Laulumusiikkia nautiskellen

28.7.2019 Monica Groop, mezzosopraano & Kirill Kozlovski, piano Joroisten kirkossa

En harmikseni päässyt Karita Mattilan ja Ville Matvejeffin konserttiin Joroisten Musiikkipäivillä, sillä olin viikko sitten Rossini-festivaaleilla Bad Wildbadissa. Me osattomaksi jääneet voimme lohduttautua heinäkuun viimeisestä päivästä alkaen tämän avulla: https://areena.yle.fi/1-50192705.

Musiikkipäivien päätöskonserttiin Joroisten kirkkoon sentään ehdin, sopivasti paluumatkalla Kajaanista. Esiintymässä olivat suuresti ihailemani mezzosopraano Monica Groop ja pianisti Kirill Kozlovski. Konsertin nimeksi oli annettu korkealentoisesti Elämä ja rakkaus. Ohjelmassa huomioitiin Clara Schumann, jonka syntymästä tulee syyskuussa 200 vuotta.

Alkuun kuultiinkin neljä Clara Schumannin säveltämää laulua: Am Strande, Ihr Bildnis, Der Mond kommt still gegangen ja Lorelei. Miehensä Robertin tuotannosta oli valittu Myrthen-laulusarjasta kappale Aus den hebräischen Gesängen, Maria Stuart Lieder -sarja sekä laulu Requiem.

Kozlovski soitti välinumeroksi Clara Schumannin Romanssin nro 1 opuksesta 21. Seuraavaksi kuultiin yllättäen Yrjö Kilpistä; laulut olivat Illalla ja Kesäyö. Ohjelman päätti kepeämpi ja iloisempi Maurice Ravelin Cinq mélodies populaires grecques eli Viisi kreikkalaista kansanlaulua.

Groopin ja Kozlovskin esitykset olivat ensiluokkaisia ja täysipainoisia, niin tuntevia ja sävykkäitä. Ylimääräisiä saatiin kaksi ja ne oli valittu hienosti ohjelmaan liittyvästi: Ravelin Chanson écossaise (Robert Burnsin teksti kuten Am Strandessa) ja Robert Schumannin Widmung laulusarjasta Myrthen. Kappale oli hänen huomenlahjansa tuoreelle vaimolle Claralle.

Ooppera suomalaisesta suurmiehestä

27.7.2019 Egon Krachtin ooppera Cajanus Jättiläisooppera Eino Leino -talon pihapiirissä Kajaanissa

Daniel Cajanus (1703–1749) oli aikansa kuuluisuus: ilmeisesti yli 2,5 metriä pitkä mies, joka kierteli ympäri Eurooppaa esitellen itseään niin kuninkaallisille kuin rahvaalle. Hän toimi myös ainakin sotilaana ja henkivartijana. Terveytensä heikentymisen jälkeen Cajanus asui elämänsä loppuvuodet Alankomaissa Haarlemin kaupungissa.

Zangstudio Haarlem toteutti vuonna 2017 kantaesityksenä säveltäjä Egon Krachtin ja libretisti Hetty Heytingin teoksen Cajanus – een gigantische opera. Se toi Haarlemiin haudatun Cajanuksen vaiheita tunnetuksi kaupungin nykyisille asukkaille. Mutta miksi tuotanto päätettiin tuoda Kajaaniin kesällä 2019? Cajanuksen isä oli Paltamon kappalainen ja Daniel syntyi Kajaanin Koutaniemen kylässä olevassa Pyykkölän talossa. Nyt esityspaikkana toimi viereisessä Paltaniemen kylässä sijaitsevan Eino Leino -perinnetalon pihaan rakennettu näyttämö, jota myös Paltaniemen teatteri käyttää.

Ooppera alkaa Cajanuksen sairasvuoteelta, jossa tupla-annos eetteriä saa hänet näkemään hallusinaatioita. Niissä Kainuun jätti palaa juurilleen ja mm. tapaa äitinsä. Cajanuksen elämän päävaiheita käydään kursorisesti läpi; vasta loppuvuosia Alankomaissa perataan hieman tarkemmin. Cajanus päätyy osaksi eksoottisten eläinten ja muiden kummallisuuksien näyttelyä. Hän rahoittaa kääpiön hankkimista osaksi kokoelmaa ja lainaa rahaa muillekin henkilöille – joutuen hyväksikäytetyksi ja huijatuksi. Cajanus on kärsinyt ulkomuodostaan koko elämänsä ajan eikä ole halunnut mennä naimisiin. Oopperan lopussa palataan jätin sairasvuoteelle, jossa mies tulee harhoissaan paljastaneeksi elämänsä suuren salaisuuden.

Ooppera kannatti käydä katsomassa, vaikka se ei järisyttävää vaikutusta tehnytkään. Libretto ajoi epätasaisuudessaankin asiansa, mutta musiikki oli kovin erikoista. Krachtin sävellys ammensi modernista rytmi- ja viihdemusiikista ja mukana oli jazz-vaikutteita, tanssisävelmiä jne. Pienen orkesterin muodostivat piano, viulu, rummut ym. lyömäsoittimet sekä sähköbasso. Esityksen johti Jos Vermunt.

Näyttämö oli päällystetty lastulevyillä ja taustalle oli rakennettu pystyseinä erimittaisista laudoista. Muuta lavastusta ei ollut lukuun ottamatta muutamaa lastulevylaatikkoa. Mutta ihmeempää ei oikeastaan kaivannutkaan, sillä näyttämöllä oli lähes koko ajan paljon väkeä ja liikettä. Suuressa kuorossa oli laulajia sekä Alankomaista että Suomesta. Lapsikuoro oli Kajaanin Keskuskoulusta ja lisäksi esiintymässä oli seitsemän Kajaani Dancen nuorta naistanssijaa.

Vincent van den Elshoutin ohjaus oli kesäteatterimainen, mutta ehkä juuri siksi oikein toimiva ja paikallaan näissä olosuhteissa. Kuorolaisia ja tanssijoita käytettiin poikkeuksellisen monipuolisesti osana kertomusta. Tyylikäs yksityiskohta oli se, että läheisen Paltaniemen kirkon kelloja soitettiin hetken aikaa, kun Cajanus kuoli oopperassa. Hauskat puvut villasukkineen oli suunnitellut Ankie van de Meerendonk.

