Mirjam Helin -kilpailu päätökseen

29.5.2019 VIII Kansainvälisen Mirjam Helin -laulukilpailun finaali Musiikkitalossa Helsingissä

Suomen Kulttuurirahasto on järjestänyt Mirjam Helin -laulukilpailun vuodesta 1984 lähtien joka viides vuosi. Itse en ihan ensimmäisiä kisoja seurannut, mutta myöhempiä kyllä innolla. On ollut hienoa havaita, miten "helineistä" on kehittynyt kansainvälisesti merkittävä ja tunnustettu kilpailu.

Tänä vuonna kilpailu järjestettiin siis kahdeksatta kertaa. En itse päässyt seuraamaan alku- ja välieriä paikan päälle, mutta onneksi on Yle Areena, jossa tallenteet muuten ovat edelleen katsottavissa. Loppukilpailuun sen sijaan oli pakko päästä ja se onneksi toteutui. Kahdeksan finalistia esittivät jokainen kaksi aariaa Radion sinfoniaorkesterin solistina. Kapellimestarina toimi Hannu Lintu.

Bassobaritoni Jussi Juola aloitti loppukilpailun. Hänen ohjelmassaan oli Leporellon aaria Mozartin Don Giovannista ja Hans Sachsin aaria Wagnerin Nürnbergin mestarilaulajista. Toisena esiintyi eteläafrikkalainen sopraano Palesa Malieloa, joka oli valinnut aarian Haydnin Vuodenajoista ja Stravinskin Hulttion tiestä. Ennen väliaikaa lauloi vielä baritoni Bryan Murray, jonka kappaleet olivat Moniuszkon Halkasta ja Korngoldin Kuolleesta kaupungista.

Kontratenori Rodrigo Sosa Dal Pozzo esitti aariat Prokofjevin Aleksandr Nevskistä ja Händelin Rinaldosta. Ruotsalaissopraano Johanna Wallrothin ensimmäisenä numerona oli sama Anne Trueloven aaria kuin Malieloalla sekä Julietten aaria Gounod'n Romeo ja Juliasta. Eteläkorealainen Teaa An oli finaalin ainoa mezzosopraano. Hän aariansa olivat R. Straussin Ruusuritarista ja Rossinin Tuhkimosta.

Baritoni Stefan Astakhov tarjoili yleisölle Brittenin Billy Buddia sekä Rossinin Sevillan parturia. Finaalin päätti venäläissopraano Olga Cheremnykh, jonka kappaleent olivat Rimski-Korsakovin oopperasta Tsaarin morsian ja Verdin oopperasta Il corsaro.

Aivan kelpo esityksiä olivat kaikki, mutta mielestäni kaksi parasta erottuivat selvästi sekä miesten että naisten sarjassa. Tuomaristo mietti ratkaisuaan melko kauan, joten ilmeisesti ristivetoa oli jonkin verran. Miesten sarjassa neljäntenä palkittiin Jussi Juola ja kolmantena Bryan Murray – heidät asetin itsekin samoille sijoille. Toisen palkinnon tuomaristo jakoi Rodrigo Sosa Dal Pozzolle ja miesten voitto meni Stefan Astakhoville. Itse olisin finaalin perusteella jakanut nämä sijat melkeinpä toisin päin – niin upea oli kontratenorimme värikylläinen esitys etenkin Rinaldon aariasta. Astakhov ei varsinaisesti hurmannut lavaolemuksellaan, vaan oli vakaa ja ehkä hieman vakavakin laulaja – mutta silti hänestä huokui omituista karismaa.

Naisten sarjan neljänneksi sijoittui Palesa Malieloa ja kolmanneksi Teaa An. Jälleen näistä palkinnoista olin samaa mieltä tuomarien kanssa. Toiseksi rankattiin Olga Cheremnykh ja naisten sarjan voitto meni siten Johanna Wallrothille. Ihastuin niin joihinkin Cheremnykhin aiempiin suorituksiin kilpailun aikana, että ajattelin hänen voivan voittaa sarjansa. Mutta ruotsalaissopraano teki kyllä finaalissa niin varmaa jälkeä, että ei auta purnata – hän on palkintonsa ansainnut. Esimerkiksi Malieloan ja Wallrothin Stravinski-tulkinnoilla oli eroa kuin yöllä ja päivällä (jälkimmäisen eduksi).

Vielä kiitokset RSO:lle ja Linnulle, joka seurasi laulajia hienosti ja balansoi aariat taidolla. Kapellimestarimme meinasi jokusen kerran varastaa koko huomion, sillä niin koukuttavaa oli seurata Linnun eloisaa johtamista...

"Lontoon-Bachin" ihastuttava ooppera

24.5.2019 Johann Christian Bachin ooppera Amadis de Gaule Stadttheater Bielefeldissä

Johann Christian Bach (1735–1782) oli kuuluisan isänsä 18. lapsi ja poikasarjan nuorin. Hän suuntasi alle 20-vuotiaana (pian vanhan "Leipzigin-Bachin" kuoleman jälkeen) Italiaan ja vaikutti siellä joitakin vuosia. Elämänsä viimeiset 20 vuotta Johann Christian eli Lontoossa, jonne velkaisena kuollut mies myös haudattiin. Säveltäjänä hän edusti lähinnä galanttia tyyliä, mutta onhan monissa teoksissa jo selviä ajatuksia klassismin suuntaan. Hänen oopperatuotantonsa on laaja, mutta hyvin harvoin niitä nykyisin esitetään, ja minullekin tämä Bielefeldin Amadis de Gaule oli ihka ensimmäinen. Kantaesityksensä teos sai Pariisissa 1779.

