Zehetmair loisti sekä viulistina että kapellimestarina

29.1.2020 Helsingin kaupunginorkesteri, joht. Thomas Zehetmair, viulu Musiikkitalossa Helsingissä

HKO:n konsertti alkoi ilahduttavasti, sillä Antonio Salierin musiikkia soitetaan Suomessa aivan liian vähän. Nyt kuultu XXVI variazioni sul tema "La follia di Spagna" eli 26 muunnelmaa La follia di Spagna -teemasta on vuodelta 1815. Se on Salierin viimeinen merkittävä orkesteriteos, jossa hän pyörittelee tuttua teemaa suvereenin mestarin ottein. HKO:n ja kapellimestari Thomas Zehetmairin esitys oli innostava ja niin rytmisesti kuin väripaletiltaan vaihteleva.

Ohjelman toinen kappale oli Mozartin Viulukonsertto nro 3 G-duuri. Zehetmayr liidasi kamarikokoista orkesteria soittaen viulusolistin osuudet. Hän oli itse säveltänyt konserton tyylikkäät kadenssit, jotka kuitenkin vaikuttivat melkeinpä spontaaneilta. Zehetmayr on niittänyt mainetta Mozartin viulukonserttojen levytyksellään ja tässäkin esityksessä aisti, kuinka hän "eli kappaleessa" ja vuoropuhelu orkesterin kanssa toimi upeasti. Hänen solistiosuutensa olivat lennokkaita ja vivahteikkaita. Kokonaisuudesta saattoi vähäisellä mielikuvituksella aistia oppi-isä Nicolaus Harnoncourtin vaikutuksen.

Konsertti päättyi Schumannin Sinfonialla nro 2 C-duuri. Aiemmin tämä kappale ei ole tehnyt minuun ihmeempää vaikutusta, mitä nyt säveltäjän Bach-inspiraatio on lämmittänyt mieltäni. Zehetmairin johdolla sinfoniasta kuoriutui jotain uutta, jossa barokin kaiut ja romantiikan paatos tuntuivat melkeinpä löytävän toisensa. Esitys oli jäntevä ja tasapainoinen, kapellimestarinsa näköinen.

Avec Patrick – avec plaisir!

28.1.2020 Suomen kansallisoopperan orkesteri ja kuoro, joht. Patrick Fournillier, sol. Anu Komsi, sopraano Kansallisoopperassa Helsingissä

Kansallisoopperan päävierailija Patrick Fournillier johti kiinnostavan konsertin ranskalaista ohjelmistoa, jossa orkesterikin pääsi matkalle tavanomaisen repertuaarinsa ulkopuolelle. Ennakkopeloistani huolimatta salissa oli kohtuullisen hyvin yleisöä. Konsertin hinnoittelu nimittäin epäonnistui Kansallisoopperalta pahasti, sillä kalliit liput eivät tahtoneet käydä kaupaksi. Vasta esityksen alla käynnistetty alennusmyynti (alun perin 69 euron permantopaikan sai 20 eurolla) sai salin täyttymään tyydyttävästi. Hyvä edes näin!

Aloituskappaleena oli Gabriel Faurén neliosainen sarja Pelléas ja Mélisande -näytelmämusiikista. Itse olen kuullut teoksen aiemmin Chanson de Mélisande -lisäyksen kanssa, mutta tätä osaa ei siis nyt ollut mukana. Fournillier tavoitti esimerkillisesti jonkin mystisen ranskalaisen hengen, jota en osaa edes sanoiksi pukea. Toinen numero oli Albert Rousselin Sinfonia nro 3 g-molli, johon ei ainakaan suomalaisorkesterien konserteissa usein törmää. Teos on laadukasta ammattityötä ja hienosti orkestroitu, mutta erityisen omaperäisenä en tätä sävellystä osaa pitää.

Väliajan jälkeen kuultiin Francis Poulencin Gloria. Sen mahtipontinen, joskin persoonallinen sävelkieli ei ole ennenkään päässyt meikäläisen iholle, saati mennyt sen alle. Tekeekö tästä uskonnollista musiikkia mikään muu kuin teksti? Kansallisoopperan kuoro hoiti suuren osuutensa kunnialla ja sopraanosolisti Anu Komsi oli ensiluokkainen. Hänet oli sijoitettu orkesterin taakse, mutta eipä laulun kuulumisen kanssa ollut mitään ongelmia.

Vaikka en kaikkia konsertin teoksia ylistäkään maasta taivaisiin, niin orkesterin ja kapellimestarin yhteistyön tuloksia on pakko arvostaa. Fournillier johti ensimmäiset kappaleet ilman partituuria ja voitti temperamentillaan yleisön puolelleen, sillä hän sai oikein runsaat ja lämpimät suosionosoitukset. Selvästi ilahtunut kapellimestari tarjosi ylimääräisenä Farandole-osan Georges Bizet'n L'Arlésienne-sarjasta nro 2.

Aariapakka sekaisin

27.1.2020 Kasta Diva! – Väärät aariat! -konsertti Sibelius-Akatemian konserttisalissa Helsingissä

Joka toinen vuosi järjestettävä Sibelius-Akatemian festivaali Sibafest ehti startata jo lauantaina, mutta minä ehdin mukaan menoon vasta maanantai-iltana. Kasta Diva! – Väärät aariat! -niminen konsertti järjestettiin SibA:n Pohjoisen Rautatiekadun toimipisteessä eli R-talossa, joka toimi pari vuotta eduskunnan väistötilana. Talo oli pois oppilaitoksen käytöstä pidempään, sillä rakennukseen tehtiin samassa yhteydessä remontti. Olipa kiva palata pitkästä aikaa perinteikkääseen, mutta uutta pintaa saaneeseen konserttisaliin. Oliko sen akustiikka parantunut aiemmasta vai kuvittelinko vain?

Ihmettelin ennen konserttia tätä sille annettua nimeä – mitkä ihmeen väärät aariat? Asia selvisi nopeasti jo ohjelman alussa, kun roolit ja äänialat olivat heittäneet häränpyllyä: Nemorinon aarian Lemmenjuomasta lauloikin sopraano, Elsan aarian Lohengrinista tenori ja sitä rataa! Konsepti oli kiinnostava, hauskakin ja avasi urautuneita korvia. Aivan kaikissa aarioissa idea ei mielestäni toiminut, sillä transponointi ja äänialan muutos hävitti muutamista numeroista jotain aivan olennaista. Mutta sukupuolirooleilla leikkiminen ja niille irvaileminen on aina mukavaa!

Konsertin oopperanumeroiden säveltäjät olivat Gluck, Donizetti, Wagner, Mozart, Offenbach, Salieri, Rossini, Bizet, Händel, Puccini, Verdi, Saint-Saëns, Bellini ja Stravinsky. Laulamassa olivat sopraanot Iris Candelaria, Wilhelmína Tómasdóttir ja Tiina Kokkonen sekä kontratenori Zoltan Darago, tenori Aarne Mansikka ja baritoni Olli Tikkanen. Musiikki hoidettiin aina taitavan pianisti Kristian Attilan ja Jari Perkiömäen piristävän saksofonin voimin. Annika Ollinkari-Fagerholm oli vastannut taiteellisesta suunnittelusta ja draamallisen kokonaisuuden ohjaamisesta. Lopputulos lavasteineen ei varsinaisesti häikäissyt (paitsi niitä, joiden silmiin peileistä heijastuneet valot osuivat).

Konsertti koostui kuudesta nimetystä kohtauksesta. Kaikilta nuorilta laulajilta kuultiin onnistuneita ja vahvoja numeroita, mutta sitten oli niitäkin aarioita, joissa esittäjän taidot eivät (vielä) olleet kappaleen asettamien vaatimusten tasolla. Muitakin ongelmia esiintyi; esimerkkinä Sarastron In diesen heil'gen Hallen -aaria, joka on sopraanon laulamana ihan hilpeä ajatus, mutta kun siinä tuli transponoitunakin alarekisterin raja vastaan. Minulle illan parasta antia edusti unkarilaisen vaihto-oppilas Zoltan Daragon esittämä aaria Händelin Semelestä. Ensiluokkaista kontratenorilaulua, eikä olekaan ihme että hän debytoi Unkarin Valtionoopperassa jo 2015 kaikkien aikojen nuorimpana solistina! Wilhelmína Tómasdóttir vastasi illan parhaasta näyttelijäntyöstä ja eläytymisestä; varsinkin suomeksi laulettu teksti Chopinin Minuuttivalssiin oli riemastuttava.

Shakespearen soittolista?

