Tšekkiläistä romantiikkaa höystettynä ripauksella patriotismia

30.3.2019 Bedřich Smetanan ooppera Dalibor Oper Frankfurtissa

Bedřich Smetanan Dalibor kantaesitettiin Prahassa 1868. Nykyisin esitettävä revisioitu versio pääsi näyttämölle samoin Prahassa pari vuotta myöhemmin. Vastaanotto ei ollut kaksinen, vaan Dalibor saavutti suosiota vasta säveltäjän kuoleman (1884) jälkeen. Oopperan libretto on kirjoitettu saksaksi ja käännetty sitten tšekiksi; tässä Frankfurtin tuotannossa käytettiin luonnollisesti saksankielistä versiota.

Dalibor kertoo tarinan 1400-luvun Prahasta. Ritari Dalibor (Aleš Briscein) on tuotu oikeuteen kuningas Vladislavin (Gordon Bintner) eteen vastaamaan Ploskovicen linnanherran murhasta. Uhrin sisar Milada (Izabela Matuła) saapuu saliin, antaa todistuksensa ja vaatii Daliborin teloittamista. Kun syytetty tuodaan paikalle, nousee kansa tukemaan häntä. Dalibor kertoo puolustuksekseen, kuinka linnanherra vangitsi ja murhasi Daliborin ystävän. Kyse oli siis kostosta, minkä vuoksi oikeus lieventää kuolemantuomion elinikäiseksi vankeudeksi.

Milada ehtii oikeudenkäynnin aikana rakastua Daliboriin (just just!) ja tunne on ilmeisesti molemminpuoleinen. Milada ryhtyy salaliittoon Daliborin ystävän Jitkan (Angela Vallone) kanssa ritarin vapauttamiseksi. Mukaan liittyy Jitkan rakastettu Vítek (Theo Lebow) ja muita Daliborin uskollisia kannattajia.

Milada pääsee vankilaan pukeutuneena pojaksi ja saa työpaikan vanginvartija Benešin (Thomas Faulkner) apulaisena. Hän juonittelee itselleen pääsyn tyrmään ja tapaamista seuraa tietenkin imelä duetto. Mutta tästä lähtien tapahtumat alkavat mennä pieleen: Benešin lahjominen ei onnistukaan, vaan hän kertoo kaartin komentaja Budivoj'lle (Simon Bailey) apulaisensa petollisuudesta. Tieto petoksesta viedään kuninkaalle ja hänen neuvostonsa määrää Daliborin teloitettavaksi. Milada seurueineen rynnistää linnaan, mutta Budivoj estää Daliborin paon ja koko yritys kukistetaan. Ja kuten arvata saattaa, sekä Miladalle että Daliborille kävi tässä huonosti...

Ohjaaja Florentine Klepper oli siirtänyt tapahtumat nykyaikaan ja jo alun mielenosoituskuvasto muokkasi maaperää tehokkaasti. Modernisointi oli näppärä ja toimi ihan hyvin: Oikeudenkäynti järjestettiin kameroiden edessä TV-studiossa ja yleisö sai esimerkiksi buuata tai hurrata – mutta tietenkin ohjeiden mukaan. Tuomio ratkesi kansan antamien äänien perusteella, mutta mikä kaikki olikaan virtual ja mikä reality? Boris Kudličkan lavastuksessa oli paljon hyviä ideoita, mutta kameroiden välittämä livekuva ei tuonut mainittavaa lisäarvoa. Adriane Westerbarkeyn puvustus oli melko mitäänsanomaton, eikä edes jäänyt suuremmin mieleen.

Esityksen kapellimestarina oli jo varttuneeseen ikään ehtinyt Stefan Soltesz. Smetanan musiikista ei voinut olla pitämättä tässäkään teoksessa ja johtajan ammattitaitoisuus kyllä kuului – eikä solisteissakaan ollut yhtään heikkoa lenkkiä. Erityisesti pidin Izabela Matułan vahvasta dramaattisesta sopraanosta sekä Thomas Faulknerin mehevän mureasta bassosta. Kuoron osuudet kuulostivat mahtavilta.

Bergin moderni esikoinen

29.3.2019 Alban Bergin ooppera Wozzeck Kansallisoopperassa Helsingissä

Wozzeck on Alban Bergin ensimmäinen ooppera. Sen sävellystyö alkoi jo 1914, mutta sotapalvelukseen joutuminen viivästytti valmistumisen 1920-luvulle ja kantaesitys kuultiin Berliinissä vasta 1925. Teos toi oopperanäyttämölle jotain aivan uutta, totutusta poikkeavaa – ja aiheutti tietenkin aluksi melkoista kohua. Syytä olikin, sillä myöhemmät vuosikymmenet ovat osoittaneet, miten suuri Bergin ja Wozzeckin merkitys oli modernin 1900-luvun oopperan kehitykselle.

Kansallisoopperaan tämä tuotanto on hankittu Chicagon Lyric Operasta. Ohjaajaguru David McVicar ei Helsinkiin ehtinyt, vaan täällä uusintaohjauksesta vastasi Daniel Ellis. Ooppera koostuu peräkkäisistä kohtauksista, joista osa on hyvin lyhyitä, mutta jotenkin hajanaisuuden vaikutelma saatiin vältettyä. Kohtauksien välissä eteen vedettiin ruma matala väliverho, jonka takana lavasteiden vaihtaminen tapahtui. Oivallinen ratkaisu oli se, ettei kokonaisuutta hajoitettu väliajalla, vaan kaikki kolme näytöstä esitettiin yhtä soittoa.

Lavastus ja puvut olivat Vicki Mortimerin suunnittelemat. Näyttämökuva oli vaikuttava ja toteutti samaa naturalistisen ankeuden ideaa kuin ohjauskin. Lavaa hallitsi suuri hautamuistomerkki, mutta melkein kaikki muu oli köyhää ja kurjaa. Tarkkaan mietitty valaistus oli Paule Constablen.

Hannu Lintu kapellimestaroi Wozzeckin puolinäyttämöllisen konserttiversion Musiikkitalossa vuonna 2015. Jo silloin ihastelin hänen tuiman vauhdikasta komentoaan. Lintu johti tämän Kansallisoopperan esityksen tutun suurieleiseen ja temperamenttiseen tyyliinsä. Lopputulos oli erinomainen: orkesteri syttyi ekspressionistisen hehkuvaan soittoon, mutta Bergin ankarat muotorakenteet pysyivät jämptisti kasassa.

Olafur Sigurdarson oli olemukseltaan täydellinen valinta Wozzeckin rooliin. Laulullisesti hän teki hyvää työtä ja ilmensi henkilönsä monisyistä psykologiaa. Aivan erinomaista laulamista sen sijaan kuultiin Helena Juntuselta, joka suorastaan loisti Marien osassa. Ja hänhän on tunnetusti myös oikein pätevä näyttelijä, joka taipuu tehtävään kuin tehtävään. Illan positiivinen yllättäjä oli Tapani Plathan, joka onnistui Tohtorina todella hyvin. Hubert Francis oli erinomainen ilkeänä Kapteenina ja selvisi kunnialla vaikeista osuuksistaan. Muista solisteista mainittakoon Daniel Brenna (Rykmentinrumpali), Ilkka Hämäläinen (Andres) ja Anna Danik (Margret).

