Moni asia pielessä
28.4.2019 Franz Lehárin operetti Luxemburgin kreivi Sibeliustalossa Lahdessa
Olen nähnyt Lehárin Luxemburgin kreivin vain kerran aiemmin ja siitäkin on jo monia vuosia. Pari operetin rallatusta (esim. Mein Ahnherr war der Luxemburg) ja juonenkin pääpiirteet pystyin vielä palauttamaan mieleeni, mutta kaipasin kuitenkin muistinvirkistystä. Tällaiseksi osui Operart Jyrki Anttila Oy:n tuotanto, joka on huhtikuun lopulla kiertänyt uudelleenlämmitettynä muutamalla paikkakunnalla.
Der Graf von Luxemburg kantaesitettiin Wienissä 1909 ja se on yksi säveltäjänsä menestysteoksista. Juoni on tyypillistä perushöttöä, mutta sinänsä ihan näppärä ja viihdyttävä tarina: Köyhtynyt aatelismies ja oopperalaulajatar solmivat valeavioliiton edes näkemättä toisiaan. Myöhemmin he rakastuvat ensisilmäyksellä – eivätkä tiedä olevansa jo naimisissa keskenään. Tässä tuotannossa Anu Hälvän ohjaus on hieman tylsähkö tai ainakin ennalta-arvattava – jotain jippoa tai twistiä olisi yleisön iloksi voinut keksiä.
Kokonaisuutena esitys oli minulle pieni pettymys. Ensinnäkään tuotanto ei toiminut Sibeliustalon salissa lainkaan. Tila oli liian suuri tällaiselle koneistolle ja lavastukselle. Solisteilla oli mikrofonit, mutta vahvistus toi heidän ääniinsä merkillistä kaikuisuutta eikä miksaaja ollut oikein tehtävänsä tasalla. Äänenvoimakkuudet vaihtelivat: välillä laulu jäi musiikin alle ja toisinaan taas päinvastoin. Kuorolaisilla (Lohjan Operettikuoro) mikrofoneja ei ollut ja heidän laulamastaan tekstistä ei tämän vuoksi saanut salin puolella selvää. Orkesterina oli surkean pieni, vain 5-henkinen Salonkiorkesteri Operetta, joka koostui sähköpianon (Anu Kosonen) lisäksi viulusta, sellosta, kontrabassosta ja klarinetista. Terveisiä Jyrki Anttilalle, että orkesteri on kyllä aivan väärä säästökohde! Joskus hänen yrityksensä operettituotannoissa vielä oli kunnollinen orkesteri, mutta tämä esitys oli lähes nolo. Salissa dominoi vahvistettu piano, eikä muita soittimia meinannut sen alta kuulla lainkaan.
Solistit sentään antavat aihetta pieneen positiiviseen loppulausumaan. Jyrki Anttila lauloi Renén eli kreivin osassa erittäin taitavasti ja kauniisti. Vaivattomasti ylärekisteriään esitellyt Anu Hälvä oli Angèle Didier, hänen vaimonsa. Muissa tehtävissä pärjäsivät ihan hyvin Jouni Kokora, Hannu Jurmu, Tiina Vahevaara ja Leena Reinman.
Ystävien ilta
27.4.2019 Jorma Hynninen, baritoni, Jaakko Ryhänen, basso & Jukka Nykänen, piano Tampere-talossa
Jorma Hynninen ja Jaakko Ryhänen tutustuivat yli 50 vuotta sitten opiskellessaan Heinolan seminaarissa kansakoulunopettajaksi. Sittemmin molempien urapolku vei laulun maailmaan ja miehet ovat tehneet töitä oopperalavoilla eri puolilla maailmaa – myös yhdessä. Mutta yhteiskonserttia he eivät ole koskaan pitäneet ennen tätä iltaa. Historiallinen tilaisuus siis, joten ei ole ihmekään että Tampere-talon pieni sali varattiin hetkessä loppuun ja lisäkonserttikin kävi kaupaksi samaan malliin.
Liikkeelle lähdettiin kansanlauluosastolla: Hurja minoon ollu vetäistiin duettona, Ryhänen jatkoi Pappani majalla, Hynnisen kontolle tuli Tuuli se taivutti koivun larvan ja lopuksi vielä yhdessä Niin kauan minä tramppaan.
Pianisti Jukka Nykänen soitti lyhyen esittelyn jälkeen Toivo Kuulan Lampaanpolskan. Perään Hynninen lauloi Kuulalta Tuijotin tulehen kauan -kappaleen. Oskar Merikannolta kuultiin Merellä (Ryhänen) sekä Laatokka (Hynninen ja Ryhänen).
Toisena välipalana Nykänen kertoi hieman musikaaleista ja esitti kokoamansa sikermän The Sound of Musicin, My Fair Ladyn ja Mary Poppinsin tunnetuista sävelmistä. Musikaaleilla jatkettiin, kun Hynninen esitti Tevjen laulun Rikas mies jos oisin Jerry Bockin musikaalista Viulunsoittaja katolla. Alussa sanat vähän unohtuivat, mutta Hynninen pelasti tilanteen mainiosti. Ryhänen lauloi bravuurinsa Mississippi Jerome Kernin musikaalista Teatterilaiva.
Lopulta päästiin oopperan pariin. Verdin Rigolettosta kuultiin alkusoitto, Rigoletton ja Sparafucilen duetto sekä Rigoletton aaria Pari siamo ensimmäisestä näytöksestä. Ryhänen lauloi perään Fiescon aarian A te l'estremo addio Verdin oopperasta Simon Boccanegra. Hynnisen seuraava numero oli Wolframin laulu iltatähdelle Wagnerin Tannhäuserista ja Ryhänen herkutteli Dalandin aarialla Wagnerin Lentävästä hollantilaisesta. Toisellekin konkarille sattui pieni blackout, sillä esitys meni poikki sanojen unohduttua – mutta huumorilla tästäkin tilanteesta selvittiin. Päätösnumerona oli maukas 12-minuuttinen kohtaus: Rodrigon ja Filipin duetto Verdin Don Carlosta.
Kokonaisuus oli komea ja herrat olivat tänään hyvässä laulukunnossa. Ryhänen vastasi pääosin konsertin juonnosta ja jutteli mukavia Hynnisen kanssa kappaleiden välissä. Tunnelma oli hyvin lämmin ja miellyttävä. Jukka Nykänen oli erinomaisesti tehtäviensä tasalla ja kykeni reagoimaan salamannopeasti laulajien yllättäviin liikkeisiin.
Ylimääräisiä saatiin peräti kolme: Oskar Merikannolta Elämälle (Hynninen & Ryhänen) ja Ma elän! (Hynninen). Sopivana lopetuksena oli Ryhäsen lempeästi laulama Vanhan merimiehen koti-ikävä Georg Malsténilta.
Epätasaisia solisteja visuaalisesti loistavassa Aidassa
26.4.2019 Giuseppe Verdin ooppera Aida Kansallisoopperassa Helsingissä
Kansallisoopperan Aida-tuotanto sai ensi-iltansa jo 2010, mutta itse olen jotenkin onnistunut välttämään kaikki sen tähänastiset 30 esityskertaa. Ooppera sinänsä on hyvin tuttu ja olen sen nähnyt useita kertoja, mutta ehkä nyt oli ihan paikallaan käydä katsastamassa tämäkin versio.
Georg Rooteringin ohjaus ei tarjonnut suuria yllätyksiä. Melko perinteisillä kuvioilla mentiin, mutta ohjaaja oli yrittänyt linkittää Etiopian ja Egyptin sotaa meidän aikamme konflikteihin. Tämä ilmeni mm. puvustuksessa ja projisoiduissa kuvissa – katsoja oli usein samaan aikaan sekä nykyajassa että menneessä. Tanssikohtauksissa yritettiin shokeerata yleisöä, mutta sotavangin mestaus ja sotilaiden raiskausbaletti menivät jo ehkä vähän yli.
Ohjaaja oli sijoittanut Egyptin kuninkaan laulamaan ensimmäiselle parvelle ja osa ns. aidatrumpeteista oli puolestaan sijoitettu toiselle parvelle.
Visuaalisesti tuotanto on loistava. Bernd Franken upea palatsimainen lavastus hehkuu kultaa ja sinistä. Götz Lanzelot Fischerin värikäs puvustus on mielikuvituksellinen ja yhdistelee hienosti eri maailmoja.
Musiikillisesti ilta oli hieman kaksijakoinen. Haluan nostaa esille kuoron, joka lauloi osuutensa vaikuttavasti, puhtaasti ja iskevästi ollen melkeinpä esityksen parasta antia. Ei orkesterin osuudessakaan ollut moitittavaa, kiitos luotettavan kapellimestari Patrick Fournillierin.
Solisteista Veronika Džiojeva onnistui hyvin Aidana – hänen kiinteää ja kantavaa sopraanoaan oli ilo kuunnella. Toinen vierailija, Warwick Fyfe, teki oikein pätevästi Amonasron roolin. Kotimaisilla voimilla ei ollut tänään paras mahdollinen ilta: Anna Danik ei oikein saanut Amnerikseensa ytyä ja uskottavaa tunnetta. Mika Pohjonen lauloi Radamesin osan epätasaisesti; mm. sävelpuhtaudessa oli sanomista useita kertoja. Jyrki Korhonen (Ramfis) fraseerasi väsähtäneen laiskasti tai ylimalkaisesti ja Koit Soaseppin (Egyptin kuningas) laulu oli kovin tasapaksua.
