Ajankohtainen 1980-luvun ooppera

25.9.2020 Udo Zimmermannin ooppera Valkoinen ruusu (Weiße Rose) Musiikkitalossa Helsingissä

Näin Udo Zimmermannin yksinäytöksisen kamarioopperan Valkoinen ruusu vuonna 2013 Turun Kamarioopperafestivaalilla. Teos jätti kaikessa karuudessaan vahvan muistijäljen ja kun nyt tarjoutui tilaisuus kokea teos uudelleen samojen esiintyjien voimin, niin mikä ettei! Esitys oli Kaisa Rannan taiteellisen tohtorintutkinnon ensimmäinen konsertti.

Tositapahtumiin perustuvassa oopperassa on kaksi roolia, Sophie ja Hans Scholl. He olivat 1940-luvun alussa toimineen Weiße Rose -vastarintajärjestön keskeisiä henkilöitä. Järjestö vastusti natsihallintoa väkivallattomasti, mm. jakamalla lentolehtisiä. Schollin sisarusten kohtalo oli joutua vangituksi ja saada oikeudenkäynnissä kuolemantuomio. Heidät teloitettiin giljotiinilla vuonna 1943, jolloin Sophie oli 21 ja Hans 24 vuotta.

Oopperassa seurataan kuolemaa odottavien sisarusten viimeistä tuntia sellissään. Päiväkirjamerkintöihin perustuva libretto käy läpi koskettavia ja riipaisevia ajatuksia, muistoja ja toiveitakin. Esitys alkoi tallenteella, jossa kuultiin järjestön lentolehtisten tekstejä Erkki Pullisen suomentamana. Itse oopperakin esitettiin suomeksi Pullisen laadukkaana käännöksenä. Teksti on tässä teoksessa niin keskeisessä osassa, että se olisi kannattanut projisoida yleisön luettavaksi, sillä käsiohjelman silmäily ei pimeässä katsomossa tietenkään onnistunut.

Ville Saukkosen ohjaus oli harkittu, pienimuotoisuudessaan selkeä ja varmasti juuri siksi niin tehokas. Ohjaukseen oli muistikuvieni mukaan tehty pientä hienosäätöä sitten viime kerran. Turussa ooppera esitettiin vuonna 2013 entisessä tehdasrakennuksessa, kellaria tai tyrmää muistuttavassa pienehkössä tilassa. Nyt tällaisen ympäristön tuoma lisäarvo menetettiin, mutta tilalle saatiin jotain muuta palkitsevaa: Titus Torniaisen suunnittelema valaistus oli hieno ja loi lavan tapahtumiin jännitettä. Miten mahtavasti vaikkapa sellin rajattu ahdistavuus saatiin aikaan pelkillä valoilla! Rekvisiittana lavalla nähtiin vain pari tuolia, huopaa ja peltilautasta.

Tässä tuotannossa ei käytetty orkesteria, vaan kahta muusikkoa: Pasi Helin soitti pianoa ja Marko Valtonen harmonikkaa. Tällä kertaa piano sai olla ihan luvan kanssa melkeinpä lyömäsoitin – todella väkevää satsia on Zimmermann kirjoittanut! Sophien osan laulanut sopraano Kaisa Ranta suoriutui oikein hyvin, mutta balanssi ei aina ollut paras mahdollinen ja baritonikollega meinasi ajoittain dominoida liikaa. Hansin osa on sävelletty tenorille, mutta ensiluokkainen korkea baritoni kykenee kyllä osan laulamaan. Ville Rusanen ei tyytynyt vain "kykenemään", vaan tarjoili laulullisesti aivan loistavaa kuultavaa. Lisäpisteitä annan molempien solistien onnistuneesta näyttelemisestä.

Kuusistosta on moneksi

24.9.2020 Helsingin kaupunginorkesteri, joht. Pekka Kuusisto, viulu, sol. Elina Vähälä, viulu Musiikkitalossa Helsingissä

HKO:n Vespers-konsertti toistettiin syyskuun lopulla neljä kertaa. Pekka Kuusiston suunnittelema ohjelma oli erittäin mielenkiintoinen, raikas ja virkistävä – ja sisälsi ainakin minulle useamman uuden tuttavuuden. Aloituskappale oli Missy Mazzolin Vespers for violin (2014), jonka viulusolistina Kuusisto taituroi uskomattoman intensiivisesti – ja paljain jaloin! Teokseen oli ympätty Sonya Lindforsin koreografia, jonka tanssi Esete Sutinen. Tanssijan vuoropuhelu viulistin kanssa oli kiehtovaa seurattavaa. Kerrankin minäkin ymmärsin tämäntyyppisen tanssiosuuden päälle; se oli mielekäs ja antoisa lisä musiikille.

Toisena numerona kuultiin Anna Thorvaldsdottirin orkesterikappale Hrim vuodelta 2010. Nyt Kuusisto vaihtoi käteensä tahtipuikon ja teki käsittääkseni Vesper-konserteilla debyyttinsä HKO:n kapellimestarina. Itse kappale ei modernissa kuluneisuudessaan ja ennalta-arvattavuudessaan säväyttänyt suuremmin. Vai oliko se sittenkin kulttuurieliitin piirissä aina niin muodikasta ironiaa?