Odotin tältä esitykseltä paljon, enkä onneksi joutunut pettymään. Maximilian von Mayenburgin ohjaus oli taitava, älykäs ja mielenkiintoa ylläpitävä modernisointi, joka oli myös sujuva ja looginen. Lavalla tapahtui riittävästi ja myös visuaalisuuteen oli satsattu kiitettävästi. Lavastus ja puvustus olivat Sophie du Vinagen ja Sylvie Berndtin käsialaa. Pidin erityisesti lavasteista, joihin kuului mm. U-Bahn-aseman sisäänkäynti liukuportaineen ja infotauluineen. Taululla ilmoitettiin oikeiden bielefeldiläisten linjojen numerot ja nimet sekä minuuttimäärä seuraavan vuoron saapumiseen. Tiedot myös oikeasti vaihtuivat, mutta sitten näyttämön ukonilma sekoitti sekä liikenteen että infotaulun ja näytölle ilmestyi kaikenlaista levotonta. Lopulta myös oopperan tapahtumia kommentoitiin taulun kautta ja tämä huumori tuntui uppoavan yleisöön.

Mutta vielä hienoa näyttämötoteutusta enemmän vaikutuin oopperan musiikista. Tämähän oli aivan loistava kappale! Onnittelut Bielefelder Philharmoniker -orkesterille ja kapellimestari Merijn van Driestenille – kyllä onnistuitte erinomaisesti Bachin ihastuttavan ja nautittavan sävelkielen välittämisessä. Nimirooli Amadis hoidettiin tänään paikkausvoimin: näyttämön reunassa lauloi Englannista lennätetty Lawrence Olsworth-Peter ja roolin näyttelemisestä vastasi sairastunut Lianghua Gong. Olsworth-Peterillä oli erittäin kaunis ja taipuisa korkea tenori, jota kyllä kelpasi kuunnella. Eniten ihastuin kuitenkin Cornelie Isenbürgeriin, joka lauloi Orianen osan. Puhdasta nautintoa! Muissa tehtävissä olivat mm. Hasti Molavian (Arcabonne), Evgueniy Alexiev (Arcalaus), Moon Soo Park (Ardan) ja Nohad Becker (Urgande).

Oopperaparodia satumaailmassa

23.5.2019 Jean-Philippe Rameaun ooppera Les Paladins Oldenburgisches Staatstheaterissa

Jean-Philippe Rameau kirjasi Les Paladins -oopperansa lajityypiksi comédie lyrique. Teos kantaesitettiin Pariisin Palais-Royalissa 1760 ja sen musiikki on viehättävää, galantille tyylille ominaista. Sävellys on monimutkainen ja stemmat kuulostavat usein vaikeilta, mutta Oldenburgissa selvittiin haasteista ja lopputulos oli tasokasta kuultavaa. Rameau parodioi teoksessa hauskasti eri oopperatyylejä – muiden mukana Lullya ja itseäänkin! Nuori kapellimestari Felix Pätzold yllätti osaamisellaan ja usein vanhempaakin musiikkia soittava paikallinen Staatsorchester oli heti tyylissä kiinni. Ainoa pieni huomautukseni koskee torvien kovaa tööttäystä, joka heijastui pienen salin seinistä aivan liian voimakkaana.

François de Carpentriesin ohjaus oli aivan mahtava. Oopperasta oli tehty aikuisten leikkisä kertomus, jossa Karine Van Hercken sadunomainen lavastus ja mielikuvituksellinen puvustus olivat keskeisessä osassa. Pukuihin oli todella satsattu ja niitä vaihdettiin usein – mieleeni jäivät esimerkiksi pirujen ja ties minkä hammajaisten tanssissa nähdyt mainiot kostyymit. Keskeisessä osassa olivat myös tanssijat – tietysti, kun ranskalaisesta 1700-luvun oopperasta on kyse. Baletin ja pantomiimin esittäjät olivat nyt aivan olennainen osa kertomuksen kuljetusta, eivätkä vain näyttävä päälleliimattu lisuke.

Ja luetellaan vielä solistit, jotka tekivät osansa esityksen onnistumiseksi: Martyna Cymerman (Argie), Philipp Kapeller (Atis/Manto), Sooyeon Lee (Nérine), Tomasz Wija (Orcan) sekä Ill-Hoon Choung (Anselme).

Händelin ensimmäinen italialainen ooppera

22.5.2019 Georg Friedrich Händelin ooppera Rodrigo Deutsches Theaterissa Göttingenissä

Internationale Händel-Festspiele Göttingen eli Göttingenin kansainvälinen Händel-festivaali on jälleen tuonut kaupunkiin läjäpäin säveltäjän musiikin ystäviä. Itse valitsin tämän vuoden ohjelmasta ainoastaan Rodrigo-oopperan, jonka alkuperäinen (libreton) nimi oli Vincer se stesso è la maggior vittoria. Kantaesityksensä se sai Firenzessä 1707 – siis vuosi sen jälkeen, kun parikymppinen säveltäjä oli saapunut Italiaan Hampurin-vuosiensa jälkeen.