Pienemmissä osissa olivat Ilkka Hämäläinen (Sanansaattaja) ja Johanna Lehesvuori (Ylipapitar; käsiohjelmassa ilmoitettiin Anna-Kristiina Kaappola, jota ei kyllä lavalla tänään nähty).
Dostojevskin raadolliset henkilöt valokeilassa
25.4.2019 Fjodor Dostojevskin Karamazovin veljekset Kansallisteatterissa Helsingissä
Dostojevskin Karamazovin veljekset oli kaikessa puuduttavuudessaan vaikuttava lukukokemus – silloin joskus nuorena. Uudestaan en ole rohjennut hyllyssäni pölyttyvään järkäleeseen kajota, mutta ehkä pitäisi tänä vuonna ottaa se työn alle kesälukemisena?
Torstai-iltani vapautui konsertin peruuntumisen vuoksi, joten ostin sitten lipun Kansallisteatterin Karamazovin veljeksiin. En kaikin osin ihastunut Samuli Reunasen dramatisoimaan ja ohjaamaan esitykseen, mutta vaikuttava tämäkin kokemus oli. Dostojevskin romaanin henki ja tunnelma oli mielestäni tavoitettu hyvin, vaikka esitystä maustettiinkin kaikenlaisella kummallisella päälleliimatulla ja etäännyttävällä toiminnalla. Venäläiskliseitä oli onneksi vältelty aika hyvin. Ohjaaja oli valinnut kiinnostavasti Karamazovin äpäräpojan Smerdjakovin sekä luostarivanhus Zosiman osiin naisnäyttelijät. Esityksessä oli myös livemusiikkia.
Pitkä teatteri-ilta oli hienojen näyttelijäsuoritusten juhlaa. Hannu-Pekka Björkman oli aivan ilmiömäinen Fjodor Karamazovina. Mies on tullut vuosien mittaan tutuksi useissa erilaisissa tehtävissä, mutta tämä oli kyllä paras roolityö mitä olen häneltä nähnyt! Heikki Pitkänen (Dmitri), Miro Lopperi (Ivan) ja Juho Uusitalo (Aleksei) näyttelivät kaikki antaumuksella ja heittäytyen. Ja erikseen on mainittava Seela Sella (Zosima), jonka karisma kantaa aina vaan.
Pari pikkuherkkua Dresdenissä
20.4.2019 Franz von Suppén operetti Die schöne Galathée ja Giacomo Puccinin ooppera Gianni Schicchi Staatsoperette Dresdenissä
Itävaltalainen, nykyisen Kroatian alueella syntynyt Franz von Suppé (1819–1895) on jäänyt historiaan ennen kaikkea saksankielisen operetin isänä. Offenbachin voittokulku ylti 1860-luvun alussa Wieniin saakka ja vastaisku oli saatava aikaan. Vuonna 1865 kantaesitetty Die schöne Galathée (suom. Kaunis Galateia) oli von Suppén ensimmäinen menestys tällä saralla.
Operetin taustalla on tuttu kreikkalaisen mytologian tarina: Pygmalion veistää niin ylimaallisen kauniin marmoripatsaan, että rakastuu siihen. Hän pyytää Afroditea (tässä teoksessa roomalaisittain Venus) herättämään Galathée-patsaan henkiin ja toive toteutuu. Operetissa on lisätty mukaan apupoika Ganymed ja taidekeräilijä Mydas, joka yrittää ostaa patsaan. Tapahtumat eivät suju Pygmalionin mielen mukaan, sillä eläväksi muuttunut Galathée osoittautuu määräileväksi, mielialaltaan vaihtelevaksi ja turhamaiseksi. Hän on rikkauksien perään ja vielä uskotonkin Ganymedin kanssa. Aikansa asenteellisuuttako?
Noin tunnin kestäneessä operetissa oli oikein hyvät solistit. Galathée oli Maria Perlt ja Pygmalion Richard Samek. Ganymedin housuroolissa esiintyi Antigone Papoulkas ja Mydas oli Bryan Rothfuss. Venuksen mykkäroolissa sulojaan esitteli Gabriele Samsonovaite.
Väliajan jälkeen oli vuorossa double bill -illan toinen osa, Puccinin tuttu Gianni Schicchi. Jo von Suppén operetissa Axel Köhlerin ohjaus miellytti minua kovasti, mutta tässä oopperassa hän pisti vielä pari pykälää paremmaksi: Samassa paketissa riemastuttavaa hauskuutta ja kylmäävää pahuutta, mutta puskafarssista (sellaisiakin toteutuksia kun on tästä teoksesta nähty) pysyttiin kaukana. Donatin suku esitettiin mafiaperheenä, joka oli kokoontunut tummanpuhuvaan kartanoon odottamaan Buoso-sedän kuolemaa. Alussa miehet vetivät tikkua siitä, kuka joutuu tukehduttamaan Buoson tyynyllä – ja hävinnyt pisti sitten reippaasti toimeksi. Makaaberia menoa oli esityksen aikana enemmänkin ja loppuratkaisu oli jännittävä, kun peiton alle piiloon jäänyt Gherardino-poika ampui löytämällään pistoolilla Gianni Schicchin.
Solistit olivat kaikki hyvää keskitasoa; mainittakoon heistä nyt Andreas Scheibner (Gianni Schicchi), Maria Perlt (Lauretta), Richard Samek (Rinuccio) ja Gundula Hintz (tomera Zita). Pienemmässä notaarin osassa oli komeaääninen Semperoperin baritoni Hans-Joachim Ketelsen.
Molemmat teokset oli lavastanut Arne Walther ja puvustanut Judith Adam. He olivat tehneet erinomaista työtä ja varsinkin näyttävät lavastukset jäivät mieleen. Niissä ei todellakaan ollut säästelty, vaikka kyse oli kestoltaan lyhyistä teoksista. Ja vielä on mainittava illan kapellimestari Andreas Schüller, joka luotsasi esitykset luotettavasti ja hyvän vauhdikkaalla otteella.
Pettymys Berliinissä – ja kuinka siitä selvittiin
19.4.2019 Staatskapelle Berlin ja Rundfunkchor Berlin, joht. Daniel Barenboim, sol. Aida Garifullina, sopraano Philharmoniessa Berliinissä
Kolmas ja viimeinen iltani Berliinin Staatsoperin Festtage-ohjelmasta piti huipentua konserttiin, jonka solistina laulaisi huippusopraano Anna Netrebko. Mutta kuinka ollakaan, tähti sai kurkunpäätulehduksen ja joutui lähtemään Berliinistä kotiin maitojunalla. Voi sitä pettymyksen määrää!
Korvaajaksi oli saatu sopraano Aida Garifullina, jota kuulin jo pari iltaa sitten Prokofjevin oopperassa. Hän on toki tunnettu, hienoa uraa tekevä laulaja, mutta ei kuitenkaan vielä nimenä Netrebkon tasolla. No, tähän oli tyytyminen – sentään Staatsoper lupasi palauttaa kaikille halukkaille 30 % lipun hinnasta. Netrebko myi Philharmonien käytännössä täyteen, mutta nyt konsertin alkaessa salissa oli paljon tyhjiä paikkoja; monet siis jättivät varmasti saapumatta solistivaihdoksen vuoksi.
Ohjelmassa oli pelkästään Giuseppe Verdin musiikkia. Ensimmäinen numero oli alkusoitto oopperasta I vespri siciliani eli Sisilialainen vesper. Netrebkon piti laulaa Abigailia Nabuccosta, Aidaa Aidasta ja Leonoraa La forza del destinosta eli Kohtalon voimasta. Teokset tietenkin vaihtuivat solistin äänityypin mukaisesti. Garifullina lauloi Gildaa Rigolettosta (Tutte le feste al tempio ja Gualtier Maldè...Caro nome che il mio cor) sekä Violettaa La traviatasta (Teneste la promessa...Addio del passato). Näiden välissä kuultiin Nabuccon tunnettu kuoronumero Va, pensiero, sull'ali dorate. Oopperaosuus päättyi La forza del destinon alkusoittoon.
Väliajan jälkeen kuultiin pitkäperjantaihin hyvin sopien Quattro pezzi sacri. Nämä neljä kappaletta Verdi sävelsi kypsässä iässä vuosina 1886–1897. Alun perin kappaleita ei ollut tarkoitettu yhteen, vaan kyse taisi olla kustantajan keksinnöstä – mutta hyvin ne toimivat kokonaisuutena.
Netrebko-peruutuksen aiheuttama mielipaha haihtui kummasti konsertin aikana. Garifullina lauloi kuin enkeli ja oli olemukseltaankin niin hurmaava, että kyllähän se sulatti pettymyksen. Hänen suvereeni tekniikkansa ja kaunissävyinen äänensä pääsivät todella esiin ja oikeuksiinsa Gildan ja Violettan parissa. Brava!