Seuraava teos sen sijaan oli yllättävä, ainakin valintana tähän konserttiin: Mozartin Divertimento D-duuri. Ja jälleen Kuusisto löysi itselleen tässä konsertissa uuden roolin istuessaan konserttimestarin viereen liidaamaan esitystä. Kevyen iloista yhteissoittoa, josta tuli oikein hyvällä mielelle! Liidaajana hän jatkoi myös Sándor Veressin Quattro danze Transilvane -teoksessa. Tätä 1940-luvulla sävellettyä kappaletta en tuntenut ennestään, mutta ihastuin heti varsinkin tanssien vauhdikkaisiin osuuksiin.

Viides ja viimeinen numero oli Magnus Lindbergin Viulukonsertto nro 1. Kuusisto nousi uudestaan kapellimestarin korokkeelle ja nyt hänen johtamisensa oli luontevampaa ja notkeampaa kuin hieman haparoivasti ja oppilasmaisesti sujuneessa Hrimissa. Ehkä konsertto on Kuusistolle paljon tutumpi kappale? Viulusolistina oli eräs suosikeistani, aina niin ihana Elina Vähälä. Hänen herkullista tulkintaansa kyllä kelpasi kuunnella!

Tallenne seuraavan illan konsertista löytyy täältä: https://areena.yle.fi/1-50627018.

Tarinoita Tampereella

18.9.2020 Tampere Filharmonia, joht. Santtu-Matias Rouvali, sol. Tuuli Takala, sopraano Tampere-talossa

Tampere Filharmonian Tarinoita-konsertin johti orkesterin ylikapellimestari Santtu-Matias Rouvali. Ohjelma käynnistyi Mozartin Der Schauspieldirektor -oopperan (suom. Teatterinjohtaja) melkoisen yhdentekevällä alkusoitolla. Aivan eri tasolle päästiin seuraavien viiden numeron myötä, kun orkesterin kanssa lavalle saatiin sopraanosolisti Tuuli Takala.

Takala oli valinnut äänelleen, persoonalleen ja olemukselleen loistavasti sopivia kappaleita. Ne olivat Celian aaria Strider sento la procella Mozartin Lucio Sillasta, Paminan Ach, ich fühl's Mozartin Taikahuilusta, Magdan Chi il bel sogno di Doretta Puccinin oopperasta La rondine, Ainon Tuli kevät, tuli toivo Melartinin Ainosta sekä Rusalkan Laulu kuulle Dvořákin oopperasta Rusalka.

Tuuli Takala suorastaan hehkui ja loisti aarioiden tulkkina. Ihailin hänen varmuuttaan vaativissakin numeroissa sekä vaikuttavaa ilmaisuvoimaa, josta olin saanut muistutuksen jo viikko sitten Tapiola Sinfoniettan konsertissa. Onneksi Tampereella kuultiin täysin eri aariat, eli tässäkään Takala ei mennyt siitä mistä aita olisi ollut matalin.

Konsertin päätti Schumannin viisiosainen Sinfonia nro 3. Tästä "Reiniläisestä" ei romantiikka paljoa parane, vaikka tällä kertaa olisin mieluummin kuullut jonkin muun teoksen. Aurinkoinen ja elämänmyönteinen musiikki välittyi katsomoon vahvana, Rouvalille tyypillisen energisenä esityksenä.

Charpentieria ja Bachia Paavalinkirkossa

12.9.2020 Helsingin Barokkiorkesteri, joht. Aapo Häkkinen, sol. Kajsa Dahlbäck ja Tuuli Lindeberg, sopraano, Monica Groop, altto, Hugo Hymas, tenori & Aarne Pelkonen, basso Paavalinkirkossa Helsingissä

HeBO:n Vanhan musiikin sarjan piti käynnistyä tänä syksynä Musiikkitalossa mm. Marc-Antoine Charpentierin Te Deumilla. Elokuussa konsertti päätettiin siirtää Paavalinkirkkoon ja ohjelmakin vaihtui. Charpentieria tarjoiltiin edelleen, mutta kappale oli Canticum in honorem Beatae Virginis Mariae vuodelta 1680. Se on dialogimuotoinen motetti, joka oli toteutettu kivasti niin, että sopraanosolistit (Kajsa Dahlbäck ja Tuuli Lindeberg) lauloivat taivaan enkeleinä urkujen vieressä ja ihmiskuntaa edustavat muut laulajat (Monica Groop, Hugo Hymas ja Aarne Pelkonen) olivat kuorin lattiatasolla. Säestyksestä vastasivat Heidi Peltoniemi (sello) ja Aapo Häkkinen (urut). Häkkinen aloitti kuitenkin eräänlaisena johdantona Louis Couperinin urkukappaleella Regina Coeli. Hän soitti kirkon kuoriurkuja, joiden esikuvana ovat olleet 1700-luvun pohjoisitalialaisen tyylin urut. Musiikki kimalteli ja pyöri Paavalinkirkon akustiikassa aivan ihastuttavasti!

