstitutet Kungsvägenin oppilaita. Pianosolistien tehtävät oli jaettu niin, että jokainen lapsi soitti divertimentosta vain yhden osan; kaikkiaan solisteja oli 17. Pätevän jousiyhtyeen muodostivat kuusi viulistia ja kaksi sellistiä. Ihan mukavia olivat nämäkin esitykset, vaikka joidenkin pianistinalkujen soitto oli vielä kovin kaavamaista. Mutta kohtuutonta näin nuorilta soittajilta olisi enempää vaatiakaan.

* * *

Kolmanteen konserttiin siirryttiin salin puolelle, kun liedin hehkua tarjoilivat päänäyttämöllä sopraano Camilla Nylund ja pianisti Marita Viitasalo. Alkuun kuultiin Sibeliusta: Kaiutar, Soluppgång, Norden, Flickan kom ifrån sin älsklings möte ja Svarta rosor. Mykistävän kaunista! En varmasti koskaan kyllästy kuuntelemaan Nylundin täydellistä Kaiutarta, jonka alun kepeät pastoraaliset tunnelmat muuttuvat kiehtovasti, tai utuisen puhuttelevaa, viettelevän alakuloista Nordenia.

Ennen konserttia puhisin hieman kyllästymistäni Wagnerin Wesendonck-Lieder-sarjaan. Olisihan minun pitänyt ymmärtää, että tämän duon esitys on niin taitava, valloittava ja uudistavakin, että laulut kuulostivat raikkailta ja antoisilta. Se, että sarjan on tullut kuunnelleeksi viime aikoina (liian) usein, menetti kokonaan merkityksensä. Nylundin kokemus Wagnerin musiikin parissa toi pariin lauluun hienon oopperamaisia sävyjä.

Väliajan jälkeen oli vuorossa Debussyn kuusiosainen laulusarja Ariettes oubliées. Hyvin maittoi tämäkin laji, mutta en ollut yhtä lääpälläni kuin konsertin alun kappaleisiin. Nylund vaikuttaa olevan vahvimmillaan germaanisen liedin parissa; sitä saatiinkin loppuun kelpo annos Richard Straussilta: Heimliche Aufforderung, Mein Auge, Die Georgine, Morgen ja Cäcilie. Viitasalon hehkuva pianismi täydensi sävykylläistä laulua.

Ylimääräisiä saatiin oikein kaksi: William Waltonin Old Sir Faulk vei svengaavuudessaan aivan erilaisiin tunnelmiin, mutta Armas Järnefeltin Toivoni palautti konsertin päätteeksi takaisin perinteisemmälle ladulle.

Ortodoksista kirkkomusiikkia Dominantelta

2.11.2019 Dominante, joht. Seppo Murto, sol. Säde Bartling & Jussi Salonen Espoon tuomiokirkossa

Pyhäinpäivän tienoilla järjestetään hienoja konsertteja ympäri Suomenmaan, kun Requiemit ja monet muut teokset valtaavat kirkkosalit. Esitettävillä teoksilla ei enää nykyisin ole välttämättä mitään (teologista) yhteyttä kirkkovuoden ajankohtaan; tämä pätee myös muiden juhlapyhien aikaan. Minäkin valitsin tämän vuoden tarjonnasta piristävän poikkeuksen, Sergei Rahmaninovin Vigilian, jonka Dominante-kuoro oli valinnut ohjelmakseen. Teosta pidetään yhtenä säveltäjänsä hienoimmista tuotoksista. Konsertti esitettiin ensin Helsingissä Uspenskin katedraalissa ja uusittiin pari päivää myöhemmin Espoon tuomiokirkossa.

Ortodoksinen vigilia-palvelus valmistaa sunnuntain tai juhlapäivän liturgiaan. Rahmaninovin Vigiliassa ehtoopalvelus (osat 1–6), aamupalvelus (osat 7–14) ja ensimmäinen hetki (osa 15) esitetään yhteen ilman taukoja. Ne kuvaavat pelastushistorian keskeisimpiä tapahtumia. Rahmaninov käytti sävellyksessään hyväksi vanhoja venäläisiä, kreikkalaisia ja kiovalaisia kirkkomusiikkisävelmiä. Teos valmistui alle kahdessa viikossa vuonna 1915, mutta oli vuosikymmeniä "unohduksissa" ja löydettiin uudelleen vasta 1980-luvulla neuvostovallan otteen lievennyttyä.