Mutta melkeinpä vielä enemmän ihailin kapellimestarin ja orkesterin saumatonta yhteistyötä. Barenboim on johtanut Staatskapellea vuodesta 1992, joten ei ole ihmekään, että soittajat tuntuivat ymmärtävän hänen viestinsä jo ennen kuin koko elettä oli edes tehty. Barenboim johti alkusoitot ilman partituuria ja kaikissa numeroissa hämmästytti hänen taitonsa löytää sekä myös ilmentää detaljeja ja nyansseja Verdin musiikissa. Useimmat kappaleet tuntuivat soivan hienommin kuin koskaan ennen olen niitä kuullut. Osansa oli varmasti Philharmonien konserttisalin loistavalla akustiikalla.
Myös kuoro eli Rundfunkchor Berlin ansaitsee suuret aplodit osuudestaan. Quattro pezzi sacrin ensimmäinen osa eli Ave Maria soi eteerisen kauniina ja herkkänä. Viimeisessä osassa eli Te Deumissa kuoro pääsi väläyttelemään voimaansa ja iskevyyttäänkin. Olipa upeaa!
Legendat lavalla
18.4.2019 Richard Wagnerin ooppera Nürnbergin mestarilaulajat Staatsoper Unter den Lindenissä Berliinissä
Berliinin Staatsoperin Festtage-ohjelmasta oli pakko poimia Wagnerin Nürnbergin mestarilaulajat, vaikka teos sinänsä on hyvin tuttu ja olen sen monia kertoja nähnyt. Syynä oli esityksen poikkeuksellinen solistikaarti: Staatsoper oli värvännyt pieniin rooleihin useita jo eläköityneitä laulajatähtiä. Ikäpresidentti oli Franz Mazura (s. 1924 – ikää siis 95 vuotta!), joka teki Hans Schwarzin osan.
Muita konkareita olivat Reiner Goldberg (s. 1939), Siegfried Jerusalem (s. 1940), Graham Clark (s. 1941) – sekä Matti Salminen (s. 1945), joka lauloi Veit Pognerin tärkeän osan. Täytyy sanoa ilman minkäänlaista puolueellisuutta, että Salminen oli odotetusti aivan omaa luokkaansa näistä vaariluokan solisteista – ääni oli muhkean vaikuttava ja tulkinta sävykästä. Mutta kyllä esim. 79-vuotiaan Siegfried Jerusalemin heldentenori kajahti edelleen hämmästyttävän kirkkaana ja voimakkaana!
Hans Sachsin keskeisen roolin teki pätevästi Wolfgang Koch (ehkä hänen näyttelemisensä oli aavistuksen tasapaksua) ja Evana vakuutti Julia Kleiter. Ritari Walther von Stolzingina mestarilaulamisen saloihin perehtyi Burkhard Fritz. Davidin osassa oli tavattoman kaunisääninen uusi tuttavuus, tenori Siyabonga Maqungo. Ainoa solisti, josta en suuremmin pitänyt, oli Sixtus Beckmesserinä laulanut Martin Gantner. En osaa oikein analysoida, mikä hänessä potki vastaan, mutta mies ei vaan tuntunut istuvan osaan, vaikka sinänsä pätevästi lauloikin. Muista solisteista on vielä mainittava eläkeläislegendojen kastia lähenevä Olaf Bär (Hans Foltz) sekä aina piristävä Arttu Kataja (Hermann Ortel).
Andrea Moses tarjosi ohjauksessaan useita raikkaita ideoita, jollaisiin en ole aiemmin näkemissäni tuotannoissa törmännyt. Mainittakoon vaikka alun kekseliäs kirkkokohtaus sekä mestarilaulajien esittäminen suurliikemiehinä, joiden kokoustilan taustalla komeilivat heidän yritystensä logot. Jan Pappelbaumin lavastus ja Adriana Braga Peretzkin puvustus olivat yksinkertaisen selkeitä, mutta rakensivat osaltaan linjakkaasti esityksen kokonaisuutta.
Olen elämäni aikana nähnyt useita kymmeniä Wagnerin oopperoiden esityksiä. Kapellimestareista minulle suurimpia Wagner-elämyksiä ovat tarjonneet Daniel Barenboim ja Leif Segerstam. Eikä tämä ilta ollut poikkeus: Barenboim oli liekeissä ja tartutti intonsa myös orkesteriin. Huikean hienoa kuultavaa – jo alkusoiton aikana sain kylmiä väreitä!
Prokofjevin koominen ooppera
17.4.2019 Sergei Prokofjevin ooppera Kihlaus luostarissa Staatsoper Unter den Lindenissä Berliinissä
Berliinin Staatsoperin jokakeväinen Festtage (sananmukaisesti Juhlapäivät) voisi hyvin olla nimeltään Daniel Barenboim Festtage. Maestro nimittäin johtaa tänä vuonna yksitoista päivää kestävän humurupeaman aikana peräti yhdeksän pitkää konserttia tai oopperaesitystä. On siinä 76-vuotiaalla Generalmusikdirektorilla tekemistä ja jaksamista!
Minun kolmen päivän rupeamani alkoi Prokofjevin oopperalla, jota esitetään kohtuullisen harvoin. Kihlaus luostarissa (ven. Обручение в монастыре, saks. Die Verlobung im Kloster) on kerrassaan mainio teos. Suomessa se on tehty ainakin Kansallisoopperassa 1978–79. Sävellys valmistui alun perin vuonna 1940, mutta sota keskeytti tuotannon ja Prokofjev muokkasi uuden version 1943. Kantaesityksensä ooppera sai Leningradissa vasta sodan jälkeen 1946. Kihlaus luostarissa ei sisällä selvää yhteiskunnallista tai poliittista viestiä, vaan ennemmin irvailee lempeästi koomisten oopperoiden perinteisille kuvioille, kuten valepuvuille, naimakaupoille, lemmenjuonille ja väärinkäsityksille.
Pidin oopperan musiikista kovasti ja kyllä Barenboimilla vaan on kyky saada teos kuin teos loistamaan. Ohjaaja Dmitri Tcherniakov yllätti viime vuoden Festtage-ohjelmaan kuuluneella Parsifalilla, ja nyt hän teki sen taas: Tapahtumat oli sijoitettu "Anonyymien Oopperaholistien" tapaamiseen. Henkilöt esittäytyivät kokouksen aluksi ja silloin seinälle heijastettiin jokaisen "taudinkuva", eli millä tavoin pakkomielteinen suhtautuminen oopperaan ilmenee. Arvatkaapa moniko asia piti paikkansa minun kohdallani...?
Tcherniakovin toteutus oli vinkeä ja sisälsi monia hienoja oivalluksia. Aluksi hieman ankealta vaikuttanut lavastus oli sekin ohjaajan käsialaa, mutta vaatimaton kokoontumistila ei ainakaan vienyt huomiota tärkeämmiltä asioilta. Oopperan hauskin kohta oli se, kun päihtyneet, juomalauluja hoilanneet munkit säikähtivät vieraiden saapumista ja alkoivat nopeasti veisata hurskaasti virsiä. Puvustus oli Elena Zaytsevan suunnittelema ja hänkin pääsi näyttämään kykyjään oopperan loppupuolen juhlakohtauksessa, jossa näyttämöllä oli jos jonkinlaista hahmoa ja otusta.
Solistit olivat kaikki oikein päteviä, kuinkas muuten. Ennakkotietojen mukaan Arttu Katajan piti laulaa tässä tuotannossa, mutta niinpä vaan oli hänen nimensä poistettu eikä miestä lavalla näkynyt. Kyse ei ollut ainakaan sairastumisesta, sillä Kataja oli edelleen listattu seuraavan illan oopperan solistiksi. Harmi kuitenkin! Esityksen solistit olivat Stephan Rügamer (Don Jerome), Andrey Zhilikhovsky (Don Ferdinand), Aida Garifullina (Luisa), Violeta Urmana (Duenna), Bogdan Volkov (Don Antonio), Anna Goryachova (Clara d'Almanza), Goran Jurić (Mendoza) ja Lauri Vasar (Don Carlos). Ilmeisesti ohjaajan lisäystä olevana kerhon "isäntänä" toimi Maxim Paster.
Herkku-Händeliä
16.4.2019 Georg Friedrich Händelin ooppera Orlando Theater an der Wienissä
Orlando (1733) on mielestäni yksi Georg Friedrich Händelin (tai pitäisikö sanoa George Frideric Handelin) hienoimmista oopperoista – suoranainen mestariteos. Sen libretto pohjautuu Ludovico Arioston Orlando Furiosoon, joka on myös säveltäjän Alcina- ja Ariodante-oopperoiden "lähde". Oli todella mukavaa kuulla tämä ooppera pitkästä aikaa ja vieläpä Theater an der Wienin hienona toteutuksena.
Ohjaaja Claus Guth oli tehnyt aivan loistavaa työtä oopperan työstämisessä näyttämölle. Lavaa hallitsi suurikokoinen talo, jota pyöriteltiin eri kohtauksissa eri asentoihin. Realismia lisäsivät mm. tallissa ollut oikea henkilöauto sekä pihalla tönöttänyt myyntivaunu. Myös lavastaja Christian Schmidt ansaitsee kehuja osuudestaan. Modernisointi oli tehty taidolla ja ajatuksella niin, että kertomus toimi erinomaisesti ja ilman pitkästymistä nykyajan katsojallekin.