Matineasta Mahlerin syövereihin

28.3.2019 Marja Kyllönen, urut Musiikkitalossa Helsingissä

28.3.2019 Radion sinfoniaorkesteri, joht. Sakari Oramo Musiikkitalossa Helsingissä

Sibelius-Akatemian Organo-salin urkumatineassa soitti Marja Kyllönen. Aluksi kuultiin Verschueren-uruilla esitetty Jan Pieterszoon Sweelinckin Fantasia in Echo style in D dorian. Kappale on minulle vanhastaan tuttu ja olen pitänyt sitä vähän tylsänpuoleisena. Kyllösen esityksessä oli pientä haparointia ja kun vielä rekisteröinti oli täysin yllätyksetön, niin eipä kokonaisuus tehnyt suurempaa vaikutusta.

Toisena kappaleena oli Alexandre Guilmantin Organ Sonata No. 3. Siitä kuultiin vain kaksi ensimmäistä osaa, Preludio ja Adagio molto. Soittimeksi vaihtui Forster & Andrews -urut, joiden muhkea sointi tekee aika vaikutuksen, varsinkin barokkiurkujen jälkeen kuultuna. Kyllösen esitys Guilmantin kappaleesta oli oikein mukava, mitä nyt muutaman kerran ihmettelin erikoisia hidastuksia.

* * *

Illalla suuntasin RSO:n konserttiin, jonka ohjelmana oli vain yksi kappale: Gustav Mahlerin Sinfonia nro 7 e-molli. Tämä suuren orkesterin teos on säveltäjänsä sinfonioista vähiten esitettyjä. Tuskinpa keisari Joosef II oikeasti huomautti Mozartille, että hänen oopperassaan on "liian paljon nuotteja", mutta Mahlerille hän olisi voinutkin niin sanoa, jos olisivat kohdanneet. Ah ja voi.

Mutta onneksi meillä on Sakari Oramo! Olen tainnut ennenkin mainita, että mielestäni Oramo kuuluu niihin merkillisiin kapellimestareihin, joilla on paitsi kyky onnistua kaikessa mihin koskevat, myös taito tuoda johtamiinsa teoksiin aina jotain lisäarvoa. Tällä kertaa sellaisena voidaan pitää muodon hallintaa ja tiukasti kontrolloitua kokonaisuutta, jossa Mahlerin poreileva keitos pysyi hyvin hallinnassa. Todella hieno esitys, jossa RSO pääsi loistamaan!

From Russia with Love

27.3.2019 FiBO Players Kanneltalossa Helsingissä

Suomalaisen barokkiorkesterin kamarikokoonpano FiBO Players soitti kivan teemallisen konsertin Kanneltalossa. Se oli saanut nimen From Russia with Love, alaotsikolla Pietarin hovista Haydnin Wieniin. Lavalla olivat tällä kertaa Irma Niskanen ja Hannu Vasara (viulu), Tuula Riisalo (alttoviulu), Jussi Seppänen (sello), Anna Rinta-Rahko (kontrabasso) ja Petteri Pitko (cembalo).

Ohjelmassa kuultiin Pietarissa 1700-luvun lopulla vaikuttaneiden italialaissäveltäjien musiikkia: Baldassare Galuppilta oli otettu mukaan Concerto a quattro ja Giovanni Paisiellolta Il matrimonio inaspettato -oopperan alkusoitto sekä osa Poco adagio sonaatista Les adieux de la Grande Duchesse des Russies, joka kuultiin cembalolla esitettynä. Vielä Domenico Cimarosalta kuultiin kappale oopperasta La felicità inaspettata.

Italialaisilta oppinsa saaneita tuon ajan venäläissäveltäjiä on koko joukko. Konsertin ohjelmaan heistä oli valittu kaksi (tai toinen on kyllä ukrainalainen): Dmitri Bortnjanskilta kuultiin Allegro D-duuri cembalolle ja jousille sekä Ivan Khandoshkinilta Variaatioita kahdelle viululle venäläisestä kansanlaulusta Lennä kauas korkealle kyyhky sinisiipinen.

Joseph Haydn ei vaikuttanut Pietarin hovissa, mutta hänelläkin oli sinne yhteytensä. Vuonna 1781 Katariina Suuren poika, suuriruhtinas Paavali saapui vaimonsa Maria Fjodorovnan kanssa Eurooppaa kiertäessään myös Wieniin. Hofburgissa pidetyssä konsertissa esitettiin Haydnin uusia jousikvartettoja, jotka säveltäjä myöhemmin omisti suuriruhtinaalle. Vierailun aikana maestro antoi suuriruhtinattarelle soitto-opetusta, jota tämä muisteli vielä yli 20 vuotta myöhemmin kirjoittaessaan säveltäjälle. Haydnilta tämän konsertin ohjelmaan oli valittu Jousikvartetto D-duuri "Venäläinen" sekä Konsertto cembalolle ja jousille G-duuri.

Pätevän laadukasta Verdiä

26.3.2019 Elokuvissa: Giuseppe Verdin ooppera Macbeth Staatsoper Unter den Lindenistä Berliinistä

Olipas onnistunut tämä berliiniläisten Macbeth! Harry Kupferin ohjaus oli vaikuttava valkokankaallakin ja erityisesti ihailin hienosyistä henkilöohjausta. Hans Schavernochin tummanpuhuva lavastus sopi synkeisiin tapahtumiin hyvin ja Yan Taxin puvustus erottui modernimpana elementtinä.

Daniel Barenboim johti orkesteriaan hyvällä otteella ja lopputulos oli mehevä. Plácido Domingon siirtymistä baritonirooleihin eivät kaikki ole hyvällä katsoneet, mutta kyllähän vanhaa mestaria kesti ihan hyvin kuunnella Macbethina. Paikoin laulaminen vaikutti hieman työläältä, mutta kyllä ne ylä-äänetkin vielä Domingolta löytyivät. Sen sijaan aivan huikean hieno oli Anna Netrebkon roolityö Lady Macbethina. Upea ääni ja eläytyminen osaan! Muista tehtävistä mainittakoon Kwangchul Youn (Banquo), Fabio Sartori (Macduff), Florian Hoffmann (Malcolm), Evelin Novak (Lady Macbethin kamaripalvelija) ja Dominic Barberi (tohtori).

Preludeja ja fuugia koko rahalla

24.3.2019 Alexander Melnikov, piano Ritarihuoneessa Helsingissä

Venäläispianisti Alexander Melnikov (s. 1973) on toiminut Tapiola Sinfoniettan taiteellisena partnerina syksystä 2014 lähtien. Läheinen suhde on ainakin tässä muodossa päättymässä, ja sen johdosta Melnikov tarjosi suomalaisille ystävilleen peräti kaksi jäähyväiskonserttia. Perjantaina Espoon Tapiolassa kuultiin Mahleria ja Šostakovitšia ja nyt sunnuntaina oli vuorossa Helsingin Ritarihuoneen soolokonsertti.