Esityskielenä oli pääasiassa hollanti; ainoastaan Cajanuksen ja hänen äitinsä väliset dialogit sekä muutamat muut repliikit esitettiin suomeksi. Hollantilaiset solistit tekivät ihan kelpo suorituksia. Eniten arvostin Petra Ehrismannin laulamista Cajanuksen äidin ja Anna Metzin tuplaroolissa. Eikä Daniel Cajanusta esittänyt Michel Poelskaan ollut lainkaan hullumpi. Muissa osissa olivat Gerben Houba (Roelof Sweris ja Jan Hendrik Metz), Kier Kes (Wybrand Lolkes), Rogier Meulenberg (Tohtori), Juho Leppänen (Pappi), Rob van Schie (Notaari), Lodewijk Bosch van Drakestein (Kuuluttaja) ja Jeroen Staal (Kauppias).

Ei pärjännyt tämä Agrippina Turussa kuullulle...

23.7.2019 Georg Friedrich Händelin ooppera Agrippina Prinzregententheaterissa Münchenissä

Olin jo ehtinyt tilata lipun Münchner Opernfestspielen Agrippinaan ennen kuin tuli tieto saman teoksen konserttiesityksestä Turun Musiikkijuhlien varaslähtönä kesäkuussa. No eipä mitään – piti kuitenkin käydä kuuntelemassa Turun keikkakin. Kokemastani voit lukea täältä: https://oopperaa.blogspot.com/2019/06/maailmanluokan-juonittelua.html.

Münchenissä pääsin katsomaan Bayerische Staatsoperin, Royal Opera House Covent Gardenin, De Nationale Operan ja Staatsoper Hamburgin yhteistuotannon ensi-illan. Ohjaus oli Barrie Koskyn, jonka ohjauksista olen saanut nauttia paljonkin mm. Komische Oper Berlinissä. Tämä tuotanto oli ensimmäinen, jossa en ollut Koskyn työhön varauksettoman ihastunut. Barokkioopperat eivät mielestäni kaipaa näin staattisia ja pitkästyttäviä lavallepanoja, joissa ei tapahdu juuri mitään – ero konserttiversioon ei ole suuren suuri. Rebecca Ringstin lavastuksena oli suuri metallirunkoinen, kaihtimilla verhoiltu rakennus, jota pyöriteltiin näyttämöllä. Ja sitten nostettiin ja laskettiin kaihtimia sen mukaan, missä huoneessa solisti sattui laulamaan. Niin nähtyä! Klaus Brunsin puvustus oli sovinnainen eikä jättänyt suurempaa muistijälkeä – ehkä Nerone-poikkeusta lukuun ottamatta.

Esityksen solisteina oli pari samaa nimeä kuin Turussa. Franco Fagioli taituroi jälleen Neronen roolissa ja oli huvittava mustissa punkkarivaatteissaan kera tatuoidun kaljun sekä korujen ja lävistysten. Elsa Benoit oli yhtä upea Poppea Münchenissäkin ja kohosi yhdeksi yleisön suosikeista. Alice Coote onnistui loistavasti Agrippinana, mutta silti pidin enemmän Turussa kuullun Samantha Hankeyn kylmän viileästä ja häikäilemättömästä hahmosta. Claudion roolissa nähtiin Gianluca Buratto, Ottonena Iestyn Davies, Pallantena Andrea Mastroni, Narcisona Eric Jurenas ja Lesbona Markus Suihkonen. Hyvää työtä tekivät kaikki, mutta pienempien kontratenoriosien solisteista Davies erottui todella taitavana ja kaunisäänisenä. Jurenasin laulu oli kovin hentoa ja toisinaan lähes sävytöntä.

Bayerisches Staatsorchesteria johti englantilainen Ivor Bolton. Lopputuloksessa oli selvä ero Turussa soittaneeseen Il Pomo d'Oroon ja Maxim Emelyanycheviin verrattuna – jälkimmäisten eduksi! Soitosta kuului, että vaikka baijerilaiset ovatkin huippuorkesteri, eivät he kuitenkaan ole barokkispesialisteja. Eikä rauhallisesti johtanut Bolton saanut heitä syttymään ollenkaan samanlaiseen innostukseen ja iloon kuin Emelyanychev lietsoi orkesterinsa Turussa. Suuri ei aina ole kaunista!

Riemastuttava Myyty morsian

22.7.2019 Bedřich Smetanan ooppera Myyty morsian (Prodaná nevěsta) Nationaltheaterissa Münchenissä

Bad Wildbadista matkustin vähemmän sujuvasti (dvs. junarikko, myöhästymisiä ja korvaavia yhteyksiä) Müncheniin nauttiakseni pari päivää toisen oopperafestivaalin, Münchner Opernsfestspielen tarjonnasta. Ensimmäisenä iltanani Bayerische Staatsoper eli Baijerin valtionooppera esitti Smetanan Myydyn morsiamen. Vuonna 1866 kantaesitetty teos ei ollut suuri menestys, joten Smetana päätyi muokkaamaan teosta ja mm. poistamaan puhutun dialogin. Vuonna 1870 päivänvalon nähnyt lopullinen versio kelpasikin yleisölle paremmin ja lähti valloittamaan maailmaa. Oopperasta tehtiin jo 1800-luvun loppupuolella saksankielinen versio Die verkaufte Braut, ja saksaksi se esitettiin nyt Münchenissäkin.

Itse olen nähnyt Myydyn morsiamen Berliinissä ja Prahassa, mutta jälkimmäisestä esityksestäkin on jo monia monia vuosia. Oli kiva päästä katsomaan teos pitkästä aikaa, sillä olen pitänyt Smetanan ilmeikkäästä, tšekkiläisiin kansansävelmiin pohjautuvasta musiikista niin kauan kuin olen teoksen tuntenut. Ja eipä Euroopan parhaisiin taloihin kuuluva Baijerin valtionooppera pettänyt tälläkään kerralla: tuotanto oli kaikin osin erinomainen!

