Viva vox -kuoron iltakonsertissa

25.11.2018 Kamarikuoro Viva vox, joht. Seppo Murto, solistit ja Laura Nurkka, urut Helsingin tuomiokirkossa

Seppo Murto on yksi kokeneimmista ja ehtivimmistä kuoronjohtajistamme, ja yksi hänen luotsaamistaan kokoonpanoista on Helsingin tuomiokirkon kamarikuoro Viva vox. Kuoron iltakonsertti alkoi Laura Nurkan tasokkaalla esityksellä J. S. Bachin urkukappaleesta Fantasia g-molli BWV 542. Tämän jälkeen kuoro esitti urkusäestyksellä kaksi Ave verum corpus -sävellystä, ensin Mozartin ja sitten Elgarin version.

Konsertin pää- ja päätösnumerona oli Dvořákin Messu D-duuri. Teoksesta kuultiin alkuperäinen versio sekakuorolle, uruille ja neljälle solistille. Seppo Murto oli harjoituttanut ja johti onnistuneen tasapainoisen esityksen. Solisteina olivat Laura Murto, Ruut Mattila, Tommi Niskala ja Risto Pulkamo.

Winterreise toimii aina vaan!

25.11.2018 Jaakko Kortekangas, baritoni & Tuija Hakkila, fortepiano Balderin salissa Helsingissä

Eva Tigerstedtin Klassikkoparatiisi on tuttu Yle Radio 1:n ohjelmana, mutta jo parin vuoden ajan on saatu nauttia sen laajentumisesta konserttisarjaksi. Klassikkoparatiisi live -konsertteja on Balderin salissa neljä kaudessa ja niiden taiteellinen suunnittelu on Tuija Hakkilan vastuulla. Ennen jokaista konserttia Tigerstedt kertoo kappaleista taustoineen ja säveltäjineen. Tällä kertaa puhe oli Schubertista, hänen elämästään ja Winterreisesta, joka oli konsertin ohjelmana.

Laulusarjan esittivät Jaakko Kortekangas ja Tuija Hakkila. Instrumenttina oli fortepiano, joka toi sävyllään moniin lauluihin aivan uudenlaista tunnelmaa, siis tavanomaiseen flyygeliin verrattuna. Ja kun Hakkila on fortepianon paras suomalainen taitaja, niin herkullistahan sitä oli kuunnella. Jaakko Kortekangas on tunnettu osaavana lied-laulajana, mutta juuri Winterreisea en itse ole kuullut hänen esittävän aiemmin. Kortekankaan teknisesti moitteeton, samanaikaisesti tunteikas ja älykäs tulkinta oli loistava – ilman muuta yksi parhaista mitä olen tästä suosikistani koskaan kuullut. Kerrassaan upea kokonaisuus, liediä parhaimmillaan!

Janáčekin kohtalokas neljäs ooppera

24.11.2018 Leoš Janáčekin ooppera Osud Mahenovo divadlossa Brnossa

Ostravan kaupungissa pitää majaansa Národni divadlo moravskoslezské eli Määrin Sleesian kansallisteatteri. Siitä tuli hiljattain brnolaisen sisartalonsa lisäksi toinen teatteri maailmassa, joka on esittänyt näyttämöllä kaikki Janáčekin yhdeksän oopperaa. Listan viimeinen oli Osud (Kohtalo), joka sai ensi-iltansa Ostravassa lokakuussa ja tuotiin nyt vierailulle Janáček Brno -festivaalille.

Kolmas ja viimeinen iltani Brnossa kului siis Kohtalon merkeissä. (Sivuhuomautuksena mainittakoon, että istuin salin parhaalla paikalla presidentin aitiossa, ja lipun hinta oli silti naurettavat 13 euroa!). Janáček sävelsi oopperan vuosina 1903–1907, Jenůfan jälkeen, mutta ensimmäisen näyttämötoteutuksensa se sai vasta 1958 Brnossa. Kohtalon musiikki poikkeaa huomattavasti edellisinä iltoina kuulemistani varhaisteoksista – tässä on jo tunnistettavissa Janáčekin persoonallinen ääni ja omat säveltämisen työkalut. Kapellimestari Jakub Klecker oli mies paikallaan ja teki oikeutta teokselle. Hänen tarkkaa ja esiintyjiä hienosti tukevaa johtamistaan oli ilo seurata.

Jiří Nekvasil oli ohjannut sinänsä sujuvan ja toimivan esityksen, mutta jotenkin siitä jäi vähän valju kokonaisvaikutelma. Oopperan juoni olisi kyllä tarjonnut mahdollisuuksia: Mílan äiti lopettaa lyhyeen Živnýn ja Mílan suhteen, vaikka tytär on jo raskaana ja päätyy yksinhuoltajaksi, hylkiöksi. Myöhemmin pari löytää toisensa uudelleen, ja menee naimisiin, mutta onnea varjostaa samassa taloudessa asuva äiti. Mielenterveydeltään järkkynyt äiti syöksyy kuolemaansa parvekkeelta ja vetää mukanaan Mílan, joka pyrki estämään äitiään. Syyllisyyttä poteva Živný jää säveltämään keskeneräistä oopperaansa, joka ei valmistu koskaan. Alun perin Živnýkin kuolee oopperan lopussa (salamaniskuun!), mutta ratkaisu oli jätetty pois tässä tuotannossa.

Näyttämöllä ei ollut tai tapahtunut oikein mitään mieleenpainuvaa, ellei nyt sitten Daniel Dvořákin lavastuksen jättimäisiä pianonkosketinseiniä pidä sellaisena. Tyylikkään yksinkertaisen puvustuksen suunnittelija oli Simona Rybáková. Tärkeimmissä solistitehtävissä oli ihan osaavia laulajia: Säveltäjä Živný oli Martin Šrejma, Míla Valková oli Veronika Holbová ja hänen äitinsä oli Petra Alvarez Šimková. Tohtori Sudan roolin teki Tomáš Kořinek, maalari Lhotský oli Roman Hoza ja Konečný oli Lukáš Bařák.

Lisää Janáčekin varhaisteoksia

23.11.2018 Leoš Janáčekin ooppera Počátek románu ja baletti Rákoš Rákoczy Mahenovo divadlossa Brnossa

Brnon Janáček-festivaali jatkui double bill -illalla, jossa esitettiin kaksi säveltäjän varhaisteosta. Eilisiltana esitetyn Šárka-oopperan jälkeen syntyivät 1890-luvun alussa yksinäytöksinen ooppera Počátek románu ja samoin yksinäytöksinen baletti Rákoš Rákoczy, joka jäi lajityypissään ainoaksi Janáčekilta valmistuneeksi. Oopperan nimi on ymmärtääkseni suomeksi Romaanin alku, mutta kirjallisuudessa ja eri nettisivuilla käytetään monilla kielillä nimeä Romanssin alku (siis näin suomeksi käännettynä). Miten sitten lienee?

Brnon näyttävä Mahenovo divadlo eli alkujaan Deutsches Stadttheater valmistui vuonna 1882. Tšekkiläisen kirjailija Jiří Mahenin nimeä teatteri on kantanut vasta vuodesta 1965. Nyt talossa nähty tuplaensi-ilta oli Brnon konservatorion tuotanto. Teoksia yhdistää sävellysajankohdan lisäksi kansanmusiikki: Janáček käytti oopperassa omia kansanmusiikkisovituksiaan ja baletti sisältää paljonkin kansansävelmiä ja -tansseja.

Počátek románu -oopperassa on kyse tutulta kuulostavasta rakkaustarinasta: Köyhä maalaistyttö Polushka (Hana Kuželová) antautuu nuoren paroni Adolfin (Ondřej Koplík) vieteltäväksi ja unohtaa kokonaan Tonekin, jonka vaimoksi on jo lupautunut. Polushkan kummisetä Mudroch (Vladimír Jindra) yllättää lempivät nuoret ja ottaa valokuvan todisteeksi (uskottava tilanne, eikö totta!). Polushkan vanhemmat (Aleš Janiga, Marie Rosová) eivät aluksi usko tapahtunutta, mutta paljastava valokuva pakottaa heidät kohtaamaan totuuden. Nuorten avioliitosta ei tietenkään tule mitään, ja niin Polushka palaa Tonekinsa (Tadeáš Janošek) kainaloon. Ja tämä hyväksikäytetty mies siivoaa jäljet kiltisti!

Rákoš Rákoczy -baletista nähtiin versio, jossa alkuperäistä librettoa ja tarinaa oli muokattu melkoisesti. Teos sisälsi paljon kuoron laulamia numeroita sekä puheosuuksia ja muutaman soololaulunkin. Baletista oli tehty eräänlainen jatke ensin nähdyn oopperan tapahtumille ja kaikki sen henkilöt esiintyivät lavalla myös baletin aikana. Ladislava Košíkován koreografia nojasi musiikin tavoin kansantansseihin ja oli kohtalaisen tylsä, itseään toistava. Ehkä syynä oli se, että tanssimassa olivat solistit ja konservatorion kuoro, joilta ei varmaan voinut liikoja vaatia. Ammattimaisempaa otetta edustivat silloin tällöin lavalla pistäytyneet Hradišťan-ryhmän tanssijat. Tärkeimmissä osissa olivat Eliška Rejmanová (Katuška), František Sliž (Janek), Vilém Cupák (pormestari, starosta), Kateřina Karzelová (täti, tetka), Vojtěch Tesař (opettaja, učitel) ja Pavel Janečka (kirkkoherra, farář).