Dmitri Šostakovitšin musiikkia saimme tässäkin konsertissa, nimittäin massiivisen 24 preludia ja fuugaa -teoksen (op. 87). Se on säveltäjän kunnianosoitus J. S. Bachin järkälemäisille Das wohltemperierte Klavier -kokoelmille, joissa molemmissa on samoin 24 eri sävellajeihin kirjoitettua preludia ja fuugaa. Šostakovitš viittaa omassa teoksessaan useita kertoja esikuvaansa ja innoittajaansa.

Melnikovin taannoinen levytys Šostakovitšin preludeista ja fuugista on kahminut palkintoja ja ylistäviä arvioita. Hillitty ja vakava pianistimme olikin selvästi mukavuusalueellaan tämän sävellyksen kanssa. Edes kännykkäterroristien sabotaasiyritykset teoksen alussa eivät saaneet Melnikovia raiteiltaan (samaa ei voi sanoa yleisöstä!). Hänen vaihteleva, mutta aina hienostunut otteensa ja vapautunut ilmaisunsa kiinnitti huomiota varsinkin monissa preludeissa. Hämmästelin useamman kerran sitä, miten jännittävästi heliseviä ääniä Melnikov saikaan irti Bösendorferin diskanttipuolesta. Toisissa osissa kuultiin myös kunnon murisevia bassokulkuja. Virtuositeettia ei tämän miehen soitosta puuttunut!

Kolmen tunnin konsertti on aina soittajalle melkoinen urakka, mutta tällä kertaa solistin elinvoima ja musiikin synnyttämisen nautinto eivät osoittaneet mitään hiipumisen merkkejä. Lämpimät kiitokset Tapiolan-vuosista ja menestystä kansainväliselle uralle!

A Mad Song – Hulluja nuo englantilaiset!

23.3.2019 Avanti!-kamariorkesterin kokoonpano, sol. Tuuli Lindeberg, sopraano Musiikkitalossa Helsingissä

Avantin, UMO:n ja FiBO:n alkukirjaimista syntyvä AUF-konserttisarja tarjosi tällä kertaa barokkimusiikkia 1600-luvun Englannista (ja vähän muutakin) otsikolla A Mad Song. Konsertin kokoonpanossa soittivat Jukka Rautasalo (gambat), Anthony Marini (viulu ja tenorigamba), Ilkka Heinonen (violone ja jouhikko) sekä Matias Häkkinen (cembalo). Musiikkitalon Paavo-harjoitussali oli täynnä yleisöä ja ohjelman aloitti William Braden ilakoiva Satyr's Dance.

Rautasalon humoristiset juonnot loivat konserttiin kotoisan tunnelman. Tuuli Lindeberg saatiin lavalle seuraavassa kappaleessa, joka oli John Ecclesin I burn, I burn. Väliin soi Olli Virtaperkon instrumentaalikappale Fantazia ja sen jälkeen saatiin lisää laulumusiikkia: Henry Purcellin Bess of Bedlam ja tuntemattoman säveltäjän Mad Maudlin's Search for Her Tom of Bedlam.

Robert Johnsonin Come away, Hecate vei kuulijat noitien maailmaan; kappale on sävelletty Thomas Middletonin näytelmään The Witch (1613). Välipalana kuultiin toinen Olli Virtaperkon kappale, Reposen Heikin jigg, ja sitten palattiin henkimaailmaan: Johann Christoph Pepuschin sovittama Grim King of the Ghosts on peräisin John Gayn Kerjäläisoopperasta (The Beggar's Opera, 1728).

Konsertin viimeisessä osiossa siirryttiin yllättävälle alueella, sillä kahta englantilaista kappaletta voi Jukka Rautasalon sanoin nimittää jopa rivoiksi. As Oyster Nan kertoi osterimyyjän varoittavan tarinan, jossa pieni lemmentuokio johtaa ikäviin seurauksiin. My thing is my own on puolestaan opettavainen kertomus nuorille naisille. Näiden välissä kuultiin Ilkka Heinosen laulamana ja jouhikolla soittamana Minä minä poiga nuori, joka on tallennettu Feodor Pratshulta yli sata vuotta sitten. Suomensukuisille kansoille sopivaan tapaan laulun keskiössä on tietenkin juopottelu...

Konsertti oli herkullinen kokonaisuus ja sisällöltään piristävän erilainen. Tuuli Lindeberg oli jälleen kerran aivan loistava solisti. Hänen eläytymistään laulujen teksteihin ei voi kuin ihailla ja hämmästellä. Kokonaisvaltainen esittäminen ulottui aina puvustukseen ja kampaukseen saakka; niitä muutettiin osioiden välissä. Ylimääräisenä kuultiin laulu ikivihreään Greensleeves-sävelmään.

Mainiot englantilaisvieraat RSO:n edessä

22.3.2019 Radion sinfoniaorkesteri, joht. Ryan Wigglesworth, sol. Sophie Bevan, sopraano Musiikkitalossa Helsingissä

RSO:n konsertti alkoi englantilaisen kapellimestari Ryan Wigglesworthin (s. 1979) omalla sävellyksellä. Neliosaisen Till Dawning -orkesterilaulusarjan teksteinä on pappi George Herbertin (1593–1633) hengellisiä runoja. Lauluista rakentuu ketju, jossa kärsimys ja sovitus sekä suru ja ilo kuuluvat yhteen – yhdistyäkseen viimein ylösnousemuksessa. Teoksen solistina oli säveltäjän puoliso, kiinteä-ääninen sopraano Sophie Bevan, joka tulkitsi kerrassaan upeasti laulujen vahvoja tunnelmia.

Ohjelman toisena numerona oli Gustav Mahlerin Sinfonia nro 5 cis-molli. Yli tunnin kestävä teos aloitti Mahlerin sinfonioiden sarjassa uuden kauden, kun säveltäjä luopui Des Knaben Wunderhorn -kokoelman käyttämisestä. Syntyi siis paljasta orkesterimusiikkia, joka modernimmalla otteellaan ennakoi jo 1900-luvun uusia tuulia. Olin erittäin tyytyväinen RSO:n esitykseen Wigglesworthin johdolla: tiukan napakkaa soittamista, jossa kapellimestari sääteli hienosti orkesterin dynamiikkaa, väripalettia ja korostuksia. Tästä huolimatta kokonaisvaikutelma oli monin paikoin hieman raskassoutuinen, mutta sekin toimi minulle. Pisteet soolo-osuuksista József Hársille (käyrätorvi) ja erityisesti Jonas Silinskasille (trumpetti).

Niin, ja kiitokset vielä Outi Paanaselle käsiohjelmassa olleesta pitkästä artikkelista, joka käsitteli Mahlerin uraa ja erityisesti hänen toimintaansa oopperakapellimestarina.

Tšaikovskin grand opéra -kokeilu

18.3.2019 Pjotr Tšaikovskin ooppera Orleansin neitsyt (ven. Орлеанская дева, Orleanskaja deva) Theater an der Wienissä

Tšaikovskin Orleansin neitsyttä (1881) esitetään hyvin harvoin Länsi-Euroopan puolella, joten enpä minäkään ollut nähnyt teosta ennen tätä iltaa Wienissä. Theater an der Wienin Die Jungfrau von Orleans esitettiin onneksi venäjäksi, sillä säveltäjän itse laatima libretto toimi saumattomasti yhteen musiikin kanssa. Esityksen johti ukrainalainen Oksana Lyniv, jolla on taustaa mm. Kirill Petrenkon assistenttina Baijerin valtionoopperassa. Vuonna 1978 syntynyt Lyniv toimii nykyisin Grazin oopperan ylikapellimestarina. Orkesterina Theater an der Wienissä soitti Wiener Symphoniker ja kuorona oli Arnold Schoenberg Chor, kuten talossa niin usein ennenkin.