Toisena päänumerona kuultiin rakastettu kantaatti Herz und Mund und Tat und Leben BWV 147, joka on Johann Sebastian Bachin tuotantoa vuodelta 1723 (tuolloin hän oli juuri aloittanut Leipzigissa Tuomaskanttorina). Se koostuu kymmenestä osasta, joista puolet on kierrätystavaraa eli peräisin Bachin Weimarissa säveltämästä aiemmasta kantaatista. Teoksessa jokainen fakki saa omat soolonumeronsa ja niistä pääsi nauttimaan ainakin etummaisissa penkkiriveissä täysipainoisesti, kun laulajat oli sijoitettu riviin orkesterin ja yleisön väliin. Solistit olivat kautta linjan ensiluokkaisen taitavia ja tulkinnat korkeatasoisia – ja Hugo Hymasin kirkas lyyrinen tenoriääni pääsi vihdoinkin kunnolla esille. Aapo Häkkinen soitti cembaloa ja johti orkesteriaan energisen pontevasti. Kaunis loppukoraali Jesus bleibet meine Freude oli täydellinen rauhoittava päätös illalle.

* * *

Myöhempi lisäys: Ylen tallenne konsertista on kuunneltavissa Areenassa https://areena.yle.fi/audio/1-50583195.

Residenssitaiteilijan vahva näyttö

11.9.2020 Tapiola Sinfonietta, joht. Jonas Rannila, sol. Tuuli Takala, sopraano Tapiolasalissa Espoossa

11.9.2020 Tuuli Takala, sopraano & Tuula Hällström, piano Tapiolasalissa Espoossa

Tapiola Sinfonietta ehti avaamaan syyskautensa hieman naapurikaupungin orkestereja myöhemmin. Kunniakapellimestari Jean-Jacques Kantorowin piti alun perin johtaa tämä konsertti, mutta hänen paikkaajakseen oli kiinnitetty Jonas Rannila. Solistina kuultiin kauden residenssitaiteilijana aloittanutta, espoolaislähtöistä sopraano Tuuli Takalaa.

Ohjelmassa pärjättiin pelkällä Mozartilla: Alkuun Sinfonia nro 33 B-duuri, väliin kolme aariaa ja päätteeksi vielä Sinfonia nro 36 C-duuri eli ns. Linziläinen. Rannila johti sinfoniat innokkaasti ja energisesti, hienosti monia detaljeja painottaen. Orkesterin sointi on pysynyt jalona ja tyylitietoisena ja soittajat antautuivat mielellään kapellimestarinsa vietäviksi. Rannila oli parhaimmillaan sinfonioiden juhlavien ja mahtipontisten jaksojen tulkkina, mutta kyllä myös Haydnin mieleen tuovat kepeämmät ja leikkisät sävyt onnistuivat. Johtaminen oli erittäin tarkkaa ja tempovalintoja arvostin kovasti.

Ensimmäisenä Takalan laulamana numerona kuultiin Welcher Wechsel herrscht... Traurigkeit ward mir zum Lose. Kyseessä on Konstanzen resitatiivi ja aaria oopperasta Ryöstö seraljista. Toisena oli vuorossa konserttiaaria Chi sà, chi sà, qual sia ja viimeisenä Crudele? Ah! no mio bene, joka on Donna Annan aaria Don Giovannista.

Hienoja olivat kaikki esitykset ja Takalan teknistä varmuutta oli jälleen suuri ilo kuunnella. Myös hänen äänityyppinsä ja äänenvärinsä vähittäistä muuttumista on mielenkiintoista seurata, kun kuitenkin suhteellisen harvoin pääsen kuulemaan sopraanoamme, joka laulaa enimmäkseen Dresdenissä ja muualla Euroopassa.

* * *

Pienen tauon jälkeen Tapiolasalissa tarjoiltiin konsertin jatkot, jossa Takala esiintyi pianisti Tuula Hällströmin kanssa. Ohjelmaksi oli valittu kuusi suomalaista laulua, joista viisi löytyy myös duon vuonna 2018 ilmestyneeltä Tuulia-levyltä. Kappaleet olivat Armas Järnefeltin Leivo ja Du, Leevi Madetojan Taas kaukaa laulavat lauluaan ja Yrtit tummat sekä Jean Sibeliuksen Norden ja Var det en dröm? Näpsäköitä esityksiä, mutta Sibeliuksen laulujen tulkinnat eivät mielestäni yltäneet aivan muiden tasolle. Hällströmin ensiluokkaisesta pianismista kuitenkin plussaa! Ylimääräisinä kuultiin kansanlauluosastoa: Läksin minä kesäyönä käymään ja Minun kultani kaunis on.

Kaksi päivässä pitää työt loitolla

10.9.2020 Helsingin kaupunginorkesteri, joht. Susanna Mälkki Musiikkitalossa Helsingissä

10.9.2020 Radion sinfoniaorkesteri, joht. Hannu Lintu, sol. Karita Mattila, sopraano Musiikkitalossa Helsingissä

HKO käynnisti kautensa syyskuun alun kamarimusiikkikonserteilla, mutta vasta Yhdessä-konserttien myötä palattiin Musiikkitalon suureen saliin. Susanna Mälkki johtaa saman ohjelman neljä kertaa, joten kaikkiaan lippuja on myynnissä lähes yhtä paljon kuin yhteen normaalitilanteen konserttiin. Hyvä idea ja kokeilu on se, että osa konserteista soitetaan päiväaikaan – tätä ovat kuulemma toivoneet varsinkin seniori-ikäiset musiikin ystävät.