Molemmat teokset oli ohjannut Kristiana Belcredi, jonka työtä oli myös eilinen Šárka. Lavastajakin oli sama Sylva Marková, ja tähän kokonaisuuteen hän oli suunnitellut myös puvustuksen. Lavastajana Marková oli päässyt melko vähällä, sillä molemmissa teoksissa oli näyttämöllä vain suuri tausta, johon heijastettiin kuvia ja videoita. Pyörivällä näyttämön osalla käytettiin jousilla olevaa laatikkomaista kulkuvälinettä, joka muuttui sujuvasti lentokoneesta autoksi ja polkupyörästä hevosten vetämiksi rattaiksi.

Illan kapellimestarina toimi Tomáš Krejčí. Orkesterin osuuteen olen tyytyväinen – varsinkin Počátek románun rehevä sointi ja muhkea orkestrointi yllättivät Šárkan kuulokuvan jälkeen. Myös kuoro teki hyvää työtä ja erityisesti on kiitettävä vahvoja miesääniä monissa baletin numeroissa. Laulusolistien osuuksissa oli siellä täällä havaittavissa epäpuhtauksia ja muita pieniä ongelmia, mutta tämä oli ehkä odotettavissa, kun lähes kaikki esiintyjät olivat vasta konservatorion opiskelijoita.

Sukupuolten taistelua

22.11.2018 Leoš Janáčekin ooppera Šárka Divadlo Redutassa Brnossa

Kuudetta kertaa järjestetty Janáček Brno -festivaali keskittyy nimensä mukaisesti Leoš Janáčekin sävellyksiin. Ohjelmassa on jonkin verran myös muiden aikalaisten tai maanmiesten musiikkia, mutta minulle Tšekin-matkan syynä olivat pelkästään Janáčekin oopperat.

Šárka on varmasti monille oopperaharrastajillekin täysin tuntematon teos. Kyseessä on Janáčekin ensimmäinen ooppera, jota hän sävelsi vuosina 1887–1888. Kaikki ei mennyt prosessissa aivan putkeen: Säveltäjä käytti omin lupinensa Julius Zeyerin librettoa, mistä runoilija hikeentyi. Zeyerin kunnialle ilmeisesti kävi, että alun perin suurelle Dvořákille tarkoitettu libretto päätyi aloittelevalle säveltäjälle, jolla oli vielä otsaa lyhentää ja muokata hänen tekstiään!

Runoilija kielsi suorasanaisesti Janáčekia käyttämästä librettoaan. Tämä jatkoi säveltämistä, mutta siirsi lopulta teoksen syrjään, koska sen esittäminen olisi Zeyerin kiellon vuoksi ollut mahdotonta. Vuonna 1918 Janáček löysi vanhan käsikirjoituksensa ja palasi oopperan pariin oppilaansa avustuksella. Nyt libretisti oli jo kuollut ja kuuluisalla Janáčekilla ei ollut mitään ongelmia saada lupaa oikeuksien omistajalta. Šárka valmistui lopultakin vuonna 1919 ja sai kantaesityksensä Brnossa 1925.

Ooppera on aikamoinen harvinaisuus näyttämöllä: Vuoden 1925 jälkeen sitä on esitetty kolmeen otteeseen tšekkiläisissä teattereissa ja lisäksi se on nähty Edinburghissa vuonna 1993. Miellyttävässä Brnon Reduta-teatterissa nähty uusi produktio on syntynyt Opera Diversan ja Brnon kansallisteatterin yhteistyönä tätä festivaalia varten.

Ooppera alkaa pitkällä alkusoitolla, jonka aikana nähtiin naiset suremassa Libušen (tšekkiläisten myyttinen esiäiti) arkun äärellä. Paikalle saapuu Přemysl miehineen ja ilmoittaa meiningin muuttuvan: hän ottaa vallan ja naisten etuoikeudet lakkaavat. Tästä seuraa parin näytöksen verran kähinää puolin ja toisin. Sen tuoksinassa Šárka ja Ctirad rakastuvat toisiinsa, mutta Šárkan lojaalius pitää: hän virittää ansan Ctiradille ja luovuttaa tämän naisille tapettavaksi. Oopperan lopussa murtunut Šárka päättää kuitenkin seurata polttohaudattavaa Ctiradia roviolle. Ja tässä kohdassa kaikkien pitäisi ylistää rakkauden voimaa!

Ohjaaja Kristiana Belcredi oli siirtänyt oopperan tapahtumat linnasta epämääräiseen toimistoympäristöön, joka ei oikein säväyttänyt. Läpikuultavien seinien käyttö oli hyvä idea; esimerkiksi Ctiradin murhaaminen oopperan loppupuolella näytettiin tyylikkäästi seinän läpi varjokuvana, takaa heijastettujen voimakkaiden valojen avulla. Lavastus oli Sylva Markován ja puvustus Eliška Lupačová Ondráčkován tekosia.

Šárka kesti ilman väliaikaa vain hieman yli tunnin. Musiikillisesti esitys oli onnistunut – kiitos orkesterin, pätevän kuoron ja kapellimestari Gabriela Tardonován. Ja solisteja on myös kiitettävä: Iveta Jiříková oli mahtava Šárka, joka tykitti osuutensa uskomattomalla intensiteetillä. Roman Hozalla oli kaunis baritoniääni ja hän sopi myös olemukseltaan erinomaisesti Přemyslin rooliin. Dušan Růžička vakuutti Ctiradina, vaikka toisinaan laulussa oli puristeisuutta, ja Pavel Valenta pärjäsi pienemmässä Lumírin osassa.

Virkistävää Vivaldia

20.11.2018 Suomalainen barokkiorkesteri, joht. Kreeta-Maria Kentala, viulu, sol. Essi Luttinen, mezzosopraano Hämeenlinnan Raatihuoneessa

Suomalaisen barokkiorkesterin konsertin nimenä oli Il prete rosso – Punainen pappi. Tämä viittaa tietenkin Venetsian lahjaan barokkimusiikille: punahiuksiseen Antonio Vivaldiin, joka vihittiin 25-vuotiaana papiksi.

Ohjelmassa oli pelkkää Vivaldia. Sen runkona olivat vuonna 1711 Amsterdamissa ilmestyneen L'estro armonico -kokoelman konsertot. Niistä kuultiin numerot 11, 3, 1 ja 2. Erityisesti numero ykkönen oli mieleeni, sillä siinä oli peräti neljä solistista viulua. Kreeta-Maria Kentala oli harjoituttanut FiBOlaiset hyvin, sillä 13-jäseninen orkesteri aivan puhkui tunnetta, intoa ja tekemisen meininkiä kaikissa kappaleissa. Hän liidasi soittoa kokeneesti ja soitti hivelevän kauniita solistisia osuuksia.

Konsertin alkupuoliskon päätti konserttojen jälkeen kantaatti Longe mala, umbrae, terrores, jonka solistina lauloi Essi Luttinen. Jälkipuoliskolla konserttojen välissä kuultiin ooppera-aarioita: Zeffiretti, che sussurrate, joka on peräisin nimeltään tuntemattomasta, kadonneesta oopperasta, Vedrò con mio diletto oopperasta Giustino ja tutumpi Agitata da due venti oopperasta Griselda. Luttinen selvitti ongelmitta Vivaldin vaikeat juoksutukset ja kuvioinnit – ja esitykset olivat muutenkin ensiluokkaisen hienoja. Ensimmäisessä aariassa kuultiin mainio oivallus, kun orkesterille vastaavat viulut oli sijoitettu aulaan, jonka kaikuisemmasta akustiikasta ne kuulostivat salin puolelle todella mahtavilta. Ylimääräisenä kuultiin uudelleen Alleluia-osa em. kantaatista.

Lisää Lux Musicae -ohjelmaa

17.11.2018 Anna-Maaria Oramo, cembalo ja clavisimbalum & Roman Chlada, urut Siuntion kirkossa

18.11.2018 Jorma Hynninen, baritoni & Ilmari Räikkönen, piano Siuntion kirkossa

Lux Musicae -festivaalin lauantainen iltakonsertti Siuntion kirkossa oli rauhoittava ja tunnelmallinen. Jo maantien varrelle oli sytytetty pitkä rivi jätkänkynttilöitä ja pysäköintialueelta johti kaunis lyhtykuja kirkon ovelle. Ennen konsertin alkamista jäi aikaa ihailla 1400-luvun jälkipuoliskolla rakennetun kivikirkon upeita tähtiholveja ja säilyneitä kalkkimaalauksia.

Konsertissa esiintyivät aviopari Anna-Maaria Oramo ja Roman Chlada. Oramon instrumentteja olivat cembalo ja clavisimbalum ja Chlada soitti urkuja. Ohjelman ideana oli – festivaalin runoilijaelämää-teemaan liittyen – valottaa kolmen "suuren nimen" musiikillista äänimaisemaa. Millaista musiikkia Dante, Shakespeare ja Cervantes ovat saattaneet seurapiireissään kuulla?

Ohjelma sisälsi musiikkia keskiajalta (mm. Philippe de Vitryn sävellykset, jotka ovat peräisin Robertsbridge Codexista – vanhinta säilynyttä kosketinsoitinmusiikkia!) renessanssin kautta aina varhaisbarokkiin saakka. Konsertin aloitti Aurelio Bonellin Toccata "Athalanta", joka soitettiin veikeästi uruilla ja cembalolla vuorotellen. Muita säveltäjänimiä olivat mm. Francesco Correa de Arauxo, William Byrd, Antonio de Cabezón, Thomas Tomkins ja Giuseppe Guami.