Jeanne d'Arc on innoittanut monia oopperasäveltäjiä. Tšaikovskin versio on musiikillisesti mielenkiintoinen ja poikkeaa hänen muista oopperoistaan – ainakin niistä jotka tunnen. Voisi sanoa, että Orleansin neitsyt lähenee monilla piirteillään ranskalaista grand opéraa; ehkä Tšaikovski tällä teoksellaan halusi kokeilla ja tutkia tuota lajityyppiä. Wienin produktio oli Lotte de Beerin moderni ohjaus, joka sekoitti aikatasoja (näyttämöllä nähtiin mm. englantilaisia suffragetteja). Kokonaisuus oli epätasainen ja sekavahko – osa ohjaajan ratkaisuista ja ideoista jäi ainakin minulle täysin epäselviksi. Näyttävyyttä esitykseen toivat ilma-akrobaatit sekä Kinderballett Danceartsin tanssijat. Kiinnostava, mutta monissa kohtauksissa vaatimaton lavastus ynnä puvustus oli työparin Clement & Sanôu (Eddy van der Laan ja Pepijn Rozing) käsialaa.

Theater an der Wien oli kiinnittänyt rohkeasti tähän tuotantoon useita laulajia, joiden äidinkieli ei ole venäjä. Joanna (eli Jeanne) d'Arcin osan teki jämptisti ja napakasti laulanut Lena Belkina. Hänen isänsä Thibaut oli Willlard White ja sulhasensa Raymond oli Raymond Very. Dmitry Golovnin oli kuningas Kaarle (Charles) VII ja Martin Winkler oli Reimsin arkkipiispa. Simona Mihai oli valopilkku Agnès Sorelin roolissa. Muissa tehtävissä nähtiin ja kuultiin mm. Kristján Jóhannesson, Daniel Schmutzhard, Igor Bakan, Florian Köfler ja Ivan Zinoviev.

Täydellisyyttä lähestyvä Don Giovanni

17.3.2019 Wolfgang Amadeus Mozartin ooppera Don Giovanni (Il Dissoluto punito ossia Il Don Giovanni) Wiener Staatsoperissa

Olen nähnyt Don Giovannin viimeksi vuonna 2015, ja kun teos sattuu olemaan suosikkini Mozartin oopperoista, niin kannattihan se pistäytyä katsomassa Wienin Staatsoperissa. Talon nykyinen produktio sai ensi-iltansa vuonna 2010, ja pian on käsillä sen 60. esitys, mutta silti vain tämäkin näytös oli myyty viimeistä paikkaa myöten.

Minulla oli aluksi asennoitumisvaikeuksia Jean-Louis Martinotyn ohjaukseen ja pelkistettyyn näyttämökuvaan, mutta pienen totuttelun jälkeen pääsin sisälle ohjaajan maailmaan ja sehän vei vallan mukanaan. Raikas ja olennaiseen keskittyvä näkemys, jossa henkilöiden motiiveja selvennettiin niin, että tapahtumien kulkukin muuttui loogiseksi ja ymmärrettäväksi. Loppupuolen illalliskohtaus ja Don Giovannin päätyminen helvettiin oli toteutettu vaikuttavasti. Ei ole ohjaajan syy, että jännite ja tehot katoavat sitä seuraavassa loppulässytyksessä – Mozartin ja Da Ponten olisi pitänyt tajuta lopettaa oopperansa ajoissa! Tämän tuotannon lavastus oli Hans Schavernochin ja puvustus Yan Taxin.

Jos oli ohjaus hyvä, niin voi pojat millainen esitys olikaan musiikillisesti! Valtionoopperan orkesteri soitti Antonello Manacordan johdolla parhaan esityksen, mitä olen tästä oopperasta ikinä kuullut (levytykset mukaan lukien!). Sanat eivät riitä kuvailemaan sitä intensiteettiä ja värikkyyttä, joka salissa väreili. Ja kun tähän yhdistetään erinomaiset solistit, niin lähellä täydellisyyttä oltiin: Peter Mattei oli sisäistänyt roolinsa Don Giovannina loistavasti ja oli äänellisesti huippukunnossa. Olga Peretyatko hurmasi Donna Annana ja Jinxu Xiahoun (Don Ottavio) äänessä oli oikeaa italialaisväriä. Véronique Gens oli temperamentikas Donna Elvira ja Adam Plachetka teki oivallisen liioittelemattoman Leporellon. Peter Kellner kuohui Masettona ja Daniela Fally oli herkkä Zerlina. Ainoastaan Il Commendatoren osan laulaneeseen Dan Paul Dumitrescuun en ollut täysin tyytyväinen. Kun on useamman kerran kuullut aikamme ehkä parhaan Komtuurin eli Jaakko Ryhäsen jylisevän kivipatsaana, niin eivätpä sen jälkeen muut enää tunnu miltään...

(Tämä oli muuten blogini 700. julkaisu. Kiitokset kaikille lukijoille!)

Vanhanaikaista silmäkarkkia

17.3.2019 Pongrác Kacsóhin operetti János vitéz Erkel-teatterissa Budapestissa

Unkarin Valtionooppera eli Magyar Állami Operaház teki haljun tempun. Olin jo viime vuoden puolella suunnittellut loppuviikon ohjelmaksi kaksi kiinnostavaa oopperaesitystä, mutta talopa siirsi niiden näytökset huhtikuun lopulle. Täytyi siis tyytyä vain Pongrác Kacsóhin operettiin János vitéz (suomeksi Uljas János) vuodelta 1904. Ihan hyvä teos tämäkin oli nähdä; siis siinä mielessä, että Unkarin ulkopuolella nämä "Johanneksen" seikkailut eivät takuulla tule vastaan.

Musiikillisesti János vitéz ei ollut oikeastaan hassumpi ja kapellimestari Márton Rácz luotsasi orkesteria hyvällä meiningillä. Kacsóh on käyttänyt teoksessaan paljon kansanmusiikkivaikutteita ja tansseja. Ajoittain lavalla nähtyjen tanssijoiden myötä nämä vetävät sävelmät ja rytmit nousivat vielä uudelle tasolle.

Mutta voi hyvänen aika millainen museo-ohjaus ja -lavastus näyttämölle oli kasattu! En olisi millään uskonut, että tuotannon ensi-ilta oli vuonna 2013, sillä lavastuksen (Attila Csikós) visuaalinen ilme oli suoraan vuosikymmenten takaa kommunistiajalta. Ohjaus (Sándor Palcsó) oli naiivi ja jäsentymätön, lähes kaikki henkilöt karkean liioiteltuja ja näyttämön tapahtumat etenivät kaavamaisen jähmeästi. Jotenkin kokonaisuus vei ajatukset omien kouluvuosieni kevätjuhlanäytelmiin... Judit Bedan suunnittelemaan puvustukseen oli onneksi satsattu resursseja ja varsinkin husaarien univormut olivat loistokkaita.