Rodrigo esitettiin Göttingenin viehättävässä Deutsches Theaterissa, joka on valmistunut 1890. Parvella sijainnut paikkani ei ollut näkymän suhteen paras mahdollinen, mutta kuitenkin riittävä – ja onneksi salin akustiikka toimi erinomaisesti, niin että herkkä cembalonsoittokin kuului hyvin. Orkesteria (FestspielOrchester Göttingen) johti festivaalin taiteellinen johtaja Laurence Cummings, joka on tunnettu brittiläinen vanhaan musiikkiin erikoistunut kapellimestari, cembalisti ja urkuri sekä etenkin Händel-spesialisti. Hienosti teos soi, vaikka Rodrigo tuskin on kenenkään mielestä Händelin musiikillisesti parhaita oopperoita. Säveltäjän oma tyyli, huippuunsa hiottu tekniikka sekä lukemattomat hittiaariat odottivat vielä tuloaan.

En tahdo kuitenkaan vähätellä Rodrigon musiikillisia ansioita, sillä niitäkin on ja oopperailta oli erittäin antoisa. Suuri ansio tästä kuuluu myös päteville solisteille: sopraano Erica Eloff (Rodrigo), sopraano Fflur Wyn (Esilena) ja sopraano Anna Dennis (Florinda), kontratenori Leandro Marziotte (Fernando) ja kontratenori Russell Harcourt (Evanco) sekä tenori Jorge Navarro Colorado (Giuliano). Upeat kontratenorit olivat äänenväriltään niin samankaltaisia, että toisinaan piti tarkistaa katsomalla kumpi siellä oikein laulaa...

Walter Sutcliffen ohjaus oli ihan toimiva, mutta ei herättänyt minussa suuria intohimoja suuntaan tai toiseen. Kertomuksen siirtäminen ajassa oli tehty tyylikkäästi, eikä näyttämöllä ollut liikaa tyhjänpäiväistä seisoskelua. Lavastuksen ja puvustuksen oli suunnitellut Dorota Karolczak ja varsinkin rapistuneen rähjäinen palazzo-interiööri oli aivan mainio. Susanne Reinhardtin tilannetarkka valaistus ansaitsee sekin kiitoksen.

P.s. Ensi vuonna Göttingenin festivaali viettää 100-vuotisjuhlaansa ja luvassa on normaalia runsaampi ohjelmatarjonta. Kannattaa pistäytyä paikalla, tapahtuman ajankohta on 20.5.–1.6.2020!

Onnistunutta Offenbachia – ainakin näyttämöllä

21.5.2019 Jacques Offenbachin operetti Le Roi Carotte Staatsoper Hannoverissa

Monet Jacques Offenbachin opéra-bouffet ovat kokeneet uuden tulemisen 2000-luvulla, kun kiinnostus niitä kohtaan on jälleen virinnyt Keski-Euroopassa. Yksi tällainen teos on Le Roi Carotte tai König Karotte, niin kuin Hannoverin saksankielinen käännös oli nimetty. Alkuperäisversio kantaesitettiin menestyksekkäästi Pariisissa 1872, mutta Lontoon ja Wienin esitysten jälkeen teos poistui näyttämöiltä yli sadaksi vuodeksi.

Viime vuosina Le Roi Carotte on nähty useissa oopperataloissa Ranskassa ja Saksassa – ja lisää on luvassa. Eikä tämä ole ihmekään, sillä teos on Offenbachia parhaimmillaan: spektaakkelimaisia kohtauksia sisältävä hauska operetti, jossa kuitenkin on (säveltäjälle tyypillisesti) myös syvempi merkitystaso, kun asioita peilaa yhteiskunnallisessa ja poliittisessa kontekstissa.

Hannoverin tuotannon oli ohjannut Matthias Davids. Kokonaisuus oli todella onnistunut, viihdyttävä ja täynnä yllätyksiä. Mathias Fischer-Dieskaun (joka muuten on Dietrich F-D:n vanhin poika) lavastus loi visuaalisesti loisteliaat puitteet, joita täydensi Susanne Hubrichin iloitteleva puvustus. Esimerkiksi vihannes- ja juurespäiset puvut olivat aivan loistavat!

Illan kapellimestarina oli Valtteri Rauhalammi, talon Erster Kapellmeister. En ollut ihan tyytyväinen orkesterin osuuteen, sillä musiikki soi toisinaan valjunpuoleisesti ja tyylilajin vaatima iloinen kuplivuus jäi uupumaan. Rauhalammi johti jotenkin virkamiesmäisesti, eikä saanut soittajiaan heittäytymään ja vapautumaan. Lisäksi solisteilla ja kapellimestarilla oli joitakin kertoja eri käsitys temposta – mitä ihmettelin, kun teosta on kuitenkin veivattu jo viime marraskuusta lähtien.

Lähes kaikki solistit onnistuivat hyvin ja uskalsivat irroitella näyttelemisessään. Eric Laporte oli perintöprinssi Fridolin XXIV, Mareike Morr oli haltija Robin ja Anke Briegel oli prinsessa Kunigunde (Cunégond). Sung-Keun Park oli oivallinen König Karotte (Le Roi Carotte) ja Daniel Drewes oli yleisön suosikkeja velho Quiribibinä. Pienempiä solistitehtäviä oli toistakymmentä.