David Böschin ohjaus päihitti mennen tullen aiemmin näkemäni esitykset. Prahalaisten museaalisesta maalaisromantiikasta ei ollut tietoakaan, vaan kertomusta oli modernisoitu pienillä keinoilla – varsin hienovaraisesti ja kokonaisuuden ehdoilla. Esimerkiksi naimakauppojen välittäjänä toimiva Kezal oli lipevä nykyajan liikemies, joka pyöritti kumppanipalveluaan netissä. Muista esiintyjistä erottui sulhaskandidaatti Wenzelin lavalle taluttama elävä sika, nimeltään Willi. Käsiohjelmassa kerrottiin hänestäkin(!) syntymä- (kesällä 2017 Münchenissä) ja koulutustiedot sekä keskeiset aiemmat esiintymiset. Erikseen todettiin, että tämä tuotanto on Willin debyytti Baijerin valtionoopperassa. Hurmaavaa!

Patrick Bannwartin lavastus oli yhtä lailla mahtava. Rähjäinen maatilan "pihanperä" valtavine olkikasoineen oli paljon uskottavampi itäeurooppalaiseksi maalaismiljööksi, kuin Ruotsin maaseudun mieleen tuovat idylliset mökit, sliipatut nurmikot ja viivasuorat kukkapenkit. Näyttämöllä ajeltiin oikealla (tosin sähkökäyttöisellä) traktorilla ja lotrattiin oluella, aitoon tapaan! Realistinen puvustus oli Falko Heroldin suunnittelema. Orkesteria johti Tomáš Hanus (tuttu mies Suomestakin), joka kyllä tavoitti Smetanan musiikin sielun.

Illan parhaimmasta solistisuorituksesta vastasi Günther Groissböck, joka oli laulullisesti huippukunnossa ja oikein elementissään Kezalina. Pavol Breslik oli kaunisääninen ja salskea Hans, mutta hän lauloi usein liian hennosti ja peittyi orkesterin tai muiden laulajien alle. Marieta esitti topakka ja maalaistyttönä uskottava Selene Zanetti. Maanviljelijä Kruschina oli Oliver Zwarg ja hänen vaimonsa Kathinka oli Helena Zubanovich. Vaurasta maanomistaja Michaa esitti Levente Páll ja hänen vaimoaan Agnesta Irmgard Vilsmaier. Heidän änkyttävän poikansa Wenzelin roolin teki Wolfgang Ablinger-Sperrhacke.

Toista kertaa Wildbadissa, päivä 3

21.7.2019 Rossini & Co. -konsertti Königliches Kurtheaterissa Bad Wildbadissa

21.7.2019 Gioachino Rossinin ooppera Matilde di Shabran Trinkhallessa Bad Wildbadissa

Kolmas päiväni Rossini in Wildbad Belcanto Opera Festivalilla alkoi Akademie BelCanton konsertilla. Esiintymässä olivat Silvia Dalla Benettan mestarikurssille osallistuneet nuoret laulajat. Ja nyt paikalle oli löytänyt myös eilen kaipailtu Gianluca Ascheri, joka taituroi pianon ääressä koko konsertin.

Ensimmäisenä kuultiin Adinan ja Nemorinon duetto Donizettin Lemmenjuomasta, esittäjinään Maria del Mar Humanes ja César Cortés. Jopa oli hieno ja taitava aloitus konsertille! Dagmar Drechslerovan laulama Rosinan aaria Contro un cor Rossinin Sevillan parturista ei ollut kovin kypsä esitys ja sävelpuhtaudessakin oli paljon moitittavaa. Valitettavasti hänen toinenkin kappaleensa (Nacqui all'affanno Rossinin Tuhkimosta) konsertin jälkipuoliskolla sujui alavireisissä merkeissä.

Javier Povedano lähti liikkeelle Guglielmon Rivolgete a lui lo sguardo -aarialla Mozartin Così fan tuttesta. Laulullisesti se sujui oikein hyvin, mutta kasvojen liioiteltu ja jatkuva ilmeily oli hieman rasittavaa. Seuraava solisti oli Medea De Anna, joka esitti Rossinin La cambiale di matrimoniosta aarian Vorrei spiegarvi il giubilo. Aluksi hänen äänensä kuulosti samealta ja fraseeraaminen oli jotenkin velttoa, mutta De Anna paransi suoritustaan kappaleen aikana. Myöhemmin hän lauloi vielä Ambroise Thomas'n Hamletista Ophélien numeron À vos jeux, mes amis, joka tuntui sopivan hänelle paljon paremmin.

César Cortés palasi lavalle Nemorinona: Una furtiva lagrima (Donizettin Lemmenjuomasta) oli todellinen täysosuma. Uusi tuttavuus Chiara Milini esitti Aminan pitkähkön numeron Ah non credea mirarti Bellinin Unissakävelijästä. Hänellä on kiinnostava äänenväri, mutta teknisesti Milini ei vielä ole täysin valmis laulaja. Hänen esityksensä vapautui huomattavasti aarian puolella ja toisena numerona kuultu Sempre libera Verdin La traviatasta oli huomattavasti parempi esitys.

Basso Timophey Pavlenko oli valinnut Assurin aarian Deh ti ferma Rossinin Semiramidesta. Esitys oli melko kamalaa kuunneltavaa: laulu oli puristeista, eikä tulkinnasta tai bel canto -tyylistä ollut oikeastaan tietoakaan. Claire Gascoin yllätti positiivisesti Voi che sapetellaan (Mozartin Figaron häistä): ääni soi luonnollisen kauniina ja vapautuneena, ja alarekisterin vahvuus oli ylimääräistä plussaa. Hänen toinen numeronsa eli Stéphanon laulu Gounod'n Romeo ja Juliasta oli niin ikään onnistunut.