Ohjelma oli mielenkiintoinen kuuden lyhyehkön kappaleen kooste. Sibeliuksen Impromptu jousiorkesterille kuultiin säveltäjän omana levollisena sovituksena. Sen eräänlaisena vastineena toimi Richard Straussin Serenadi Es-duuri, joka on kirjoitettu 13 puhaltimelle. Sibeliuksen Skogsrået eli Metsänhaltija oli vaikuttava ja puhutteleva esitys; melodraaman ilmeikkäänä lausujana toimi näyttelijä Rabbe Smedlund.

Tōru Takemitsulta oli ohjelmaan valittu kiinnostavan raju Voice, jonka esittivät huilisti Jenny Villanen ja tanssija Natasha Lommi. Prokofjevin lyhyt Sinfonia nro 1 D-duuri toi konserttiin uusklassismia, joka pirskahteli toisinaan kivasti Haydnin tyyliin. Päätösnumero oli Sibeliuksen Cassazione, jonka kuulin vasta viikko sitten Lohjan kaupunginorkesterin esittämänä. Kylläpäs tämä pikkuharvinaisuus nyt pääsee esille! Kappale kuulosti HKO:n jalommalla soinnilla ja paremmassa akustiikassa oikein hienolta.

Tallenne seuraavan päivän eli 11.9. konsertista löytyy täältä: https://helsinginkaupunginorkesteri.fi/fi/hko-screen.

* * *

Illalla Musiikkitalon konserttisalissa soitti RSO Hannu Linnun johdolla. Alkuun kuultiin Stravinskyn vinkeä pikkukappale Sinfonioita puhaltimille ja päätteeksi Hindemithin Konzertmusik oikein tasapainoisena ja nautittavana esityksenä.

Mutta konsertin pihvi taisi minulle ja monelle muullekin olla se keskimmäinen numero: Wagnerin Wesendonck-laulut solistinaan sopraano Karita Mattila. Olen kuullut laulusarjan hänen esittämänään muutaman kerran, viimeksi kai vuonna 2017. RSO oli valinnut yleisimmin käytetyn eli Felix Mottlin orkestraation; vain viimeisin viidestä laulusta eli Träume on saanut orkestraationsa Wagnerin itsensä kynästä.

Tämänkertainen tulkinta oli täyttä timanttia! Jos RSO:n, Linnun ja Mattilan vuorovaikutusta ja soivaa lopputulosta pitäisi luonnehtia yhdellä sanalla, niin se voisi olla intensiivinen. Mattilan kyky ilmentää tekstiä ja sen merkityksiä on tunnetusti ilmiömäinen, mutta nyt sävykkyys ja syvällisyys tuntuivat poikkeuksellisen vahvoilta. Kuunnelkaapa vaikka edellisen illan tallenteelta: https://areena.yle.fi/1-50619094!

Lohtua urkumusiikin ystäville

9.9.2020 Urkuviikon Suuri Gaala -konsertti Ristinkirkossa Lahdessa

Lahden Kansainvälistä Urkuviikkoa ei peruttu tänä kesänä kokonaan, mutta neljä konserttia soitettiin ilman yleisöä ja niistä pääsi nauttimaan ainoastaan nettitaltiointeina. Videot ovat muuten edelleen katsottavissa (marraskuun loppuun saakka) YouTuben kanavalla Lahti Organ Festival (https://www.youtube.com/channel/UCWZ1WsIApX4CYvg-IUgBg8A/videos).

Urkuviikon johtaja Pauli Pietiläinen järjesti mukavan yllätyksen, kun syyskuulle saatiin edes tämä yksi livekonsertti. Se tarjosi urku- ja oopperamusiikkia yhdistettynä tanssitaiteeseen ja upeaan valaistukseen (suunnittelu Mikko Skyttä). Pietiläinen toimi itse illan juontajana miellyttävään tyyliinsä. Kaikki esitykset olivat erinomaisia, mutta itse pidin eniten sopraano Aurora Ikävalkon osuuksista.

Ohjelman aloitti Anna-Maija Virtanen soittamalla Ristinkirkon uruilla Oskar Merikannon Passacaglian. Sopraano Pia Raanoja lauloi Verdin Otellosta Desdemonan Ave Maria -rukouksen Pauli Pietiläisen urkusäestyksellä. Aurora Ikävalko oli valinnut Paminan Ach, ich fühl's -aarian Mozartin Taikahuilusta. Uruissa oli jälleen Anna-Maija Virtanen ja Tiina Sara-aho kuvitti kappaletta tanssien. Mozartia oli seuraava numerokin, kun Figaron häistä kuultiin duetto Sull'aria. Sen esittivät Raanoja, Ikävalko ja pianisti Maarit Liimatainen.

Harvinaisempaa antia edusti Adolf Friedrich Hessen Fantasia c-molli, jonka Virtanen ja Marjukka Liimatainen soittivat uruilla nelikätisesti (ja -jalkaisesti). Mozartiin palattiin vielä yhden dueton verran: Ikävalko ja baritoni Juha Kotilainen herkistelivät Taikahuilun numerolla Bei Männern welche Liebe fühlen. Pianosäestyksestä vastasi Maarit Liimatainen.