Musiikillisesti ilta oli parasta A-luokkaa. Il Giardino Armonico -orkesteri soitti Giovanni Antoninin johdolla niin, että saatoin vain huokailla ihastuksesta. Jopa continuo-ryhmä, joka jää usein vähälle huomiolle, nousi nyt esiin hienolla panoksellaan.
Ja sitten solistit. Jälleen kerran sanat tahtovat loppua kesken – niin täysipainoista, taitavaa ja ilmaisuvoimaista laulua kuultiin joka ikiseltä. Orlandona oli aivan ensiluokkainen kontratenori Christophe Dumaux. Florian Boesch (Zoroastro) sai katsomon kohahtamaan jo oopperan alussa – niin vaikuttava oli hänen äänensä. Anna Prohaska oli oiva valinta Angelicaksi ja minulle uusi tuttavuus Giulia Semenzato vakuutti Dorindana. Toisessa kontratenoriroolissa eli Medorona oli italialainen Raffaele Pe.
Nedbalin operetti Bratislavassa
15.4.2019 Oskar Nedbalin operetti Polenblut Slovenské národné divadlossa Bratislavassa
Tšekkiläinen säveltäjä–kapellimestari Oskar Nedbal (1874–1930) on jälleen minulle uusi tuttavuus operettisäveltäjänä. Hänen kirjoittamansa Polenblut viitannee Johann Strauβ nuoremman nimiin laitettuun Wiener Blut (Wieniläisverta) -operettiin, mutta varsinaisia yhtymäkohtia teoksilla ei ole. Ehkä nimeämisessä oli kyse vain markkinointikikasta? Ainakaan taloudellista menestystä ei tästä Nedbalille koitunut, sillä hänen kerrotaan hypänneen kuolemaansa Zagrebin oopperatalon balettisalin ikkunasta jouluaattona 1930 – juuri rahavaikeuksien vuoksi.
Vuonna 1913 Wienissä kantaesitetty Polenblut esitettiin Bratislavassa talon vanhalla näytämöllä eli Historická budovassa slovakiankielisenä käännöksenä Poľská krv. Leo Steinin libretto perustuu Puškinin novelliin, jossa ylpeää aatelismiestä yritetään naittaa huonolla menestyksellä. Morsiokandidaatti Helena kehittää juonen, jossa hän ilmestyy kreivi Baranskin maatilalle ja tekeytyy uudeksi taloudenhoitajaksi. Helena pistää kreivin juopottelun ja uhkapeliharrastuksen vuoksi retuperällä olevan tilan asiat kuntoon. Siinä ohessa kreivi parantaa tapansa ja rakkauskin syttyy...
Dušan Štefánekin johdolla soittanut orkesteri teki oikeutta Nedbalin musiikille, joka oli tanssisävelmineen kaikkineen oikein viihdyttävää. Mutta muuten en tälle tuotannolle anna kovin korkeita pisteitä. Marián Chudovskýn ohjaus oli kaavamainen, ennalta-arvattava ja motivoimatonta toimintaa oli liian paljon. Jaroslav Valekin lavastus oli täynnä kultaa ja punaista, mutta tämän estetiikka oli minun makuuni turhan slaavilaista. Peter Čaneckýn suunnittelema puvustus oli yllättävän hillitty, mutta ajoi hyvin asiansa.
Solisteista mainittakoon pääpari Tomáš Juhás (kreivi Boleslaw Baranski) ja Katarína Juhásová (Helena Zarembová), jotka lauloivat ihan kelvollisesti. Helenan isää Jan Zarembaa esitti rouhea basso Ján Galla. Bronio von Popielin roolin tehneen Ján Babjakin laulussa oli vähän sanomista, mutta hänen ihastuksenaan Wanda Kwasinskana hurmasi Petra Nôtová.
Adèsin hämmentävä esikoisooppera
14.4.2019 Thomas Adèsin ooppera Powder Her Face Kasino am Schwarzenbergplatzissa Wienissä
Wienin Volksoperin tämän kauden tuotanto Schwarzenbergplatzin vanhaan Kasinoon on Thomas Adèsin (s. 1971) ensimmäinen ooppera. Powder Her Face kantaesitettiin vuonna 1995 Cheltenhamin musiikkijuhlilla. Teos oli arvostelumenestys, mutta ponkaisi otsikoihin ennemminkin seksuaalisen sisältönsä vuoksi. Powder Her Facen on sanottu olevan ensimmäinen ooppera, jossa fellaatio on kuvattu musiikillisesti. Esimerkiksi brittien Classic FM -radiokanavan mielestä teos oli sopimaton lähetettäväksi.
Ooppera kertoo Argyllin herttuatar Margaret Campbellin seksuaalisista seikkailuista, joista Britanniassa kohuttiin ja juoruiltiin 1960-luvulla. Skandaalimaiset yksityiskohdat paljastuivat avioero-oikeudenkäynnissä, jossa käytettiin todisteena mm. valokuvia. Philip Hensherin libretto on melko suorasukainen ja vielä paremmaksi oli pannut ohjaaja Martin G. Berger. Joissakin kohdissa meinasin melkein jo punastua – kaikkeen sitä voi oopperalaulajakin joutua...
Oopperan tapahtumissa pompittiin vuosikymmeneltä toiselle, joten oli hyvä ajatus heijastaa taustalle vuosiluku aina uuden kohtauksen alkaessa. Yksinkertainen lavastus oli Sarah-Katharina Karlin ja kekseliäs puvustus Alexander Djurkov Hotterin. Kapellimestarina toimi Wolfram-Maria Märtig, joka ei ihan tavoittanut Adèsin sieltä täältä lainailevan musiikin kaikkia nyansseja. Herttuattaren osan teki antaumuksella Ursula Pfitzner. Muilla solisteilla, eli Morgane Heysellä, David Sitkalla ja Bart Driessenillä, oli useita eri rooleja.
Kylmäävää menoa Trojahnin upeassa oopperassa
13.4.2019 Manfred Trojahnin ooppera Orest Wiener Staatsoperissa
Ja nyt operettien hömppämaailman jälkeen jotain aivan muuta – nimittäin tiukkaa tragediaa. Manfred Trojahnin Orest (kantaesitys Amsterdamissa vuonna 2011) vei yleisön kreikkalaisen mytologian maailmaan. Oopperan libretto on säveltäjän itsensä kirjoittama ja perustuu Euripideen näytelmään, jonka höysteenä on käytetty Nietzschen Dionysian-Dithyrambus-runoja. Orest on jatkoa Richard Straussin Elektran tapahtumille. Wienin Valtionoopperaan teoksen on ohjannut Marco Arturo Marelli, joka on suunnitellut myös lavastuksen ja valaistuksen. Puvustus on Falk Bauerin käsialaa.
Ooppera alkoi karmivalla kirkaisulla, joka viittasi ilmeisesti Oresteen tekemään äitinsä Klytaimnestran murhaan. Näyttämölle syöksyvä Orestes on syyllisyytensä vainoama ja Raivottarien ahdistelema. Hänen päänsä sisällä kuuluvat äänet oli toteutettu hienosti eri puolille salia sijoitettuja kaiuttimia käyttäen. Epätoivoinen Orestes kutsuu apuun Apollonia. Jumala ei ole suopealla tuulella, vaan vedättää Orestes-raukkaa Dionysokseksi muuntautuneena.
Troijaan palaava Helena (Oresteen ja Elektran täti) huomaa ovien sulkeutuvan edessään. Elektra kiroaa Helenan syypäänä Troijan sotaan ja ihmisille aiheutuneeseen kärsimykseen. Helena ei kaupunkilaisten vihamielisyyden vuoksi uskalla vierailla sisarensa haudalla uhraamassa, vaan pyytää Elektraa tekemään tämän puolestaan. Raivoisa Elektra kieltäytyy ja ehdottaa Helenan tyttären Hermionen lähettämistä tämän sijaan.
Argosin miehet ovat julistaneet Oresteelle ja Elektralle kuolemantuomion kivittämällä. Spartan kuningas Menelaos (joka siis on Helenan puoliso) kehottaa sisaruksia pakenemaan. Menelaos pesee kätensä asiasta poliittisista syistä ja Orestes romahtaa, mutta Elektra kiehuu verenhimoisissa fantasioissaan. Menelaos pakenee kaupungista.
Elektra manipuloi veljeään ja yllyttää tätä murhaamaan sekä Helenan että Hermionen. Orestes lyökin Helenan kuoliaaksi, mutta Hermionen katse estää miestä koskemasta häneen. Argosin miehet saapuvat ja näyttämöllä nähdään ruumisläjiin päättyvä taistelukohtaus. Paikalle palannut Menelaos estää Elektraa tappamasta Hermionea ja Dionysos vie Helenan mukanaan Olympokselle. Kaiken kaaoksen jälkeen Orestes kieltäytyy toimimasta enää jumalten tahdon mukaisesti. Hän lähtee yhdessä Hermionen kanssa etsimään omaa elämäänsä. Loppuratkaisu poikkeaa Euripideen kirjoittamasta ja on puhtaasti libretistin kynästä.