Tenori Julian Henao Gonzalezin ainoa kappale oli D'ogni più sacro impegno Rossinin oopperasta L'occasione fa il ladro. Se sujui varsin pätevästi, mutta lopun korkeiden sävelten vaiheilla sattui kiusallinen hengitysvirhe. Ohjelman päättivät Milini ja Drechslerova ns. Kukkaisduetolla Léo Delibes'n oopperasta Lakme. Hyvältä kuulostivat yhdessä! Mutta ylimääräinen veti sitten maton jalkojen alta: Là ci darem la mano -duetto Mozartin Don Giovannista sujui Maria del Mar Humanesin osalta mallikkaasti, mutta Timophey Pavlenkon laulu oli lähes sietämätöntä mylvimistä.

Yleisö on Bad Wildbadissa epätavallisen vaativaa ja konsertissa kuultiin joitakin buuauksia – aivan kuten viime vuonnakin. Melkoisen armotonta nuoria laulajia kohtaan!

* * *

Päivän toisena ohjelmanumerona oli Rossinin Matilde di Shabran, ossia Bellezza e Cuor di Ferro (1821). Olen nähnyt tämän oopperan kerran aikaisemmin, vuonna 2012 Pesarossa, niillä suuremmilla Rossini-festivaaleilla. Pesaron esiintyjille (mm. Juan Diego Flórez) eivät Bad Wildbadin solistit vetäneet vertoja, mutta täkäläisestä ohjauksesta pidin oikeastaan enemmän. Stefania Bonfadelli oli sijoittanut tapahtumat sanomalehden toimitukseen, jota äkkiväärä ja raivoava Corradino johti. Tästä muutoksesta johtuen näyttämön tapahtumat ja libreton teksti eivät aina natsanneet kovin hyvin, mutta en antanut sen häiritä. Näppärä ja tyylikäs lavastus oli Serena Roccon; puvut oli puolestaan suunnitellut ohjaaja itse.

Michele Angelini suoriutui vaikeasta tehtävästään Corradinona melkein kunnialla; mitä nyt piano-laulu ei meinannut jossain numerossa luonnistua ja yksi kukkokin karkasi maailmalle. Sara Blanch oli ilmiömäisen taitava ja hurmaava Matilde di Shabran – ei ole ihmekään että rautasydän suli tämän naisen edessä! Erityiset kiitokset ansaitsee myös Victoria Yarovaya, joka teki Edoardon roolin.

Muissakin osissa nähtiin ja kuultiin ihan päteviä suorituksia. Shi Zong oli Raimondo Lopez, Emmanuel Franco oli Aliprando, Giulio Mastrototaro oli Isidoro, Lamia Beuque oli Contessa d'Arco, Ricardo Seguel oli Ginardo ja Julian Henao Gonzalezilla oli kaksi pikkuroolia: Egoldo ja Rodrigo.

Orkesterina oli edelleen Passionart Orchestra Krakow ja myös Górecki Chamber Choir näytti jälleen osaamistaan. Kapellimestarina toimi José Miguel Pérez-Sierra ja fortepianoa kilkutteli Gianluca Ascheri.

Toista kertaa Wildbadissa, päivä 2

20.7.2019 Giovanni Simone Mayrin ooppera L'accademia di musica Königliches Kurtheaterissa Bad Wildbadissa

20.7.2019 Gioachino Rossinin ooppera Tancredi Königliches Kurtheaterissa Bad Wildbadissa

Toinen päiväni Bad Wildbadin festivaalihumussa alkoi Giovanni Simone (Johann Simon) Mayrin yksinäytöksisellä L'accademia di musicalla, jonka kantaesitys oli Venetsiassa 1799. Produktion ohjaajaksi oli kiinnitetty Lorenzo Regazzo, joka kuitenkin joutui henkilökohtaisten syiden vuoksi palaamaan kotiinsa Venetsiaan jo harjoitusjakson alussa. Häneltä jäi kuitenkin käyttöön ohjauskonsepti, jonka perusteella Davide Strava jatkoi työn loppuun. Lopputulos oli oikein hauska, toimiva ja viihdyttävä. Regazzo on hyödyntänyt oopperan "venetsialaisen sisällön" ja vèneton kielellä esitettyjen repliikkien ymmärtämystään. Hänellä on ollut aiemminkin tapana sisällyttää ohjauksiinsa nykyisin kyseenalaista seksismiä, mutta tällaiseen mennyttä maailmaa kuvaavaan farsa giocosaan se oikestaan sopikin. Lavastus oli Dragan Dendan ja Ivana Vukovicin, puvustus Raffaella Marinellin.

Irstaanpuoleisena isä-Guglielmona esiintyi jo hieman varttuneempi herra Filippo Morace. Hänen poikansa Valerio oli César Cortés, joka kohtalaisen säätämisen jälkeen sai Annettansa (Eleonora Bellocci). Guglielmon palvelusväkeen kuuluvista Cecchinosta (Ricardo Seguel) ja Vespinasta (Maria del Mar Humanes) tuli niin ikään pari kaiken kinastelun jälkeen. Henkilökaartiin kuului vielä Annettan veli Momoletto (Filippo Pina Castiglioni), josta ohjaaja oli tehnyt gondolieerin. Oopperan lopussa yleisöä riemastutti Momoletton tekeytyminen Guglielmon elämää nähneeksi kihlatuksi.

Solistit onnistuivat rooleissaan hyvin. Ihailin erityisesti Ricardo Seguelin vahvaa suoritusta niin laulajana kuin ilmeikkäänä näyttelijänä – mies on armoitettu koomikko! César Cortésin tunteikkaat numerot olivat melkeinpä kauneinta kuultavaa koko oopperassa. Esitykseen sisältyi Akademie-Konzert, jossa solistit esittivät vuorollaan aarian (Rossinia, yksi Mozartkin) – paitsi Momoletto, jonka numeroksi oli tietenkin valittu venetsialainen canto popolare. Passionart Orchestra Krakowia johti Nicola Pascoli ja Andrés Jesús Gallucci soitti jälleen fortepianoa ja flyygeliä.