Adrian Vernon Fishin Resurrection Dancea en ollut kuullut koskaan aikaisemmin, mutta se osoittautui vauhdikkaaksi ja kekseliääksi kappaleeksi. Marjukka Liimatainen oli uruissa ja Sara-ahon vaikuttava tanssi sopi tähän numeroon loistavasti. Ohjelman kevyempää puolta edustivat kaksi duettoa, jotka esitettiin Maarit Liimataisen pianosäestyksellä. Kappaleet olivat Gershwinin oopperasta Porgy ja Bess sekä Bockin musikaalista Viulunsoittaja katolla. Laulamassa olivat Raanoja ja Kotilainen.

Ohjelmistosuunnittelun ihmeenä kuultiin kaiken tämän jälkeen J. S. Bachin Toccata d-molli "Doorinen"! Mutta niinhän sitä sanotaan, että "Ennen Bachia ei ollut mitään, eikä Bachin jälkeenkään ole ollut paljon mitään". Ylimääräisessä hypättiin taas aivan toisiin tunnelmiin, nimittäin 1800-luvun lopun Napoliin. Denzan tunnettu laulu Funiculì, Funiculà kuultiin kaikkien laulusolistien voimin; urkuja soitti Marjukka Liimatainen.

Koronan kutistama Così-tuotanto

8.9.2020 Wolfgang Amadeus Mozartin ooppera Così fan tutte ossia La scuola degli amanti Musiikkitalossa Helsingissä

Vuonna 2019 aloittaneen Sibelius-Akatemian oopperakoulutuksen vuosikurssin piti esittää ensimmäinen kokonainen teoksensa keväällä 2020. Tunnetusta syystä Così fan tutte -produktio siirtyi syksylle ja koki muodonmuutoksen: esitysten määrä väheni kahteen (yksi kummallakin miehityksellä) ja orkesteri vaihtui pianosäestykseksi.

Näkemäni ensi-illan solistit olivat Stella Tähtinen (Fiordiligi), Ruut Mattila (Dorabella), Henri Tikkanen (Guglielmo), Jasper Leppänen (Ferrando), Iris Candelaria (Despina) ja Artis Muižnieks (Don Alfonso). Heistä Tikkanen edusti oopperakoulutuksen edellistä ensembleä ja Muižnieks oli "lainassa" Jāzeps Vītols Latvian Academy of Musicista.

Leppäsen laululliseen suoritukseen jäi eniten parannettavaa, mutta keskimäärin kaikki nuoret solistit tekivät mallikasta työtä. Onnistuminen ulottui laulamisen lisäksi myös näyttelemiseen. Pisteet Vilppu Kiljuselle onnistuneesta henkilöohjauksesta, vaikka muuten lavalla nähtiin kohtalaisen tasapaksu ja mitäänsanomaton esitys. Jos kysyt minulta puolen vuoden päästä tästä ohjauksesta, niin luultavasti en muista yhtään mitään... Markus Tsokkinen oli suunnitellut värikkään lavastuksen, Anna Sinkkonen puvustuksen ja Sirje Ruohtula valaistuksen. Visuaalinen kokonaisuus oli ihan mukiinmenevä.

Pianon ääressä urakoi Maarja Plink ja resitatiivit säesti fortepianolla Eleonore Luciani. Esityksen johti Markus Lehtinen. Oopperan molempiin näytöksiin oli myynnissä hyvin vähän lippuja, mutta onneksi osattomaksi jääneet voivat lohduttautua myöhemmin netissä julkaistavalla tallenteella.

Ankkabarock 5 vuotta

6.9.2020 Ensemble Nylandia, joht. Matias Häkkinen, Vantaan kanttorien kuoro ja solistit Korson kirkossa Vantaalla

Korson kirkossa järjestettävä Ankkabarock-festivaali on ehtinyt jo viiden vuoden ikään. Sunnuntai-illan juhlakonsertissa esiintyi Ensemble Nylandia johtajanaan cembalisti Matias Häkkinen. Vantaan seurakuntien kanttoreista oli koottu kuoro ja myös solisteina esiintyi vantaalaisia ja helsinkiläisiä voimia: sopraanot Tiia Maria Saari ja Katariina Kopsa, altto Paula Patosalmi, tenori Jussi Salonen sekä basso Tuomas Heikkilä.

Konsertissa kuultiin eniten pohjoissaksalaista 1600-luvun musiikkia. Dietrich Buxtehudelta oli valittu mukaan hienot kappaleet Alles, was ihr tut mit Worten oder Werken, In te Domine speravi ja Lauda Sion Salvatorem. Lisäksi kuultiin Georg Muffatin, Nicolaus Bruhnsin ja  Franz Tunderin teokset, joihin ainakaan Suomessa ei usein törmää. Germaanisen ylivallan rikkoi ainoastaan Archangelo Corelli, jolta tarjoiltiin Concerto grosso I D-duuri.

Juhlakonsertin ohjelma oli koostettu tyylikkäästi ja tasapainoisesti. Osaavien esiintyjien ansiosta kokonaisuus oli erittäin nautinnollinen. Minulle illan kohokohta oli tenori Jussi Salosen taiturointi Bruhnsin Jauchzet dem Herrn alle Welt -kappaleen solistina.