26.1.2020 Vuo Ensemble ja Mikko Ikäheimo, luuttu Paavalinkirkossa Helsingissä

Aurore – Helsingin Renessanssimusiikkijuhlien teema jäisi vajaaksi, ellei se esittelisi vielä yhtä aikakauden tyylilajia, nimittäin madrigaalia. Englannissa se oli toki tuontitavaraa Italiasta ja tyylin kukoistuskausi jäi lyhyeksi, mutta silti kyse ei ollut merkityksettömästä musiikinhistorian yksityiskohdasta.

Festivaalin päätöskonsertissa esiintyi Vuo Ensemble yhdessä luutisti Mikko Ikäheimon kanssa. Laulusta vastasivat pääasiassa sopraano Olga Heikkilä, altto Katariina Heikkilä, tenori Mats Lillhannus ja baritoni Elja Puukko; lisäksi tenori Martti Anttila ja basso Jussi Merikanto olivat mukana muutamassa numerossa. Yhtye lauloi vaihtelevissa kokoonpanoissa ja olipa molemmilla naissolisteilla sekä Elja Puukolla omat soolokappaleensakin.

Konsertille oli annettu hauska nimi Shakespeare's Playlist. Ohjelmassa kuultiin englantilaisia (ja yksi englanniksi käännetty) madrigaaleja säveltäjinään John Wilbye, Luca Marenzio, Thomas Morley, Thomas Weelkes, John Bennet, Thomas Tomkins, Orlando Gibbons ja John Ward. Robert Johnsonilta oli ohjelmaan valittu kaksi Shakespeare-laulua ja John Dowlandilta kaksi luuttulaulua. Mikko Ikäheimo esitti myös muutaman instrumentaalikappaleen; niiden säveltäjät olivat Anthony Holborne, John Dowland ja John Danyel.

Heinavanker hämmästytti

25.1.2020 Lauluyhtye Heinavanker Paavalinkirkossa Helsingissä

Kävin iltapäivällä katsomassa Kansallisteatterin Kauppamatkustajan kuoleman, mutta ei siitä tällä kertaa enempää, sillä mielenkiinto on jälleen syytä suunnata Aurore – Helsingin Renessanssimusiikkijuhlille. Lauantai-illan esiintyjäksi oli kutsuttu virolainen lauluyhtye Heinavanker, jonka erikoisalaa on vanha kirkkomusiikki. Kokoonpanoon kuuluivat sopraano Ester-Silva Erikson, altto Kadri Hunt, tenori Anto Õnnis, baritoni Tõnis Kaumann, basso Taniel Kirikal sekä tenori Margo Kõlar, joka toimi myös johtajana. Laulajat olivat pukeutuneet kaapuihin, jotka veivät heti ajatukset vuosisatojen taakse.

Konsertin ohjelmassa oli englantilaista messumusiikkia 1400- ja 1500-luvuilta, säveltäjäniminä John Taverner, Walter Frye ja Thomas Tallis. Lisäksi Heinavanker esitti kotimaansa musiikkia, joka oli melkeinpä illan parasta antia. Kuulimme kolme vanhaa kansankoraalia ja kolme arkaaista runolaulua (niistä kaksi oli peräisin Pohjois-Virosta ja kolmas Setumaalta maan kaakkoisosasta), joista jälkimmäisiin liittyi harkittua koreografiaa. Ja yllättäen mukana oli myös nykymusiikkia – ensimmäistä kertaa festivaalin historiassa – sillä avausnumero oli Heinavankerin taiteellisen johtajan Margo Kõlarin (s. 1961) säveltämä Te Deum. Tyylillisesti kappale tosin oli puhdasta renessanssin vokaalipolyfoniaa...

Itse en ollut aiemmin kuullut Heinavankeria livenä, mutta tämän konsertin jälkeen ymmärrän täydellisesti, mihin heidän maineensa perustuu. Tavattoman puhdasta, hiottua, yhtenäistä ja nautittavaa yhtyelaulua! Useammalta laulajalta kuultiin myös loistavia yksilösuorituksia; suosikkini oli upeaääninen tenori Anto Õnnis. Heinavanker sai mahtavat suosionosoitukset ja esitti kaksi ylimääräistä. Jo aiemmin oli kuultu näyte Taniel Kirikalin hämmästyttävästä taidosta, mutta toisessa ylimääräisessä hän esitteli sitä anteliaammin modulaatioineen kaikkineen. Kyse oli ymmärtääkseni yläsävellaulusta, jossa Kirikal lauloi kahta ääntä samanaikaisesti. Korkeampi vihellysmäinen ääni oli erikoinen ja toi mieleen lähinnä urkujen huiluäänikerrat. Se kuulosti todella vaikuttavalta samanaikaisen bassomurinan kanssa. Hämmästyttävä taito!

P.s. Jos mieltäsi askarrutti, mistä Heinavanker-yhtyeen nimi tulee, niin vastaus löytyy täältä: https://www.museodelprado.es/en/the-collection/art-work/the-haywain-triptych/7673843a-d2b6-497a-ac80-16242b36c3ce.

Laulun iloa

24.1.2020 Savonlinnan Musiikkiakatemian Talvijuhlakonsertti Temppeliaukion kirkossa Helsingissä

Savonlinnan kansainvälinen Musiikkiakatemia järjesti kolmatta kertaa talvikauden konserttinsa Temppeliaukion kirkossa. Pakollisten tervetulosanojen ja valtiovallan tervehdyksen (ministeri Hanna Kosonen vaivautui itse paikalle!) jälkeen päästiin laulumusiikin pariin. Ohjelma alkoi Johannes Brahmsin Liebeslieder-Walzer-sarjalla, josta esitettiin numerot 1–9. Laulamassa olivat sopraano Emriikka Salonen, altto Maiju Vaahtoluoto, tenori Ville Salonen sekä baritoni Juhana Kotilainen. Flyygelin ääressä istuivat vieretysten Laura Attila ja Kristian Attila.

Seuraavaksi kuultiin Kotilaisen kaksi soolonumeroa, jotka olivat Hugo Wolfin Peregrina I ja Peregrina II. Hän lauloi vielä perään Vaahtoluodon kanssa kaksi Brahmsin duettoa: Es rauschet das Wasser ja Der Jäger und sein Liebchen opuksesta 28. Vaahtoluodon soolokappaleet olivat samoin Brahmsia (O kühler Wald) ja Wolfia (Kennst du das Land).

Hyvin lyhyen väliajan jälkeen oli Ville Salosen vuoro, ja samoilla säveltäjillä jatkettiin: Hän esitti Brahmsin toisesta sarjasta (Neue Liebeslieder) kappaleen Ich kose süß mit der und der sekä Wolfin liedin Verborgenheit. Emriikka Salonen vaihtoi kielen ranskaan ja lauloi Henri Duparcilta kappaleet Chanson triste ja Romance de Mignon. Kotilainen otti mallia ja esitti Gabriel Faurén laulut En Sourdine ja Nell.

Edellä luetelluissa numeroissa pianistina toimi Kristian Attila – paitsi Brahmsin duetoissa, jotka säesti Laura Attila ja Ville Salosen Brahms-numerossa tarvittiin tietenkin molemmat pianistit.

Konsertin päätteeksi kuultiin loput Liebeslieder-Walzer-sarjan kappaleet, eli numerot 10–18. Pianon ääressä olivat jälleen molemmat Attilat. Ylimääräiseksi oli valittu osuvasti Neue Liebeslieder -sarjan viimeinen laulu eli Zum Schluß (suom. Lopuksi).

Konsertissa kuultiin oikein hienoja esityksiä ja tyylikkäitä tulkintoja. Emriikka Salonen vakuutti erinomaisella tekniikallaan ja ilmaisuvoimaisella äänellään. Maiju Vaahtoluodolla on uskomattoman kaunis ja harvinaissävyinen äänenväri, eikä olekaan ihme että hän on jo saanut töitä Saksasta. Ville Salosella oli pieniä ongelmia, mutta pääsääntöisesti laulu kulki nautittavasti. Juhana Kotilaisen sävelpuhtaus ei ollut aivan moitteetonta ja laulaminen kaipaisi vielä lisää varmuutta, mutta parhaimmillaan hänkin venyi kelpo suorituksiin.

"Kauneus löytyy yksityiskohdista"

24.1.2020 Helsingin kaupunginorkesterin kenraaliharjoitus, joht. Gianandrea Noseda, sol. Sabina Bisholt, sopraano Musiikkitalossa Helsingissä

Kalenterissani on perjantai-illalle tähdellisempää ohjelmaa, joten HKO:n osalta täytyi tyytyä aamupäivän kenraaliharjoitukseen. Kapellimestarina vierailee italialainen Gianandrea Noseda, joka tekee uraa sekä orkesteri- että oopperakapellimestarina korkealla kansainvälisellä tasolla. Jännittävää lisämaustetta tuo se, että 55-vuotias Noseda tekee Helsingissä Bruckner-debyyttinsä!