Edellisessä julkaisussani viittasin unkarilaisten nationalismiin tai hurraa-isänmaallisuuteen, josta sain tämän operetin myötä uuden näyte-erän. Joku voisi jo epäillä, että nykyinen valtapuolue vaikuttaa (ainakin epäsuorasti) Valtionoopperan ohjelmistoon, sillä niin paljon tällaisia "sopivia" arvoja ja asenteita syöttäviä teoksia esitetään. Toivottavasti tämä on vain harmitonta vainoharhaisuutta...

Operetin roolituksessa oli onnistuttu epätasaisesti. Esimerkiksi Zsolt Haja lauloi Bagón osan ensiluokkaisesti ja Kinga Kriszta oli upea Iluska. Pienemmissä osissa kuultiin suorastaan heikkoja suorituksia, mutta suurin osa solisteista sijoittui näiden ääripäiden väliin. Gergely Újvári pärjäsi kohtuullisesti nimiroolissa Jánosina. Ranskan kuningas oli Péter Haumann ja prinsessa Rita Rácz. Éva Balatoni ylinäytteli Mostohana eli Iluskan äitipuolena ja Róbert Rezsnyák oli jykevä kersantti.

Unkarin kansallisoopperan esitys ei häikäissyt

14.3.2019 Ferenc Erkelin ooppera Bánk bán Erkel-teatterissa Budapestissa

Selvisin lopulta Unkarin kansallispäivän juhlahulinoista ja löysin aikaa blogin kirjoittamiseen. Aattoillan ohjelmaksi sopi tietenkin Ferenc Erkelin Bánk bán, jota kutsutaan usein Unkarin kansallisoopperaksi. Esitys oli säveltäjän mukaan nimetyssä Erkel Színházissa, sillä vanha oopperatalo on edelleen remontissa.

Tunnen ennestään vain yhden Erkelin oopperan, Hunyadi Lászlón, jonka väkevä sävelkieli teki muutama vuosi sitten todella suuren vaikutuksen. Selvästi myöhempää tekoa (1861) oleva Bánk bán ei pystynyt samaan. Yleisölle tarjottiin pätevää ja kaunista musiikkia, joka ei kuitenkaan ollut erityisen omaperäistä tai mieleenpainuvaa. Oopperasta esitettiin jo säveltäjän eläessä eri versioita ja myöhemmin teosta on sorkittu lisää niin, että hieman toisistaan eroavia laitoksia on useita. Kantaesityksessä nimiroolin lauloi tenori, mutta nyt mentiin 1930-luvun lopulta polveutuvalla baritoniversiolla. Jälkimmäisen fakin voi ajatella sopivan Bánk bánin tyyliselle hahmolle paljon paremmin. Orkesteri on varmasti esittänyt tätä Magyar Állami Operaházin kestosuosikkia lukemattomia kertoja ja tämä saattoi hieman kuuluakin soitossa. Ádám Medveczkyn johdolla lähestyttiin rutiiniesitystä, jossa ei ollut paljoakaan laaksoja eikä kukkuloita.

Ooppera sisältää nationalismia, joka on saanut Unkarin nykyhallinnon ja asenneilmapiirin aikana huolestuttavia muotoja. Esitys alkoi kansallislaululla, jota koko yleisö nousi kunnioittamaan ja laulamaan. Tämä outous olisi ehkä vielä mennyt, mutta ohjaaja Attila Vidnyánszky oli halunnut oikein alleviivata tiettyjä kansallismielisiä kohtia – ja tämähän sopi hurraavalle yleisölle erinomaisesti. Ohjaus ei muutenkaan ollut suuremmin mieleeni, vaan vaikutti kärsivän mielikuvituksen puutteesta ja kaavamaisuudesta. Lavastus oli Bilozub Olekszandrin ja puvustus Viktória Nagyn.

Solistit pelastivat esityksen – jälleen kerran. Levente Molnár oli muhkea niin ulkomuodoltaan kuin ääneltään ja sopi Bánk bánin osaan erinomaisesti. Unkarin kuningas II. Endre (András eli Andreas II) oli Marcell Bakonyi ja hänen kuningattarensa Gertrud oli Judit Németh. Bánk bánin vaimo Melinda oli Zita Szemere, joka yllätti äänensä huikeilla ulottuvuuksilla ja ilmaisuvoimalla. Muissa rooleissa olivat Péter Balczó, Kolos Kováts, Zsolt Haja, Lajos Geiger ja Gergely Irlanda.

92-vuotiaan mestarin debyyttiooppera!

10.3.2019 György Kurtágin ooppera Samuel Beckett: Fin de partie: scènes et monologues, opéra en un acte De Nationale Operassa Amsterdamissa

Unkarilainen György Kurtág teki viime vuonna, 92-vuotiaana, jotain kauan ja hartaasti odotettua: Hän debytoi oopperasäveltäjänä! Milanon La Scalan tilausteoksen valmistuminen kesti kahdeksan vuotta, mutta sitä kannatti odottaa ja marraskuinen kantaesitys oli suuri arvostelumenestys. Produktio oli La Scalan ja De Nationale Operan yhteistyötä ja saatiin tuoreeltaan myös Amsterdamiin. Tähän esitykseen oli erittäin hienoa päättää osaltani Opera Forward Festival.

Fin de partie oli luihin ja ytimiin saakka menevä kokemus. Ooppera kesti ilman väliaikaa hieman yli kaksi tuntia, mutta sitä ei ehtinyt tajuta lainkaan. Merkillistä, miten teos piti otteessaan, vaikka näyttämöllä ei tapahtunut paljon mitään. Pierre Audin staattisessa ohjauksessa sokea Hamm (Frode Olsen) vain istuu lavalla pyörätuolissaan ja odottaa loppua. Ajoittain hän puhuu roskapöntöissä asuville jalattomille vanhemmilleen Nellille ja Naggille (Hilary Summers ja Leonardo Cortellazzi) sekä klenkkaavalle palvelija Cloville (Leigh Melrose). Myöhemmin äiti kuolee.

Libretto on lyhennetty Samuel Beckettin näytelmästä Fin de partie (1957), jonka kirjailija itse käänsi myöhemmin englanniksi nimellä Endplay. Tekstissä oli yllättävää ja vinoa huumoria, joka näytti uppoavan amsterdamilaisyleisöön. Näyttämökuvaa hallitsi pimeydessä seisova karu talorumilus, jonka seinää vasten vanhempien roskapöntöt sijaitsivat. Lavastuksen ohella myös puvustus oli hyvin yksinkertainen; nämä oli suunnitellut Christof Hetzer.

Kurtágin musiikki oli kaikessa vähäeleisyydessään tarkasti kuvittavaa ja elävöittävää. Orkesterissa on paljon matalaäänisiä soittimia, joten kuulokuva oli paikoin synkähkö. Tehokeinona käytettiin mm. cimbalomia, erilaisia pillejä, kelloja ja jopa harmonikkaa. Soittamassa oli Radio Filharmonisch Orkest ja Markus Stenzin johdolla kokonaisuus onnistui erinomaisesti.