Ilmeikästä Schubertia

6.9.2020 Erik Rousi, bassobaritoni & Justas Stasevskij, piano Aino-salissa Tuusulassa

Keskisen Uudenmaan Musiikkiopiston isännöimässä Ainon vieraana -konserttisarjassa esiintyivät tällä kertaa bassobaritoni Erik Rousi ja pianisti Justas Stasevskij. Runsaat 20 henkilöä oli saapunut opiston Aino-saliin kuuntelemaan Franz Schubertin laulusarjan Die schöne Müllerin (suom. Kaunis myllärintytär).

Olen kuullut Rousia lied-laulajana (muistaakseni) vain kerran aikaisemmin ja silloin hän teki Schumannin ja Brahmsin parissa varsin hyvän vaikutuksen. Tästä huolimatta odotukseni Tuusulan konsertin suhteen eivät olleet mahdottoman suuret. Sitä iloisempaa oli päästä todistamaan, miten korkeatasoista lied-taidetta vasta kolmekymppiset Rousi (s. 1987) ja Stasevskij (s. 1989) pystyivät tarjoamaan! Rousin notkea ääni ja varma tekniikka taipuivat Schubertin vaatimuksiin oivallisesti. Hän oli sisäistänyt Wilhelm Müllerin runot ja ilmensi niiden sisältöä sekä äänellisesti että fyysisesti eläytyen. Ja oi miten selkeä diktio – matalalle miesäänelle melkein poikkeuksellisen hyvä! Rousin tapaan Wienissä opiskellut Stasevskij oli suvereeni pianisti, joka veti vertoja monille kuulemilleni vanhemmille konkareille. Oikein ilmeikästä ja tasapainoista soittoa!

Lintu vai kala?

5.9.2020 Laila Kansallisoopperassa Helsingissä

Esa-Pekka Salosen, Paula Vesalan, Tuomas Norvion ja Ekho Collectiven yhteistyön tuloksena syntyneen Lailan kantaesitys siirtyi toukokuulta elokuun lopulle. Kaikkiaan uutuusteos esitetään Kansallisoopperan Alminsalissa tällä erää yli 300 kertaa ja ilmeisesti jokainen näytös on loppuunmyyty! On tosin mainittava, että yhteen esitykseen myydään vain kuusi lippua... Esitystilaan siirtymiseen valmistaudutaan pukemalla kasvomaski ja kenkäsuojat – jälkimmäiset eivät liity koronaviruksen torjumiseen, vaan älylattian suojaamiseen.

Laila on merkillinen teos, joka ei suosiolla solahda oikein mihinkään perinteiseen teoslajien lokeroon. Se yhdistää musiikkia, ääntä, kuvaa ja visuaalisia efektejä. Teos liikkuu teknologian ja taiteen rajapinnalla; yleisö on osa teosta, jota keinoäly ohjaa mm. katsojien liikkeiden perusteella. Näin ollen jokainen esityskerta on hieman erilainen, sekä musiikin että visuaalisuuden osalta. Mainostettu kokemus interaktiivisuudesta jää kuitenkin ohueksi, immersiivisyys avautuu paremmin. Seiniin piilotetuista kaiuttimista kuuluva musiikki, laulu ja puhutut sanat tai lauseet ovat tallenteita. Lisäksi jokaisen katsojan kaulassa roikkuu pieni kaiutin, jonka matalat taajuudet saavat värisemään mukavasti rintalastan päällä.

Mietin tovin, että kirjoitanko blogiin mitään tästä kokemuksesta, sillä olen siitä edelleen hieman ymmälläni. Mitä Lailasta pitäisi ajatella? Nerokasta tulevaisuuteen kurkottamista, joka antaa aavistuksen siitä, mihin suuntaan esittävien taiteiden kokeminen voisi olla matkalla? Vai 20 minuuttia tekotaiteellista roskaa, jossa ei ole päätä eikä häntää ja joka jättää katsojan sisältä kylmäksi ja tyhjäksi? Vai jotain näiden väliltä? Ehkäpä Lailan merkitys on juuri tämän pohtimisessa.

RSO:lta vahva alku poikkeussyksyyn

4.9.2020 Radion sinfoniaorkesteri, joht. Hannu Lintu, sol. Tuomas Katajala, tenori Musiikkitalossa Helsingissä

RSO:n syyskauden avajaiskonsertti toi mukanaan monta muutosta "vanhaan normaaliin" verrattuna. Musiikkitalon konserttisaliin oli myyty vain muutama sata lippua, joten yleisöä oli hyvin harvakseltaan. Orkesterin koko on rajoitettu 50 henkilöön, joten suurimuotoisten teosten esittäminen ei onnistu. Ohjelmistomuutosten lisäksi myös kapellimestarivaihdoksia on jouduttu tekemään vielä elokuun lopulla, sillä kiinnitetyt ulkomaiset vierailijat eivät pääse saapumaan syyskuun konsertteihin koronarajoitusten vuoksi. Onneksi tilalle on saatu Esa-Pekka Salonen ja Sakari Oramo! Yhtenä merkittävänä muutoksena on vielä mainittava se, että konsertit lähetetään suorana Yle Teemalla monen vuoden tauon jälkeen. Tästä johtuen alkamisajat on pääsääntöisesti siirretty klo 20:een, konserttien kesto on hieman totuttua lyhyempi eikä niissä ole väliaikaa.