Loppuunmyyty Valtionoopperan katsomo sai todistaa todella vaikuttavaa ja upeaa oopperaesitystä. Marellin ohjaus oli mielestäni loistava ja psykologialtaan tarkasti mietitty. Trojahnin väkivahva musiikki resonoi selkäytimessä saakka, kiitos ensiluokkaisen orkesterin ja illan loistavan kapellimestarin Michael Boderin. Solisteista Evelyn Herlitzius oli jälleen kerran omaa luokkaansa Elektrana. Thomas Johannes Mayer (Orestes), Thomas Ebenstein (Menelaos) ja Daniel Johansson (Apollon/Dionysos) tekivät pätevät roolityöt. Laura Aikin oli upea Helena ja Audrey Luna yllätti vokaalisella kyvykkyydellään Hermionena. Säveltäjä Manfred Trojahn saapui esityksen jälkeen lavalle kumartamaan solistien kanssa, vaikka kyseessä ei tämän tuotannon ensi-ilta ollutkaan.
Anteeksi kuka – Hans Striehl?
12.4.2019 Hans Striehlin operetti Pfälzer Musikanten Landestheater Linzissä (Musiktheater am Volksgarten)
En varmasti ollut ainoa yleisön joukossa, joka ei ollut koskaan kuullutkaan säveltäjä Hans Striehlistä ennen tätä esitystä. Saksalaisen Striehlin (1912–1994) operetti Pfälzer Musikanten sopii erinomaisesti esitettäväksi juuri Linzissä, sillä täällä teos sai kantaesityksensä vuonna 1956. Nyt teoksesta kuultiin pianosäestyksellinen, konserttiversiota lähenevä esitys. Toteutuksesta ja sovituksesta vastasi talon dramaturgi Christoph Blitt, joka on syntynyt Pfalzissa (kyseessä on siis Saksaan kuuluvan Rheinland-Pfalzin osavaltion eteläosa, joka sijaitsee maan länsi–lounaisosassa ja rajoittuu osin Ranskaan). Siksi hän osasi teosesittelyssään kertoa paljon mielenkiintoista tietoa operetin tapahtumaseudusta – sekä vitsailla paikallisen murteen omituisuuksille ja ylistää sikäläisiä viinejä!
Esityksen taustana nähtiin projisoituja maisemakuvia Pfalzista ja solisteilla oli osiinsa sopiva puvustus. Blitt toimi myös esityksessä kertojana. Musiikinjohdosta vastasi pianon äärestä Katharina Müllner, jonka osuus jäi vähän vaisuksi. Solisteissa oli muutamia tuttuja kolme päivää sitten näkemästäni Polnische Hochzeit -operetista. Rafael Helbig-Kostka, Domen Fajfar ja Philipp Kranjc olivat erinomainen veijarikolmikko, jonka äänet sointuivat trio-numeroissa hienosti yhteen. Dominik Nekel oli vakuuttava pormestari Anton Petermann. Hänen poikansa Bertel oli sävykkäästi laulanut, lupaava tenorikyky Mathias Frey ja Elsenä säteili Etelka Sellei, joka osoittautui myös oivalliseksi viheltäjäksi! Matthäus Schmidlechner ja Gotho Griesmeier eivät tehneet kovin kaksista vaikutusta Gustavin ja Libussan rooleissa.
Ooppera Kafkan mielettömyyden maailmasta
11.4.2019 Philip Glassin ooppera The Trial Salzburger Landestheaterissa
Tälle päivälle oli edessä vaikea valinta: Palaisinko Linziin, jossa Straussin Elektran nimiroolin laulaisi Miina-Liisa Värelä, vai suuntaisinko sittenkin Salzburgiin, jossa esitettäisiin Glassin The Trial?
No, illalla löysin itseni kodikkaan pienestä Salzburgin Landestheaterista. Glass vei voiton, sillä tätä hänen vuonna 2014 kantaesitettyä oopperaansa en ollut nähnyt aiemmin. The Trialin libretto perustuu Franz Kafkan samannimiseen romaaniin (saks. Der Prozess, suom. Oikeusjuttu), joka jäi kirjailijalta keskeneräiseksi. Kertomuksessa pankkimies Josef K. vangitaan yllättäen ja asetetaan syytteeseen mystisestä rikoksesta. Miesparka joutuu systeemin rattaisiin ja absurdit, osin kylmäävät tapahtumat seuraavat toisiaan. Karmea loppu on vääjäämätön...
Glassin oopperassa Oikeusjutun yhteiskunnallinen satiiri on säilynyt tehokkaana, vaikka teos koostuu kymmenestä melko irrallisesta kohtauksesta. Glassin minimalistinen musiikki imee kuulijan johonkin surrealistiseen todellisuuteen ja pitää tiukasti otteessaan. Kapellimestari Iwan Daviesin johdolla soittanut Mozarteumin eli paikallisen taideyliopiston orkesteri loi hienosti erilaisia tunnelmia. Ohjaaja Carl Philip von Maldeghem ei onneksi ollut yrittänyt mitään kikkailuja, vaan näyttämölläkin mentiin minimalismin hengessä hyvin niukoilla keinoilla ja ratkaisuilla. Thomas Peknyn lavastuksen liikkuvat väliseinät olivat toimiva idea; muuta rekvisiittaa olikin hyvin vähän. Puvustuksen oli suunnitellut Alois Dollhäubl.
Näyttämöllä nähtiin kahdeksan solistia, joilla kaikilla oli George Humphreysia (Josef K.) lukuun ottamatta kaksi tai kolme tehtävää. Tämä roolien vaihtaminen häiritsi jonkin verran juonen seuraamista ja tapahtumien ymmärtämistä, mutta ei kuitenkaan kohtuuttomasti. Naissolistit olivat Anne-Fleur Werner (Fräulein Bürstner ja Leni) sekä Katie Coventry (Frau Grubach ja Washerwoman, the bailiff's wife). Muissa osissa kuultiin William Ferguson, Franz Supper, Raimundas Juzuitis, Jacob Scharfman ja Michael Schober.
Laatuisaa operettia wieniläiseen tapaan
10.4.2019 Ralph Benatzkyn operetti Meine Schwester und ich Volksoper Wienissä
Olen nähnyt Wienin Volksoperissa aiemmin kaksi Ralph Benatzkyn (1884–1957) operettia ja nyt oli sitten vuorossa kolmas: Meine Schwester und ich, joka kantaesitettiin Berliinissä keväällä 1930.
Tämänkin operetin juoni on tyypillistä romanttista hömppää, mutta alku on poikkeuksellinen: Ollaan nimittäin oikeudessa käsittelemässä Dolly Fleuriotin, omaa sukua Prinzessin Saint-Labiche ja hänen miehensä, tohtori Roger Fleuriotin avioerohakemusta. Tuomari vaatii kuulla, miten tähän on tultu, ja sitten seuraakin pari viihdyttävää ja tapahtumarikasta tuntia.
Alkujaan Dolly palkkasi Rogerin järjestämään ja luetteloimaan kirjastonsa. Parin välille kehittynyt rakkaus ei pääse syttymään ilmiliekkiin, sillä nahjusmainen Roger ei uskalla tunnustaa tunteitaan edes itselleen. Dollyn vihjailut ja yritykset valuvat hukkaan. Kun Roger on saanut viran yliopistosta ja tekee lähtöä, kehittää Dolly juonen: Hän pyytää Rogeria viemään lähetyksen Nancyssa kenkämyyjänä työskentelevälle siskolleen. Mitään siskoa ei tietenkään ole olemassa, vaan Dolly kiiruhtaa itse liikkeeseen ja ostaa työpaikan rahavaikeuksissa olevalta kauppias Filoselilta.
Kenkäkauppaan saapuva Roger hullaantuu täysin myyjätär Genevièveen eli Dollyyn. Mukana juonen käänteissä on roikkunut kreivi Lacy de Nagyfaludi – Dollyn pitkäaikainen ihailija, joka ei ole vieläkään täysin luovuttanut. Kreivin kainaloon löytyy lopulta myyntitöistä teatteriin siirtynyt Irma, jonka työpaikan Dolly osti kenkäkaupassa. Pääparikin saa toisensa, mutta onni ei ole täyttyäkseen, vaan erokäräjille tosiaan päädytään. Totuus vaimosta oli selvinnyt Rogerille häiden jälkeen. Ongelmia on tuottanut yläluokkainen elämä, johon mies ei ole sopeutunut. Hän on sulkeutunut kuoreensa eikä ole puhunut tilanteesta vaimolleen. Vasta oikeudessa ongelmien syy tulee ilmi ja viisas tuomari päättää lykätä erokäsittelyä puolella vuodella...
Tuotanto oli Volksoperin taattua ammattitaitoista ja viimeisteltyä laatua. Ohjaaja Robert Meyerillä on riittänyt ideoita ja esityksessä oli paljon yksityiskohtia, jotka elävöittivät tarinaa ja ylläpitivät mielenkiintoa. Christoph Cremerin lavastus ja puvustus olivat visuaalisesti näyttäviä. Kapellimestarina heilui Guido Mancusi, jonka osuudesta ei ole kuin hyvää sanottavaa. Mukana esityksessä oli muutamia Volksoperin nuorisokuoron jäseniä, jotka toimivat mm. tarjoilijoina ja revyytanssijoina.