Francesco Landinin ja La Comtessa de Dian keskiaikaisissa kappaleissa Oramo soitti clavisimbalumia ja myös lauloi. Aivan upea ääni ja loistava kyky hän oli tässäkin roolissa! Ja voi miten loistokkaana Oramon cembalotaide soikaan kirkon erinomaisessa akustiikassa. Myös Chlada vakuutti omalla osuudellaan ja tunnelmoi uruilla kokonaisuuteen sopivasti.

* * *

Festivaalin päätöskonsertissa sunnuntaina esiintyi baritoni Jorma Hynninen. Ohjelmassa oli ilmoitettu pianistiksi Kimmo Hakola, joka vielä eilisillan konsertissa toimi isäntänä. Hakola oli kuitenkin tässä välissä sairastunut ja korvaavaksi pianistiksi oli hälytetty Ilmari Räikkönen. Hän hoiti rautaisena ammattilaisena osuutensa hienosti, vaikka valmistautumisaika oli varmasti jäänyt vähiin.

Konsertin ohjelmassa oli kaksi laulusarjaa: Schumannin Dichterliebe, joka oli selvästi valittu festivaalin runoilijaelämää-teeman mukaan ja Hakolan Kivi-laulut. Lux Musicae -festivaali tilasi laulusarjan Hakolalta vuonna 2007. Hänen johtajakautensa olisi päättynyt sopivasti tähän eräänlaiseen ympyrän sulkeutumiseen, mutta kun ei niin ei...

Hynninen lauloi kaikki Schumannin 16 kappaletta ulkomuistista. Hän lähti liikkeelle varovaisesti, kuin voimiaan säästellen, mutta syvällinen tekstien tulkinta välittyi kuulijoille ajoittaisista pienistä epätarkkuuksista huolimatta. Paikoin Hynninen väläytteli näytteitä kulta-aikojensa upeasta baritonaalisesta säihkeestä.

Hakolan lauluissa vaihde loksahti aivan eri asentoon; on kuin Hynninen olisi saanut ylimääräisen energiapiikin Metsämiehen laulun vaikuttavien alkusointujen kajahtaessa. Aivan erinomainen esitys!

Hynnisen sanoin "joulu tulee joka vuosi aikaisemmin", joten hän oli valinnut ylimääräiseksi joululaulun Puer natus in Betlehem. Sen on säveltänyt Kimmo Hakola Hynnisen omaan runoon vuonna 2012. Varsinkin hymnimäisen kertosäkeen väkevä esitys kuulosti vavahduttavalta.

Kotimatkalle lähdettäessä paloi jälleen jätkänkynttilärivistö maantien laidalla. Lux Musicae tarjosi tänä vuonna upeita konsertteja – tuskin maltan odottaa, mitä ensi vuoden 20-vuotisjuhlaohjelmasta löytyy!

Erinomainen ohjaus SibA:n oopperassa

17.11.2018 Benjamin Brittenin ooppera The Rape of Lucretia Musiikkitalossa Helsingissä

Näin Brittenin Lucretian raiskauksen keväällä Opera BOXin tuotantona. Ville Saukkosen ohjaus on vielä tuoreena mielessä, joten nyt oli kiinnostavaa tehdä vertailua tähän Sibelius-Akatemian oopperakoulutuksen produktioon.

Heti esityksen alkupuolella tuli epätodellinen olo: Onko tämä sama oopperakaan? Ohjaajan konsepti vaikutti kokonaisuuteen ja musiikin kokemiseenkin niin, että teos tuntui aivan uudelta. Ohjaaja Victoria Newlyn vieraili keväällä 2017 SibA:ssa ja ohjasi tuolloin Kesäyön unelman. Nyt oli vuorossa toinen Brittenin ooppera ja lopputulos oli entistä parempi.

Newlyn sijoitti oopperan yliopistomaailmaan, jossa Male Chorus ja Female Chorus olivat luennoivia professoreja. Kaikki muut oopperan henkilöt esittivät opiskelijoita. Idea ei ollut lainkaan päälleliimatun oloinen, vaan harkittu toteutus toimi erinomaisesti. Ohjaaja jätti tyylikkäästi käyttämättä mahdollisuuden raiskauksella ja itsemurhalla järkyttämiseen.

Sampo Pyhälä vastasi näyttävän massiivisen luentosalilavastuksen ja videoprojisointien suunnittelusta. Professorien käyttämissä "powerpointeissa" oli muuten osuvia herjoja ja piikkejä sukupuolentutkimuksen suuntaan. Pidin kovasti myös puvustuksesta, jonka suunnittelusta oli vastannut Sofia Pantouvaki.

Tämän tuotannon toisen esityksen johti Markus Lehtinen. Soitto kuulosti kohtuullisen hyvältä ja pienen orkesterin balansointi oli helppoa. Hyviä suorituksia kuultiin myös solisteilta. Illan päärooleissa olivat Tuomas Miettola (Male Chorus), Minna-Leena Lahti (Female Chorus), Rachel McIntosh (Lucretia) ja Henri Tikkanen (Tarquinius). Muissa tehtävissä esiintyivät Gustav Johansson (Collatinus), Irina Nuutinen (Bianca), Emil Mahjneh (Junius) ja Johanna Takalo (Lucia). Laulajat näyttelivät osansa hyvin, joten näyttämöllä oli aina myös kiinnostavaa katsottavaa.

Kiven runoudella höystetty pakolaisooppera

16.11.2018 Lauri Kilpiön ooppera Mustan veden yli nuorisoseurantalo Borgvikissa Siuntiossa

Lux Musicae -festivaali luo ilahduttavaa musiikillista valoa marraskuun harmauteen – ainakin Siuntiossa. Kimmo Hakola toimii viimeistä vuotta sen taiteellisena johtajana ja ohjelma onkin nyt laaja ja erityisen hieno. Aleksis Kivi on esillä tänäkin vuonna; liittyyhän kirjailija olennaisesti Siuntioon, jossa syntyivät hänen keskeiset teoksensa.

Tilausteoksena syntynyt Lauri Kilpiön ooppera Mustan veden yli sai kantaesityksensä Pikkalan lähellä sijaitsevassa nuorisoseurantalo Borgvikissa. 1930-luvun hirsirakennus ja sen intiimi sali olivat teokselle hyvin sopiva tila. Ennen esitystä Hakola ja Kilpiö keskustelivat yleisön edessä oopperasta ja sen syntyprosessista.

Käsiohjelman kanteen on präntätty alaotsikoksi Aleksis Kivi -kamariooppera, mitä pidän outona luonnehdintana. Mielestäni muutamat runolainat eivät tee teoksesta Aleksis Kivi -oopperaa. Mustan veden yli -libreton on kirjoittanut runoilija Johanna Venho. Siinä Aleksis Kiven runot kehystävät ja kommentoivat pakolaispariskunnan matkaa meren yli.

Ooppera muodostuu neljästä kohtauksesta, joissa Mies ja Nainen keskustelevat. Väliin kuullaan tallenteelta Lausujan lukemia otteita Kiven Lintukoto-runosta (kolmannessa kohtauksessa katkelma Myrsky-runosta). Kertomuksen seuraaminen oli hankalaa ja tipuinkin kärryiltä jokusen kerran, sillä sopraanon laulamasta tekstistä ei useinkaan meinannut saada selvää. Lisäksi runokatkelmien yhteys muuhun sisältöön jäi hieman hämäräksi. Vasta luettuani libreton uudelleen esityksen jälkeen hahmotin yhteyden: saavuttamattoman kaipaaminen ja sen tavoitteleminen.

Lauri Kilpiö on säveltänyt musiikkinsa pienelle kokoonpanolle: piano (tässä kantaesityksessä Emil Holmström), sello (Markus Hohti), klarinetit (Mikko Raasakka) ja lyömäsoittimet (Antti Ohenoja). Kapellimestarina toimi Taavi Oramo. Lyömäsoittajaparka sai säntäillä jatkuvasti soittimiensa välillä ja näköyhteyttä Oramoon oli usein vaikea löytää, kun solistit olivat edessä. Hienosti yhteissoitto kuitenkin toimi ja solistit (Tuuli Lindeberg, Jussi Lehtipuu) onnistuivat hekin osuuksissaan. Pelkistetystä, lähes viitteellisestä ohjauksesta ja visualisoinnista vastasi Raija Malka.

Lopuksi on vielä kiitettävä festivaalia mukavasta yllätyksestä: yleisölle(kin) tarjottiin oopperan jälkeen salaatteja, patonkia ja kuohuviiniä. Maistuvaa!

Akkuja ladannut konsertti Lahdessa

15.11.2018 Sinfonia Lahti, joht. Santtu-Matias Rouvali, sol. Päivi Nisula, sopraano Sibeliustalossa Lahdessa

Santtu-Matias Rouvali on lahtelaisyleisön "oma poika" – kestosuosikki, joka vetää Sibeliustalossa johtaessaan poikkeuksetta salin täyteen yleisöä. Rouvalin Marja-äiti on eläköitymässä Sinfonia Lahdesta ja soitti nyt kuulemma viimeistä kertaa virkaviulistina. Klarinetisti-isä Matti on jäänyt pois orkesterin riveistä jo hieman aiemmin.