Nuorten solistien raikas kamariooppera

20.5.2019 Elena Kats-Cherninin ooppera Iphis Staatsoper Hannoverissa (Ballhof Eins)

Elena Kats-Chernin syntyi Neuvosto-Uzbekistanissa vuonna 1957. Hän opiskeli Moskovan jälkeen Sydneyssä, jonne perhe muutti 1975, sekä myöhemmin Hannoverissa. Kats-Chernin asui opintojen ja työskentelyn vuoksi Saksassa 13 vuotta, mutta palasi 1990-luvun puolivälissä Australiaan. Hän on maansa tunnetuimpia nykysäveltäjiä.

Iphis (1997/2005) on Kats-Cherninin ensimmäinen ooppera. Noin 70 minuuttia kestävän kamarioopperan libretto perustuu Ovidiuksen Muodonmuutoksiin. Hannoverissa kantaesitettiin maaliskuun lopulla oopperan tuore saksankielinen käännös. Esitykset ovat Ballhof Eins -näyttämöllä, joka on paikallisen Junge Operin kotipesä.

Oopperan juoni istuu hyvin nykypäivään, sillä siinä käsitellään mm. sukupuolirooleja, niihin liittyviä odotuksia ja asenteita. Claudia Isabel Martin oli ohjannut kompaktin ja ajatuksia herättävän teoksen. Toteutus näytti kelpaavan myös nuorille, joita oli katsomossa runsaasti – he seurasivat esitystä keskittyneesti ilman minkäänlaista häiriökäyttäytymistä. Katharina Laagen simppeli lavastus ajoi asiansa ja Sandra Maria Paluchin puvustuksessa oli mukavaa leikkisyyttä. Valaistuksen kanssa oli aluksi pieniä teknisiä ongelmia, mutta niistäkin selvittiin...

Kats-Cherninin musiikki oli oikein piristävää ja monipuolista: oli romantiikkaa siinä missä modernismiakin – höystettynä mm. ragtimella, tanssisävelmillä ja klezmerillä. Siegmund Weinmeister johti pientä orkesteria pätevästi ja salin akustiikka oli yllättävän hyvä. Nuorista solisteista pidin eniten Marlene Gaßnerista (Telethusa), jolla oli kypsä tekniikka ja kaunissävyinen ääni. Hyvin pärjäsivät myös Uwe Gottswinter (Lidgus) ja Anna Schaumlöffel (Iphis). Pienemmissä osissa olivat Ylva Stenberg (mm. Ianthe) ja Gihoon Kim. Daniel Preis oli sairastunut, joten hänen osuutensa yritti urheasti laulaa korrepetiittori Florian Groß näyttämön reunalta.

Tapahtuipa kerran Genovassa...

19.5.2019 Franz Schrekerin ooppera Die Gezeichneten Staatsoper Hannoverissa

Näin vasta maaliskuussa ensimmäisen Franz Schrekerin (1878–1934) oopperani. Itävaltalaisesta säveltäjästä ja hänen teoksestaan Der ferne Klang voit lukea lisää täältä: https://oopperaa.blogspot.com/2019/04/uusia-tuttavuuksia-seka-saveltaja-etta.html.

Hannoverissa oli vuorossa Die Gezeichneten (suom. Merkityt), joka sävellettiin vuosina 1913–15. Kantaesitys oli Frankfurtissa 1918 ja se oli suuri arvostelumenestys. Oopperaa ehdittiin esittää ainakin 15 kaupungissa ennen kuin natsit kielsivät Schrekerin musiikin esittämisen.

Ooppera oli houkutellut paikalle varsin hyvin yleisöä helteisestä säästä huolimatta. Staatsoperissa nähtiin Johannes von Matuschkan ohjaama karun pelkistetty tuotanto, jossa näyttämöllä ei tapahtunut paljon mitään. Laulajat enimmäkseen seisoskelivat paikallaan Christof Hetzerin lavastuksessa, joka koostui mustasta taustaseinästä ja parista muusta elementistä. No, ehkä liioittelin hieman – sentään parissa kohtauksessa saatiin näyttämölle elämää ja toimintaa, mitä vastenmieliset tapahtumat välttämättä edellyttivätkin.

Ohjaajan ratkaisut jättivät paljon tilaa musiikkiin keskittymiselle ja solistien tarkkailulle. Orkesteri hoiti osuutensa Mark Rohden johdolla niin eläväisesti ja kiinnostavasti, että se riitti varsin pitkälle. Ja solisteiltakin kuultiin tasokkaita suorituksia, joten tässä esityksessä aika kului ilman sen kummempia näyttämökotkotuksia. Mainittakoon laulajista nyt Robert Künzli (Alviano Salvago), Karine Babajanyan (Carlotta Nardi), Stefan Adam (Herzog Antoniotto Adorno), Brian Davis (Graf Andrae Vitelozzo Tamare) ja Tobias Schabel (Lodovico Nardi).

Karmeliittasisarten kohtaloissa

18.5.2019 Elokuvissa: Francis Poulencin ooppera Dialogues des carmélites (Karmeliittain tarinoita) The Metropolitan Operasta New Yorkista

The Metropolitan Operan Live in HD -kausi päättyi Poulencin Karmeliittain tarinoilla. Sen erikoinen aihe on puhutellut ja karmea loppu koskettanut yleisöjä vuosikymmenestä toiseen. Tässä produktiossa John Dexterin näennäisen yksinkertainen ohjaus toimi hienosti ja sisarten väliset psykologiset suhteet avautuivat paljon paremmin kuin parissa aiemmin näkemässäni tuotannossa. David Reppan lavastus poikkesi The Metin tavanomaisesta visuaalisesta loistosta, mutta lattiatason valkea risti ja siihen liitetyt vähäiset tummat rakenteet olivat tämän kertomuksen kohdalla napakymppi.