Perjantaikonsertin ohjelmassa on vain kaksi kappaletta, jotka käytiin kenraalissa läpi päinvastaisessa järjestyksessä kuin illalla. Anton Brucknerilla oli tapana hinkata ja muokata sinfonioitaan loputtomasti, eikä Sinfonia nro 9 d-molli ole poikkeus. Se jäi säveltäjältä yhdeksän vuoden työstämisen jälkeen kesken kun kuolema korjasi miehen. HKO soittaa onneksi vain valmistuneet kolme osaa, vaikka sinfoniasta on olemassa useitakin muiden täydentämiä versioita. Hieman harmittelin teosvalintaa, sillä kuulin Brucknerin yhdeksännen vasta viime joulukuussa RSO:n toimesta. Joku harvinaisempi hänen sinfonioistaan olisi ollut paikallaan...

Jäntevää soittoa ja asiaankuuluvaa ytyrytinääkin saatiin, mutta myös paneutuvaa detaljityötä, josta Noseda on tunnettu. Kokonaisuutta leimasi luontevuus – hän ei kyllä millään muotoa liioitellut yksityiskohtien kanssa. Käsiohjelman lainaus kertoo hyvin miehen näkemyksestä: "On yksi asia punoa pitkiä tarinankaaria, mutta se on tehtävä kadottamatta yksityiskohtia, sillä niillä tarinat maustetaan." Noseda soitatti sinfonian osa kerrallaan keskeytyksettä läpi ja viilaukset tehtiin vasta jokaisen osan jälkeen.

Tauon jälkeen oli vuorossa Luigi Dallapiccolan Partita vuodelta 1932, jossa kromaattisuus yhdistyy kiinnostavasti vanhalta kuulostavaan sointumaailmaan. Noseda on johtanut teoksen ensilevytyksen vuonna 2010, joten kappale on hänelle hyvin tuttu. Nyt maestro löi soiton poikki useita kertoja ja esitti huomionsa persoonalliseen tyyliinsä, usein soittajia naurattaen. Viimeiseen eli neljänteen osaan saapui solistiksi ruotsalaissopraano Sabina Bisholt. Hän lauloi keskiaikaisen latinankielisen Neitsyt Marian kehtolaulun (Naenia B.M.V.) oikein näpsäkästi.

Hovi- ja kirkkomusiikkia Tudorien ajalta

23.1.2020 Ensemble Kaleidos sekä Timo Peedu, luuttu ja Petros Paukkunen, urut Paavalinkirkossa Helsingissä

Aurore – Helsingin Renessanssimusiikkijuhlat järjestetään tänä vuonna jo seitsemättä kertaa. Konsepti on vanha tuttu: neljä konserttia neljänä peräkkäisenä päivänä Paavalinkirkossa. Avajaiskonsertissa esiintyi laulu- ja soitinyhtye Ensemble Kaleidos, jonka jäseniä ovat kontratenori David Hackston, sopraano Aino Peltomaa, altto Eira Karlson, tenori Antti Kataja, baritoni William Häggblom ja basso Petros Paukkunen. Laulajista Karlson soitti myös fiideliä ja Paukkunen urkuja. Muut yhtyeen soittoniekat olivat Timo Peedu (luuttu ja renessanssikitara) sekä Maija Lampela ja Ville Voipio (viola da gamba).

Tämän vuoden festivaalin teemana on Englanti ja ohjelmassa on sen mukaisesti (lauantain konserttia lukuun ottamatta) musiikkia pääasiassa Tudor-hallitsijoiden valtakaudelta (1485–1603, ml. Elisabet I:n aika). Avajaiskonsertin tuttuja säveltäjänimiä olivat William Byrd, Thomas Tallis, John Dowland ja John Bull – sekä itse kuningas Henrik VIII. Ensemble Kaleidos soi jalosti ja yhtenäisesti Paavalinkirkon avarassa ja kaikuisassa akustiikassa. David Hackston lauloi upeasti solistiosuuden parissa kappaleessa. Timo Peedu soitti luutullaan kaksi lyhyttä soolonumeroa ja Petros Paukkunen esitti peräti neljä oikein kiinnostavaa urkuteosta.

Ylen taltiointi konsertista löytyy tämän linkin takaa: https://areena.yle.fi/1-50390007.

Merikantoa, Langgaardia ja Straussia

22.1.2020 Radion sinfoniaorkesteri, joht. Sakari Oramo, sol. Anu Komsi, sopraano Musiikkitalossa Helsingissä

RSO:n konserttiin oli tällä kertaa valittu pääasiassa 1920-luvulla sävellettyä musiikkia; ainoastaan päätösnumero oli 1940-luvulta. Sakari Oramo räväytti illan käyntiin Aarre Merikannon ekspressionistisella orkesterikappaleella Fantasia. Se valmistui 1923, mutta kantaesitettiin vasta 1952. Oramo ei säästellyt teoksen monissa massiivisissa purkauksissa, vaan ajoi ne läpi lähes ylitsepursuavan demonisuuden vallassa. Vyörytykset toimivat tehokkaina vastakohtina kappaleen herkille, lyyrisille jaksoille. Mahtavaa!

Toisena Merikannon teoksena kuultiin orkesterilaulu Ekho V. A. Koskenniemen runoon. Solisti Anu Komsi oli elementissään tässä taidokkaassa, kiehtovasti orkestroidussa kappaleessa, ja ilmensi huikean hienosti rakastavan naisen kaipausta.

Väliajan jälkeen oli vuorossa minulle uusi tuttavuus: tanskalaisen Rued Langgaardin (1893–1952) Sinfonia nro 6 "Det Himmelrivende". Teoksen sanotaan kuuluvan säveltäjän kuudentoista sinfonian parhaimmistoon. Se on rakenteeltaan erikoinen, muunnelmasarjan tapaan rakentuva kokonaisuus. Teema esitellään aluksi kahtena versiona ja näitä seuraa viisi muunnelmajaksoa. RSO:n soittama esitys oli kapellimestarin taidetta parhaimmillaan – juuri Sibelius-Akatemian orkesterinjohdon professorina aloittanut Oramo oli todellakin mies paikallaan.

Päätökseksi kuultiin Richard Straussin Vier letzte Lieder, jossa Anu Komsi palasi solistiksi. Onneksi olin ostanut lipun permannon P-osaan, joka sijaitsee aivan lavan edessä. Ajattelin ennakkoon, että laulujen herkimmät sävyt ja koskettavat pianissimot eivät ehkä välity kauempana oleviin katsomon osiin. Minulla ei ollutkaan kuulemisen kanssa mitään ongelmia, mutta kaikkialla salissa ei oltu yhtä onnekkaita. Straussin levolliset sävelet olivat rauhoittava päätös konsertti-illalle. Kuoleman läheisyyden tunteva säveltäjä kykeni vielä yhteen mestariteokseen, jossa sopraanon osuudet kietoutuvat orkesterin myöhäisromanttiseen hehkuun. Ja Im Abendrot -laulun seesteinen lopetus on aina yhtä liikuttavan kaunis.

Abdrazakovin juhlaa

21.1.2020 Elokuvissa: Giuseppe Verdin ooppera Attila Teatro alla Scalasta Milanosta

Venetsiassa vuonna 1846 kantaesitetty Attila kuuluu Verdin uran alkupuolen väkevään ja hieman rosoiseen oopperatuotantoon. Teosta ei esitetä kovin tiuhaan, ja itsekin olen kuullut sen vain kerran lähes kymmenen vuotta sitten.

Nyt elokuvateattereissa pyörivä esitys on tallennettu joulukuussa 2018 Milanon La Scalassa. Ohjaaja Davide Livermoren työ hämmensi jossain määrin vanhahtavuudellaan – useat kohtaukset olivat tyyliltään ja ratkaisuiltaan kuin aikamatka muutaman vuosikymmenen taakse. Itseäni häiritsi se, että Livermore tuntui usein miettineen näyttämön tapahtumia enemmän visuaalisuuden kuin musiikkiteatterin näkökulmasta. Mutta olipahan ainakin nähtävää!

Oopperan tapahtumat oli siirretty 400-luvulta toisen maailmansodan melskeissä tuhoutuneeseen kaupunkiin ja hunnien puvustus viittasi vahvasti natseihin. Eläviä hevosia nähtiin lavalla parikin yksilöä. D-Wok-yrityksen taustavideot tekivät kohtauksista näyttäviä, mutta kuitenkin yksipuolisen raskaita ja jähmeitä. Ehkä paras esimerkki tästä oli näyttämölle toteutettu toisinto Rafaelin freskosta, jossa paavi Leo ja Attila tapaavat. Tässä produktiossa oli aika paljon viittauksia oopperan ulkopuolelle – ehkä ohjaaja olisi vähän voinut hillitä itseään. Tuotannon lavastuksesta vastasi Giò Forma ja puvustuksesta Gianluca Falaschi.