Solisteina oli monia tuttuja nimiä: Lisa Habermann oli aivan hurmaava Dolly. Lukas Permanin charmi Rogerina jäi sen sijaan hieman vajaaksi, eikä hän ollut aivan yhtä taitava laulajakaan. Carsten Süss teki hyvän roolityön kreivi Lacyna, mutta yleisön suosikki oli upeasti näytellyt Herbert Steinböck kenkäkauppias Filoselina. Muissa tehtävissä olivat Julia Koci (Henriette, prinsessan yksityissihteeri), Nicolaus Hagg (Charly, prinsessan kamaripalvelija; toinen rooli oikeuden puheenjohtajana), Johanna Arrouas (Irma, kenkäkaupan myyjä) ja Georg Wacks (Monsieur Camembert, kenkäkaupan asiakas).
Beer todellakin ansaitsee paluunsa näyttämöille!
9.4.2019 Joseph Beerin operetti Polnische Hochzeit Landestheater Linzissä (Musiktheater am Volksgarten)
Linzin Musiktheaterin pienen BlackBox-näyttämön katsomo oli ääriään myöten täynnä yleisöä. Suuren osan oli varmasti houkutellut paikalle tarjolla oleva harvinaisuus: Joseph Beerin operetti. Beer (1908–1987) oli puolanjuutalainen säveltäjä, joka syntyi nykyisen Ukrainan alueella. Hän aloitti säveltäjänuransa 1930-luvun alussa Wienissä, mutta hänen ensimmäiset operettinsa kantaesitettiin Zürichissä. Polnische Hochzeit (suom. Puolalaiset häät) näki ensi kertaa näyttämön vuonna 1937 ja seuraavien yhdentoista kuukauden aikana sitä esitettiin yli neljässäkymmenessä teatterissa ympäri maailman, lähes kymmenenä eri kieliversiona.
Beerin suosio oli siis vankkaa, mutta sitten tuli Anschluss ja säveltäjä joutui pakenemaan Wienistä Ranskaan, jossa hän piileskeli sodan loppuun saakka. Beerin perhe ja mm. tämänkin operetin libretistinä toiminut Fritz Löhner-Beda murhattiin keskitysleireillä. Sodan jälkeen sävellystyö jatkui ja viimeisin Beerin suuri teos valmistui hänen kuolinvuotenaan. Varhaisen tuotantonsa esittämiseen hän suhtautui nihkeästi ja piti oikeuksistaan kiinni. Pohjoismaissa Polnische Hochzeitia esitettiin tästä huolimatta, siis ilman säveltäjän lupaa; Suomessakin nimellä Masurkka. Beerin kuoleman jälkeen perustettu säätiö on onneksi nähnyt asian toisin ja teos näki uudestaan päivänvalon Itävallassa 2012 sekä Saksassa 2013. Vuodelta 2016 on olemassa CD-levytyskin.
Polnische Hochzeit osoittautui aivan erinomaiseksi operetiksi. Pidin tavattomasti Beerin ammattitaidolla ja huumorilla säveltämästä musiikista, joka toimi saumattomasti yhteen mainion libreton kanssa. Esimerkiksi Du bist meine große liebe -numero valloitti kaltaiseni kaappiromantikon täydellisesti. Mukana oli myös vauhdikkaampia numeroita – kuten Katzenaugen, johon oli yhdistetty lasten ja nuorten kuoron näpsäkkä koreografia kissanaamioineen. Kapellimestari Martin Braun oli todellakin mies paikallaan ja ylläpiti hyvää imua. Ohjaaja Gregor Horres sai kokonaisuuden toimimaan pienessä tilassa, jonka lavastuksena oli siirreltäviä verhoja, huonekaluja ja puulaatikoita. Lavastuksen ja puvustuksen oli suunnitellut Jan Bammes.
Todella harvoin olen kuullut operettiesityksessä näin tasokasta solistiensembleä; he olivat kaikki laulullisesti suorastaan erinomaisia! Philipp Kranjc eläytyi paroni Mietek Oginskyn rooliin hyvin ja Michael Wagner se vasta olikin loistonäyttelijä kreivi Staschek Zagorskyna. Veljenpojan eli kreivi Boleslav Zagorskyn osassa oli huikean hieno operettitenori Rafael Helbig-Kostka. Muissa tehtävissä olivat Svenja Isabella Kallweit (Jadja), Florence Losseau (Suza), Timothy Connor (Casimir), Dominik Nekel (poliisikapteeni Korrosoff), Etelka Sellei (Stasi) ja Seunggyeong Lee (Stani).
Tämän operetin perusteella puolalaisten häiden pääasia taitaa olla ryyppääminen. Teoksessa oli useampi alkoholinhuuruinen numero, jotka ohjaaja oli toteuttanut paitsi mainion viihdyttävästi, myös hyvän maun rajoissa pysytellen. Teeman jatkeeksi käsiohjelmassa oli vielä kahden sivun opastus puolalaisiin viinoihin!
Moderni versio antiikin Kreikan rakkaustarinasta
8.4.2019 Othmar Schoeckin ooppera Penthesilea Landestheater Linzissä (Musiktheater am Volksgarten)
Sveitsiläisen Othmar Schoeckin (1886–1957) sävellysluettelosta löytyy mittavan laulutuotannon lisäksi mm. viisi oopperaa, mutta minulle ne ovat olleet täysin outoja nimiään myöten. Penthesilea sai kantaesityksensä Dresdenissä vuonna 1927. Pienenä yhtymäkohtana Suomeen mainittakoon, että kantaesityksessä nimiroolin lauloi Irma Tervani (s. Irma Achte).
Ooppera kertoo amatsonikuningatar Penthesileian ja Akilleen (Akhilleus) traagisen rakkaustarinan. Teos sijoittuu Schoeckin tuotannossa vaiheeseen, jossa hän oli hiljattain hylännyt aiemman sävellystyylinsä. Uusi moderni ilmaisu sai vaikutteita ainakin Alban Bergin sekä Arthur Honeggerin ja muun Les Six -ryhmän sävelkielestä. Linzissä talon nuorehko srilankalaissyntyinen kapellimestari Leslie Suganandarajah (s. 1983) klaarasi tehtävänsä erinomaisesti. Ilmeisesti miehen kyvyt ovat tehneet vaikutuksen muihinkin, sillä hän aloittaa tänä vuonna Musikdirektorina Salzburgissa.
Linzissä nähty Penthesilean tuotanto on alkujaan Theater Bonnin tekosia vuodelta 2017. Orkesteri oli sijoitettu näyttämön takaosaan ja etuosaan oli rakennettu suuri valkoinen lava, joka peitti osittain katsomon eturivit. Lavan ympärillä istuivat kuorolaiset sekä pieni joukko yleisöäkin. Peter Konwitschnyn ohjauksessa solistit ponnahtivat ylös katsomosta tai kuoron joukosta ja lauloivatkin osin niillä sijoillaan. Pääosa tapahtumista nähtiin kuitenkin lavalla, jossa nökötti kaksi Bösendorfer-flyygeliä. Niitä soittivat taitavat nuoret Andrea Szewieczek ja Elias Gillesberger. Flyygeliparkoja retuutettiin melkoisesti, niiden päällä pompittiin ja tehtiin vaikka mitä. Perinteistä lavastusta esityksessä ei ollutkaan, joten Johannes Leiackerin nimiin laitettu näyttämö ja puvustus painottui vahvasti jälkimmäiseen.
Minulla kesti pitkän aikaa selvittää, kuka kukin on näyttämöllä, kun esimerkiksi puvustus ei tarjonnut mitään apuja. Pääpari nyt oli helppo tajuta: Dshamilja Kaiser oli Penthesilea ja Martin Achrainer oli Achilles. Muissa naisosissa nähtiin Julia Borchert (Prothoe), Katherine Lerner (Meroe), Vaida Raginskytė (Oberpriesterin) ja Gotho Griesmeier (Erste Priesterin). Pienemmissä miesosissa olivat Matthäus Schmidlechner (Diomedes) ja Domen Fajfar (Hauptmann). Kaikki solistit hoitivat osuutensa ihan kunnialla, mutta wau-efektin aiheuttavia kykyjä ei lavalla nähty.
Oivallista nykyoopperaa uudelta säveltäjätuttavuudelta
7.4.2019 Johanna Dodererin ooppera Liliom Tiroler Landestheater Innsbruckissa
Itävaltalainen Johanna Doderer (s. 1969) on säveltäjä, josta en ollut koskaan kuullutkaan ennen kuin ostin lipun hänen oopperansa esitykseen Innsbruckissa. Dodererin tuotantoon kuuluu orkesteri- ja kamarimusiikin lisäksi jo puolen tusinaa oopperaa. Tämä viimeisin, Liliom, on Münchenin Gärtnerplatztheaterin tilausteos, joka kantaesitettiin 2016. Innsbruckin tuotanto toi teoksen ensimmäistä kertaa Itävaltaan.
Liliomin libretto pohjautuu unkarilaisen Ferenc Molnárin näytelmään vuodelta 1909. Tarina on monelle tuttu, sillä siitä on tehty useita elokuvaversioita ja Rodgers & Hammerstein -duon musikaali Carousel (Karuselli) perustuu sekin samaan alkuteokseen. Ohjaaja Johannes Reitmeier ja lavastaja Thomas Dörfler loivatkin näyttämölle modernin tivolinäkymän ilmapalloineen kaikkineen. Michael D. Zimmermannin puvustus oli – etenkin kuoron sirkushenkisten asujen osalta – oikeaa värien ja hauskojen yksityiskohtien ilotulitusta.