Orkesteri soitti (tietenkin) kuin unelma Yannick Nézet-Séguinin johdolla. Ja voi miten hienoja naissolisteja lavalla kuultiinkaan! Isabel Leonard (Blanche de la Force) ja Erin Morley (Sœur Constance) suorastaan häikäisivät, eivätkä Karen Cargill (Mère Marie) ja Adrianne Pieczonka (Madame Lidoine, uusi prioritar) jääneet sen huonommiksi. Näyttämöllisesti vahvimman suorituksen teki kuitenkin Karita Mattila, joka eläytyi uskomattoman hienosti kuolevan vanhan priorittaren eli Madame de Croissyn osaan. Ja oivallisesti Mattila lauloikin! Marquis ja Chevalier de la Forcen rooleissa olivat Jean-François Lapointe ja David Portillo.

Järisyttävä Salome-ilta

17.5.2019 Richard Straussin ooppera Salome Turun konserttitalossa

Leif Segerstamin kausi Turun Filharmonisen Orkesterin ruorissa lähenee päätöstään ja viimeisinä keikkoinaan maestro johti kaksi konserttiesitystä Richard Straussin oopperasta Salome. Konsertit olivat peräkkäisinä iltoina ja minä pääsin kuuntelemaan niistä jälkimmäisen eli Segerstamin oikeasti viimeisen esiintymisen ylikapellimestarina. Edellispäivänä oli julkistettu TFO:n Segerstamille myöntämä kunniakapellimestarin arvo – vasta toisena henkilönä orkesterin pitkässä historiassa.

Segerstam järjesti orkesterinsa kanssa yleisölle mahtavan ja järisyttävän Strauss-kokemuksen. Salomen musiikki soi valtoimenaan – huumaavana, ilmaisuvoimaisena ja puhuttelevana. Todellakin namiooppera, kuten maestro teosta nimitti käsiohjelmassa! Tasokkaan esityksen kruunasivat pätevät solistit, joista ilta oli Anu Komsin ja Tommi Hakalan. Molempien eläytyminen osiinsa oli esimerkillistä ja ylitti tavanomaisen "konserttiversiomeiningin". Komsi taituroi korkeuksissaan Salomena ja Hakalan Jochanaan oli jykevästi julistava.

Muista solisteista Tuija Knihtilä (Herodias) ja Sam Furness (Narraboth) tekivät oikein hyvän vaikutuksen. Christian Juslin ei ollut Herodeksena parhaassa iskussa, vaan ääni väsyi melko nopeasti. Pienemmissä tehtävissä lauloivat Jeni Packalen, Aki Alamikkotervo, Petri Bäckström, Joel Forsström, Simo Mäkinen, Kristian Lindroos, Rolf Broman ja Janne Sundqvist. Kahden viimeksi mainitun suorituksissa oli tänään huomautettavaa; Bromanilta särkyi ääni kertaalleen ja Sundqvist lauloi useita kertoja epäpuhtaasti. Alamikkotervo yllätti positiivisesti tenorinsa kirkkaalla välkkeellä.

Yleisradion taltiointi edellisen illan konsertista on kuunneltavissa kuukauden ajan Areenassa: https://areena.yle.fi/1-50106165. (P.s. Kylläpä kuulostaa Hakalan osuus aneemiselta tässä äänityksessä – ei vastaa lainkaan oman konsertti-iltani mahtavaa kuulokuvaa salissa!)

Sävelten siivilöintiä

16.5.2019 Mari Palo, sopraano, Waltteri Torikka, baritoni & Tuula Hällström, piano Artborg 35:ssä Sipoossa

Artborg 35 sijaitsee idyllisellä Nikkilän entisellä mielisairaala-alueella. Vuonna 1937 valmistunut rakennus toimi pitkään sairaalan pesulana, mutta vuosituhannen alussa se sai uuden elämän Sipoon kunnan kulttuurikeskuksena. Rakennuksessa on nykyisin mm. musiikkiopiston ja taiteilijoiden tiloja.

Aurinkoisena torstai-iltana Artborg 35:n suureen saliin oli kokoontunut hieman yli 50 ihmistä levynjulkistamiskonserttiin. Esiintymässä olivat sopraano Mari Palo, baritoni Waltteri Torikka sekä pianisti Tuula Hällström, joilta on juuri ilmestynyt levyllinen Ilkka Kuusiston laulumusiikkia.

Avausnumerona oli viisiosainen sarja Suomalainen vieraanvara, jonka tekstit ovat ruokatoimittaja ja keittokirjailija Helena Vuorenjuuren. Esiliinaan sonnustautunut Mari Palo esitti laulut kivasti eläytyen. Olen kuullut sarjan pari kertaa aiemmin Soile Isokosken esittämänä, mutta pidin oikeastaan enemmän tästä Palon reippaasta otteesta. Hällström ei hänkään säästellyt pianon ääressä.

Toiseksi kuultiin Madrigaaleja Lassi Nummen runoihin. Tämän Yleisradion tilausteoksen kantaesitti aikoinaan Jorma Hynninen. Kuusiston musiikki on ilmeikästä ja Waltteri Torikka esitti laulut jykevästi. Poikkeuksena oli kolmas osa Olet minulle rakas, jossa hän vaihtoi uskottavaan ja omakohtaiselta vaikuttavaan herkistelyyn. Torikan erityisen selkeä diktio ansaitsee kiitoksen ja lisäksi pidin hänen älykkäästä otteestaan, joka toi usein mieleen Tom Krausen.