Esityksen tarkkana kapellimestarina oli Riccardo Chailly, joka johti koetellulla ammattitaidollaan. Orkesterin lisäksi myös La Scalan kuoro ansaitsee kiitosta hienosta työstä. Chailly oli tehnyt kiinnostavia musiikillisia ratkaisuja; esimerkiksi kolmannen näytöksen aaria Che non avrebbe il misero oli vaihdettu numeroon Oh dolore! ed io vivea, jonka Verdi sävelsi tenori Napoleone Morianille Milanon ensi-iltaa varten jokunen kuukausi kantaesityksen jälkeen.

Esitys oli kahden solistin juhlaa. Heistä suosikkini oli (yllätys, yllätys!) Ildar Abdrazakov, joka teki Attilan osan. Upea lämmin ja täyteläinen ääni ja mahtava roolin tulkinta – tästä ei suoritus voi käytännössä enää parantua! Ja uskomattoman hieno näyttelijä on tämä venäläisbasso! Espanjalainen sopraano Saioa Hernández debytoi Odabellan roolillaan La Scalassa. Hänen äänenvärinsä ei saanut minua lääpälleen, mutta Hernándezin voimaa, kestävyyttä ja taitavuutta ihailin suuresti. Olemukseltaan hän sopi rooliinsa täydellisesti. Muissa tehtävissä olivat Fabio Sartori (Foresto), George Petean (Ezio), Francesco Pittari (Uldino) ja Gianluca Buratto (Leone eli paavi Leo I).

Punnittua cembalismia

19.1.2020 Aapo Häkkinen, cembalo Musiikkitalossa Helsingissä

Helsingin Barokkiorkesterin Vanhan musiikin sarjassa saatiin pitkästä aikaa cembalomusiikkia. Täpötäysi Camerata-salillinen yleisöä oli saapunut kuulemaan Aapo Häkkisen taiturointia. Alkuun on mainittava Häkkisen kookas ja näyttävä cembalo, joka on rakennettu vuonna 1970 Yhdysvalloissa. Sen esikuvana on ollut Yalen yliopiston kokoelmaan kuuluva, Hampurissa vuonna 1760 rakennettu soitin. Kyseessä on harvinainen 16-jalkainen eli oktaavia matalamman äänikerran sisältävä cembalo, jossa on erikoisesti myös useita pedaaleja. Kerrassaan upea instrumentti ja ohjelmakirjasta löytyi Häkkisen mielenkiintoinen kertomus soittimen vaiheista.

Upeaa oli myös Aapo Häkkisen musisointi, kuten odottaa saattoi. Ohjelma alkoi Couperinin muusikkosuvun tuotoksilla: Louis Couperinilta (n.1626–1661) kuultiin viisiosainen Sarja c-molli ja kolmeosainen Sarja D-duuri. Hänen kuuluisammalta veljenpojaltaan François Couperinilta (1668–1733) oli esitettäväksi valittu Sarja XXVII h-molli. Gervais-François Couperin (1759–1826) oli suvun 7. mies, joka toimi Pariisissa Saint Gervaisin (St-Gervais-et-St-Protais) kirkon urkurina (edellä mainitut Louis ja Françoiskin olivat aikanaan hoitaneet samaa tehtävää). Häneltä kuultiin tässä konsertissa Rondo D-duuri.

Päätteeksi Häkkinen tarjoili aimo annoksen Johann Sebastian Bachia: Preludi ja fuuga d-molli BWV 851, Preludi es-molli ja fuuga dis-molli BWV 853, Preludi ja fuuga fis-molli BWV 859, Preludi ja fuuga As-duuri BWV 862 sekä Fantasia c-molli BWV 906. Aapo Häkkisen tulkinnat olivat tarkkaan punnittuja ja kertoivat paitsi syvällisestä perehtyneisyydestä, myös rakkaudesta tähän musiikkiin. Melkein hengästyttävä kokonaisuus!

Kaunis Helena on ohjaaja Ville Saukkosen mielikuvituksen juhlaa

18.1.2020 Jacques Offenbachin operetti La belle Hélène (suom. Kaunis Helena) Sellosalissa Espoossa

Näin Offenbachin operetin Kaunis Helena (1864) Komische Oper Berlinissä viisi vuotta sitten. Ohjaus oli vauhdikas ja riemukas, niin kuin vain Barrie Kosky osaa, ja muistan sen vielä oikein hyvin. Olen joskus leikkisästi kutsunut idearikasta ja hulvattomuuksiin taipuvaista Koskya Saksan Ville Saukkoseksi, joten oli kiinnostavaa käydä tekemässä vertailua Teatro Productions Oy:n tuotantoon Espoon Sellosalissa.

Henkisesti nämä kaksi versiota olivat sukulaissieluja, vaikka Berliinissä resurssit, ulkoiset puitteet sekä käytettävissä oleva tekniikka, orkesteri jne. olivat tietenkin eri tasolla. Ohjaaja Ville Saukkonen saa kuitenkin olla erittäin tyytyväinen työhönsä, sillä esitys oli hyvin sujuva ja hauska, monipuolisuudessaan oikea runsaudensarvi. Yleisö viihtyi ja hyväntuulisuus tarttui väkisinkin – harvoin olen nähnyt suomalaisyleisön hekottelevan ja kikattelevan näin vapautuneesti. Kaunis Helena esitettiin uutena suomennoksena, joka toimi varsin hyvin ja sisälsi lajityyppiin kuuluen myös enemmän tai vähemmän ajankohtaisia viittauksia ja vitsejä. Vaikka suomeksi laulettiin, niin ajoittain sanoista ei saanut selvää (tämä koski etenkin kuoronumeroita), ja tekstitys olisi ehkä ollut tarpeen.

Alun perin Offenbachin operetti parodioi Troijan sotaa edeltäneitä tapahtumia antiikin Kreikassa (viitaten toki ajankohdan Pariisiin). Saukkonen oli siirtänyt kertomuksen urheiluhullun kansan Sportiaan, joka toi kovasti mieleen Suomen. Maata hallitsivat kuningas Menelaos (Aki Alamikkotervo) ja kuningatar Helena (Kaisa Näreranta). Troijan prinssi Parisin osan teki Tero Harjunniemi. Keskeinen hahmo oli myös Sportian urheiluministeri Kalkkanen (Rolf Broman) ja naapurikuninkaat Agamemnon (Jussi Vänttinen), Achilles (Aarne Mansikka) sekä Ajax I ja Ajax II (Topias Lundell ja Janne Näreranta). Mainittakoon vielä Orestesin osan tehnyt Eeva Semerdjiev sekä Venuksena esiintynyt Linda Rolig.

Pohjoismaihin liittyvät (melko harmittomat) stereotypiat ovat käyttökelpoista materiaalia, ja kyllähän ruotsalaisille on aina niin kiva nauraa. Osansa saivat suomalaisetkin kauneuskilpailuineen, sauvakävelyineen, visailuineen ja grillimakkaroineen. Ja toisen näytöksen alun saunomiskohtaus oli ohjaajalta napakymppi! Kansallisia piirteitä ja symboleita hyödynnettiin myös Riia Lampisen puvustuksessa. Tanssijat Oskari Kymäläinen ja Isabella Nevanlinna tekivät hienoa työtä ja olivat kiinteä osa näyttämön tapahtumia useimmissa kohtauksissa.

Kaikki solistit onnistuivat tänä iltana hyvin. Pieniä kauneusvirheitä toki sattui; esimerkiksi Tero Harjunniemi ei ollut lämmittänyt koneistoaan kunnolla, mikä kuului alun yläsävelissä – mutta esityksen loppupuoli sujui häneltä erinomaisesti kunhan ääni aukeni. Rolf Bromania en ole muistaakseni koskaan nähnyt vahvasti koomisessa osassa, mutta hyvinhän häneltä sellaisenkin esittäminen sujui. Kaisa Näreranta teki ehkä parhaimman häneltä näkemäni roolityön; sekä näytteleminen että laulaminen oli tänään kohdallaan. Ja vanha konkari Aki Alamikkotervo oli suorastaan loistovedossa!

Esityksen musiikista vastasi 11-henkinen nuorten soittajien Teatro Ensemble. Oikein hämmästyin, miten hyvältä pieni orkesteri kuulosti – Sellosalin hyvällä akustiikalla oli varmasti tässä osansa. Sovituksen oli ymmärtääkseni tehnyt kapellimestarilupaus Kaapo Ijas, joka nousi tietoisuuteen viimeistään vuonna 2018 pärjättyään Jorma Panula -kilpailussa. Hän johti esityksen oikein pätevästi ja piti paketin hyvin kasassa. Sportian kansaa esitti 14-päinen Menelaos-kuoro.