Konsertti alkoi vauhdikkaasti viidellä osalla Dmitri Šostakovitšin Suite for Variety Stage Orchestra -sarjasta. Teosta luultiin vuosituhannen vaihteeseen saakka virheellisesti säveltäjän toiseksi jazz-sarjaksi. Sen oikean, toisen maailmansodan vuosista saakka kadoksissa olleen jazz-sarjan pianopartituuri löydettiin vuonna 1999 ja tuolloin nimisotku pystyttiin oikaisemaan.

Šostakovitš kokosi Suite for Variety Stage Orchestra -sarjan elokuva- ja balettimusiikeista. Hän ohjeisti, että sarjan kahdeksaa osaa voidaan esittää missä järjestyksessä tahansa ja osia voidaan jättää kokonaan poiskin. Lahdessa kuullut viisi osaa olivat: I March, V Lyric Waltz, II Dance 1, VII Waltz 2 ja VIII Finale. Nämä upposivat yleisöön kuin häkä – jopa niin että jokaisen osan jälkeen aplodeerattiin lujasti. Rouvalin tanssivaa ja ilmavaa johtamistyyliä oli kiehtovaa seurata; hän johti koko teoksen ilman partituuria.

Päivi Nisulan johtama Saaristo-ooppera on esittänyt Leonard Bernsteinin oopperaa Trouble in Tahiti suomeksi käännettynä nimellä Tahitilla tuulee. Nisula itse on laulanut vaimon roolia ja esitti lahtelaisyleisön riemuksi numeron What a Movie (näin tämä oli käsiohjelmaan präntätty, vaikka kappale esitettiin suomeksi). Nisula elehti ja ilmeili herkullisesti tarinaa kertoessaan, mutta sanoista sai silti varsin hyvin selvää. Rouvali ei onnistunut balansoimaan esitystä aivan parhaalla mahdollisella tavalla.

Kansallisoopperasta vuonna 2016 eläköitynyt Nisula esitti solistina vielä kaksi numeroa George Gershwinin oopperasta Porgy and Bess. Summertime soi koskettavana, mutta vasta My Man's Gone Now sai minut pyyhkimään silmäkulmiani. Aivan loistavaa tulkintaa ja eläytymistä – Nisula oli selvästi itsekin liikuttuneessa tilassa kappaleen päätyttyä.

Väliajan jälkeen palattiin Šostakovitšin pariin. Sinfonia nro 12 d-molli on saanut lisänimen "Vuosi 1917". Mielestäni teos ei kuulu säveltäjänsä sinfonioiden parhaimmistoon, mutta Rouvalin nuorekkaan eloisaa johtamista oli jälleen mukavaa katsella. Ja eihän se soittokaan hullumpaa ollut...

Marnie hukkasi mahdollisuuksiaan trillerinä

13.11.2018 Elokuvissa: Nico Muhlyn ooppera Marnie The Metropolitan Operasta New Yorkista

Winston Grahamin romaaniin perustuva Marnie on Nico Muhlyn (s. 1981) kolmas ooppera. Vaikka tilaajana oli The Metropolitan Opera, sai teos kantaesityksensä vuosi sitten Lontoossa, English National Operassa. Vasta lokakuussa yhteistuotanto saatiin näyttämölle New Yorkissa ja sitä myöten osaksi Live in HD -sarjaa, jota Finnkino esittää elokuvateattereissaan.

Grahamin romaani ei varmaan sano monille mitään, mutta Alfred Hitchcockin vuonna 1964 ohjaama elokuva saattaa olla tutumpi. Tippi Hedrenin ja Sean Conneryn tähdittämä leffa ei kuulu ohjaajansa parhaimpiin, mutta on yhtä kaikki kiinnostava psykologinen trilleri.

Marnien tarina on oivallinen aihe myös oopperaksi. Nicholas Wrightin onnistuneessa libretossa on hieman sorkittu romaanin tapahtumia ja henkilöitä (mm. Mark ja Terry Rutland ovat oopperassa veljeksiä), mutta ratkaisut ovat hyvin perusteltuja ja toimivat kokonaisuutta parantaen. Onneksi elokuvaan muokatusta loppuratkaisusta on palattu romaanin realistiselle linjalle.

Muhly on säveltänyt erityisesti laulajille hienoa esitettävää, mutta orkesterin osuudet eivät aina olleet kovin ihmeellisiä. Toisinaan tuntui siltä, että tekijät olivat tietoisesti halunneet vähentää oopperan trillerimäisyyttä, sillä monia hyviä mahdollisuuksia jätettiin käyttämättä tai suorastaan vesitettiin. Itse olisin varmasti pitänyt enemmän kunnon jännityksen rakentamisesta.

Ohjaaja Michael Mayer oli toteuttanut 1950- ja 1960-lukujen taitteen maailmaan hyvin solahtavan tuotannon. Ohjauksessa oli pari ripausta pirteää, modernimpaa otetta – mutta ei tietenkään liikaa, ettei talon konservatiiviyleisö vaan säikähdä! Julian Crouchin lavastus oli mietitty aivan eri pohjalta kuin The Metin tuotannoissa yleensä. Nyt käytettiin mm. liikuteltavia pylväitä ja paljon projisointeja. Arianne Phillipsin puvustuksessa oli tyylikästä ajankuvaa. Erityisesti pidin väriläikkinä esiintyneiden neljän "varjo-Marnien" puvuista.

Esityksen kapellimestarina oli Robert Spano. Musiikillisesti esitys oli (The Metin normaaliin tapaan!) huipputasoa. Isabel Leonard oli taivaallisen upea Marnie – varas, joka kantoi taakkaa pikkuveljensä surmaamisesta. Christopher Maltman esitti Mark Rutlandia, joka kiristi Marnien naimisiin kanssaan ja myöhemmin yritti raiskata vaimonsa. Iestyn Davies oli Terry Rutland, jonka nähtiin niin vikittelevän Marnieta kuin tappelevan veljensä kanssa. Marnien äidin (joka paljastuu teoksen lopussa pikkuveljen oikeaksi tappajaksi) roolin teki Denyce Graves ja topakkana rouva Rutlandina eli Markin ja Terryn äitinä nähtiin Janis Kelly.

Ilta urkumusiikille

11.11.2018 Chant & Orgue -konsertti Kallion kirkossa Helsingissä

11.11.2018 Kari Jussilan 75-vuotisjuhlakonsertti Finlandia-talossa Helsingissä

Illan ensimmäisen konsertin alaotsikko oli Pariisilaiskirkkojen musiikkia kahdelta vuosisadalta. Ohjelmassa oli sekä urkukappaleita että urkusäestyksellisiä vokaaliteoksia. Kallion kirkossa esiintyivät urkuri Pekka Suikkanen sekä SIBArytons-unisonokuoro, jonka valmentanut Risto Pulkamo myös lauloi itse kokoonpanossa. Muut kuoron jäsenet olivat Markku Hekkala, Toni Hintsala, Juhana Kotilainen ja Lasse Leppänen.

Ohjelman aloitti Maurice Duruflén Prélude sur le nom d'Alain ja konsertin päätteeksi kuultiin saman teoksen Fugue. Välissä esitettiin César Franckin La Procession ja Psaume 150 sekä Jean Langlaisin Chant heroïque ja Chant de Paix. Charles Gounod'lta kuultiin Lamentation "Gallia" -teoksen 2. ja 4. osat eli Cantilene ja Finale. Langlais sai vielä yhden kappaleen (Mors et resurrectio) ennen ohjelman päänumeroa, Duruflén Messe cum jubiloa. Sekä Suikkasen soitto että miesten sävykäs laulu oli miellyttävää kuultavaa.

* * *

Myöhemmin illalla oli vuorossa Sibelius-Akatemian entisen urkumusiikin professorin, Kari Jussilan, 75-vuotisjuhlakonsertti. Kirkkomusiikin ja urkujen aineryhmän järjestämässä konsertissa ei valitettavasti kuultu Jussilan itsensä soittoa, sillä hän on lopettanut konsertoimisen jo vuosia sitten. Finlandia-talossa esiintyivät nykyinen professori Olli Porthan sekä Jussilan entiset oppilaat Ville Urponen ja Daniel Zaretsky. Viimeksi mainittu opiskeli Sibelius-Akatemiassa 1990-luvun alussa ja hän on toiminut jo yli kymmenen vuoden ajan Pietarin konservatorion urkujensoiton professorina.

Konsertin alkupuolella kuultiin Bach-ohjelmistoa sekä yksi Olivier Messiaenin kappale. Porthan aloitti Passacaglialla c-molli BWV 582. Tulkinta oli todella hieno, mutta vääriä ääniä lipsahteli aika monta. Professorin toinen kappale oli Messiaenin Dieu parmi nous teoksesta La Nativité du Seigneur. Urponen soitti Die Kunst der Fugesta osat Contrapunctus I ja XIV, joista jälkimmäinen jäi säveltäjältä keskeneräiseksi. Oli mielenkiintoista ja vähän ristiriitaistakin kuulla Bachia Finlandia-talon uruilla, kun viime aikoina olen kuullut hänen tuotantoaan pääasiassa barokkityylisillä uruilla soitettuna.