Sitten oli vuorossa Kolme laulua Aleksis Kiven runoihin. Nämä ovat Äitiinsä etsei lapsi, Kaukametsä ja Sydämeni laulu. Palo maalaili Hällströmin kanssa melkoisia maisemia ja tilannekuvia; erityisesti viimeinen laulu oli riipaisevan koskettava.

Torikan toisena numerona kuultiin Aviollinen sarja Jouni Lompolon eli pakinoitsija Origon teksteihin. Pari ensimmäistä Torikka vetäisi hienostuneen humoristisella otteella. Kolmas kappale Kun poistuit luotani oli miehelle tuttu jo lauluopintojen alusta – silloin hän oli kuulemma saanut esityksestään vain keskinkertaisen arvosanan. Nyt kaikki oli kohdallaan ja Torikka esitti kappaleen nautiskellen.

Konsertti päättyi Kiurun portaat -sarjalla, joka on sävelletty Einari Vuorelan runoihin. Mari Palon tulkinta oli mietitty ja tasapainoinen. Ja täytyy tässä välissä kehua myös hänen kykyään laulaa sanat niin selkeästi, ettei niiden seuraamisessa ollut mitään ongelmaa. Tuula Hällströmin pianismi oli jälleen linjakkaan tyylikästä.

Hiljattain 86 vuotta täyttänyt säveltäjä oli paikalla konsertissa ja sai osakseen suuret suosionosoitukset. Kuusisto kehui Hällströmin taitavuutta lied-pianistina sekä salissa olleen Bösendorferin rikasta ja monipuolista sointia. Ehkä sitten oli onni, että kaavailtu Steinway ei mahtunut sisään salin ovesta, vaan soittimeksi jouduttiin haalimaan hieman pienempi Bösendorfer. Ilkka Kuusisto kertoi kuultuihin lauluihin liittyen muutamia mielenkiintoisia anekdootteja, jotka olivat se kirsikka hienon konsertin päälle.

HKO, Venzago ja Bavouzet

15.5.2019 Helsingin kaupunginorkesteri, joht. Mario Venzago, sol. Jean-Efflam Bavouzet, piano Musiikkitalossa Helsingissä

HKO:n konsertti tarjosi varsin erikoisen ja tavanomaisesta poikkeavan kattauksen. Tästä saanemme kiittää sveitsiläistä Mario Venzagoa, joka on vieraillut melko usein johtamassa Suomessa. Ohjelma alkoi Leopold Stokowskin tekemällä orkesterisovituksella J. S. Bachin loppuunkalutusta urkuhitistä Toccata ja fuuga d-molli. Itse en ole koskaan ollut tämän raskaan ja laahaavan sovituksen ystävä, sillä mielestäni siinä menetetään urkuversion ilmavuus ja monin paikoin pilkahteleva kepeyskin.

Toisena numerona oli Sergei Rahmaninovin Rapsodia Paganinin teemasta op. 43. Kappale koostuu johdannosta, jossa tuttu Paganinin kapriisin teema esitellään, sekä variaatioista, joita on peräti 24. Pianisti Jean-Efflam Bavouzet pyöritteli muunnelmia herkullisesti ja orkesteri hoiti osuutensa tarkasti Mario Venzagon innostuneella johdolla.

Väliajan jälkeen kuultiin sveitsiläisen Arthur Honeggerin Sinfonia nro 3 "Liturginen". Tämä vuodelta 1946 oleva teos koostuu kolmesta osasta, joilla on uskonnollisesti merkitykselliset nimet: Dies irae, De profundis clamavi ja Dona nobis pacem. Säveltäjä purkaa ylenpalttisesti sota-ajan traumoja ja ahdistusta, mutta päättää kuitenkin teoksen heikkoihin toivon enteisiin. Venzagon jännä ratkaisu oli johtaa viimeinen kappale heti sinfonian perään ilman taukoa. Stokowskin toisen Bach-sovituksen alkujuurena on Martti Lutherin virsi Ein' feste Burg ist unser Gott eli Jumala ompi linnamme. Sen mahtipontiset sävelet olivat juhlava päätös konsertille.

Äitienpäivänä konserteissa

12.5.2019 Ensemble Masques Musiikkitalossa Helsingissä

12.5.2019 Tommi Hakala, baritoni & Marita Viitasalo, piano Olarin kirkossa Espoossa

Helsingin Barokkiorkesterin Vanhan musiikin sarjan kevätkausi päättyi vierailijoiden konserttiin. Musiikkitalon Camerata-saliin saapui esiintymään kuusijäseninen Ensemble Masques, joka on alallaan tunnettu ja tunnustettu. Yhtyeeseen kuuluu 2 viulua, alttoviulu, sello, kontrabasso ja cembalo. Kansainväliseen kokoonpanoon tuo suomalaisväriä viulisti Tuomo Suni.

Konsertin ohjelmana oli pelkästään Georg Philipp Telemannin musiikkia – sama kattaus, jonka ensemble soittaa vuonna 2016 julkaistulla kiitetyllä levyllään. Telemann oli innostunut soitinmusiikkisarjoista ranskalaiseen malliin ja sävelsi niitä mahdollisesti jopa 600 kappaletta (nykyaikaan niistä on säilynyt arviolta neljännes). Säveltäjä kutsui itse tanssisarjojaan "ouvertureiksi" niiden ensimmäisen osan mukaan. Tässä konsertissa kuultiin kolme Ouverture-suitea: TWV 55:A1, "Les Nations" TWV 55:B5 ja "Burlesque de Quixotte" TWV 55:G10. Välissä kuultiin vielä Concerto polonois TWV 43:G7.