Rahmaninov on kirjoittanut Vigiliaansa upeaa kuorotekstuuria, joka luo tekstin mukaan vaihtuvia erilaisia tunnelmia. Dominanten esitys Seppo Murron johdolla oli erinomainen, joskin eräällä kollegallani olisi varmasti huomauttamista venäjän ääntämisestä... Erityisesti mureat bassot kuulostivat mainioilta ja pääsivät tässä teoksessa oikeuksiinsa; ihailin varsinkin yhtä muiden yli (vai pitäisikö sanoa ali?) erottunutta syvää bassoääntä. Vigiliaan on kirjoitettu pienehköt solistitehtävät, joista vastasivat myös kuoron riveissä laulanut Säde Bartling (altto) sekä Jussi Salonen (tenori). Hienosti lauloivat solistitkin, joskin Salonen huljuutti vibratoaan kovin runsaasti.

Lisää herkkua Krenekiltä

1.11.2019 Ernst Krenekin oopperat Der Diktator, Schwergewicht oder Die Ehre der Nation ja Das geheime Königreich Oper Frankfurtissa

Kirjoitin Ernst Krenekistä (alkujaan Křenek) vasta 1,5 viikkoa sitten, kun kuulin Münchenissä hänen oopperansa Karl V. (http://oopperaa.blogspot.com/2019/10/dodekafonista-herkkua-21.html).

Sain ilokseni tutustua lisää Krenekin oopperatuotantoon, kun Oper Frankfurt esitti kolme hänen yksinäytöksistä oopperaansa saman illan aikana. Nämä olivat Der Diktator (Diktaattori), Schwergewicht oder Die Ehre der Nation (Raskassarja eli Kansakunnan kunnia) ja Das geheime Königreich (Salainen valtakunta). Teokset on sävelletty vuosina 1926–27, eli ne ovat hieman varhaisempia kuin 12-säveljärjestelmään perustuva Karl V. Oopperat kantaesitettiin yhdessä toukokuussa 1928 Wiesbadenissa, joten Frankfurtin yhteisproduktiolle oli vankka historiallinen peruste.

Ilta alkoi traagisella Der Diktatorilla, jonka on sanottu olevan musiikiltaan Puccini-vaikutteinen. Nimihenkilö eli Diktaattori (Davide Damiani) päättää lomaillessaan julistaa sodan, mistä hänen vaimonsa Charlotte (Angela Vallone) ei pidä lainkaan. Diktaattorin henkilössä on nähtävissä Benito Mussolinin piirteitä. Hän iskee silmänsä Mariaan (Juanita Lascarro), joka on taistelussa sokeutuneen upseerin (Vincent Wolfsteiner) vaimo. Maria suunnittelee murhaavansa vihaamansa Diktaattorin ja saapuu tapaamaan häntä valeasussa. Maria ampuu Diktaattoria kaikkiaan kolmesti, mutta haavoittunut mies nousee jokaisen kerran jälkeen aina uudelleen ylös laulamaan – tämä sai katsomossa aikaan melkoisen naurunremakan. Välienselvittelyn aikana Marian tunteet Diktaattoria kohtaan muuttuvat. Salakuunteleva vaimo Charlotte havaitsee tämän ja ryntää huoneeseen. Hän tarttuu aseeseen ja yrittää ampua miehensä, mutta osuukin Mariaan. Diktaattori lavastaa tapahtuman itsemurhaksi ja hoitaa asian siististi pois päiväjärjestyksestä. Oopperan lopussa sokea aviomies etsii turhaan vaimoaan.

Schwergewicht oder Die Ehre der Nation oli tunnelmaltaan toista maata. Musiikki on reipasta, humoristista ja juoni satiirinen. Teos oli alun perin (1928) sarjan kolmas ooppera, mutta Frankfurtin tuotannossa se on vaihtanut paikkaa Das geheime Königreichin kanssa. Tämä ratkaisu toimikin paremmin ajatellen kokonaisuuden juonikaarta. Myös Schwergewichtissä nähdään Diktaattori, joka saapuu teatteriin. Illan esityksenä on komedia mestarinyrkkeilijä Adam Ochsenschwanzin (Barnaby Rea), hänen vaimonsa Evelynen (Barbara Zechmeister) sekä vaimon tanssinopettajan ja rakastajan Gastonin (Jonathan Abernethy) kolmiodraamasta. Haastatteleva journalisti (Michael McCown) tekee mainiosti pilkkaa urheilutähden tyhmyydestä ja sivistymättömyydestä. Kun näyttelijät huomaavat vihatun despootin yleisössä, keksivät he improvisoidun juonen hänen murhaamisekseen. Professori Himmelhuberin (Danylo Matviienko) muodollisesti pätevä tytär Anna Maria (Judita Nagyová) houkuttelee Diktaattorin lavalle. Hänet sidotaan kiinni harjoituslaitteeseen, joka alkaa kieputtaa Diktaattoria ympäri ja ympäri – ja lopussa Ochsenschwanz räjäyttää koko komeuden taivaan tuuliin. Juonta oli muutettu alkuperäisestä libretosta, jossa Diktaattori ei esiinny lainkaan.