Pidin teoksena tästä oopperasta todella paljon, ja varsinkin sävellys ansaitsee suitsutusta. Uskomattoman kekseliästä, moniulotteista ja myös hauskaa musiikkia! Kapellimestarina oli Leipzigista tuttu mies Stefan Klingele, jonka otetta saattoi vain ihailla mykistyneenä. Orkesterin osuus olikin ilman muuta illan parasta antia, vaikka kuoro ja poikakuorokin tekivät osuutensa hyvin.
Solisteihin sen sijaan en ollut varauksettoman tyytyväinen. Daniel Prohaska näytteli Liliomin osan turhan ylimalkaisesti ja lauluun mahtui kukkoja ym. moitittavaa. Judith Spießer oli näpsäkkä Julien osassa ja Sophia Theodorides pärjäsi Mariena. Susanna von der Burg ei oikein säväyttänyt Frau Muskatin roolissa, mutta Alec Avedissian oli mainio Ficsur. Muista tehtävistä mainittakoon Luise (Anna-Maria Kalesidis), Frau Hollunder (Ruth Müller) ja Wolf Beifeld (Unnsteinn Árnason). Dale Albrightilla (Linzmann, Dr. Reich) ei laulu oikein kulkenut tänään.
Goethen filosofinen satu oopperana
6.4.2019 Ambroise Thomas'n ooppera Mignon Tiroler Landestheater Innsbruckissa
Olen nähnyt tätä ennen vain yhden ranskalaisen Ambroise Thomas'n (1811–1896) oopperoista, nimittäin Hamletin. Siksipä odotin innolla, mitä Innsbruckin upean vanhan kaupungin reunalla sijaitsevalla Landestheaterilla olisi tarjota. Kaikkiaan Thomas sävelsi parikymmentä oopperaa, mutta niistä nykyisin esitetään lähinnä Hamletia (1868) ja Mignonia (1866) – ja niitäkin harvakseltaan.
Mignonista on muuten olemassa revisioitu italiankielinen laitos vuodelta 1870, joka sisältää myös resitatiiveja ja jossa parin roolin fakki on vaihdettu. Innsbruckissa mentiin ranskankielisellä versiolla, jonka lajityyppi on säveltäjän mukaan opéra comique. Teoksesta on olemassa myös "version allemande", johon Thomas sävelsi lyhennetyn traagisen finaalin – saksalaiset kun eivät pitäneet siitä, että pyhän Goethen alkuperäistekstin loppuratkaisuun oli kajottu! Aikojen saatossa teosta on esitetty eri versioita sekalaisesti yhdistelemällä. Vasta vuonna 1986 se aivan alkuperäinen eli kantaesitysversio tuotiin uudestaan näyttämölle Irlannissa. En löytänyt asialle varmistusta, mutta sain sen käsityksen että sitä käytettiin myös tässä Innsbruckin produktiossa.
Mignon kantaesitettiin Pariisin Opéra Comiquessa marraskuussa 1866. Sen suosio oli huima: kesäkuuhun 1919 mennessä ooppera oli pyörinyt talossa peräti 1500 kertaa – muiden oopperatalojen esityksistä puhumattakaan! Nyt teoksen kuultuani on helppo ymmärtää, mihin suosio perustui. Thomas'n musiikki on kerrassaan mukaansatempaavaa ja melodisen kaunista, tunteita pursuilevaa kuin parhain barokkiooppera! Libreton pohjana oleva Goethen romaani Wilhelm Meisters Lehrjahre on kaikessa shakespearemaisuudessaan oivallinen kertomus ja toimii hyvin oopperan aiheena.
Innsbruckiin oopperan oli ohjannut Helen Malkowsky. Jälki oli perinteistä ja rauhallista, viipyilevää – melkein kaikki rönsyt oli karsittu näyttämön tapahtumista pois. Mignon sijoittuu alun perin 1700-luvun lopun Saksaan ja Italiaan, mutta lavastaja Dieter Richter oli siirtänyt tapahtumat 1900-luvun alun Pariisiin. Lavasteena oli mm. upea vanha metron sisäänkäynti ja reklaamipylväs. Anke Drewes oli suunnitellut tyyliin sopivan puvustuksen. Esityksen mainiona kapellimestarina toimi minulle uusi tuttavuus, eteläkorealainen Seokwon Hong, joka on talon Erster Kapellmeister.
Tämä näkemäni esitys oli tuotannon ensi-ilta, ja lavalla ollut ykkösmiehitys oli aivan erinomainen: Camilla Lehmeier sai yleisöltä valtavat suosionosoitukset – ja ihan ansiosta, sillä hän oli häikäisevän hyvä Mignonin roolissa. Koloratuurisopraano Sophia Theodorides oli kyvykäs Philine ja yhdysvaltalaistenori Jon Jurgens pääsi herkuttelemaan useilla Wilhelm Meisterin aarioilla. Basso Johannes Maria Wimmer oli voimakas ja komeaääninen Lothario. Florian Stern lauloi Laerten osan ja Joachim Seipp Jarnon roolin.
Paciuksen uraauurtava esikoisooppera
5.4.2019 Fredrik Paciuksen ooppera Kung Karls jakt Helsingin Konservatoriossa
Fredrik Paciuksen Die Loreley nähtiin alkuvuodesta Helsingissä näyttämöversiona – ensimmäistä kertaa sitten kantaesitysvuoden 1877 (ks. http://oopperaa.blogspot.com/2019/01/helsingin-oopperayhdistyksen.html). Lisää säveltäjän harvoin kuultavaa oopperamusiikkia on luvassa nyt huhtikuun alkupuolella, kun Kung Karls jakt pääsee näyttämölle Helsingin Konservatoriossa. Tuotanto on Metropolia Ammattikorkeakoulun oopperakoulutuksen. Viimeksi teoksen on voinut nähdä kymmenen vuotta sitten, kun se pyöri Kansallisoopperassa vuosina 2007 ja 2009.
Kung Karls jaktilla (suom. Kaarle-kuninkaan metsästys) on aivan erityinen asema maamme oopperahistoriassa. Teosta on usein kutsuttu ensimmäiseksi suomalaiseksi oopperaksi, mutta varmemmalla pohjalla ollaan, kun kutsutaan sitä ensimmäiseksi (nykyisen) Suomen alueella sävelletyksi oopperaksi. Kantaesitys oli Helsingissä 1852 Engelin suunnittelemassa teatteritalossa, joka purettiin pois Esplanadin puistosta jo 1850-luvun lopussa.
Paciuksen ooppera oli aikansa kansainväliset mitat täyttävä teos, joka esitettiin myöhemmin 1850-luvulla myös Tukholmassa. Säveltäjä laati teoksesta kantaesityksen jälkeen peräti kolme muuta versiota, mutta en ole aiheeseen niin perehtynyt, että osaisin sanoa mitä laitosta tässä Metropolian tuotannossa käytettiin. Libretto oli joka tapauksessa (onneksi!) Zachris (Sakari) Topeliuksen alkuperäinen ruotsinkielinen, vaikka Jalmari Finnen suomennosta on käytetty jo vuodesta 1905 (Viipuri) lähtien. Tässä tuotannossa suomennos heijastettiin näyttämön takaseinälle. Porin Ooppera ja Pori Sinfonietta levyttivät suomenkielisen version 15 vuotta sitten; ruotsinkielinen versio on levytetty Ulf Söderblomin johdolla jo 1991.
Ensi-ilta oli koonnut Konservatorion konserttisalin lähes täyteen yleisöä. Montusta löytyi Helsinki Metropolitan Orchestra, jota kipparoi Sasha Mäkilä. Paciuksen musiikille tehtiin täyttä oikeutta – Mäkilä löysi hienosti herkät sävyt vaikkapa Leonoran aarioihin, mutta tarvittaessa orkesteri pauhasi mahtipontisesti voimansa tunnossa. Helsingin filharmoninen kuoro oli harjoitettu hyvin ja oli iskevyydessään aivan erinomainen.
Tuotannon ohjaaja oli Ville Sandqvist, puku- ja lavastussuunnittelun oli tehnyt Riina Nieminen ja valosuunnittelun Noora Pietilä. Paketti oli karuudessaan yllättävä, pukuja lukuun ottamatta. Näyttämö oli suuren osan esityksestä lähes tyhjä; taustalla seisoi ajoittain kuoro mustissa esiintymisasuissaan, mutta varsinaista lavastusta käytettiin hyvin niukasti. Ohjaaja luotti näyttelemiseen, henkilöiden replikointiin ja musiikin tehoon – ja ne riittivätkin hyvin pitkälle. Henkilöohjaukseen oli selvästi panostettu, mutta kuoroa olisi voinut käyttää rohkeamminkin. Oopperaa elävöitettiin muutamilla partituurin ulkopuolisilla humoristisilla kohtauksilla, jotka ajoivat asiansa, mutta ilmankin olisi pärjätty. Sandqvist sijoitti joitakin tapahtumia myös näyttämön ulkopuolelle.