Telemannin loputon kekseliäisyys pääsi oikeuksiinsa Ensemble Masquesin tarkassa ja ilmaisuvoimaisessa soitossa. Etenkin Burlesque de Quixotte oli aivan mainio: osissa saattoi kuulla esimerkiksi Don Quijoten hyökkäävän tuulimyllyjä vastaan tai huokailevan lemmekkäästi rakkautensa kohteelle Dulcinealle. Myös Rosinanten laukan Telemann oli ikuistanut nuottiviivastolle. Kappale päättyi hauskasti basistin nukahtaessa ja muiden soittajien hiipiessä hiljaa pois.

* * *

Maaliskuussa peruuntunut Tommi Hakalan ja Marita Viitasalon konsertti siirtyi äitienpäivän iltaan. Ehdin juuri ja juuri ajoissa Musiikkitalosta Olarin kirkkoon. Ohjelma olikin mielenkiintoinen: Ahti Sonnisen Viisi laulua Raamatun sanoihin, Johannes Brahmsin Vier ernste Gesänge ja neljä Oskar Merikannon laulua (Oi, muistatko vielä sen virren, Annina, Minä laulan sun iltasi tähtihin ja Elämälle).

Lauluosuuksien välissä Viitasalo soitti ilman nuotteja pari pianokappaletta: Schubertin Impromptu Ges-duuri op. 90/3 ja Chopinin Nocturno e-molli op. 72/1. Kerrassaan nautinnollista! Eikä ollut vikaa Hakalankaan osuudessa – hän oli tällä kertaa oikein hienossa laulukunnossa. Jykevä ja voimallinen baritoniääni kaikui vaikuttavasti kirkkosalissa. Erityisesti arvostin Hakalan eläytymistä Brahmsin lauluissa. Ylimääräisenä kuulimme Mika Piiparisen laulun Herra olet luvannut.

"Uskonnottoman ajan passio"

11.5.2019 Juhani Nuorvalan ooppera FLASH FLASH – andy warholin kaksi kuolemaa Revontulihallissa Espoossa

Nykyisin Sibelius-Akatemian sävellyksen lehtorina toimivan Juhani Nuorvalan Flash flash -oopperalla on pitkä historia. Sen syntysanat lausuttiin jo 1980-luvun alussa Nuorvalan ja tulevan libretisti Juha Siltasen opiskeluaikoina. Teos valmistui Ooppera Skaalan tilauksesta vasta 2005, mutta seuraavaksi vuodeksi suunniteltu kantaesitys siirtyi ja siirtyi. Kymmenen vuotta sitten esitettiin oopperan keskimmäinen näytös, Väliaika eli Intermission, mutta koko teos sai odottaa esitystään helmikuuhun 2019. Tuolloinkin matkassa oli epäonnea, sillä Musica nova -festivaalilla voitiin esittää vain yksi näytös Musiikkitalon Black Box -salissa ja muut peruuntuivat solisti David Hackstonin sairastuttua. Onneksi esitykset jatkuivat toukokuussa Espoon Kaupunginteatterin vieraana Revontulihallissa.

Tuotannon ohjaaja Erik Söderblom on luonnehtinut oopperaa uskonnottoman ajan passioksi. Se on eräänlainen kärsimysnäytelmä, joka käsittelee pop-taiteen ikoni Warholin (1928–1987) elämää ja kahta kuolemaa. Näistä ensimmäinen tapahtui 1968, kun Valerie Solanas ampui Warholia ja tämä selvisi hengissä vain täpärästi. Toinen on sitten se lopullinen, sappirakkoleikkauksen jälkeen vuonna 1987 tapahtunut "oikea" kuolema. Saattaja pakottaa Warholin peilin eteen ja kohtaamaan – hänen, joka on elämässään kieltäytynyt systemaattisesti kantamasta tuskaa, omaansakaan. Ari Kauppilan hieno steppaus muuttui lumoavaksi kuolemantanssiksi, joka oli sovitettu erittäin hienosti yhteen musiikin kanssa. Teos ja ohjaus tarjosivat loputtomasti käänteitä ja yllätyksiä, joihin usein liittyi Teo Lanervan upea valo- ja videosuunnittelu.

Juha Siltasen älykäs teksti luo kuulijan eteen Warholia laajemman kuvan – kuvan nykyihmisestä, tai ainakin länsimaisesta sellaisesta. Ehkä tässä mielessä oli vain eduksi, että kantaesitys siirtyi näin pitkälle, sillä "narsismin demokratisoituminen" ja konsumerismi ovat toden totta edenneet meidän aikanamme. "Mikä Warholin aikana oli räikeää fiktiota, on muuttunut todellisuudeksemme." Mutta Siltanen on kyllä turhan monisanainen, tekstiä on tolkuttoman paljon. Onneksi kohtuullinen siivu kulutetaan läpisävelletyssä keskimmäisessä näytöksessä, johon sisältyy pitkä puhuttu keskustelujakso. Sen aikana yleisölle jaettiin colatölkkejä!