Illan päätti väliajan jälkeen nähty satuooppera Das geheime Königreich. Diktaattori on tehnyt muodonmuutoksen Kuninkaaksi (Davide Damiani). Vallankumouksellisten huudot kuuluvat ulkoa ja masentunut despootti tunnustaa Narrilleen (Sebastian Geyer) epäonnistuneensa hallitsijana ja antaa tälle kruununsa. Vallanhimoinen Kuningatar (Ambur Braid) on rakastunut kapinallisten johtajaan (Peter Marsh). Kuningatar punoo kieroja juoniaan, joiden avulla hän saakin lopulta kruunun itselleen. Kapinallisten johtaja vapautetaan ja hänen joukkonsa ryntäävät sisään. Narri auttaa kuninkaalliset pakoon salaoven kautta. Toinen kohtaus vei omituiseen satumaailmaan: Kapinallisten johtaja seuraa Kuningatarta taikametsään. Kun mies yrittää saada kruunun itselleen, muuttuu Kuningatar puuksi. Kuningas törmää metsässä kahteen juopuneeseen vallankumoukselliseen. Hän paljastaa miehille henkilöllisyytensä toivoen näiden tappavan itsensä, mutta miehetpä eivät usko Kuningasta vaan jatkavat matkaansa. Kuningas aikoo surmata itsensä, mutta kuulee puusta vaimonsa äänen ja päättää jäädä eloon palvelemaan luontoa.

Musiikillisesti ilta oli nappiosuma – kiitos Krenekin ilmeikkäiden sävellysten, orkesterin ja kapellimestari Lothar Zagrosekin (s. 1942), osaavien solistien sekä kuoron, jolla oli pieni osuus viimeisessä oopperassa. David Hermannin ohjaukset toimivat ja olivat viihdyttäviä, mutta Schwergewichtin muokkaamista en oikein arvostanut. Ymmärrän kyllä sen logiikan Diktaattori-yhteyden luomiseksi, mutta esim. eräät alkujaan Ochsenschwanzille kohdistetut repliikit muuttuivat nyt järjettömiksi. Jo Schrammin lavastus oli hillitty ja vaatimaton kahdessa ensimmäisessä oopperassa, mutta viimeisessä hän oli päässyt toteuttamaan erityisen näyttävän taikametsän. Puvustuksen oli suunnitellut Katharina Tasch ja oivallisen valaistuksen Olaf Winter.

Niin pitikö täällä olla musiikkiakin?

31.10.2019 WDR Sinfonieorchester Köln, joht. Marek Janowski Kölner Philharmoniessa

Jukka-Pekka Saraste aloitti WDR [Westdeutscher Rundfunk Köln, paikallinen yleisradioyhtiö] Sinfonieorchester Kölnin ylikapellimestarina vuonna 2010 ja päätti menestyksekkään kautensa aiemmin tänä vuonna. Nyt ruorissa on romanialainen Cristian Măcelaru. Kävin kuuntelemassa orkesterin kotikonsertin Kölnin Philharmoniessa; vierailevana kapellimestarina oli Marek Janowski.

Konsertti meinasi koitua minulle kuolemaksi. Alkuun kuultiin pitkä juonto, jonka jälkeen sentään lopulta soitettiin: Wagnerin Lohengrin-oopperan ensimmäisen näytöksen alkusoitto. Mutta jos olisin tiennyt mitä sitten seuraa, olisin ehkä jäänyt hotelliin. Konsertin teemana oli Musik im Dialog ja tällä kertaa erityisesti uskonnon ja taiteen suhde. Tästä esitelmöi kohtalaisen pitkäpiimäisesti kirjailija ja filosofi Rüdiger Safranski (s. 1945). Mies on lukuisia kertoja palkittu ja varmasti alallaan pätevä, mutta tämän näytön perusteella pidän häntä enintään keskinkertaisena luennoitsijana. Ilmeisesti huonosti istuvat tekohampaat vielä lisäsivät puheen epäselvyyttä. Kyllä oli kärsimystä – hänen horinaansa kesti ja kesti lähes tunnin ajan! Ja minä tulin tänne kuuntelemaan musiikkia!

Ja arvatkaapas mitä saatiin väliajan jälkeen? Lisää esittelypuhetta! Nyt olin jo niin kypsynyt, ettei keskittymiskykyä oikein riittänyt lopulta koittaneeseen Brucknerin Sinfoniaan nro 7 E-duuri. Lähinnä vain odotin teoksen päättymistä, mutta sieltä täältä noteerasin Brucknerille vähemmän tyypillistä lyyrisyyttä, hienoja teemoja ja Janowskin taitavaa kehittelyä. Joten kaipa sitä tuli istuttua ihan laatuesityksessä...