* * *

Illalla pääsin vihdoinkin toden teolla Rossinin pariin. Tancredi esitettiin sekin ensimmäistä kertaa Venetsiassa, ajankohta oli helmikuu 1813. Ferraran-laitoksen uudistettu loppu maaliskuulta 1813 ei ollut menestys, joten Rossini työsti vielä kolmannen, hybridiversion, Milanoon joulukuuksi. Bad Wildbadissa oli kuitenkin valittu käyttöön Ferraran-laitos, jonka lopussa Tancredi haavoittuu kuolettavasti ja saa tietää Amenaiden syyttömyydestä juuri ennen kuolemaansa.

Tancredi sijoittuu Sisilian Syrakusaan vuonna 1005. Annetaan Wikipedian kertoa tiivistetysti oopperan juoni: "Palattuaan maanpaosta Sisiliaan valepukuinen Tancredi estää Orbazzanoa menemästä naimisiin oman rakastettunsa Amenaiden kanssa. Vihaisen Orbazzanon saadessa käsiinsä Amenaiden kirjeen Tancredille hän käyttää sitä todisteena Amenaiden yhteyksistä sisilialaisten viholliseen, saraseeni Solimariin ja syyttää Amenaidea maanpetturuudesta. Amenaide vangitaan ja tuomitaan kuolemaan. Tancredi hylkää Amenaiden ja hänen oma isänsä Argirio kieltää hänet. Amenaide voi enää toivoa vain esitaistelijaa joka saapuisi puolustamaan hänen kunniaansa."

"Tyrmässään, epätoivoisena, Amenaide päättää kuolla arvokkaasti ja uskollisena Tancredille. Orbazzanon johdattaessa Amenaidea mestauspaikalle, valepukua yllään pitänyt Tancredi astuu esiin ja Amenaiden esitaistelijana haastaa Orbazzanon – vaikka uskookin rakastettunsa olevan syyllinen. Tancredi voittaa Orbazzanon kaksintaistelussa ja tämän jälkeen johtaa Sisilian voittoon taistelussa saraseenejä vastaan. Kuoleva Solimar vakuuttaa Tancredille Amenaiden olevan syytön ja ooppera päättyy yleiseen juhlintaan." Tässä esityksessä loppu oli siis traaginen ja onneton, edellä kerrotun mukaisesti.

Jochen Schönleber oli ohjannut yllätyksettömän ja ehkä hieman tylsähkön kokonaisuuden. Kiitokset kuitenkin siitä, ettei näyttämöllä juurikaan ollut pysähtyneitä hetkiä. Yksinkertainen lavastus oli Dragan Dendan ja Ivana Vukovicin, kuten Mayrinkin oopperassa. Omituisen puvustuksen oli suunnitellut Martin Warth.

Rossini kirjoitti vaikean "miespääosan" eli Tancredin mezzosopraanolle. Diana Haller klaarasi roolin ongelmitta ja hänen tasapainoista lauluaan oli ilo kuunnella. Amenaidena esiintyi Elisa Balbo, Isaurana Diletta Scandiuzzi, Roggierona Claire Gascoin ja Orbazzanona Ugo Guagliardo. Argirio oli Patrick Kabongo, joka teki siis jo kolmannen oopperaroolinsa kahden päivän sisään! En tiedä oliko kyse nuoren laulajan rajattomasta uskosta omiin kykyihinsä vai festivaalin harrastamasta ryöstöviljelystä...? Joka tapauksessa Kabongon ääni ei ollut enää yhtä loistelias kuin eilisissä esityksissä; liekö hienoista väsymistä?

Urakoimassa olivat jälleen myös Passionart Orchestra Krakow ja Górecki Chamber Choir. Kapellimestarina toimi Antonino Fogliani, jonka johtamistyyli oli kovin persoonallinen, lähes omituinen. Käsiohjelmassa fortepianon soittajaksi oli mainittu Gianluca Ascheri, mutta kyllä soittimen ääressä näytti olevan viehättävä nuori naisoletettu – nyt tuntemattomaksi jäänyt.

Toista kertaa Wildbadissa, päivä 1

19.7.2019 Manuel Garcían ooppera I tre gobbi Königliches Kurtheaterissa Bad Wildbadissa

19.7.2019 Giacomo Meyerbeerin ooppera Romilda e Costanza Trinkhallessa Bad Wildbadissa

Pääsin viime vuonna ensimmäistä kertaa kokemaan Rossini in Wildbad Belcanto Opera Festivalin meininkiä pienessä Bad Wildbadin kaupungissa Lounais-Saksassa. Tapahtumasta ja konserttipaikoista voit lukea aiemmasta julkaisustani: https://oopperaa.blogspot.com/2018/07/rossinia-wildbadissa-paiva-1-26.html. Kaikkien tuolloin näkemieni esitysten taiteellinen anti ja taso eivät olleet huimaavan korkeita, mutta tapahtuman ilmapiiri ja tarjolla olevat teosharvinaisuudet miellyttivät. Niinpä paikalle oli suunnattava tänäkin vuonna!

Ensimmäinen päiväni alkoi espanjalaisen Manuel Garcían (1775–1832) salonkioopperalla I tre gobbi ("Kolme kyttyräselkää"). Manuel del Pópulo Vicente Rodriguez García oli paitsi säveltäjä, myös kuuluisa oopperalaulaja. Hänen meriittilistaltaan löytyy lukuisia kantaesityksiä, mm. Rossinin Elisabetta ja Almaviva (jonka nykyisin tunnemme Sevillan parturina).

Viehättävä Königliches Kurtheater ("kuninkaallinen kylpyläteatteri") oli jälleen täynnä yleisöä. Ooppera kuultiin pianosäestyksellä, soittamassa oli Andrés Jesús Gallucci. Kaikki neljä solistia tulivat tutuiksi Bad Wildbadissa jo viime vuonna, ja olikin hauska muistella heidän aiempia roolejaan sekä arvioida tapahtunutta ja tulevaa kehitystä.

Vuonna 1831 Pariisissa kantaesitetty ooppera kertoo Madame Vezzosasta (Eleonora Bellocci), joka pyörittää kolmea rikasta vanhempaa miestä: kreivi Bellavitaa (Patrick Kabongo), paroni Macaccoa (Emmanuel Franco) ja markiisi Parpagnaccoa (Javier Povedano). Tarina on mukavan satiirinen ja säveltäjä García on vanhana Rossini-tenorina osannut kirjoittaa mahdollisuuksien musiikkia. Ohjaaja Jochen Schönleber otti tilannekomiikasta paljon hyvää irti.