Sellosali oli tässä tuotannon toisessa esityksessä lähes täynnä. Valitettavasti näytöksiä on tällä erää vain kolme. Toivottavasti Teatro harkitsee operetista repriisikierrosta – kuten Normasta, joka palaa Sellosaliin touko–kesäkuun vaihteessa.

Berliozin versio Faust-legendasta

17.1.2020 Radion sinfoniaorkesteri, Musiikkitalon Kuoro, Ylioppilaskunnan Laulajat ja Suomen Kansallisoopperan lapsikuoro, joht. Hannu Lintu, sol. John Irvin, tenori, Florian Boesch, baritoni, Markus Suihkonen, basso & Tuija Knihtilä, mezzosopraano Musiikkitalossa Helsingissä

Hector Berlioz kirjasi alun perin La damnation de Faust (suom. Faustin tuomio) -teoksensa lajityypiksi opéra de concert. Myöhemmin hän vaihtoi määreen muotoon légende dramatique – paljolti kantaesityksen (1846) aiheuttaman syvän pettymyksen ja henkisen haavoittumisen vuoksi. Sävellyksestä on tehty 2000-luvulla monia näyttämöllisiä oopperatuotantoja (itsekin olen nähnyt teoksen kolme kertaa), joiden toteuttamiseen nykytekniikka on tarjonnut hyviä apukeinoja. Omasta kokemuksestani voin todeta, että osaava ohjaaja ja kapellimestari saavat Faustin tuomiosta aikaan täysipainoisen oopperaesityksen. Teosta on moitittu epäoopperamaiseksi mm. siksi, että tapahtumien jatkumo ei ole looginen, vaan kohtaukset ovat liian irrallisia. En ole vakuuttunut siitä, että syytös olisi täysin validi – sama piirre pätee lukemattomiin "ihan oikeisiin" oopperoihin.

Musiikkitalon konsertti-ilta oli teoslajista riippumatta elähdyttävä ja energinen. Faustin tuomiossa on dramatiikkaa koko rahan edestä ja Berliozin orkestrointi on loistava. Hannu Lintu piiskasi tuttuun tapaan orkesteriaan yltämään parhaimpaansa, ja myös onnistui siinä. Hänen tanssahteluaan kapellimestarin korokkeella oli hilpeää seurata vaikkapa kolmannen kohtauksen Unkarilaisessa marssissa. Kuoroja lavalla oli peräti kolme, ja kaikkien lauluosuudet sujuivat varsin mallikkaasti. Tarkkuudessa olisi ollut vielä hienoista parannettavaa, sillä eriaikaisuutta oli kuultavissa ainakin parissa numerossa.

Myös solisteihin olin pääsääntöisesti tyytyväinen. John Irvinillä on kevyen kaunis lyyrinen tenoriääni, mutta Faustin osaan eläytyminen jäi ohueksi, passiiviseksi. Mallia olisi kannattanut ottaa vieressä laulaneesta Florian Boeschista, joka oli sisällä Mefiston nahoissa ja oikein herkutteli tulkinnallaan. Muutama vuosi sitten näin Boeschin samassa roolissa Berliinissä, Terry Gilliamin mahtavassa ohjauksessa. Markus Suihkosella oli pieni osa Branderina ja Tuija Knihtilä pääsi esittelemään taitojaan Margueritena teoksen jälkipuoliskolla.

Vaihteeksi oopperaa HKO:lta

16.1.2020 Helsingin kaupunginorkesteri, joht. Susanna Mälkki, sol. Szilvia Vörös, mezzosopraano & Mika Kares, basso Musiikkitalossa Helsingissä

HKO:n konsertin ohjelmassa oli epätavallisesti vain kaksi teosta. Alkuun kuultiin Hector Berliozin Kunings Lear (Le roi Lear) -alkusoitto. Säveltäjä on tiivistänyt Shakespearen näytelmän keskeiset tapahtumat kiinnostavaksi ja ilmeikkääksi kappaleeksi. Susanna Mälkin jämptissä otteessa oli vauhdikkuutta, mutta myös jonkinasteista karuutta tai ankaruutta. Puhutteleva tulkinta!

Päänumerona oli konserttiesitys Béla Bartókin oopperasta Herttua Siniparran linna (unkariksi A Kékszakállú herceg vára). Tämä oli tervetullutta ohjelmistosuunnittelua, sillä RSO on viime vuosina esittänyt oopperaa ja vokaalimusiikkia selvästi enemmän kuin HKO. Olen kuullut "Siniparran" monen monta kertaa, sekä konsertti- että näyttämöversiona, niin suurella kuin pienellä orkesterilla esitettynä. Se onkin yksi suosikeistani 1900-luvun oopperakirjallisuudessa.

HKO esitti saman ohjelman jo edellisiltana eli keskiviikkona ja tuolloin oli jännät paikat: Bassosolisti Mika Kares (s. 1978) oli menettänyt äänensä aamulla, mutta onneksi lääketieteen ihmeet saivat hänet laulukuntoon illaksi. Jostain syystä asiasta kuulutettiin tässä torstain konsertissakin, vaikka Kareksen ääni tuntui jo pelaavan aivan normaalisti.

Oopperan prologin lausui ilmeikkäästi aina niin hurmaava Géza Szilvay. Juditin osan lauloi unkarilainen mezzosopraano Szilvia Vörös (s. 1988), joka debytoi Helsingissä tässä roolissa. Hänellä on upea sävykäs ääni, eikä tulkinnassa ollut moitteen sijaa. Olin viime vuonna Raumalla kuuntelemassa, kun Mika Kares teki Siniparran roolin ensimmäistä kertaa. Kareksen tulkinta oli tuosta debyytistä vain parantunut ja syventynyt, eikä Raumalla havaitusta pienestä hermostuneisuudesta ollut nyt jälkeäkään. Ehkä konserttiesityksessä on helpompi keskittyä pelkkään laulamiseen, mutta aivan oopperan viimeisissä sanoissa bassomme ote herpaantui, ja ne tulivat epäpuhtaasti.

HKO soitti Mälkin komennossa uhkeasti ja eläytyvästi. Voi miten mahtavasti useamman f:n kohdat pauhasivatkaan oopperan loppupuolella – suorastaan järisyttävä kokemus!

Pylkkäsen ooppera näyttämölle lähes 70 vuoden tauon jälkeen

12.1.2020 Tauno Pylkkäsen ooppera Mare ja hänen poikansa Aleksanterin teatterissa Helsingissä

Tauno Pylkkäsen läpimurto-ooppera Mare ja hänen poikansa kantaesitettiin 1945. Viimeksi se on nähty näyttämöllä vuonna 1953 ennen tätä Helsingin Oopperayhdistyksen tuoretta produktiota. Yhdistys teki kiitettävän kulttuuriteon tuomalla oopperan lähes 70 vuoden tauon jälkeen Aleksanterin teatteriin. Konserttiversiona teos on tehty 2000-luvullakin: Kansallisoopperan ja Rahvusooper Estonian yhteistuotanto esitettiin Hannu Linnun johdolla syyskuussa 2004 kaksi kertaa Tallinnassa ja huhtikuussa 2005 kerran Helsingissä. En tuolloin päässyt teosta kuuntelemaan, mikä on harmittanut lähes 15 vuotta! Kiitokset siis Helsingin Oopperayhdistykselle työstä kotimaisen oopperahistorian parissa – Kansallisoopperaa kun se ei oikein näytä kiinnostavan.

Mare ja hänen poikansa perustuu Aino Kallaksen näytelmään, jonka tapahtumat sijoittuvat Liivinmaalle 1340-luvulle. Ooppera kertoo tarinan Maresta, joka on menettänyt taisteluissa miehensä ja kuusi poikaansa. Ainoastaan nuorin poika Imant on enää elossa, mutta hän aikoo osallistua hyökkäykseen Viljannin linnaa ja miehittäjiä vastaan. Poikansa hengen puolesta pelkäävä äiti kavaltaa kapinalliset linnan komtuuri Goswin von Herikelle. Kapinalliset, 300 nuorta miestä, tapetaan, mutta Imantin henki säästetään komtuurin lupauksen mukaisesti. Äidin teko paljastuu lopulta Imantille ja hän tekee itsemurhan. Mare tunnustaa kavalluksensa kyläläisille ja saa rangaistuksensa.