Väliajan jälkeen Ville Urponen jatkoi Mikko Heiniön kappaleella Kun pojat… Seitsemän variaatiota ja teema kansanlaulusta. Olipa hieno, minulle ennestään tuntematon teos, jossa varioitiin Kun poijat ne raitilla laulelivat, niin flikat luuli urkujen soivan -kansanlaulua. Viimeisenä numeronaan Urponen esitti Sigfrid Karg-Elertin sovituksen Festmusik aus den Meistersingern. Niin oli upea kappale, että tuskin Wagnerkaan olisi pahastunut!

Ja lopuksi Daniel Zaretskyn osuus: Louis Marchandin Grand Dialogue, Théodore Duboisin ihana Toccata ja Christopher Kushnarevin Passacaglia. Päätösnumero oli Transports de joie d'une âme devant la gloire du Christ qui est la sienne eli Messiaenin L'Ascensionin urkuversioon säveltämä uusi kolmas osa. Zaretsky osoittautui huikean taitavaksi ja tulkinnallisesti osaavaksi urkuriksi – olipa ilo kuunnella!

Keskiajan naiskohtaloita

11.11.2018 Secretz regretz -konsertti Musiikkitalossa Helsingissä

Helsingin Barokkiorkesterin Vanhan musiikin sarjassa kuultiin tällä kertaa keskiajan ja renessanssin musiikkia pienellä kokoonpanolla. Esiintymässä olivat Elisabeth Rumsey (fidel ja viola d'arco), Maija Lampela (viola da gamba) ja Anna-Maaria Oramo (clavisimbalum ja cembalo) solistinaan sopraano Tuuli Lindeberg. Ohjelma oli hienosti suunniteltu ja esitykset tasapainoisen kauniita.

Laulujen tekstit olivat pääasiassa naisnäkökulmasta kirjoitettua rakkausrunoutta, jossa "ilmaistiin vaiettuja ajatuksia, rauenneita haaveita, katkeruutta ja jälkiviisautta, mutta myös muisteltiin menneitä onnen ja nautinnon hetkiä." Konsertin säveltäjänimiä olivat mm. Guillaume de Machaut, Guillaume d'Amiens, Pierre de la Rue, Johannes Martini, Franciscus Bossinensis ja Josquin Desprez ja ohjelmassa oli myös jokunen instrumentaalikappale. Olipa joukossa kaksi naispuolisen säveltäjänkin (La Comtessa de Dia ja Margareta Itävaltalainen) laulua.

Aina yhtä koskettava Mozartin sielunmessu

10.11.2018 Wolfgang Amadeus Mozartin Requiem Johanneksenkirkossa Helsingissä

Wegelius Sinfonietta ja Oratoriekören i Helsingfors esittivät Mozartin Requiemin vielä näin pyhäinpäivän sesongin jälkeen. Teos on kestosuosikki, joka veti tälläkin kertaa Johanneksenkirkon lähes täyteen yleisöä.

Håkan Wikmanin valmentama kuoro lauloi tarkasti ja ilmaisuvoimaisesti. Miesäänet olisivat kaivanneet lisäystä, sillä yhteissointi oli usein liian sopraanovoittoinen. Esimerkiksi Confutatis-osaan olisi kaivattu lisää bassovoimaa.

Kapellimestarina toiminut Andres Kaljuste johti sielunmessusta ripeän ja erottelevan esityksen. Dynaamista vaihtelua olisi voinut olla enemmänkin, mutta kokonaisuutena pidin orkesterin osuutta varsin onnistuneena. Kuoriurkuja soitti Susanne Kujala.

Solisteista yllätti positiivisesti sopraano Aurora Marthens. Hän on kehittynyt ammattilaistasolle ja lauloi osuutensa todella koskettavasti. Voi miten upea ja taipuisa ääni Marthensilla onkaan! Monica Groopin kohdalla laatua osasi odottaakin, mutta silti hänen mezzonsa samettisuus ja tulkinnan kauneus vaan lumosivat. Tenori Juho Punkerin miellyttävä äänenväri ja fraseeraus sopivat Mozartin sielunmessuun täydellisesti. Basso-osan lauloi baritoni Robert Näse, hänkin ihan mallikkaasti.

Offenbachia loistosolisteilla

10.11.2018 Jacques Offenbachin ooppera Les contes d'Hoffmann (Hoffmannin kertomukset) Kansallisoopperassa Helsingissä

Offenbachin Hoffmannin kertomukset on ennen tätä produktiota nähty Kansallisoopperan lavalla viimeksi alkuvuodesta 1969. Kaikkiaan tuotantoja on tehty talossa viisi ja tämä kuudes, lokakuussa ensi-iltansa saanut, on ostettu Dresdenin Semperoperista. Pääsin katsomaan vasta sen viidennen esityksen, jonka aluksi ilmoitettiin solistimuutos: Mika Pohjonen oli sairastunut ja hänen tilallaan Hoffmannin roolissa laulaisi Dominik Sutowicz, joka teki osan myös ensi-illassa.

Johannes Erathin ohjaus toimi mielestäni erinomaisesti. Se oli tyylikäs, yhtenäinen ja älykäs kokonaisuus, johon oli ujutettu kiinnostavia yksityiskohtia. Näyttämön lattian luukkuja käytettiin useasti, esiintyjiä nähtiin mm. ensimmäisen parven päissä ja pari kertaa kuorolaiset lauloivat orkesterimontussa soittajien takana. Ehkä henkilöohjaus olisi kuitenkin kaivannut lisäpanostusta? Pidin myös Heike Scheelen lavastuksesta, joka operoi mm. seinien ja kankaiden läpinäkyvyydellä. Nykyaikaiseen tapaan käytettiin myös video- tai kuvaprojisointeja. Puvut suunnitellut Gesine Völlm alleviivasi Hoffmannin rakkauksien yhteyttä pukemalla kaikki naiset samanlaisiin valkoisiin asuihin.

Kapellimestarina oli taas Patrick Fournillier, joka on selvästi päässyt sinuiksi orkesterin kanssa. Soitto sujui upeasti ja kaikki tuntui olevan kohdallaan – niin myös kuoron osuudessa. Ripeät tempot ja musiikin pirskahtelevuus vei teosta eteenpäin jopa hieman sekavassa oopperan alussa. Onnistuneen esityksen kruunasi kuitenkin loistava solistikaarti: Hoffmannina lauloi siis puolalaistenori Dominik Sutowicz, joka jaksoi raskaan roolinsa ongelmitta ja ilmaisuvoimaisesti. Ehkä paikoin laulaminen oli vähän raskassoutuista, eli kevyempi ote olisi toisinaan voinut toimia paremmin. Rocío Pérez oli hurmaava Olympia ja Helena Juntunen teki mahtavan, syvemmän roolityön Antoniana. Säteilevä Measha Brueggergosman kiinnitti huomiota Giuliettana.

Illan parhaimpiin onnistujiin kuuluu myös Jenny Carlstedt, joka oli uinut Muusan nahkoihin erinomaisesti. Franco Pomponi oli elegantti paholainen Lindorfin ym. osissaan. Ja vielä pitää mainita Dan Karlström (Frantz ym.), jonka tenori oli tänään loistoiskussa. Pienemmissä rooleissa nähtiin Roland Liiv, Robert McLoud, Koit Soasepp, Sari Nordqvist, Matias Haakana ja Ari Hosio.

Straussin lauluja ja Carmina Burana

9.11.2018 Tampere Filharmonia, joht. Santtu-Matias Rouvali, sol. Tuuli Takala, Jaakko Kortekangas & Brett Sprague Tampere-talossa

Tampere Filharmonia esittää kahtena peräkkäisenä iltana kiinnostavan vokaalimusiikkiohjelman, joka sisältää Richard Straussin lauluja ja Carl Orffin Carmina Buranan. Molemmat konsertit myytiin ennakkoon loppuun, mikä kertoo ylikapellimestari Santtu-Matias Rouvalin synnyttämästä hyvästä draivista ja kaupunkilaisten kiinnostuksesta. Tampere Filharmonian kausisarjan konserttien täyttöaste onkin ollut viime vuosina mahtavat 95 %!

Alkuun kuultiin sopraano Tuuli Takalan esittämänä neljä laulua: Zueignung, Das Rosenband, Morgen! ja Cäcilie. Tämän jälkeen baritoni Jaakko Kortekangas lauloi kolme kappaletta: Traum durch die Dämmerung, Heimliche Aufforderung ja Allerseelen. Tamperelaisilla oli omituinen käytäntö taputtaa erikseen jokaisen laulun jälkeen, mikä rikkoi hieman tunnelmaa ja keskittymistä.

Tuuli Takalan kappalevalinnat olivat niitä aina toistuvia suosikkeja; mielellään olisin kuullut jotain tavanomaisesta poikkeavaa. Mutta hienosti hän ne esitti – Takala on selvästi kehittymässä Soile Isokosken, Karita Mattilan ja Camilla Nylundin veroiseksi Strauss-tulkiksi. Jaakko Kortekangas esitti hyvällä rutiinilla, mutta hieman varovaisesti tai ääntään säästellen oman osuutensa. Orkesteri seurasi Rouvalin johdolla oikein mallikelpoisesti ja balansointi oli kohdallaan.