* * *

Illan ohjelmana piti olla Giacomo Meyerbeerin ooppera Emma di Resburgo, mutta se jouduttiin teknisistä syistä siirtämään tuleville vuosille ja tilalle otettiin saman säveltäjän Romilda e Costanza. Tämä melodramma semiserio kantaesitettiin Padovassa 1817. Bad Wildbadin Trinkhallessa teos pääsi lavalle ensimmäistä kertaa sitten 1800-luvun, tosin "vain" konserttiversiona.

Keskiajalle sijoittuva tarina on libretisti Gaetano Rossin keksimä – vaikka Provencen kuningaskunnan kruununperimyksen ympärillä juonitellaan, ei tapahtumilla tai henkilöillä ole vastinetta todellisuudessa. Kaksosveljiä, prinssejä Teobaldo ja Retello, esittivät Patrick Kabongo ja Javier Povedano. Muita keskeisiä henkilöitä olivat Romilda (Chiara Brunello), Costanza (Luiza Fatyol), Lotario (César Cortés) ja Albertone (Emmanuel Franco). Pienemmissä tehtävissä lauloivat Claire Gascoin (Annina), Giulio Mastrototaro (Pierotto) ja Timophey Pavlenko (Ugo).

Musiikista vastasi Passionart Orchestra Krakow ja mieskuorona toimi Górecki Chamber Choir, johtajanaan kapellimestari Luciano Acocella. Resitatiivit säesti fortepianolla Andrés Jesús Gallucci. Musiikillisesti ilta oli erinomainen: Meyerbeerin rikas ja melodioita tuhlaileva sävellys osoittautui hienoksi teokseksi, ja tasokkaat solistit kruunasivat tietenkin esityksen. Suosikkini oli yllättäen tenori, nimittäin Kongosta (sieltä demokraattisemmasta) lähtöisin oleva Patrick Kabongo. Hän on kehittynyt laulajana suuresti ja esitti Teobaldon osan erinomaisesti. Kabongon äänen lyyrinen kauneus ja herkkyys sopivat tähän rooliin täydellisesti.

La Scalan juhlakonsertti lupasi enemmän kuin antoi

18.7.2019 Juhlakonsertti Gala Verdi Olavinlinnassa Savonlinnassa

Milanon La Scala -oopperan vierailuun Savonlinnan Oopperajuhlilla kuului myös juhlakonsertti Verdi-ohjelmalla. Musiikkia kuultiin oopperoista Luisa Miller, Naamiohuvit, Simon Boccanegra, I Lombardi, Trubaduuri, Nabucco, Rigoletto, Macbeth, Kohtalon voima ja La traviata. Melkoinen kattaus siis!

Konsertin solisteina oli kaksi mittavan uran tehnyttä konkaria (baritoni Leo Nucci, s. 1942 ja basso Ferruccio Furlanetto, s. 1949) sekä kaksi hieman nuorempaa, hyvää kansainvälistä uraa tekevää laulajaa (sopraano Maria José Siri, s. 1976 ja tenori Giorgio Berrugi, s. 1977). Alun perin naissolistina piti olla Sonya Yoncheva, mutta hän perui tulonsa jo viime talvena. Loppukeväällä ilmoitettiin, että sopraanotähti saapuu sittenkin Savonlinnaan, mutta h-hetken lähestyessä saatiin tieto, että lääkäri on kieltänyt raskaana olevaa Yonchevaa lentämästä. Niinpä tilalle kiinnitettiin uruguaylainen Siri. Ohjelma ei kuitenkaan muuttunut, eli Siri lauloi samat kappaleet, jotka Yonchevalle oli valittu.

Illan kirkkaimpia tähtiä olivat mielestäni La Scalan orkesteri, kuoro ja kapellimestari Michele Mariotti. Orkesterin jumalaisen kaunista soittoa saattoi vain ihastella huokaillen, ja joissakin numeroissa Mariottin rauhalliset tempot antoivat lisätilaa herkuttelulle. Toisen puoliajan käynnistänyt Sinfonia oopperasta Nabucco oli täydellinen osoitus orkesterin kyvyistä. Myös kuoro oli loistokunnossa ja sen yhtenäisyys, ilmaisuvoimaisuus ja tarvittaessa iskevyyskin olivat kuuntelijalle puhdasta nautintoa. Millä ilveellä puhkikuluneesta Va' pensierostakin saa näin koskettavan ja tuoreen tulkinnan?

Solisteista lavalle saatiin ensimmäisenä Giorgio Berrugi. Hänen Luisa Miller -numeronsa ei oikein vakuuttanut, mutta myöhemmät kappaleet onnistuivat hyvin. Berrugilla on tyylikäs ja lämminsävyinen tenoriääni, jolla hän ilmensi tekstien sisältöjä hyvin taitavasti.

Illan heikoin lenkki oli mielestäni Leo Nucci. Legendaarinen baritoni oli vain varjo entisestä ja hän yritti peittää puutteitaan liioitellun fraseerauksen ja ylieläytymisen alle. Osa kappaleista meni minulta säälin ja myötähäpeän sekaisissa tunnelmissa. Eiköhän olisi jo aika siirtyä eläkkeelle... Nuccin bravuurirooleihin kuuluneen Rigoletton aaria sujui muita paremmin, ja oli ihan kelpo kuunneltavaa.

Maria José Sirin ensimmäisen kappaleen alussa oli pientä säätämistä, kun nuottitelinettä ei meinattu saada näyttämölle. Tuen tarve kertoi siitä, ettei Luisa Millerin aaria ilmeisesti ollut Sirille läpensä tuttu. Tämä myös kuului, sillä esitys oli horjuva ja tulkinnallisesti heikohko. Ehdin jo ajatella, että kyllä on korvaaja todella kaukana Yonchevan tasosta, mutta onneksi olin väärässä: Muut numeronsa Siri lauloi erinomaisesti ja valloitti yleisön suuriin suosionosoituksiin.