Kung Karls jakt kertoo 16-vuotiaan Kaarle XI:n metsästysmatkasta Ahvenanmaalle 1671. Vierailu Kastelholmassa on historiallinen tosiseikka, mutta melkein kaikki muu libretossa on Topeliuksen sepitettä. Kuninkaan seurueessa juonitaan vallankaappausta, mutta sen paljastaa paikallinen kalastajatyttö Leonora. Tyttö on jo kerran aiemmin pelastanut tulevan kuninkaan hengen. Tällä kertaa kiitollinen Kaarle armahtaa Leonoran sulhasen Jonathanin, joka ansaitsi kuolemantuomion kuninkaan hirven ampumisesta.
Ensi-iltaan oli saatu varsin hyvätasoiset nuoret solistit. Itävallassa opiskellut Veera Niiranen onnistui Leonorana hyvin ja Jonathan Pehrssonin osan laulanut Eero Lasorla on kehittynyt valtavasti sitten viime kuuleman. Samuli Takkula oli vahva Gustaf Gyllenstjerna ja Anu Ontronen ylväs leskikuningatar Hedvig Eleonora. Hauskoina agentteina ohjaajan keksintöjä toteuttivat Elsa-Maija Helminen ja Maija Turunen. Kuningas Kaarle XI:n puheroolin teki osaavasti näytellen Lina Johansson. Olli-Jaakko Miettunen oli Krister Horn ja kuninkaan seurueen aatelismiehinä kuultiin Antti Tolvanen (Banér), Sampsa Heiniö (Wachtmeister), Jussi Keltakangas (Lewenhaupt) ja Ilmari Leisma (Oxenstjerna). Tallimestari Mårten Reutercrantz oli Joonas Tuominen.
Ooppera loppuu imelään kuninkaan ylistykseen ja isänmaalliseen paatokseen. Mahtipontisen loppuhymnin (Och ila vi bort från Finlands strand) ajaksi yleisö nousi seisomaan ja osallistui lauluun. Niin, ja vielä on mainittava hauska oivallus: Väliaika kajautettiin päättyneeksi mieslaulajien toimin sillä samalla fanfaarilla, jota Kansallisooppera käyttää vastaavaan tarkoitukseen vaskiversiona!
* * *
Myöhempi lisäys: Metropolian blogista (https://blogit.metropolia.fi/taukoja/2019/04/08/kaarle-kuninkaan-nuotit/) selvisi, että tässä tuotannossa käytettiin Jani Kyllösen ja Mikko Nisulan toimittamaa uutta ns. kriittistä editiota.
JPO ensimmäistä kertaa Suomessa
3.4.2019 Japanin filharmoninen orkesteri, joht. Pietari Inkinen, sol. Sheku Kanneh-Mason, sello Kuusankoskitalossa Kouvolassa
Vuonna 1956 perustettu Japanin filharmoninen orkesteri on tunnettu mm. Jean Sibeliuksen musiikin lipunkantajana. Tähän on syynä ennen kaikkea Akeo Watanabe – yksi orkesterin perustajista ja sen ensimmäinen kapellimestari – jonka äiti oli suomalainen. Orkesteri levytti Watanaben johdolla kaikki Sibeliuksen sinfoniat sekä 1960- että 1980-luvulla.
JPO on vieraillut aiemmin Euroopassa viidesti, mutta Suomeen heidät saatiin vasta nyt ensimmäistä kertaa – maidemme satavuotisten diplomaattisuhteiden kunniaksi. Orkesteri soitti 2.4. Helsingin Musiikkitalossa ja 3.4. Kouvolan Kuusankoskitalossa. Jälkimmäinen konsertti pidettiin orkesterin ylikapellimestari Pietari Inkisen (s. 1980) kotiseudulla. Se juhlisti samalla uuden Kouvolan kaupungin syntymistä kuntaliitosten tuloksena kymmenen vuotta sitten. Kouvolasta japanilaisten kiertue jatkuu Saksaan, Itävaltaan ja Iso-Britanniaan.
Täpötäysi Kuusaa-sali hiljentyi aluksi kuuntelemaan Tōru Takemitsun herkkää Requiemia jousiorkesterille. Toisena numerona oli Edward Elgarin Sellokonsertto e-molli. Sen solistina soitti rakettimaiseen urakiitoon noussut nuori britti, sellisti Sheku Kanneh-Mason (s. 1999). Edellisillan Helsingin-konsertista paikallisen sanomalehden kriitikko kirjoitti, että "Kanneh-Mason rakensi
teoksesta raastavan tilityksen sijaan herkän kuvajaisten sarjan" ja "Musiikki kehräsi
ihanuudessa, jota ei koskaan tavoitettu tai uskallettu valita". Ohhoh! Joko solisti oli muuttanut tulkintaansa iltojen välillä radikaalisti tai sitten minä vaan koin esityksen perustavanlaatuisesti toisin... Mutta Kanneh-Masonin käytössä olevan, noin 400-vuotiaan Amati-sellon sointi oli kerrassaan upea!
Pietari Inkinen antoi loistavasti solistille tilaa, kuten Elgar on tarkoittanutkin. Väliajan jälkeen kuullussa Sibeliuksen Sinfoniassa nro 2 D-duuri saatiin lisänäyttöä kapellimestarin osaamisesta, sillä esimerkiksi suuren orkesterin balansointi pienessä salissa ei varmasti ollut helppoa. Inkinen johti sinfonian ilman partituuria, mutta silti hyvin täsmällisesti ja pateettisuutta välttäen. Ylimääräisenä kuultu Sibeliuksen Finlandia ei ehkä vetänyt vertoja Radion sinfoniaorkesterin, Helsingin kapunginorkesterin tai Sinfonia Lahden parhaille esityksille, mutta tasapainoinen ja verevä tulkinta se oli ilman muuta. Ja kyllä monet silmäkulmat kostuivat kiitoksena japanilaisille...
Uusia tuttavuuksia – sekä säveltäjä että ooppera
31.3.2019 Franz Schrekerin ooppera Der ferne Klang Oper Frankfurtissa
Itävaltalainen Franz Schreker (1878–1934) keskittyi tuotannossaan oopperoiden säveltämiseen, mutta suomalaisyleisöille hänen teoksiaan (siis kokonaisia oopperoita) ei ole kai koskaan ollut tarjolla. Schreker oli 1910- ja 1920-luvuilla hyvin suosittu säveltäjä, jopa toiseksi esitetyin elävä oopperasäveltäjä Richard Straussin jälkeen. Hänen oopperansa niittivät mainetta ja mies itse päätyi professoriksi Wieniin sekä myöhemmin professoriksi ja musiikkikorkeakoulun johtajaksi Berliiniin. Jo 1930-luvun alussa hänen oopperoidensa esityksiä peruttiin kansallissosialistien painostuksesta ja natsit savustivat hänet ulos viroistaan vuosina 1932–33. Hyvin pian tämän jälkeen Schreker kuolikin ja painui marginaaliin.
Unohduksen aika on päättynyt 2000-luvulla, sillä vuosikymmeniä esittämättä olleita Schrekerin oopperoita on jälleen tuotu näyttämöille; joitakin produktioita jopa saksankielisen alueen ulkopuolella. Pääsin Frankfurtissa katsomaan uuden Der ferne Klang (suom. Kaukainen sointi) -tuotannon ensi-illan. Kantaesityksensä teos sai juuri Frankfurtin oopperassa (nykyinen Alte Oper) vuonna 1912. Musiikki ei ollut hullumpaa – Schreker yhdistää kiinnostavalla ja persoonallisella tavalla (myöhäis)romantiikkaa, impressionismia ja ekspressionismia. Symboliikka tuntuu olleen hänelle merkityksellistä, samoin modernismia ennakoivat kokeilut. Ensi-illan johti aina määrätietoisella otteellaan talon Generalmusikdirektor Sebastian Weigle.
Ohjaus ja lavastus olivat minulle pienoinen yllätys; niistä vastasivat työpari Damiano Michieletto ja Paolo Fantin. Ohjaus oli seesteinen ja vähäeleinen, mutta loi silti koko teoksen läpi kestävän jännitteen. Michieletto oli lisännyt lavalle hortoilemaan kaksi näyttelijää, jotka esittivät pääparia (Grete ja Fritz) vanhoina. Perinteinen lavastus oli lähes minimalistinen, ainoastaan joitakin huonekaluja, mutta sen korvasivat ohuet läpikuultavat verhot, joita liikuteltiin ahkerasti ja joihin myös heijastettiin erilaisia kuvia ja muotoja. Moderni puvustus oli Klaus Brunsin ja oivallinen valaistus Alessandro Carlettin.
Päärooleissa oli kaksi talon debytanttia, Jennifer Holloway Gretenä ja Ian Koziara Fritzinä. Hollowayn roolityöstä pidin todella paljon, mutta Koziaraa en pitänyt kaksisena löytönä tähän osaan. Pienempiä rooleja on parikymmentä ja niissä monessa kuultiin talon oopperastudion jäseniä. Pätevistä laulajista mainittakoon vielä Anthony Robin Schneider (majatalon isäntä), Magnús Baldvinsson ja Barbara Zechmeister (Graumannit eli Greten vanhemmat) sekä Gordon Bintner (kreivi) ja Iain MacNeil (paroni).