Illan avauskappaleeksi oli ilmoitettu Esa-Pekka Salosen Fog vuodelta 2019. Sitä ennen kuultiin kuitenkin yllätysnumerona Preludi J. S. Bachin kolmannesta Sooloviulupartitasta E-duuri. Tämä oli Salosen toivomus, sillä Bachin kappale on toiminut inspiraationa hänen teokselleen. Fog liittyy säveltäjän ja arkkitehti Frank Gehryn kokemukseen Los Angelesin Walt Disney Concert Hallin valmistumisen aikaan. Salonen kirjoitti kappaleen Gehryn 90-vuotisjuhliin ja sen nimi viittaa arkkitehdin nimikirjaimiin.

Bachin Preludin soitti viulisti Hannu Vasara permannon ylätasanteella. Valinta oli oivallinen, sillä musiikki levisi saliin ja ympäröi kuulijat aivan eri tavalla kuin lavalla soitettuna. Lintu jatkoi Fogilla ilman taukoa. Salosen kappale sopi loistavasti konsertin teemaan, joka oli suhde historiaan. Miten hienosti Bachin musiikki sulautuikaan Salosen omaan ilmaisuun!

Konsertin ja lähetyksen juontajana toiminut Lotta Emanuelsson hoiti tehtävänsä rutinoidusti. Ennen Benjamin Brittenin laulusarjaa kuultiin lyhyt Tuomas Katajalan haastattelu; televisiosta tai netistä lähetystä seuranneet näkivät sen tietenkin kuvan kanssa. Käsiohjelman kannessa oli huvittava lipsahdus, kun Katajalan nimen alle oli präntätty "sopraano". Mutta kyllä mies edelleen kuulosti tenorilta, kun Brittenin Nocturne alkoi. Sarja koostuu kahdeksasta laulusta, joiden aiheena ovat unen eri muodot. Runot ovat eri vuosisadoilta ja tunnettujen brittikynäilijöiden kirjoittamia (mm. Shakespeare, Shelley, Keats, Tennyson ja Wordsworth). En ollut kuullut tätä Brittenin teosta aikaisemmin, mutta tykästyin välittömästi sen sävelmaalailuun ja peräti seitsemän obbligatosoittimen nerokkaaseen käyttöön. Ja Katajala oli tavallisen taitava...

Tähän väliin kuultiin Jukka Nykäsen ja Janne Palkiston esittely Igor Stravinskyn Pulcinella-sarjasta. Kyseessähän on yksi säveltäjän uusklassisen kauden hienoimpia teoksia, jonka Stravinsky kokosi balettimusiikistaan. Tässä kappaleessa orkesteri pääsi loistamaan ja esittelemään sointiaan Hannu Linnun jämptissä ja turhankin vakavassa otteessa. Illan päätteeksi Salonen ja Lintu keskustelivat vielä lavalla koronaviruspandemian vaikutuksista ja tulevaisuudennäkymistä.

Tallenne konsertista löytyy Yle Areenasta: https://areena.yle.fi/1-50618175.

Lohjan orkesterin uudet kipparit

3.9.2020 Lohjan kaupunginorkesteri, joht. Jukka Untamala, sol. Monica Groop, mezzosopraano Laurentius-salissa Lohjalla

Lohjan kaupunginorkesteri on saanut uuden taiteellisen johtajan, joka on kapellimestari Jukka Untamala (s. 1981). Aiemmin lähinnä viulistina ja kamarimuusikkona tunnettu Untamala sai johtamisoppinsa Panula-Akatemiassa ja on jo usean vuoden ajan vieraillut eri puolilla Suomea kapellimestarina. Lohjalle oli valittu myös uusi konserttimestari, eläköityneen Sakari Sallisen tilalle. Manttelinperijä on alalla hyvin tunnettu nimi, nimittäin Tero Latvala.

Untamalan kauden avajaiskonsertti tarjosi perinteikkäässä hengessä Sibeliusta ja Beethovenia. Cassazione on lähes 40-vuotiaan Sibeliuksen orkesterikappale, jonka hän kirjoitti täytteeksi helmikuun 1904 sävellyskonserttiinsa. Teos jäi muun ohjelman varjoon ja sitä luonnehdittiin arvosteluissa mm. vähäpätöiseksi. Sibelius muokkasi teosta seuraavana vuonna, mutta ei ollut siihen vieläkään tyytyväinen. Lopullinen uudistaminen jäi kuitenkin tekemättä. Cassazione soi hyvin harvoin konserteissa ja se olikin Untamalalta kiva valinta ohjelman alkuun.

Toisena numerona kuultiin Aulis Sallisen orkesterisovitus kahdeksasta Sibeliuksen laulusta. Sarjan tilasi Yleisradio säveltäjän 150-vuotisjuhlan (2015) kunniaksi ja RSO kantaesitti niistä seitsemän Anne Sofie von Otterin kanssa itsenäisyyspäivän juhlakonsertissa. Olin tuolloin paikalla ja kehuin Sallisen orkestrointia (https://oopperaa.blogspot.com/2015/12/itsenaisyyspaivan-juhlakonsertti-6.html).