Neljäs solisti eli Ferruccio Furlanetto yllätti positiivisesti. Parissa kuulemassani viime vuosien esityksessä olen epäillyt hänen laulukuntoaan, joka on vaikuttanut epävakaalta. Mutta Savonlinnassa tästä ei ollut tietoakaan, vaan bassokonkari oli kelpo iskussa. Esimerkiksi Bancon aaria Macbethista oli täyttä timanttia.

Milanolaisten erinomaista Verdi-osaamista

17.7.2019 Giuseppe Verdin ooppera I masnadieri (Rosvot) Olavinlinnassa Savonlinnassa

Milanon Teatro alla Scalan eli lyhyemmin La Scala -oopperan vierailu Savonlinnan Oopperajuhlilla oli melkoinen uutinen ja saavutus, joka kruunasi tähän kesään päättyvän Jorma Silvastin taiteellisen johtajuuskauden. Yli kaksi miljoonaa euroa maksavan visiitin mahdollisti Jane ja Aatos Erkon säätiön tuki. Milanolaiset esittävät Olavinlinnassa Verdin I masnadieri -oopperan kolme kertaa ja lisäksi ohjelmassa on juhlakonsertti.

Pääsin katsomaan Rosvojen keskimmäisen esityksen. Teos oli minulle ennestään tuttu, kiitos Wienin Volksoperin tuotannon pari vuotta sitten (ks. http://oopperaa.blogspot.com/2017/11/juonittelua-ja-veljesvihaa-schillerin.html). Jo tuolloin ihastuin nuorehkon Verdin (oopperan kantaesitys oli Lontoossa 1847) musiikkiin. Libretto ei varsinaisesti vakuuta laadullaan tai johdonmukaisuudellaan, mutta kertomus on miellyttävän synkeä ja epätavallisuudessaan jopa piristävä. Andrea Maffeilla on selvästi ollut vaikeuksia tiivistää Schillerin ylipitkä näytelmä jänteväksi libretoksi.

David McVicarin ohjaus sai ensi-iltansa Milanossa kesäkuussa ja satsin viimeinen esitys La Scalassa oli 7.7. Ohjaajalla oli toki tiedossa, että tuotanto jatkaa suoraan Savonlinnaan, ja hän on osannut ottaa paikan erityispiirteet huomioon (Olavinlinna on McVicarille ennestään tuttu – hänen Rigolettonsa pyörii uusintana tämän kesän ohjelmassa). Tummanpuhuvan näyttämön tapahtumat etenivät sujuvasti, joskin paikoin oli mielestäni turhanpäiväistä actionia. Onneksi tavanomaisia mcvicarismeja käytettiin varsin vähän ja aarioiden ajaksi meno sentään rauhoittui. Charles Edwardin lavastus ei tehnyt minuun suurta vaikutusta, vaan näytti leveällä Olavinlinnan estradilla lähinnä riittämättömältä. Onneksi Adam Silvermanin valaistus paikkasi tätä oivallisesti. Brigitte Reiffenstuelin puvustuksesta pidin kovasti; se toi näyttämökuvaan sopivaa kontrastia.

Esityksen kapellimestarina oli Michele Mariotti, jonka johtamissa oopperoissa olen istunut kymmenkunta kertaa. Hän on ensiluokkainen kyky varsinkin italialaisen bel canto -ohjelmiston parissa, eikä nytkään tarvinnut pettyä. La Scalan orkesteri osoitti Mariottin johdolla mitä parhainta tyylitajuaan, sävykkyyttään ja pitkää Verdi-traditiotaan. Ja kyllä vanhan mestarin Bruno Casonin valmentama kuorokin oli sanalla sanoen loistava.

Mutta entäs sitten solistit? Jopa sana loistava tuntuu understatementilta parin suosikkini kohdalla. Carlon roolin tehnyt Fabio Sartori oli sen lajin tenori, että suoritus kelpasi varmasti kriittisillekin kuuntelijoille. Mikä notkeus ja ilmaisuvoimaisuus! Ehkä vielä enemmän vaikutuin Lisette Oropesan Amaliasta. Hänen esiintymisessään lumosi moitteettoman bel canto -tekniikan ja tavattoman kauniin äänenvärin yhdistelmä. Michele Pertusi oli oivallinen Massimiliano ja Massimo Cavalletti vakuutti toisena poikana Francescona. Pienemmissäkin tehtävissä kuultiin hyviä ääniä: Francesco Pittari (Arminio), Alessandro Spina (Moser) ja Matteo Desole (Rolla).

Jokohan ensi vuonna mitta täyttyy Gergijevin kanssa?

5.7.2019 Mariinski-teatterin orkesteri ja solistit, joht. Valeri Gergijev Mikkelin tuomiokirkossa

Mikkelin Musiikkijuhlien 28. ohjelma päättyi tuomiokirkossa pidettyyn konserttiin, joka oli saanut nimen Suuri Oopperagaala, vaikka mistään gaalasta ei kyllä ollut tietoakaan. Esiintymässä oli Pietarin Mariinski-teatterin orkesteri Valeri Gergijevin johdolla. Hän oli valinnut solisteiksi viime viikolla päättyneen Tšaikovski-laulukilpailun menestyjiä sekä oman talonsa nuoria laulajia.

Konsertin alkua saatiin odottaa Gergijeville ominaiseen tapaan, vaikka nyt hän sentään oli kaupungissa eikä vasta matkalla Pietarista (kuten takavuosina on käynyt useita kertoja)... Harmillisesti ohjelmaa ei ollut ehditty painaa, sillä maestro päätti sen sisällöstä liian myöhään. Osallistujille jaettiin sentään lyhyt esittelylehtinen kuudesta laulajasta – konsertin seitsemäs solisti ei ollut päässyt mukaan – mutta sen surkeat suomenkieliset käännökset oli kiireessä tehty kai amatöörivoimin.