Ohjaaja Ville Saukkonen oli sijoittanut tapahtumat vuoden 1940 Viroon – tuolloinhan Neuvostoliitto miehitti maan ja se liitettiin osaksi työväen paratiisia. Ohjauksen peruslinja oli hyvä ja toimivakin, ellei nyt takertunut ristiriitaan siinä, että puna-armeijan miehet lauloivat mm. olevansa Kristuksen sotureita. Mutta saattoihan tuohon suhtautua ironiana... Kokonaisuus oli kuitenkin sujuva ja pidin toteutuksesta paljon. Jacob Börlinin ja Lauri Peltosen vauhdikkaat ja taiturilliset tanssinumerot olivat hieno lisä esitykseen. Oopperan lavastus ja puvustus oli Reeta Tuoresmäen käsialaa ja Tuittu Teivainen oli suunnitellut ilmeikkään valaistuksen.

Musiikki kuultiin noin 40-henkiselle Helsinki Opera Orchestralle sovitettuna uutena versiona; sen oli työstänyt Matti Makkonen. Minuun Pylkkäsen uhkea musiikki teki todella suuren vaikutuksen – mitä tämäkin teos voisi olla vielä suuremmalla orkesterilla ja kunnon akustiikassa! Erkki Lasonpalo teki kapellimestarina pätevää työtä nyt käytössä olleilla eväillä. Kuorokin suoriutui kohtuullisen hyvin.

Pisteitä tämä tuotanto ansaitsee myös solisteistaan, vaikka kaikkien tehtävien roolitus ei ollutkaan onnistunut. Maren roolin teki Marjatta Airas ja Mangona oli Esa Ruuttunen. Näyttämöiltä jo vetäytymässä olevat konkarit tekivät osansa ammattitaidolla ja erityisesti kiinnitin huomiota heidän upeaan näyttelemiseensä. Laulukin molemmilla kulki varsin hyvin, mitä nyt Airaksen äänessä oli kuultavissa väsymistä oopperan jälkipuolella. Mutta oikeastaan se sopi "efektinä" hänen esittämälleen murtuneelle naiselle. Henri Tikkanen teki vahvan suorituksen komtuurina, vaikka pari kertaa yläsävelet jäivät matkalle. Sen sijaan Tero Haloselle Imant oli liian vaativa tehtävä ja hän erottui tasoltaan muista solisteista. Leikarin pienen poikasopraano-osan lauloi Alexandre Goncharov Dias, mutta tänään ei ollut hänenkään päivänsä.

Muuttiko tämä päivä jotain sisälläni pysyvästi?

11.1.2020 Giacomo Puccinin ooppera La bohème Kansallisoopperassa Helsingissä

11.1.2020 Helsinki Metropolitan Orchestra, joht. Sasha Mäkilä, sol. Alicia Ibáñez-Resjan, piano Temppeliaukion kirkossa Helsingissä

Katariina Lahden La bohème -ohjaus sai ensi-iltansa Kansallisoopperassa keväällä 2014. Tuotanto nähtiin näyttämöllä vuosien 2014 ja 2015 aikana peräti 17 kertaa. Minä jätin tuolloin esitykset väliin, mutta nyt repriisikierroksella annoin lopulta periksi.

Lahden ohjaus oli fiksu ja toimiva, mutta tavattoman perinteinen ja tutunoloinen – La bohèmea on tehty saman kaavan mukaan ympäri maailmaa varmasti kymmeniä kertoja. Mutta tällaisella tulkinnalla on kai mentävä, kun Kansallisoopperan taiteellinen johto ilmoittaa lähtökohdaksi sen, että produktion on kestettävä aikaa... Lisäpisteitä tämä tuotanto saa kuitenkin siitä, että lavasteisiin (Mark Väisänen) ja osin pukuihinkin (Anna Sinkkonen) on satsattu kunnolla. Etenkin toisen näytöksen joulumarkkinoiden visuaalinen koreus vetoaa yleisöön.

Blogini lukijat tietävät, etten ole koskaan ollut suuri Puccini-siirapin ystävä. Mutta jotain merkillistä tässä matineassa tapahtui, sillä ensimmäistä kertaa tunsin teoksen koskettavan ja taisin jopa pari kertaa pyyhkäistä silmäkulmiani. Tähänkö sitä on tultu – eikä ollut edes ensimmäinen kerta viime vuosien aikana... Olen joskus blogissa nimittänyt itseäni kaappiromantikoksi, mutta tätä menoa tuon etuliitteen joutuu pian ottamaan pois! Vanhenemisestako tämä pehmoilu johtuu?

Musiikillisesti esitys oli kyllä erinomainen. Aina luotettava Patrick Fournillier johti orkesteria intensiivisesti ja piti hyvää energiaa yllä. Kuudesta pääroolista viidessä oli uusi solisti; ainoastaan Jussi Merikanto (Schaunard) oli mukana vuosien 2014–15 esityksissä. Markus Nykänen on vihdoin kasvanut sellaisiin mittoihin, että hänelle saatettiin uskoa Rodolfon vaativa osa. Oli ilo kuulla ja nähdä, miten täysipainoisesti Nykänen siitä selviytyi – hän on erinomainen Puccini-tenori! Naisosissa oli pätevät ulkomaalaisvahvistukset: Marianne Fiset (Mimì) ja Christiana Oliveira (Musetta). Josef Wagner oli vahvaääninen Marcello ja Matti Turunen teki kenties tähän saakka parhaimman roolityönsä Collinena. Pienemmissä tehtävissä oli talon kuorolaisia.

* * *

Illalla suuntasin vielä Temppeliaukion kirkkoon, jossa soitti Helsinki Metropolitan Orchestra. Ohjelmassa oli Rahmaninovin Rapsodia Paganinin teemasta pianolle ja orkesterille sekä Sibeliuksen Sinfonia nro 4 a-molli.

Kapellimestari Sasha Mäkilä ansaitsee kiitokset hyvästä harjoittamisesta ja tasapainoisista esityksistä. Rahmaninovin kappaleen solistina soitti pianisti Alicia Ibáñez-Resjan. Hänen musikaalisuutensa ja taituruutensa teki suuren vaikutuksen – etenkin kun ottaa huomioon, että hän on syntynyt vuonna 2000. Sibeliuksen neljännestä kuultu jäsentyneen levollinen tulkinta puhutteli, ja ne alun matalat jouset olivat suorastaan herkulliset.

Hyvän mielen musiikkia HKO:lta

10.1.2020 Helsingin kaupunginorkesteri, joht. Alan Buribajev, sol. Andreas Brantelid, sello Musiikkitalossa Helsingissä

HKO:n konsertti tarjosi miellyttävän kokonaisuuden italialaista ja venäläistä musiikkia. Ohjelmasuunnittelu oli erittäin onnistunut ja oli vaihteeksi piristävää, ettei mukana ollut lainkaan sinfoniaa tai muuta laajempaa orkesterikappaletta.

Perinteisellä alkusoitolla kuitenkin lähdettiin liikkeelle, ja se oli Gioachino Rossinin oopperasta Tuhkimo (La Cenerentola) – tai oikeastaan alun perin oopperasta La Gazzetta. Toisena numerona kuultiin Pjotr Tšaikovskin Rokokoo-muunnelmat sellolle ja orkesterille, jossa Brantelid soitti luontevasti jaloäänistä Stradivarius-selloaan, herkän aistillisella kosketuksella. Hän soitti ylimääräisenä sovituksen Aleksandr Glazunovin kappaleesta, jossa oli mukana myös HKO:n muusikoiden jousikvartetti.

Väliajan jälkeen oli vuorossa Ottorino Respighin Rooma-trilogian ensimmäinen sinfoninen runo Rooman suihkulähteitä (Fontane di Roma). Tässä HKO pääsi esittämään parasta myöhäisromanttista osaamistaan. Kaiuttimista toistettu sähköurkujen sointi oli aika kamala – onneksi se melkein hukkui orkesterin pauhuun. Konsertin päätti Tšaikovskin Italialainen kapriisi (Capriccio Italien), jossa orkesteri tavoitti sopivaa iloisuutta ja leikkisyyttä, jopa rempseyttä.

Illan kapellimestari, kazakstanilainen Alan Buribajev, on vanha helsinkiläisyleisön suosikki. Tämä taisi olla jo neljäs kerta, kun hän vierailee HKO:n johtajana. Buribajevin energinen ote toimi hyvin kaikissa kappaleissa ja siivitti esiintyjät tarjoamaan oikeaa hyvän mielen musiikkia.

Kaksi varhaista roomalaista oratoriota

6.1.2020 Kuninkaantien muusikot, joht. Flavio Colusso ja solistit Turun tuomiokirkossa

Kuninkaantien muusikot on vuonna 2008 perustettu turkulainen barokkiorkesteri ja kuoro. Heidän loppiaiskonserttinsa houkutteli tuomiokirkkoon runsaasti yleisöä Giacomo Carissimin (1605–1674) musiikin äärelle.