Tehokas trilleri Irlannista

9.3.2019 Donnacha Dennehyn ooppera The Second Violinist Muziekgebouw aan ’t IJ:ssä Amsterdamissa

Kolmas iltani Amsterdamin Opera Forward Festivalin pyörteissä vei minut jälleen uuteen saliin. Muziekgebouw aan ’t IJ valmistui jo 2005, mutta tiloissa on edelleen uutuuden tuntua ja tuoksua. Rakennukseen johtaa raitiovaunupysäkiltä kammottava kapea silta korkealla veden yllä. Ei ollut kiva kokemus tuulisella säällä, mutta selvisinpä hengissä!

Illan teos oli irlantilaisen Donnacha Dennehyn (s. 1970) säveltämä ooppera The Second Violinist, joka kantaesitettiin 2017. Libretto on Enda Walshin, joka oli myös ohjannut tämän tuotannon. Lavastus oli Jamie Vartanin ja valaistus Adam Silvermanin.

Ooppera tunkeutuu viulisti Martinin mieleen. Hänen todellisuuttaan hallitsevat mm. sosiaalinen media ja väkivaltaiset videopelit sekä renessanssisäveltäjä Carlo Gesualdon musiikki, joka on Martinille intohimo. Näyttämön tapahtumat linkittyvät Gesualdon elämään, sillä säveltäjä mm. murhasi ensimmäisen vaimonsa ja tämän rakastajan. Oopperasta kehkeytyy elokuvamainen trilleri, jossa ei aina voi tietää mikä on mitäkin tai edes totta. Ja juuri se teki teoksesta niin mahtavan!

The Second Violinist oli kokemus, jollaisia tulee vastaan aivan liian harvoin. Ooppera oli niin monitahoinen, kiinnostava ja älyllisesti stimuloiva, että sen vaikutus oli järisyttävä. Ohjaus oli kekseliäs, raikas ja innovatiivinen mm. hyödyntäessään tekniikkaa. Eri aikatasojen päällekkäisyys toi näyttämölle tehokasta jännitettä.

Kapellimestari Ryan McAdams oli joutunut perumaan tulonsa Amsterdamiin, joten esityksen johti tuotannon apulaiskapellimestari Killian Farrell. Nuori mies osasi teoksen suvereenisti ja piti napakasti kokonaisuuden hallinnassaan. Orkesterina oli Crash Ensemble, jonka perustajiin Donnacha Dennehy kuului 1990-luvun lopulla.

Oopperassa on tavanomaista vähemmän lauluosuuksia. Daire Halpin (Hannah), Sharon Carty (Amy) ja Benedict Nelson (Matthew) tekivät kaikki vahvat suoritukset. Esityksen tähti oli kuitenkin Aaron Monaghan, joka näytteli Martinin puheroolin (joka oli kyllä melkein mykkärooli). Pienessä Scarlettin osassa oli Kimani Arthur ja kuorona nuoria laulajia Irlannin Kansallisoopperan kuorosta.

Verdi meets Havana

8.3.2019 Micha Hamelin ooppera Caruso a Cuba Internationaal Theater Amsterdamissa

Mielenkiintoisia nykyoopperoita tarjoava Opera Forward Festival jatkui osaltani Amsterdamissa toisella esityksellä. Illan teos oli maaliskuun alussa kantaesitetty alankomaalaisen säveltäjä Micha Hamelin Caruso a Cuba. Sen italiankielinen libretto on vuonna 1970 syntyneen säveltäjän itsensä käsialaa. Ooppera pyörii Internationaal Theaterissa eli Stadschouwburg Amsterdamissa.

Maailmankuulu Enrico Caruso on laulamassa Aidan Radamèsta Havannassa. Perässä ovat mafian gangsterit, jotka ovat lähettäneet tenorille uhkauskirjeitä. Samana iltana teatterissa räjähtää pommi ja pakeneva Caruso törmää kadulla Aidaan. Tytön kummisetä, Santería-pappi Calazán, oli ennustanut räjähdyksen ja myös Aidan suhteen Caruson kanssa sekä tenorin ennenaikaisen kuoleman. Näistä aineksista saadaan kokoon herkullinen ja paikoin ihanan absurdi tarina, joka linkittyy paitsi Verdin oopperan Radamèsiin ja Aidaan, myös Santerían Changó- ja Yemayá-jumaliin.

Pidin Hamelin teoksesta todella paljon. Musiikki oli valloittavaa, mukaansatempaavaa ja vaihtelevaa; siinä vuorottelivat esimerkiksi Verdin tyyliin kirjoitetu aariat, Karibian rytmit sekä moderneja harmonioita sisältävät jaksot. Joku Caruson aaria oli sävelletty Torna a Surrientoa mukaillen ja monin paikoin musiikki suorastaan pulppusi huumoria. Orkesterina ollut Nederlands Kamerorkest oli Otto Tauskin johdolla täydellisesti tilanteen tasalla. Hamel suosi sävellyksessään nopeita leikkauksia tyylistä toiseen (jopa aaria katkaistiin pari kertaa kesken), ja nämä oli usein siirretty myös ohjaukseen.

Minulle ennestään tutun Johannes Erathin ohjaus toimi saumattomasti yhteen musiikin ja libreton kanssa. Voi miten hieno kokonaisuus! Erath ei liioitellut huumorin annostelussa, vaan käytti hienostuneempia, osin jopa nerokkaita tehokeinoja, kuten samaa kohtaa toistamaan juuttuneen äänilevyn imitointia tai omaa elämäänsä elävää epävireistä pianoa. Monet tavanomaisemmatkin ratkaisut, kuten projisoinnit, rituaalilaulajien kuoron liikkeet tai solistien laulaminen katsomon etuosasta, toimivat mainiosti. Teoksen loppupuolella tosin oli jakso, jossa libretto vähän lässähti, eikä lavalla tapahtunut hetkeen juuri mitään. Oopperan hiipuva loppu yllätti varmasti monet katsojat, sillä se erosi niin radikaalisti esityksen muusta menosta. Katrin Connanin lavastusta hallitsi valtava vinyyliäänilevy, jonka keskeltä paljastui jossain vaiheessa kulkuaukko. Puvustus oli Noëlle Blancpainin ja kiitosta ansaitseva valaistus Bernd Purkrabekin.

Miespääosan eli Enrico Caruson esittäjä Airam Hernández oli sisäistänyt hyvin tenorilegendan lavaelkeet, mutta äänellisesti hän ei aivan vetänyt vertoja ja ylä-äänet juuttuivat toisinaan kurkkuun. Voi kun roolissa olisikin ollut aivan ykkösluokan tenori! Suosikkini oli Jeanine De Bique, jonka kaunis, notkea ja kiinteä sopraano sopi loistavasti Aidan osaan. Upea ääni oli myös Simon Shibambulla, joka lauloi Calazánin roolin sekä Tichina Vaughnilla, joka oli Aidan äiti. Muissa osissa olivat Cody Quattlebaum, Michael Wilmering, Eva Kroon ja Gabriel Rollinson, joilla kaikilla oli useita pienempiä tehtäviä.

Tässä todellakin on viihdyttävä ja helposti sulatettava teos, jota voin suositella kaikille nykyoopperaan ennakkoluuloisesti suhtautuville!