Gergijevin tapana on harjoittaa Mikkelin-konserttejaan minimaalisen vähän. Tällä kertaa selvittiin kunnialla, sillä kappaleet olivat orkesterille tuttuja ja solistitkin olivat varmasti työstäneet niitä joko näyttämölle tai kilpailuja varten. Aloitusnumerona ollut Musorgskin Hovanštšinan alkusoitto osoitti heti, että nyt ollaan omalla vahvuusalueella – konsertin alkupuolisko olikin pelkästään venäläistä oopperamusiikkia.

Angelina Akhmedova pääsi aloittamaan aariaputken Marfallaan Rimski-Korsakovin Tsaarin morsiamesta. Tšaikovskin Jolantasta kuultiin Robertin aaria Gamid Abdulovin laulamana. Loputkin numerot ennen väliaikaa olivat Tšaikovskia: Lenskin aaria Jevgeni Oneginista (es. Jevgeni Akhmedov), Jolantan arioso Jolantasta (es. Anastasia Štšegoleva) sekä Jevgeni Oneginin finaali, jossa Tatjanan roolin lauloi Jekaterina Sannikova ja Oneginin Vladislav Kuprijanov.

Lyhyen väliajan jälkeen saimme odottaa konsertin jatkumista ylimääräiset 30 minuuttia. Lopulta orkesteri johtajineen saapui kirkon etuosaan ja ohjelma jatkui Yön kuningattaren aarialla Mozartin Taikahuilusta. Solistina oli Aigul Khismatullina. Wagnerin Tannhäuserista oli valittu kaksi kappaletta: Wolframin laulu iltatähdelle, jonka lauloi Kuprijanov sekä Elisabethin Dich, teure Halle -tervehdys, jonka solisti oli Štšegoleva. Richard Straussin Ariadne auf Naxos -oopperasta kuultiin Zerbinettan pitkä ja vaativa aaria, jonka esitti Khismatullina.

Germaanisen osaston jälkeen siirryttiin Italiaan: Alkusoitto Verdin Kohtalon voimasta soi upeana, varsinkin matalien jousten sointi oli loistelias. Puccinin La bohèmesta kuultiin Musettan valssi Akhmedovan tulkintana. Abdulovin toisena numerona oli sopivan kepeästi tulkittu Figaron cavatina Rossinin Sevillan parturista. Kauniin äänenvärin ja soinnin omaava Štšegoleva palasi orkesterin eteen Puccinin Turandotin merkeissä; kappale oli Liùn aaria oopperan ensimmäisestä näytöksestä. Viimeisenä Khismatullina taituroi Lucian hulluuskohtauksen Donizettin Lucia di Lammermoorista.

Nuoret solistit pärjäsivät oikein hyvin ja kaikilla uudestaan esiintyneillä suoritus parani ensimmäisestä aariasta. Olisiko ollut aluksi pientä jännitystä ilmassa? Kylmäksi minut jätti oikeastaan vain kaksi aariaa: Akhmedovin valju Lenski, jossa solistin ylärekisteri ei auennut ja Khismatullinan Yön kuningatar. Jälkimmäinen oli kyllä teknisesti varma ja yläsävelet kimaltelivat hienosti, mutta tulkinta ei ollut lainkaan sisäistynyt. Teknisesti hyvätasoiset laulajat tulevat vielä kehittymään, sillä kaikilla parhaat vuodet ovat kaukana edessäpäin. Samalla muutamat nyt vähän ohuiksi jääneet tulkinnat varmasti syventyvät ja ehkä kielten lausuminenkin paranee parilla solistilla.

Hyvästä musiikillisesta annista huolimatta konsertista jäi hieman ristiriitainen tunnelma. Syy on maestro Gergijevin, jonka asenne ja ammattietiikka kaipaisivat korjaamista. Hän aloittaa säännönmukaisesti konsertit myöhässä, odotuttaa yleisöä, aliarvioi taiteilijoita ja kuulijoita olemattomalla tai minimaalisella harjoittelulla jne. Pitkä syntilista kertoo piittaamattomuudesta ja epäkunnioittavasta asenteesta. Mutta silti hän kykenee orkesterinsa kanssa tarjoamaan ensiluokkaisia elämyksiä. Kaipa sitä on vaan purtava hammasta ja tultava jälleen ensi vuonna uudestaan Mikkeliin...

Koskettavaa lied-taidetta

4.7.2019 Aarne Pelkonen, baritoni & Juho Alakärppä, piano Espoon tuomiokirkossa

Olen jo pitkään ollut vakuuttunut siitä, että Aarne Pelkonen on ikäpolvensa paras suomalainen lied-tulkitsija. Siitä saatiin lisänäyttö tässä Urkuyö ja Aaria -festivaalin iltakonsertissa Espoon tuomiokirkossa. Pelkosen yhteistyö pianisti Juho Alakärpän kanssa on hioutunut saumattomaksi – molemmat toteuttavat yhteistä näkemystä ja ovat nopeita lukemaan toistensa reaktioita.

Pelkonen ja Alakärppä esittivät ohjelmansa ilman väliaikaa tai edes taukoa. Valituista kappaleista muodostui kiinnostava ohjelma, jossa duomme parhaat puolet pääsivät esiin. Pelkosen äänen lyyrinen kauneus, luonnollinen äänenmuodostus, vaivattomasti avautuvat korkeat äänet, esimerkillisen selkeä diktio ja ennen kaikkea loistava kerronnan ja ilmentämisen kyky (tämä pätee myös pianisti Alakärppään) tekivät konsertista nautittavan.

Paljolti matka-aiheinen ohjelma oli seuraava: Duparcin L'invitation au voyage, Mahlerin Wenn mein Schatz Hochzeit macht, Melartinin Itkisit joskus illoin, Schubertin Abschied, Faurén La mer est infinie ja Je me suis embarqué sekä Schubertin Der Wanderer. Loput kappaleet olivat Schumannin In der fremde, Lisztin Wandrers Nachtlied, Duparcin Le manoir de Rosemonde, Sibeliuksen På verandan vid havet, Madetojan Yrtit tummat, Linkolan Kesäyö sekä viimeisenä Mahlerin Ich bin der Welt abhanden gekommen. Ylimääräisinä saatiin vielä kaksi herkkupalaa: Sibeliuksen Vilse ja O. Merikannon Suvi-illan vieno tuuli.