Väliajan jälkeen päästiin sitten Carmina Buranan pariin. Carl Orff sävelsi teoksen vuosina 1935–1936. Teksteiksi hän valitsi osia keskiaikaisesta (1200-luvun alkupuolelta peräisin olevasta) käsikirjoituskokoelmasta, joka oli löydetty 1800-luvun puolivälissä baijerilaisesta luostarista. Tässäkin esityksessä kummallinen väliaplodeeraus jatkui, ja Rouvali antoi sille jokusen kerran tilaa.

Tamperelaisten esitykseen oli koottu oikea jättikuoro Tampereen Filharmonisen Kuoron (valm. Jani Sivén) ja Tampereen Oopperan kuoron (valm. Heikki Liimola) laulajista. Mukana oli myös poikakuoro, jonka laulajat tulivat paikallisesta Pirkanpojat-kuorosta (valm. Jouni Rissanen). Kuoro esiintyi yhtenäisesti ja rytmisesti tarkasti ja kokonaisuus onnistui erittäin hienosti. Poikakuoron jäntevä laulu hämmästytti laadukkuudellaan – siinä ei ollut jälkeäkään lapsikuoroja usein vaivaavista "tyyppivioista".

Teos käynnistyi yllättävän laimeasti, eivätkä orkesteri ja kuoro pauhanneet O Fortunaa kuten kapellimestarit yleensä tykkäävät sitä luukuttaa. Pian Rouvali pääsi teoksen imuun ja johti energisesti mukana pomppien, kuten tapanaan usein on. Jaakko Kortekankaalle Carmina Burana on hyvin tuttu teos; olen itsekin kuullut häntä sen solistina pari kertaa. Kortekankaallakin aloitus oli vaisuhko eikä ylärekisterissä oikein meinannut olla ytyä, mutta miehen lämmettyä kuultiin teoksen jälkipuolella aivan loistaviakin numeroita (esimerkiksi Ego sum abbas oli hieno!).

Tuuli Takala lauloi osuutensa laadukkaasti ja selvitti vaivatta esimerkiksi Dulcissimen korkeudet. Orff on kirjoittanut kaikille solisteille huomattavan korkealle menevää laulettavaa. Tämä ei ollut ongelma yhdysvaltalaistenori Brett Spraguelle, joka häikäisi ainoassa numerossaan Olim lacua colueram. En ole koskaan aiemmin kuullut näin loistavaa korkeaa tenoria Carmina Buranassa!

Nuoria pianisteja ja legenda lavalla

7.11.2018 Nuoret pianotaiturit lavalla -konsertti Sibelius-Akatemian Wegelius-salissa Helsingissä

7.11.2018 Heikki Laitisen juhlakonsertti Musiikkitalossa Helsingissä

Päädyin keskiviikkoiltana Sibelius-Akatemian T-talon Wegelius-saliin kuuntelemaan Hui-Ying Tawaststjernan oppilaskonsertin alun. Ensimmäisen tunnin aikana ehti esiintyä kolme nuorta pianistia: nuorisokoulutuksessa opiskelevat Anlan Fu ja Tähe-Lee Liiv sekä georgialainen Iveri Kikenadze. Fu soitti kurinalaisesti Rahmaninovin Preludin g-molli op. 23 nro 3. Liivin kappaleena oli Chopinin Pianokonsertto nro 2 f-molli op. 21. Sen orkesteriosuuden soitti toisella flyygelillä Diana Liiv. Yhteissoitto toimi hyvin ja konserton teknisesti vaikeat osatkin sujuivat ongelmitta. Kikenadzella oli vahva tulkinnallinen ote Ligetin Musica ricercatassa, eikä hän säästellyt soittimen äänivarojen kanssa.

* * *

Tauolla minun piti poistua ja suunnata Musiikkitaloon, jonka Back Box -salissa oli vuorossa Heikki Laitisen 75-vuotisjuhlakonsertti. Keikka oli osa Etnosoi!-festivaalia ja sen liput myytiin nopeasti loppuun (kuten myös seuraavan illan lisäkonsertti). Monialataiteilija Laitinen tunnetaan mm. kansanmusiikin esittäjänä, Kaustisen Kansanmusiikki-instituutin ensimmäisenä johtajana sekä Sibelius-Akatemian kansanmusiikin lehtorina ja professorina. Viimeksi mainitusta virasta hän eläköityi vuonna 2008. Itse kuuntelin Laitisen ja Kankaan Pelimannien mahtavan Herra Melperi -levyn joskus teini-ikäisenä ja se oli heti menoa (juu, tiedän – olin aika outo jo silloin!). Minusta tuli armoton Laitis-fani ja olen seurannut miehen edesottamuksia koko aikuisikäni.

Konsertti alkoi Arja Kastisen säveltämällä Ristakondraa eli Riivattua -kappaleella, jonka hän esitti itse kanteleella. Esitys jatkui saumattomasti Kelavala-trion esityksellä Aijai! Huhhuh! Lähes 30 vuotta toimineen kokoonpanon muodostavat ääni-improvisaation mestari Heikki Laitinen, haitarin Jimi Hendrix eli Kimmo Pohjonen ja fyysinen heittäytyjä, tanssija Reijo Kela. Huiman sekopäinen oli miesten esitys tälläkin kertaa! Tähän sopii lainata Laitisen sanoja, että "myös 75-vuotiaalla on oikeus olla hullu".

Väliajan jälkeen juhlakalu veisasi Sinikka Kontion kanssa Sydämest muistaa mahdan -virren vuoden 1605 eli Hemminki Maskulaisen virsikirjasta. Seuraava numero oli yllättävä, sillä Laitinen saapui lavalle kitaran kanssa ja esitti sikermänä neljä noin 50 vuotta sitten säveltämäänsä folkhenkistä laulua. Perinteisemmälle kansanmusiikkiladulle palattiin nopeasti, kun Iki-Turso-ääniteatterilaiset esittivät runolaulua. Tätä seurasi mahtava kilpalaulu, jossa Laitisen nopeasti valmentama yleisö sai laulaa mukana. Ilona Korhonen ja Taito Hoffrén istutettiin vastakkain, ja sitten heidän oli improvisoitava laulusäkeensä Laitisen antamasta aiheesta. Se oli päivän Iltalahdestä napattu otsikko "Haavisto tukkisi porsaanreiän". Esitys oli aivan huikea ja yleisöllä oli hauskaa nauraessaan solistien sukkeluuksille.

Katsomossa istujat pääsivät osallistumaan enemmältikin musiikin tekemiseen, kun Laitinen laulatti meillä säveltämäänsä Tuuti, tuuti, tummaistani -laulua – ja tietenkin äänissä! Päätökseksi kuultiin ja nähtiin toinen Kelavala-trion improvisaatiopohjainen esitys, eteläpohjalaisissa tunnelmissa edennyt Onko sinun paperisi kastunu. Päivänsankari jutteli ja hössötti konsertin ajan niitä näitä kappaleiden välissä ja vähän niiden aikanakin, tavanomaiseen tyyliinsä. Juhlapuheita sun muita Laitinen ei halunnut ja ylimääräisenkin hän kertoi tulevan heti perään ilman mitään aploditemppuiluja. Encore oli osuvasti Pommaripoika, sillä Kansanmusiikki-instituutti on julkaissut samannimisen kuuden CD-levyn juhlakokoelman – läpileikkauksena Laitisen tuotannosta (https://www.kansanmusiikkiliitto.fi/nettiputiikki/aanitteet/laitinen-heikki-pommaripoika).

Vanhoja koraaliherkkuja upean draaman kehystämänä

4.11.2018 Jaakko Mäntyjärven Salvat 1701 Ristinkirkossa Lahdessa

Jaakko Mäntyjärven Salvat 1701 vuodelta 2000 on erikoinen teos. Se on säveltäjänsä sanoin "yhtenäiseksi kokonaisuudeksi suunniteltu virsisovituskokoelma, jota voisi kuvailla virsioratorioksi tai koraalidraamaksi". Vuosiluku 1701 viittaa Vanhaan virsikirjaan, siis Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vuoden 1701 virsikirjaan, joka oli virallisesti käytössä vuoteen 1886 saakka.

Mäntyjärven käyttämät sävelmät ovat pääosin vanhoja koraalitoisintoja tai peräisin vuonna 1702 julkaistusta virsikirjan sävelmistöstä Yxi Tarpelinen Nuotti-Kiria. Sanat ovat suurimmaksi osaksi Vanhasta virsikirjasta. Teos kuvaa kirkkoon paenneen kansan ahdinkoa Helsingin ruttovuosien aikana. Lohduksi tarjotaan kenraalikuvernööri, kreivi Carl Nierothin ohjeita ruton leviämisen ehkäisemisestä ja kuolleiden ruumiiden käsittelystä. Nämä osuudet esitti Virkamiehen osassa Miika Laakso. Toisesta suunnasta kuullaan Papin saarnaavan, kuinka rutto on synnin palkka. Virkamiehen edustaman maallisen esivallan ja Papin edustaman hengellisen esivallan välille syntyy ristiriita, joka päättyy Verdin Don Carlosin hengessä kirkon voittoon. Pappia esittänyt Jouko Puolanto luki saarnastuolistaan otteita Ericus Ericin 1620-luvun postillasta.