Nuorvalan musiikki risteyttää hienosti taide- ja pop-musiikkia. Säveltäjä käyttää mikrotonaalisuutta, joka on takuulla teettänyt laulusolisteille melkoisesti lisätyötä. Ooppera sisältää paljon sitaatteja, mm. tunnettuja ooppera-aarioita ja pop-kappaleiden melodioita – ja jopa Bachia voi bongata joukosta. Keitoksen osana kuullaan elektronisesti käsiteltyä musiikkia. Live-musiikista vastasi verhon takana soittanut NYKY Ensemble, johon kuului kaksi syntetisaattoria, alttoviulu, sello, sähkökitara ja sähkörummut. Kaikki toistettiin sähköisesti vahvistettuna, myös laulajien osuudet.

Nils Schweckendiekin rauhallisen selkeää ja tarkkaa johtamista oli mukava seurata pienistä monitoreista katsomon puolella. Kaikki solistit selvisivät vaikeista osuuksistaan hyvin. David Hackston oli omaa luokkaansa, samoin aina luotettava Tuuli Lindeberg. Muissa osissa olivat Sampo Haapaniemi, Varvara Merras-Häyrynen ja Martti Anttila.

Yleisradion taltiointi esityksestä on nähtävissä Areenassa: https://areena.yle.fi/1-50116344.

Palaset kohdallaan Faustissa

9.5.2019 Elokuvissa: Charles Gounod'n ooppera Faust Royal Opera House Covent Gardenista Lontoosta

Gounod'n Faust on lopullisessa muodossaan todellinen grand opéra, joka sisältää kaikkea tarpeellista: esimerkiksi hyvän ja pahan vastakkainasettelua, rakkautta, näyttäviä joukkokohtauksia ja balettinumeroita sekä mieleenpainuvia melodioita ja aarioita. Olen nähnyt teoksesta muutaman esityksen, mutta miten ihmeessä edellisestä kerrasta on kulunut jo seitsemän ja puoli vuotta? Ei ole todellista!

BioRexin elokuvateattereissa näytettiin Lontoon Royal Opera Housesta huhtikuun lopussa tallennettua esitystä. Bruno Ravellan uusima David McVicarin ohjaus oli upea ja ehkä paras tästä oopperasta koskaan näkemäni. Se korosti kertomuksen dikotomiaa jo alkunäkymästä lähtien: näyttämön toisella laidalla oli teatteriaitio ja toisella kirkkourut. Viinin vuotaminen ja nuoleminen krusifiksistä saattoi mennä jo rienauksen puolelle, mutta tehokas yksityiskohta se joka tapauksessa oli.

Ohjauksessa oli mietitty raikkaasti mm. kuoron käyttöä ja henkilöiden liikkumista näyttämöllä. Ainoastaan Kyöpelinvuori-kohtauksessa ammuttiin reippaasti yli. Charles Edwardsin tyylikäs lavastus johdatti 1800-luvun jälkipuoliskon Pariisiin, Napoleon III:n aikaan. Näyttävät puvut oli suunnitellut Brigitte Reiffenstuel. Paule Constablen valosuunnittelua en aivan ymmärtänyt, sillä näyttämö oli usein niin hämärä, ettei lavastuksen ja puvustuksen yksityiskohdista päässyt nauttimaan.

Ulkoisia puitteita tärkeämpää on kuitenkin esityksen musiikillinen taso, eikä siinä todellakaan ollut moitteen sijaa. Dan Ettinger johti orkesteria hyvän ripeällä otteella. Michael Fabiano ei ollut ulkoisesti kovin uskottava vanhana Faustina, mutta hänen lauluaan oli ilo kuunnella. Erwin Schrott (Méphistophélès) nautiskeli roolissaan ja teki sen mainion monitahoisesti. Irina Lungu oli valloittava Marguerite. Muista solisteista nostan vielä esiin pari: Stéphane Degout oli vakuuttava ja kiinteästi laulanut Valentin. Marta Fontanals-Simmons sai yllättävää syvyyttä rooliinsa Siébelinä.

Don Pasquale olisi hyötynyt kepeämmästä toteutuksesta

7.5.2019 Elokuvissa: Gaetano Donizettin ooppera Don Pasquale Teatro alla Scalasta Milanosta

Donizettin Don Pasquale on aina hauska arjestairrottaja. Sellaisena toimi myös tämä elokuvateatterilevitykseen huhtikuussa 2018 tallennettu esitys Milanon La Scalasta. Davide Livermoren kekseliäs ohjaus vei katsojat Cinecittàn elokuvalliseen maailmaan. Hänen yhdessä Giò Forman kanssa suunnittelemansa lavastus oli upea – joskin useissa kohtauksissa turhan tummasävyinen ja jopa synkeä. Tästä esityksestä jäivät mieleen mm. Vespalla ajellut Ernesto sekä Norinan liitely taivaalla avoautossaan. 1950-lukua henkivästä puvustuksesta vastasi Gianluca Falaschi.

Riccardo Chailly johti osaavaa orkesteria erittäin pätevästi, mutta ehkä joihinkin paikkoihin olisin kaivannut lisää iloisuutta ja kuplivuutta. Solisteista ihailin aina niin hurmaavaa suosikkiani Ambrogio Maestria (Don Pasquale). Rosa Feola oli erinomainen Norina ja René Barbera pärjäsi hienosti Ernestona. Mattia Olivieri pääsi herkuttelemaan Malatestana ja Notaarin roolissa oli Andrea Porta.