Adamsin ja Sellarsin uusin

7.3.2019 John Adamsin ooppera Girls of the Golden West De Nationale Operassa Amsterdamissa

John Adamsin uusin ooppera Girls of the Golden West on San Franciscon, Dallasin, Amsterdamin ja Venetsian oopperoiden yhteistilaus. Kantaesitys oli marraskuussa 2017 San Franciscossa ja helmikuun lopussa oli vuorossa Amsterdamin ensi-ilta. Oopperan sävelkieli on tunnistettavaa Adamsia ja musiikki eteni sujuvasti kaikkine jazz-vaikutteineen päivineen. Kapellimestari Grant Gershon johti teoksen jo kantaesityksessä, joten hän oli sinut partituurin kanssa. Orkesterimontusta löytyi tänään hyvää työtä tehnyt Rotterdams Philharmonisch Orkest.

Olin oikein tyytyväinen myös Peter Sellarsin librettoon. Ooppera sijoittuu Sierra Nevadan kaivosyhteisöihin 1850-luvun alussa, Kalifornian kultaryntäyksen aikaan. Teoksessa on kymmenen kohtausta, jotka käsittelevät esimerkiksi sankaruutta, intohimoa, julmuutta – ja laajemmin amerikkalaista identiteettiä ja sen syntymistä. Sellars on vastannut myös ohjauksesta, joka oli miellyttävä ja toimiva, tarkkaan harkittu. Tapahtuma-aikaa oli hämärretty mm. baaritiskillä, jonka yllä loistivat mainosvalot. David Gropmanin lavastus sen sijaan jätti minut kylmäksi kaikessa onttoudessaan. Rita Ryack oli suunnitellut asiallisen puvustuksen.

Solisteina oli päteviä laulajia, jotka lähes poikkeuksetta osasivat myös näytellä uskottavasti. Rooleissa olivat Julia Bullock (Dame Shirley), Davóne Tines (Ned Peters), Paul Appleby (Joe Cannon), Hye Jung Lee (Ah Sing), Elliot Madore (Rámon), J'Nai Bridges (Josefa Segovia), Ryan McKinny (Clarence) ja Carlos García Estévez (Fayette).

Viihdyttävä pikkuooppera Porissa

6.3.2019 Wolfgang Amadeus Mozartin ooppera Bastien ja Bastienne Palmgren-salissa Porissa

Vain 12-vuotias Mozart sävelsi yksinäytöksisen singspielinsä Bastien und Bastienne tilaustyönä Wienissä vuonna 1768. Pöhlönpuoleinen libretto kertoo nuorten rakastavaisten ongelmista, jotka huijaritaikuri selvittää onnelliseen loppuun.

Porin Palmgren-konservatorion tuotannossa soitti oppilaitoksen kamariorkesteri Jukka Untamalan johdolla. Lopputulos oli yllättävän tasokas ja nuoret muusikot olivat sisäistäneet sävellyksen tyylin hyvin. Solisteina olivat Sonja Alijeva, Johannes Pessi ja Ilari Silvola. Alijeva lauloi aluksi Bastiennena turhan arasti – ehkä jännityksen vuoksi – mutta myöhemmin hänen kirkas lyyrinen sopraanonsa teki oikeutta tehtävälle. Pessi oli Bastienin roolissa teknisesti varma ja hänellä oli jo oikeita lavatenorin elkeitä. Colasin osan teki Silvola, jonka laulussa oli usein horjuvuutta.

Ooppera kuultiin V. Artin (oik. Kaarlo Väinö Valve, 1885–1963) suomennoksena, joka on kieliasultaan vanhentunut eikä muutenkaan kovin tasokas. Puherepliikit oli kääntänyt uusiksi Marja Haapaniemi, joka oli dramatisoinut esityksen yhdessä Kim Kihlströmin kanssa. Jälkimmäinen toimi myös esityksen näyttelevänä kertojana ja ylläpiti menoa estradilla. Lavastuksena oli vähän maalaisrekvisiittaa, mutta puvustus oli näyttävä. Kokonaisuutena siis oikein passeli ja kiitokset ansaitseva oppilasproduktio!

Sipoolaisten venäläisilta

3.3.2019 Sipoon Kamariorkesteri, joht. Tapio von Boehm, sol. Matilda Kärkkäinen, piano Temppeliaukion kirkossa Helsingissä

Ja taas Temppeliaukion kirkossa – tällä kertaa kuuntelemassa Sipoon Kamariorkesterin esiintymistä. Alun perin minun piti suunnata Espooseen Tommi Hakalan ja Marita Viitasalon konserttiin, mutta se peruuntui baritonimme sairastumisen vuoksi. Oli hauska havaita, että Viitasalo oli keksinyt tilalle saman korvaavan ohjelman kuin minä. Toki hänellä oli syy tulla paikalle siksikin, että illan pianosolisti on hänen entinen oppilaansa.

Konsertti alkoi suosikillani: Rahmaninovin Pianokonsertto nro 2. Voin tässä tunnustaa, että kappale saa minut aina herkkään tilaan ja sisäinen kaappiromantikkoni pääsi nytkin valloilleen. Rahmaninovin uhkean emotionaalisia vyörytyksiä ei vaan voi vastustaa – ja ah miten hieno ensimmäisen osan pääteema onkaan! Matilda Kärkkäisen solistiosuus onnistui täydellisen hyvin; niin upeaa tekstuurin käsittelyä, intensiivistä tulkintaa, herkkyyttä ja vähän rymistelyäkin juuri oikein annosteltuna. Kapellimestari Tapio von Boehm balansoi kokonaisuuden niin hyvin, että pianon osuus kuului aina ongelmitta orkesterikudoksen yli tai sen osana.

Väliajan jälkeen jatkettiin Tšaikovskin Sinfonialla nro 1. Energisyyttä tästä esityksestä ei puuttunut, ja usein teoksessa pilkahteleva raskasmielisyys loisti nyt poissaolollaan – ainakin melkein. Vaikka yhteissoittoa ei ollut hiottu aivan tarpeeksi, kantoi kokonaisuus silti varsin hyvin ja von Boehm voi olla soittajistoonsa ihan tyytyväinen.

Nuorten railakas operetti

2.3.2019 Jacques Offenbachin operetti Orfeus manalassa (Orphée aux enfers) Helsingin Konservatoriossa

Helsingin Konservatorion Orfeus manalassa -tuotanto sai ensi-iltansa jo helmikuun puolivälissä, mutta minä pääsin katsomaan vasta tämän toiseksi viimeisen näytöksen. Hyvää tai ainakin hauskaa kannatti odottaa, sillä riehakkaan railakas toteutus oli positiivinen yllätys. Juulia Tapolan energinen ohjaus piti vauhtia yllä ja nosti mukavilla oivalluksillaan teoksen aivan erityiselle tasolle – takaraivossani nimittäin kummitteli vertailukohtana Saksassa näkemäni pitkästyttävä ja mitäänsanomaton toteutus, joka ei ollut operetille kunniaksi. Tapola oli ottanut mukaan Sibelius-lukion tanssijoita, joiden kasvomaalaukset ja asut loistivat hienosti hämärässä. Ohjaaja oli suunnitellut itse aivan pätevän lavastuksen; puvustus oli Pia Lasosen ja valosuunnittelu Tuukka Törneblomin.