Carissimi on arvostettu varhaisbarokin säveltäjä, joka kuului ns. Rooman koulukuntaan. Hänet muistetaan ennen kaikkea oratorion isänä. Niinpä Kuninkaantien muusikot olivat valinneet esitettäväksi hänen oratoriomusiikkiaan ja vieläpä kaksin kappalein: Oratorio della Santissima Vergine ja Jonas. Ensin mainitun teksti on italiaa ja jälkimmäisen latinaa.

Konsertin johti roomalainen kapellimestari, musiikkitieteilijä ja säveltäjä Flavio Colusso. Hän on omistautunut varhaisten säveltäjien teosten tutkimiselle ja esittämiselle, ja juuri Carissimin parissa hänen voi sanoa tehneen merkittävimmän työnsä 1980-luvulta lähtien. Perehtyneisyys ja näkemys poiki korkeatasoiset esitykset myös Turussa.

Illan solisteina lauloivat Tuuli Lindeberg, Anneliina Rif, Essi Luttinen, Ka Bo Chan, Martti Anttila ja Sampo Haapaniemi. Eipä ollut moittimista kenenkään suorituksessa, mutta ehkä Lindeberg ansaitsee (jälleen kerran) parhaan arvosanan – esimerkiksi Jonas-oratorion kertojan osat olivat taivaallisen kaunista kuultavaa. Mainittakoon vielä, että orkesterin riveissä vieraili Andrew Lawrence-King, jonka instrumentti oli arpa tripla. Tämä harpputyyppi on kehitetty 1500-luvulla Italiassa ja sen kielet ovat soittimen nimen mukaisesti kolmessa rivissä.

Turkulaisten kantaesitys oli hienoinen pettymys

5.1.2020 Atso Almilan ooppera Viemäreitä ja toimareita Turun seudun musiikkiopiston konserttisalissa Turussa

Turun oopperataide ry kantaesitti vuonna 2014 Atso Almilan Salapoliisioopperan, jota pidin kohtalaisen onnistuneena – niin teoksena kuin produktiona. Tämän vuoden uusi ooppera on niin ikään Almilaa: Viemäreitä ja toimareita jatkaa yhdistyksen kevyttä linjaa, ja on henkisesti sukua myös vuonna 2011 esitetylle Matti Laihon Putkiremonttioopperalle.

Uutuusteosta luonnehdittiin aluksi farssikomediaksi, mutta kantaesityksen lähestyessä se vaihdettiin ilmeisen markkinointilähtöisesti slapstickoopperaksi. Aliisa Kallion ohjauksessa oli toki mukana slapstick-elementtejä, mutta ei niin hallitsevasti, että em. nimitys olisi perusteltu. Ohjauksessa oli muutamia hyviä ratkaisuja, mutta jotenkin lopputulos vaikutti amatöörimäiseltä, ja esimerkiksi slapstick-koheltamista käytettiin lähinnä instrumentaalijaksojen tyhjänpäiväiseen täyttämiseen. Lavan tapahtumien kuvaaminen ja live-projisointi ei tuonut mitään lisäarvoa, varsinkin kun kameratyöskentely ja kuvanlaatu olivat heikkoja. Leluilla toteutettujen kivojen veneily- ja kaivinkonekohtausten projisointi olisi riittänyt.

Almila on säveltänyt sujuvaa ja melodista musiikkia, joka olisi ansainnut tulla esitetyksi hieman suuremmalla orkesterilla. Nyt kokoonpanoon kuuluivat (vain) pianisti, viulisti, klarinetisti ja kontrabasisti, joten kuulokuva oli vaatimaton. Säveltäjä oli huomioinut hyvin kuorolaisten ja useimpien solistien taitotason ja kirjoittanut enimmäkseen yksinkertaista, "helppoa" laulettavaa.

Oopperan juoni oli kuvattu niin napakasti käsiohjelmassa, että lainaan tekstiä tähän: "Uimarannan pilannut viemärivuoto pitää paikallistaa. Tehtävän saa työuupumuksen rajalla operoiva viemäritoimen johtaja Tapio Granlund (Teemu Mustonen) ja tämän alainen, vapaa-aikaorientoitunut virtausinsinööri Janette Saikku (Kati Helasaari), jonka menneisyydessä on selvittämättömiä asioita. Kaksikkoa hiillostaa viemärilaitosyrityksen uusi toimitusjohtaja, liiketoiminnan virtaviivaistamiseen erikoistunut Kiira Pimiä (Katriina Virta)."

Oopperan aihe oli raikas ja ajankohtainen käsitellessään paitsi Turun ongelmia, myös ympäristökysymyksiä laajemminkin. Tapani Tolosen libretto oli kohtuullisen näpsäkkä, mutta riimittelyn suhteen olen tiukan vanhanaikainen. Miksi käyttää lainkaan loppusointuja, jos tätä ei vaivaudu tekemään kunnolla? Ontuvat riimit ovat kamalaa kuunneltavaa.

Laulullisesti tämä esitys ei ollut mitään suurta juhlaa. Turun oopperakuorolla oli hetkensä, mutta liian usein korttitalo huojui romahtamisen partaalla. Nuorten kuoron esiintyminen oli suoraan sanoen heikkoa ja ponnetonta. Tapio Granlundin päärooliin oli ennakkoon ilmoitettu kaksoismiehitys. Petri Bäckströmin piti tehdä osa tässä esityksessä, mutta hänen sairastumisensa vuoksi Teemu Mustonen lauloi kantaesityksenkin – ja teki sen kohtuullisen hyvin. Kati Helasaari oli Janette Saikun osassa epätasainen, eikä Katriina Virtakaan suoranaisesti loistanut Kiira Pimiänä. Esityksen vahvinta ja laadukkainta laulua tarjosi arkkipiispa Anne Helmisen roolin tehnyt Kirsti Tuominen. Useilla Turun oopperakuoron jäsenillä oli pienet solistitehtävät.

Vuoden 2019 tilinpäätös

Vuoden 2019 aikana kävin 220 kulttuuritilaisuudessa, joista noin 120 oli ooppera- tai operettiesityksiä. Tilaisuuksista 143 oli Suomessa ja 77 ulkomailla. Blogijulkaisuja syntyi vuoden aikana 203 kappaletta ja kävijöitä blogin laskuri on raksuttanut noin 176.000, missä on kovasti kasvua edellisvuoteen verrattuna.

Laadin tuttuun tapaan oman Top-listani, joka sisältää mieleenpainuvimmat (ei siis välttämättä "parhaimmat") esitykset tai muut kohokohdat vuodelta 2019. Tämä Top 20 -lista on ainoastaan kronologisessa järjestyksessä.

Top 20

9.3.2019 Donnacha Dennehyn ooppera The Second Violinist Muziekgebouw aan ’t IJ:ssä Amsterdamissa
"Ooppera oli niin monitahoinen, kiinnostava ja älyllisesti stimuloiva, että sen vaikutus oli järisyttävä.”

10.3.2019 György Kurtágin ooppera Samuel Beckett: Fin de partie: scènes et monologues, opéra en un acte De Nationale Operassa Amsterdamissa
Oopperasäveltäjänä debytoineen yli 90-vuotiaan Kurtágin mestariteos.

17.3.2019 Wolfgang Amadeus Mozartin ooppera Don Giovanni (Il Dissoluto punito ossia Il Don Giovanni) Wiener Staatsoperissa
Suosikkini Mozartin oopperoista avautui uudella tavalla. Musiikillisesti täydellinen ilta!

13.4.2019 Manfred Trojahnin ooppera Orest Wiener Staatsoperissa
Antiikin tragedia taipui vaikuttavaksi ja tiukan psykologiseksi nykyoopperaksi.

16.4.2019 Georg Friedrich Händelin ooppera Orlando Theater an der Wienissä
Händelin herkkuteos huikean hienojen solistien ja orkesterin voimin.

18.4.2019 Richard Wagnerin ooppera Nürnbergin mestarilaulajat Staatsoper Unter den Lindenissä Berliinissä
Näyttämöllä vanhoja(!) ja uusia tähtiä sekä kapellimestarina loistava Daniel Barenboim.

17.5.2019 Richard Straussin ooppera Salome Turun konserttitalossa
Ensiluokkainen päätös Leif Segerstamin kaudelle TFO:n ylikapellimestarina. Anu Komsi ja Tommi Hakala!

24.5.2019 Johann Christian Bachin ooppera Amadis de Gaule Stadttheater Bielefeldissä
Kerrassaan ihastuttavaa musiikkia...

2.6.2019 Georg Friedrich Händelin ooppera Agrippina Turun konserttitalossa
Maailmanluokan konserttiesitys, mukana Franco Fagioli.

13.6.2019 Jules Massenet'n ooppera Don Quichotte Deutsche Oper Berlinissä
Näyttämöllä niin mahtavia trikkejä ja taikatemppuja, että musiikki meinasi jäädä sivuosaan.