Lahdessa teoksen esitti Dominante-kuoro Seppo Murron johdolla. Ville Sandqvist oli ohjannut hienon kirkkodraaman, joka alkoi tehokkaasti ruton heikentämien ihmisten raahustaessa eri puolille kirkkosalia ja lopulta tuupertuessa lattialle. Kokonaisuus oli intensiivinen, luonteva ja samalla kaunis. Kuorolaiset esittivät roolinsa antaumuksella ja laulullisesti Dominante oli jälleen kerran aivan loistavassa vedossa. Esityksessä merkittävän roolin sai Carl Sjöblomin valaistus, jolla luotiin pimennettyyn kirkkoon upeita tunnelmatiloja. Puvustuksen oli suunnitellut Riina Nieminen.

Salvat 1701 -teoksesta on olemassa sen tilanneen ja kantesittäneen Tapiolan Kamarikuoron oivallinen levytys Alban julkaisemana. Suosittelen!

Musiikkidraamaa Topeliuksen tarinoista

4.11.2018 Iiro Ollilan musiikkidraama Lumikuningas ja musta Madonna Tapiolasalissa Espoossa

Iiro Ollilan säveltämä Lumikuningas ja musta Madonna kantaesitettiin noin vuosi sitten Seinäjoella. Näytösten piti olla paikallisessa kaupunginteatterissa, mutta paikka vaihtui Seinäjoki-saliksi ja samalla toteutus muuttui puolinäyttämölliseksi. Alun perin teosta nimitettiin oopperaksi, mutta nyt teoksen vieraillessa Espoossa käytettiin määritelmää "musiikkidraama".

Vesa Tapio Valon libretto perustuu Topeliuksen Välskärin kertomuksiin ja Tähtien turvatteihin sekä Regina von Emmeritz -näytelmään, joten teos sopii mainiosti kirjailijan juhlavuoden (Topeliuksen syntymästä 200 vuotta) ohjelmaksi.

Lumikuningas ja musta Madonna sijoittuu Kustaa II Aadolfin ja kolmikymmenvuotisen sodan aikaan. Libretto yhdisteli oivaltavasti Topeliuksen kertomuksia, joista tapahtumien keskiöön nousi Madonnaa palvovan Regina von Emmeritzin lietsominen Ruotsin kuninkaan murhaan. Aie ei tietenkään toteutunut, vaan Kustaa II Aadolf päätti päivänsä "tavanomaisemmissa merkeissä" Lützenin taistelukentillä. Reginan aiottu murha-ase, krusifiksilla koristettu tikari, oli muuten kaikessa karmeudessaan tehokas yksityiskohta.

Teoksen lopussa palattiin Tähtien turvattien teemaan ja palkkasoturi Niemand Niemalsin julistamaan sodan mielettömyyteen. Kohtaus tuntui kovin irralliselta ja libretistin yritys linkittää teos meidän aikamme sotiin mm. Syyriassa oli jotensakin kömpelö. Tai ainakin yleisön käsityskykyä aliarvioiva.

Myös esityksen ohjaus ja visualisointi oli Vesa Tapio Valon käsialaa. Hän loi niukoista aineksista toimivan kokonaisuuden, jossa mm. taustalle projisoidut vanhat maalaukset olivat upea elementti. Siinä sai Holoferneen pääkin kyytiä! Avautuvan takaseinän ja valaistuksen avulla luotiin tehokkaita sisääntuloja teoksen henkilöille.

Pidin Ollilan tyylillisesti vaihtelevasta, moni-ilmeisestä ja melodisesta musiikista, jonka hän itse johti hieman kotikutoiseen tyyliin. Soittamassa oli kolmetoista Seinäjoen kaupunginorkesterin muusikkoa. Seinäjoen oopperayhdistyksen kuoro esitti näyttämöllä sotilaita, kansaa sekä munkkeja ja nunnia. Kuoron osuudet sujuivat hieman vaihtelevasti ja muutamassa numerossa olisi tarvittu selvästi enemmän laulajia.

Jussi Lehtipuu (Kustaa) ja Tuuli Lindeberg (Regina) tekivät hyvää työtä rooleissaan. Sen sijaan Niemand Niemalsina laulaneella Kimmo Blomilla tulivat kykyjen rajat nopeasti vastaan. Voi kun näyttämöllä olisikin ollut Nightwish-yhtyeen Marco Hietala, joka teki roolin Seinäjoella! Elmer Bäck teki valloittavasti Zachin, tulevan kirjailija Topeliuksen puheroolin kertojana. Pienessä tehtävässä Neitsyt Marian patsaana piipahti Teresa Stürzenberger kuoron riveistä.

Tasapaksu torsomessu

3.11.2018 Wolfgang Amadeus Mozartin Messu c-molli Kallion kirkossa Helsingissä

Mozartin "suuri" c-mollimessu KV 427 jäi tunnetusti säveltäjältään keskeneräiseksi. Teoksesta on olemassa useita rekonstruktioita ja sellaisiakin versioita, joihin on sävelletty Mozartilta puuttumaan jääneitä osia, mm. Agnus Dei. Tapiola Sinfoniettan vierailukonsertissa Kallion kirkossa käytettiin Helmut Ederin versiota, jossa hän on täydentänyt orkesteri- ja kuoro-osuudet, mutta kokonaan puuttuvia osia ei ole yritettykään paikata.

Olen kuullut teoksen viimeksi konsertissa vuonna 2011, joten odotin iltaa innolla. Jouduin pian toteamaan, että odotukset loistavasta esityksestä eivät täyttyneet. Kapellimestari Kristiina Poska halusi ilmeisesti tuulettaa teosta omalla energisyydellään ja ripeillä tempoillaan, mutta lopputulos ei ollut tasapainoinen. Ei tyyli- ja perinnetietoisuus ole tällaisten kappaleiden kohdalla pahasta – varsinkaan jos ei ole 15 vuoteen johtanut vastaavia teoksia, kuten Poska haastattelussaan kertoi. Tapiola Sinfonietta on etevä orkesteri juuri klassismin ajan musiikin tulkitsijana, mutta nyt Poska ei antanut tälle tilaa.

Esko Kallion valmentama Suomen Laulu -kuoro esiintyi vaikuttavasti ja yhtenäisesti, mutta ei Poska osannut käyttää senkään kaikkia mahdollisuuksia. Monet osat kiirehdittiin läpi samassa tempossa ja miesäänet soivat paikoin aivan liian vaimeina. Sopraanosolisteista Marjukka Tepponen vakuutti osuudellaan, mutta Silja Aalto lauloi usein turhan varovaisesti, ikään kuin omaa tulkintaa aristellen. Tenori Juho Punkerilla oli esitettävää hyvin vähän ja hän lauloi liian hiljaa – miehen kaunis ääni ei meinannut kuulua edes kirkkosalin puoliväliin. Basso-osan laulanut Kristian Lindroos pääsi mukaan vasta viimeisessä eli Benedictus-osassa.

44. Gigli-seuran konsertti

3.11.2018 Gigli 2018 -gaalakonsertti Savoy-teatterissa Helsingissä

Suomen Beniamino Gigli -seuran gaalakonsertti veti tänäkin vuonna Savoy-teatterin salin lähes täyteen yleisöä. Esiintymässä oli kaksi italialaista ammattilaista ja kaksi nuoren polven suomalaista laulajaa. Konsertin osaavana pianistina toimi Jari Hiekkapelto ja sen juonsi Laura Pyrrö.

Ensimmäisenä lavalle pääsi tenori Allan Raffaele, joka on syntynyt vuonna 1996. Hän esitti kaksi Bellinin kappaletta: Vaga luna, che inargenti ja Dolente immagine di Fille mia. Sopraano Sanna Iljin lauloi ensimmäisenä numeronaan Norinan Quel guardo il cavaliere -aarian Donizettin oopperasta Don Pasquale. Tenori Roberto De Biasion avausnumero oli Paolo Tostin laulu Non t'amo più. Toinen italialaisvieras, sopraano Gilda Fiume, oli valinnut Casta diva -aarian Bellinin Normasta. Seuraava numero oli veikeä yllätys, sillä Iljin ja Raffaele duetoivat Oskar Merikannon Onnellisilla – paitsi että laulu kuultiin Gigli-seuran hallitukseen kuuluvan Nicola Rainòn italiankielisenä käännöksenä Innamorati. Konsertin alkupuolisko päättyi toiseen duettoon: Fiumen ja De Biasion numero oli Vieni a mirar la cerula, joka on Verdin Simon Boccanegrasta.

Väliajan jälkeen De Biasio jatkoi Verdillä: Ah! sì, ben mio oopperasta Trubaduuri. Fiume lauloi Donizettin Lucia di Lammermoorista Lucian aarian Regnava nel silenzio. Raffaele poikkesi italialaissäveltäjien ketjusta esittämällä Spiagge amate -aarian Gluckin oopperasta Paride ed Elena. Sen perään kuultiin toisena numerona Cesare Andrea Bixion Mamma. Myös Iljin sai kaksi kappaletta, molemmat Puccinia: Quando m'en vo' (oopp. La Bohème) ja O mio babbino caro (oopp. Gianni Schicchi). Osion viimeisteli De Biasio, jonka numero oli O inferno! Verdin Simon Boccanegrasta.

Seuraavaksi oli vuorossa perinteinen palkitsemisosio, jossa Gigli-palkinto 2018 ojennettiin Gilda Fiumelle (kuten nokkelimmat olivat jo saattaneet päätellä). Roberto De Biasio kutsuttiin Gigli-seuran kunniajäseneksi; hän on oman palkintonsa saanut jo vuonna 2011. Fiume esitti De Curtisin Torna a Surrienton ja sen jälkeen italialaisvieraat esittivät duettona toisen De Curtisin menestyskappaleen, Non ti scordar di me. Konsertti päättyi toisen perinteen mukaisesti O sole mio -yhteislauluun.