Operetti esitettiin vuoden 1858 kaksinäytöksisenä versiona, mutta kokonaan suomenkielisenä. Jussi Tapolan käännös oli nokkela ja hauska, mutta muutamassa kohdassa laulajille tuli kiire "ylimääräisten" tavujen kanssa. Esityksen kapellimestarina oli vanha konkari Petri Sakari, enkä ole varmaan koskaan kuullut tämän salin montusta yhtä tasokasta orkesterisoittoa. Sakari todellakin tavoitti teoksen musiikillisen ytimen, ja sai nuoren soittajistonsa (Helsinki Concordia) innostettua mukaan iskevään menoon ja ripeisiin tempoihin. Ainoa miinus tulee balansoinnista, sillä varsinkin esityksen alkupuolella orkesteri peitti laulajia useita kertoja.

Tälle iltapäivälle osui myös mainio solistikattaus. Tärkeimmissä rooleissa olivat Aarne Mansikka (ihanan nahjusmainen Orfeus), Marianne Montonen (koloratuureillaan hämmästyttänyt Eurydike), Juulia Lahdenperä (turhan vaisusti laulanut, mutta sopivan asiallinen Yleinen mielipide), Jonatan Repokari (tasalaatuinen Pluto), Visa Kohva (loistavasti onnistuneen roolityön Jupiter), Karoliina Hautala (hurmaava Juno) ja Laura Juvonen (leikkisä Venus). Lisäksi solistitehtävissä nähtiin Amanda Sandström (pirteä Cupido), Senja Syrjälä (eteerinen Diana), Martin Iivarinen (jykevä-ääninen Mars) ja Miiro Savola (pienen roolin Merkurius). Yleisön suosikiksi kohosi erinomaisesti laulanut ja lavalla uskottava Johan Krogius (John Styks). 'Olympoksen jumalainen ensemble' soi yhtenäisesti ja vahvasti kuoro-osuuksissa.

Adagietto, Requiem ja vähän muutakin

1.3.2019 Helsinki Metropolitan Orchestra ja Suomen Laulu, joht. Sasha Mäkilä, sol. Jussi Vänttinen, baritoni & Aleksandre Goncharov Dias, sopraano Temppeliaukion kirkossa Helsingissä

Helsinki Metropolitan Orchestran tämänkertainen konsertti Temppeliaukion kirkossa alkoi Gabriel Faurén musiikilla. Cantique de Jean Racine on säveltäjän varhaisimpia kuoroteoksia, joka valmistui Faurén ollessa 20-vuotias. Kauniin yksinkertainen kappale soi Suomen Laulun esittämänä kuulaasti, mutta miesääniin olisin kyllä kaivannut lisää voimaa – nyt naisäänet dominoivat liiaksi.

Orkesteri soitti tämän konsertin jousikokoonpanona (tai oli Mahlerissa mukana harppu ja päätösnumerossa myös pari käyrätorvea), joten ohjelmaan sopi mainiosti sellainen suosikki kuin Pjotr Tšaikovskin Serenadi jousiorkesterille C-duuri. Ennen väliaikaa kuultiin vielä neljäs osa eli Adagietto Gustav Mahlerin Sinfoniasta nro 5. Mäkilä johti hyvin suurieleisesti, mutta paketit pysyivät kyllä kasassa.

Konsertin päätti Faurén Requiem, joka on sielunmessuksi poikkeuksellisen elämäniloinen. Kuoro teki kappaleessa oikein hyvää työtä; valmennuksesta oli vastannut Esko Kallio. Poikasopraano Aleksandre Goncharov Dias teki yleisöön vaikutuksen kirkkaalla äänellään, vaikka suoritus ei aivan virheetön ollutkaan. Baritonisolistina oli Lappeenrannan laulukilpailujen miesten sarjan juuri tammikuussa voittanut Jussi Vänttinen. Hän lauloi osuutensa ainoastaan mukiinmenevästi; tekniikka ei ole vieläkään täysin solidi. Urkuja tässä numerossa soitti Anni Nousiainen.

Konsertti uusitaan Järvenpään kirkossa 3.3. klo 18.

Saatiinko nyt vain hopeaa?

28.2.2019 Elena Stikhina, sopraano & Hans-Otto Ehrström, piano Savoy-teatterissa Helsingissä

Urallaan nousukiidossa oleva venäläissopraano Elena Stikhina debytoi hiljattain The Metropolitan Operassa New Yorkissa. Suomessa hän on esiintynyt jo useita kertoja ja minäkin olen kuullut häntä mm. Kansallisoopperassa. Suomen konserttidebyytti oli Joroisten Musiikkipäivillä viime kesänä. Kirjoitin siitä blogin otsikolla Puhdasta sopraanokultaa (http://oopperaa.blogspot.com/2018/07/puhdasta-sopraanokultaa-22.html). Tämän julkaisun otsikossa mainittu hopea viittaakin juuri viimevuotiseen luonnehdintaani.

Stikhina ei nimittäin ollut Savoy-teatterin konsertissa parhaimmillaan, ainakaan konsertin alkupuolella. Äänessä oli hienoista käheyttä tai sameutta (liekö ollut sairastelua hiljattain?), hengitystekniikassa oli sanomista ja hänelle ominainen loistokkuus sekä jalo sointi jäivät vajaiksi. Lisäksi vokaalien ääntämyksessä oli usein moitittavaa; erityisen hyvin tämä kuului Puccinin aariassa.

Hienoja tulkintoja kyllä kuultiin, mutta eivät ne olleet aivan sitä tasoa, mitä hän on aiemmin pystynyt tarjoamaan. Kuullut numerot olivat Casta diva Bellinin Normasta, Ecco: respiro appena... Io son l’umile ancella Cilean Adriana Lecouvreurista, Qual fiamma avea nel guardo!... Stridono lassù eli Neddan aaria Leoncavallon Pajatsosta sekä Un bel dì vedremo, joka on Puccinin Madama Butterflysta.

Pianisti Hans-Otto Ehrström (jonka sukunimeä oli pahoinpidelty ohjelmalehtisessä peräti kahdella kirjoitusvirheellä!) soitti "sorbetiksi" eli raikastavaksi väliruoaksi kolme Poulencin improvisaatiota sekä neljänneksi sarjan viimeisen: Hommage à Edith Piaf.

Esiintymisasun vaihtaminen taisi auttaa, sillä pienen tauon jälkeen Stikhina oli löytänyt lauluunsa uuden vaihteen. Tacea la notte placida Verdin Il trovatoresta sekä ns. Tatjanan kirjekohtaus (Puskai pogibnu ja) Tšaikovskin Jevgeni Oneginista olivat erinomaisia. Ohjelma päättyi Rahmaninovin tutuilla lauluilla: Zdes' khorosho, Ne poi krasavitsa, Son ja Vesennie vody.

Ylimääräisenä kuultiin mainio esitys Mercè, dilette amichesta eli ns. Elenan bolerosta, joka on peräisin Verdin oopperasta I vespri siciliani. Hans-Otto Ehrström soitti koko konsertin ajan rutinoidusti, mutta herkästi laulajaa seuraten. Erityisesti Tatjanan kirjekohtauksessa hänen upea pianisminsa kiinnitti huomioni.