Tässä konsertissa laulut kuultiin seuraavassa muutetussa järjestyksessä: De bägge rosorna, Sippan, Dold förening, Under strandens granar, Kyssens hopp, Hennes budskap, Men min fågel märks dock icke ja Jägargossen. Mezzosopraano Monica Groop sopi Sibeliuksen tulkiksi oivallisesti ja esitti useamman laulun oikein sydämeenkäyvällä lämmöllä. Orkesterin osuus pääsi tällä kokoonpanolla ja Laurentius-salin akustiikassa oikeastaan paremmin esille kuin Musiikkitalossa.

Konsertin päätti toinen mukava yllätys, nimittäin Beethovenin Sinfonia nro 8 F-duuri. Sitä olen kaikista säveltäjänsä sinfonioista kuullut vähiten. Kappale onkin Beethovenille vähän omituinen tuotos: lyhyehkö ja valoisa, jossa (hyvänen aika!) kaikki osat kulkevat duurissa. Rapsakkaasti ja jäsentyneesti lohjalaiset tämän tarjoilivat Untamalan pätevällä johdolla.

Wein, Wein, nur du allein...?

1.9.2020 Elokuvissa: Jonas Kaufmann: My Vienna

Jonas Kaufmannilta ilmestyi vuonna 2019 levy nimeltä Wien yhdessä Wienin Filharmonikkojen, kapellimestari Ádám Fischerin ja sopraano Rachel Willis-Sørensenin kanssa (viimeksi mainitun nimi on muuten kirjoitettu nolosti levyn kanteen väärin!). Wien on rakkaudentunnustus Kaufmannille tärkeälle kaupungille ja sen rikkaalle musiikkiperinnölle, erityisesti operetille ja valssille.

Lokakuussa 2019 Kaufmann ja Willis-Sørensen esiintyivät Wiener Konzerthausissa pitkälti Wien-levyn ohjelmistolla. Orkesteriksi oli saatu Prague Philharmonia, jota johti Kaufmannin luottomies Jochen Rieder. Konsertti taltioitiin ja se on saatavissa DVD-levynä. Elokuvateatterilevitykseen taltioinnin piti tulla jo keväällä, mutta Suomessa Finnkino lykkäsi näytökset syyskuun alkuun.

Mein Wien -konserttitallenteessa vuorottelivat musiikkinumerot sekä Kaufmannin mukavat jutustelut ja kuljeskelut eri puolilla kaupunkia. Hieman ääneen pääsivät Willis-Sørensen ja Riederkin – tosin vain kehumaan tenoriamme! Musiikillisesti My Vienna -paketti oli täyttä timanttia. Kaufmannin ilmeikkyys, eläytyminen ja ilmaisuvoima olivat uskomattomia, ja kyllä hän jälleen hämmästytti laulutekniikallaankin. Willis-Sørensen oli minulle uusi tuttavuus, joka osoittautui aivan loistavaksi.

Konsertin alkupuolisko oli omistettu Johann Strauß nuoremmalle. Tallenne ei sisältänyt aivan kaikkia konsertissa esitettyjä kappaleita, vaan pois oli jätetty yksi Straußin valssi ja yksi polkka. Kokonaisuuteen kuuluivat Draußen in Sievering blüht schon der Flieder (postuumista operetista Die Tänzerin Fanny Elssler, jonka ovat koonneet Oskar Stalla ja Bernard Grun), Dieser Anstand so manierlich (operetista Lepakko, duetto), alkusoitto operetista Yö Venetsiassa (orkesteri), Sei mir gegrüßt, holdes Venezia (operetista Yö Venetsiassa), Ach, wie so herrlich zu schaun (samoin), Wiener Blut (operetista Wieniläisverta) sekä Tik-Tak (Polka schnell, orkesteri).

Toisen puoliskon aloitti Emmerich Kálmánin Zwei Märchenaugen operetista Sirkusprinsessa, mutta sitten valokeilaan pääsi Robert Stolz kappaleillaan Im Prater blüh'n wieder die Bäume, Gruß aus Wien (marssi, orkesteri) ja Wien wird schön erst bei Nacht. Yksi Stolzin orkesterivalssi oli karsittu tallenteelta pois, ja saman kohtalon koki myöhemmin esitetty Karl Komzákin valssi.

Ohjelma jatkui Hermann Leopoldin Wienerliedillä In einem kleinen Café in Hernals sekä Hans Mayn laululla Heut' ist der schönste Tag in meinem Leben. Rudolf Sieczynskiltä kuultiin Wien, du Stadt meiner Träume, jonka tunnettu kertosäe houkutti minut pieneen vääntelyyn blogin otsikossa. Voi olla hieman lapsellista, mutta sallinette tämän kerran...

Loppusuoran kappaleista ensimmäinen oli Es lebt' eine Vilja, ein Waldmägdelein eli ns. Vilja-laulu, joka oli Willis-Sørensenin soolonumero. Samasta operetista (Franz Lehárin Iloinen leski) kuultiin myös duetto Lippen schweigen. Carl Zellerin Lintukauppiaasta oli peräisin toinen tunnettu operettiduetto, Schenkt man sich Rosen in Tirol. Peter Kreuderin laulua Sag beim Abschied leise Servus seurasi vielä vihoviimeisenä Georg Kreislerin Der Tod, das muss ein Wiener sein. Sen Kaufmann lauloi mikrofonin ja Jochen Riederin pianosäestyksen kera.