17.7.2019 Giuseppe Verdin ooppera I masnadieri (Rosvot) Olavinlinnassa Savonlinnassa
Näyte La Scalan ylivoimaisesta Verdi-osaamisesta.

10.8.2019 Concerto Köln, sol. Benjamin Appl, baritoni & Sergei Malov, viulu Turun konserttitalossa
Bachia parhaalla tasolla.

24.8.2019 Lasten RING Musiikkitalossa Helsingissä
Että joku keksii sovittaa lastenoopperan juuri Wagnerin Ring-tetralogiasta. Ja että lopputulos on vielä näin loistava!

24.8.2019 Jorma Hynninen, baritoni & Ilkka Paananen, piano Galleria Midorissa Helsingissä
Schumannin Dichterliebe kosketti todella mestarien esityksenä pienessä intiimissä tilassa.

7.10.2019 Ian Bostridge, tenori & Saskia Giorgini, piano Sigyn-salissa Turussa
Kirjoitin lokakuussa blogiini, että tätä Winterreise-konserttia on pakko sulatella tovi. Se jatkuu kai edelleen...

21.10.2019 Ernst Krenekin ooppera Karl V. Nationaltheaterissa Münchenissä
Kuuntele tämä ooppera, jos karsastat kaksitoistasäveljärjestelmää. Münchenin tuotannossa kaupan päälle tyylikäs ohjaus ja näyttävää visuaalisuutta.

10.11.2019 Beethoven – Akademie 22.12.1808 -konsertti Musiikkitalossa Helsingissä
PianoEspoo-festivaalin ja Helsingin Barokkiorkesterin yhteisponnistus onnistui yli odotusten.

21.11.2019 Gaetano Donizettin ooppera L'ange de Nisida Teatro Donizettissa Bergamossa
Donizettin oopperan ensimmäinen näyttämöllinen esitys keskellä rakennustyömaata oli unohtumaton kokemus.

14.12.2019 Helsingin Barokkiorkesteri, joht. Dmitry Sinkovsky, kontratenori & viulu ja Aapo Häkkinen, urut Vanhassa kirkossa Helsingissä
Sinkovsky on vaan velho!

19.12.2019 Bohuslav Martinůn ooppera Hry o Marii Janáčkovo divadlossa Brnossa
Loistava tuotanto piristävän erilaisesta oopperasta.


Yllä olevaa listaa aiempiin vuosiin verratessa kiinnittyy huomio siihen, että se on hyvin oopperavoittoinen ja ettei mukana ole nyt yhtään RSO:n tai HKO:n konserttia. Niin ikään voi panna merkille, että Turussa kuultuja esityksiä löytyy luettelosta peräti neljä. Pitäisikö Helsingissä huolestua?

Oikein hyvää ja onnellista ooppera- ja konserttivuotta 2020 kaikille lukijoilleni!

Germont

Hassen ja Häkkisen riemuvoitto

31.12.2019 Johann Adolph Hassen ooppera Irene Musiikkitalossa Helsingissä

Helsingin Barokkiorkesterin sarja Oopperaa Musiikkitalossa käynnistyi viime vuonna; teoshan oli Koželuchin Gustav Wasa. Upealle aloitukselle saatiin nyt jatkoa Uudenvuoden juhlakonsertissa, jossa esitettiin konserttiversiona Hassen Irene. Ennakkotietojen mukaan seuraavaksi on tulossa Schumannin ainokainen eli Genoveva syksyllä 2020...

Johann Adolph Hassen (1699–1783) edesottamuksista olen kirjoitellut jo aiemmin. Hän oli noin 120 oopperan tuotannollaan aikansa arvostetuimpia ja tärkeimpiä oopperasäveltäjiä – monien mielestä Il caro Sassone oli jopa ykkönen. Hasse oli napolilaisen oopperatyylin mestari, jota arvostivat niin hänen ystävänsä J. S. Bach kuin vaikkapa kollegat Mozart ja Haydn.

Hassen kuoleman jälkeen seurasi se tavallinen tarina: aika ajoi hänen oopperoidensa ohi ja ne painuivat täydelliseen unohdukseen aina 1900-luvun jälkipuoliskolle saakka. Vuonna 1738 Dresdenissä kantaesitetty Irenekin kuultiin vasta nyt ensimmäistä kertaa säveltäjän päivien jälkeen. Hatunnosto HeBO:lle ja Aapo Häkkiselle tästä kulttuuriteosta! Barokin oopperat tarvitsevat modernia uudelleenarviointia ja se voi tapahtua täysipainoisesti vain elävien esitysten kautta.

Onneksi Hassen teoksiin törmää nykyisin harvakseltaan eri puolilla Keski-Eurooppaa. Itse kuulin ensimmäisen hänen säveltämänsä oopperan vasta 2017 ja nyt tämä Irene oli minulle jo viides. Suomessa on aiemmin esitetty vain Marc'Antonio e Cleopatra vuonna 2018, joten sitä hienompaa oli kuulla tämä harvinaisuus Helsingissä. HeBO vie esityksen seuraavaksi Theater an der Wieniin tammikuun lopulla.

Irene kertoo Bysantin juonikkaasta sijaishallitsija-keisarinnasta, tai oikeastaan lemmen ja vallan kiemuroista hänen ympärillään. Juonesta löytyy yllätyskäänne, kun paljastuu että poikavauvat onkin aikoinaan vaihdettu keskenään. Näin Irene onkin rakastunut omaan poikaansa, mutta äkkiäkös nuo tunteet muuttavat muotoaan – ja keisarinnan vallanhimokin katoaa samalla kuin tuhka tuuleen...

Irenessä yhdistyvät hedelmällisellä tavalla myöhäisbarokki ja galantti tyyli. Hasse on kirjoittanut vetävää musiikkia, joka on melodisesti rikasta ja kekseliästä. Miten hän onkin osannut kääntää musiikin kielelle henkilöiden tunnetiloja niin täydellisesti! HeBO oli koko esityksen ajan kuin liekeissä, ja soitti sävykkäästi, tarkasti, tarvittaessa herkästi, mutta usein iskevästi ja energisesti. Vielä pykälää paremmaksi pani Aapo Häkkinen – olisiko hän sitten roihunnut? Häkkinen toimi paitsi kapellimestarina, myös soitti ajoittain cembaloa, eikä meinannut pysyä nahoissaan. Hänen persoonallisen johtamistyylinsä seuraaminen oli tällä kertaa erityisen viihdyttävää.

Mutta entäpä sitten solistit? Useimmat olivat kansainvälisesti tunnettuja nimiä ja selvisivät vaativista osuuksistaan erinomaisesti. Sopraano Julia Lezhneva loisti nimiroolissaan; esimerkiksi 2. näytöksen lopun viha-aaria (vai sanoisinko tässä tapauksessa raivoaaria) ja 3. näytöksen viimeinen aaria kuvioineen olivat huikean hienoja. Hasse kirjoitti Irenen roolin vaimolleen Faustina Bordonille, joka oli aikansa ykköstähti. Hänen taitonsa oli niin ylivoimainen, että Hasse saattoi säveltää vaimolleen vaativampia aarioita kuin muille laulajattarille. Julia Lezhnevalla ei ollut mitään vaikeuksia vastata haasteeseen. Bordoni oli (lähinnä) mezzosopraano, joten Irenelle on kirjoitettu melko matalaa laulettavaa. Hieman harmittelin tätä, sillä Lezhnevan suvereeni tekniikka ja hänen äänensä erikoislaatuisen hienot ulottuvuudet olisivat päässeet korkeuksissa vielä paremmin esille.

Irenessä on kolme kontratenoriroolia, joiden kaikkien laulajat ovat tulleet minulle maailmalla tutuiksi. Max Emanuel Cenčić (Niceforo) lauloi tasalaatuisesti ja tyylikkäästi, mutta olisi voinut edes hetkeksi nostaa katseensa plarista. David DQ Lee (Oreste) ei ehkä ollut tänään aivan parhaimmillaan, mutta teki silti kelpo suorituksen. Kontratenoreista herkullisimmat aariat oli kirjoitettu Isaciolle, jonka osuuden lauloi Bruno de Sá. Mies oli teknisesti huipputasoinen ja valloittava esiintyjä, jonka poikkeuksellinen notkeus ja ylä-äänet olivat mykistävää kuunneltavaa. Ei ihme, että hän nousi Lezhnevan ohella yleisön suosikiksi. Mezzosopraano Dara Savinova (Eudossa) oli minulle solisteista ainoa uusi tuttavuus, eikä lainkaan hullumpi sellainen. Esityksessä oli mukana myös muutama Helsingin kamarikuoron laulaja.

Radioitu konsertti on kuunneltavissa Yle Areenassa vielä neljän viikon ajan: https://areena.yle.fi/1-50353014.