Solisteista Gilda Fiumella oli tavattoman miellyttävä ja kaunisvärinen ääni. Casta divassa ihmettelin pari kertaa fraasien katkaisemista kummallisilla hengityspaikoilla. Roberto De Biasio oli lämmettyään aivan erinomainen kyky ja näytti Verdi-tenorin mallia. Sanna Iljinin esitykset eivät tänään hurmanneet minua, mutta sympaattisesta Allan Raffaelesta oli pakko tykätä. Yleisön kuluttajansuoja ei tällä kertaa toteutunut, sillä alun perin kotimaisena tenorina piti olla Tuomas Katajala. Korvaajaksi saatu nuori opiskelija ei tietenkään vetänyt vertoja kokeneelle ammattilaiselle, mutta jotain niin vilpitöntä Raffaelen esiintymisessä oli, että sen puutteet antoi mielellään anteeksi.

Järisyttävä Requiem

2.11.2018 Giuseppe Verdin Requiem Hämeenlinnan kirkossa

Ajoin perjantai-illaksi Hämeenlinnaan kuuntelemaan paikallisessa kirkossa esitettävän Verdin Requiemin. Näin pyhäinpäivän tienoilla sielunmessuja ja muita suurempia kirkkomusiikkiteoksia tehdään monella suunnalla. Hämeenlinnassa oli soittamassa Hyvinkään Orkesteri lähes 60 hengen kokoonpanolla. Noin 70-henkinen kuoro oli koottu Vox Saloensis -kamarikuoron ja Hämeenlinnan Kamarikuoron laulajista.

Esityksen johti "järjestävän seuran" eli Hämeenlinna-Vanajan seurakunnan johtava kanttori Heikki Seppänen. Hän teki muuten pätevää työtä, mutta balansointi ja dynamiikan säätely ei mennyt aivan nappiin. Esityskokoonpano oli kirkon kokoon ja akustiikkaan nähden varsin suuri. Seppänen huudatti orkesteria ja kuoroa (varsinkin Dies irae -kohdissa, mutta useissa muissakin) niin lujaa, että tilan rajat tulivat vastaan ja musiikki soi meluisana. Ei kuulijoiden pitäisi joutua korviaan pitelemään – kyllä Jumalan vihan voima pitäisi kyetä välittämään kohtuullisemmallakin volyymilla! Nyt esitys oli järisyttävä (sanan vars. merk.), kun penkitkin resonoivat ja kädessä ollut ohjelmavihkonen lepatti äänenpaineen voimasta. Huh huh!

Orkesteri ja kuoro ansaitsevat kiitosta osuuksistaan. Solistien osalta olen vähän kriittisempi. Sopraano Kaisa Takkula liiteli toisinaan upeasti orkesterikudoksen yllä ja hänen äänessään riitti myös kantavuutta sen läpäisemiseen. Varsinkin Libera me -osassa häiritsi Takkulan liioiteltu ilmeily ja eläytyminen – teos oli kuitenkin sielunmessu eikä oopperaesitys! Mezzosopraano Minna Koskikunnas on hänkin Hämeenlinna-Vanajan seurakunnan kanttori. Suuri osa hänen osuuksistaan onnistui varsin hyvin, mutta toisinaan kykyjen rajat tulivat vastaan. Lisäksi orkesteri ja kuoro jyräsivät Koskikunnaksen armottomasti useita kertoja. Tenori Mati Turi oli ilman muuta esityksen tasokkain solisti; hänen osuudestaan ei ole kuin kiitettävää sanottavaa. Basso-osat esitti Petri Lindroos, joka oli tänään vähän epätasainen. Hän lauloi monin paikoin "poskiinsa", jolloin vokaalit puuroutuivat tunnistamattomiksi.

HKO harjoitteli Beethovenia ja Elgaria

2.11.2018 Helsingin kaupunginorkesterin kenraaliharjoitus, joht. Domingo Hindoyan, sol. Jeremy Denk, piano Musiikkitalossa Helsingissä

HKO:n perjantai-illan konsertin ohjelmassa oli perusteokset Beethovenilta ja Elgarilta. Kävin kuuntelemassa aamukymmeneltä alkaneen kenraaliharjoituksen, jonka johti kapellimestari Domingo Hindoyan (s. 1980). Hän on alkujaan Venezuelan El Sisteman kasvatteja ja on tehnyt jo vuosien ajan hyvää kansainvälistä uraa.

Ensimmäinen numero oli Beethovenin ikituttu Pianokonsertto nro 1 C-duuri. Jotenkin tuntuu siltä, että tämä teos toistuu pääkaupunkiseudun orkesterien ohjelmissa aivan liian tiheään. Olisi niitä muitakin klassismin ajan konserttoja olemassa! No, onhan kappale varsin hyvä, ja harjoituksessa kuultu esityskin vakuutti laadullisesti. Hindoyan soitatti konserton ensin keskeytyksettä läpi ja sen jälkeen hiottiin muutamia yksityiskohtia. Pidin Jeremy Denkin ilmavasta soitosta erittäin paljon ja varsinkin hänen pitkä kadenssinsa oli loistava.

Väliajan jälkeen oli vuorossa Elgarin Sinfonia nro 1 As-duuri, joka kantaesitettiin vuonna 1908. Sekin soitettiin kerralla läpi, eikä Hindoyanilla ollut lopputulokseen paljoakaan viilattavaa. Minut esitys jätti haaleaksi, mutta en oikein osaa analysoida syytä tähän. Ehkä Hindoyanin näkemys ei vaan sytyttänyt kappaleeseen "oikeita" sävyjä...

Torstaitarjontaa Musiikkitalossa

1.11.2018 Organon urkumatinea: Marja Kyllönen, urut Musiikkitalossa Helsingissä

1.11.2018 Radion sinfoniaorkesteri, joht. Manfred Honeck, sol. Matthias Goerne, baritoni Musiikkitalossa Helsingissä

Ehdin taas pistäytymään Sibelius-Akatemian urkumatineassa Musiikkitalon Organo-salissa. Konsertissa Marja Kyllönen soitti kaksi kappaletta Verschueren-uruilla. Niistä ensimmäinen oli Jan Pieterszoon Sweelinckin Fantasia in Echo style in D dorian (nimi näin englanniksi väännettynä). Alankomaalainen Sweelinck eli ja sävelsi myöhäisrenessanssin ja varhaisbarokin kausien vaihteessa. Tässä kappaleessa kuultiin vielä vahvasti renessanssin sointia ja tyyliä. Ehkä vähän tasapaksu ja tylsähkö kappale, joka ei oikein säväyttänyt minua Kyllösen hyvästä esityksestä huolimatta. Toinen kappale sen sijaan sai minutkin hereille: se oli Johann Sebastian Bachin Preludi ja fuuga C-duuri BWV 547. Oikein oli sisuksiin tunkeutuvaa, tasapainoista ja teknisesti hallittua soittoa!

* * *

Iltaohjelmaksi olin päättänyt mennä Radion sinfoniaorkesterin konserttiin, jonka johtajana vieraili itävaltalainen Manfred Honeck. Varsinainen syy tälle valinnalle ei ollut RSO:n Mahler-sarja, vaan ensimmäisenä kappaleena kuultu Dmitri Šostakovitšin Laulusarja Michelangelo Buonarrotin runoihin sekä sen baritonisolisti, saksalainen Matthias Goerne. Kuulimme pelkistetyn tehokkaasta, mutta peräti 40 minuuttia kestävästä teoksesta loistavan tulkinnan. RSO soitti intensiivisesti ja laulajan mukana eläytyen. Erityisesti koskettavat pianissimot tekivät minuun vaikutuksen – ja tietenkin Goernen upeasti virrannut sävykäs ääni. Kappale on sävelletty taitavasti niin, ettei orkesteri peitä solistia, joten Goernen vahva ääni kuului ongelmitta myös lavan taakse. Tämä on Musiikkitalon konserttisalin akustiikassa harvinaista herkkua!

Laulusarjaa esitetään silloin tällöin Michelangelon sonettien ja muiden runojen alkukielellä eli italiaksi, mihin sävellys ei istu ongelmitta. Tässä konsertissa tekstit onneksi laulettiin venäjänkielisinä käännöksinä, joihin Šostakovitš musiikkinsa kirjoitti. Pienenä kriittisenä huomiona voi todeta, ettei Goernen venäjä kuulostanut aina ihan mallikelpoiselta.

Väliajan jälkeen oli sitten sen Mahlerin vuoro: Sinfonia nro 1 D-duuri, johon usein liitetään Titaani-epiteetti, vaikka säveltäjä tämän aiemman version nimen poistikin teokselta. Mainio oli tämäkin esitys, vaikka itse sinfoniaa pidän vähän jäsentymättömänä runsaudensarvena. Honeck oli sijoittanut jouset lavalle tavanomaisesta poikkeavaan järjestykseen, mikä saattoi olla eduksi – tai sitten vain kuvittelin jousien hyvällä balanssilla olevan jotain tekemistä tämän kanssa. Orkesterin soinnissa oli paikoin kaunista pehmeyttä ja leikillisyyttäkin; ehkä Honeck entisenä Wienin filharmonikkojen muusikkona sai houkuteltua RSO:sta wieniläisempiä sävyjä.