Pieni laulullinen yllätys

27.10.2020 Nathalia Hyvärinen Kanerva, sopraano & Reetta Järä, piano Sellosalissa Espoossa

Sellosalin lämpiön matineakonsertissa kuultiin tällä kertaa lied- tai ainakin laulumusiikkia. Suomalaisia ja ranskalaisia kappaleita esittivät sopraano Nathalia Hyvärinen Kanerva ja pianisti Reetta Järä.

Sibeliuksella aloitettiin, mutta kappaleet eivät olleet säveltäjänsä suurimpia hittejä: Soluppgång ja Dolce far niente. Aarre Merikannolta oli valittu mukaan Kesäyö, Kehtolaulu ja Keinutan kaikua.

Debussyn tuotannosta kuulimme kappaleet Fantoches, Chevaux de bois ja Beau soir. Madetojan lauluja edustivat Romance sans paroles, Lintu sininen sekä Tule kanssani. Konsertin päätti Ravelin sarja Cinq mélodies populaires grecques.

Olin positiivisesti yllättynyt duon tekemisen tasokkuudesta. Hyvärinen Kanervalla (ai että kun riepoo tällainen kirjoitusasu!) oli paketti aika lailla kasassa; esityksiin osui vain muutamia pieniä teknisiä haasteita tai lipsahduksia. Hänen ranskastaan sai kohtuullisen hyvin selvää ja useimpien kappaleiden sisältö välittyi myös muun kuin sanallisen ilmaisun tasolla. Järä oli osaava, varmaotteinen ja ilmaisukykyinen lied-pianisti, joka tuki kumppaniaan hyvin.

Suuruuden äärellä

25.10.2020 Helsingin Barokkiorkesteri ja solistit, joht. Aapo Häkkinen Musiikkitalossa Helsingissä

HeBO:n Vanhan musiikin sarjan lokakuun konsertin ohjelmassa piti olla Schumannin Genoveva-ooppera. Esitys jouduttiin siirtämään ensi vuodelle, mutta onneksi tilalle saatiin hieno, joskaan ei yhtä harvinainen teos: Johann Sebastian Bachin Missa BWV 232, joka tunnetaan yleisesti H-mollimessuna.

Tällä kertaa en käytä palstatilaa teoksen itsensä ihmettelyyn – sitä tein jonkin verran kuullessani messun viimeksi kolme vuotta sitten (ks. https://oopperaa.blogspot.com/2017/11/h-mollimessu-teki-hyvaa-2.html). Totean vain lyhyesti, että päädyin jälleen hämmästelemään sitä, miten Bach kykeni rakentamaan näin vaikuttavan synteesin ja läpileikkauksen huikeasta kirkollisen vokaalimusiikin tuotannostaan.

Helsingin Barokkiorkesteri esitti H-mollimessun ilman kuoroa, joten laulusolistit (10 kpl) vastasivat kaikista vokaaliosuuksista. Lavalla olivat sopraanot Carolyn Sampson, Sophie Junker, Kristen Witmer ja Lauren Armishaw, mezzosopraanot Sophie Harmsen (korvasi ennakkotiedoissa mainitun Vesselina Kasarovan) ja Jennifer Gleinig, tenorit Andrew Staples ja Hugo Hymas, baritoni Johannes Weisser ja basso Cornelius Uhle. Monet heistä ovat esiintyneet HeBO:n kanssa ennenkin ja lähes kaikki loput olivat minulle tuttuja ulkomaisista konserteista tai oopperaesityksistä. Muutama solisti jopa osui konserttipäivän aamuna kanssani samalle hotelliaamiaiselle!

Esitys oli minulle täyden kympin arvoinen. Aapo Häkkinen oli taas kerran vauhdissa ja johti koneistoaan antaumuksella, mukana laulaen. Bachin musiikki soi taivaallisen kauniina, sävykkäänä ja värikkäänä sekä alati vaihtelevana. Erityisiä kehuja annan hivelevän hienoista huilusooloista, pätevästä continuo-soitosta, viulusektioiden yhtenäisyydestä ja ennen kaikkea jokaisen muusikon tunnelatauksesta, joka kuului soitossa. Eikä sovi unohtaa laulusolisteja, jotka kruunasivat kokonaisuuden. Heistä jokainen suoriutui mahtavasti – kuulimme ensiluokkaista, korkean kansainvälisen tason laulamista.

Öisissä tunnelmissa

23.10.2020 VocalEspoon lauluyhtye & Emil Holmström, piano Balderin salissa Helsingissä

Päädyin kuuntelemaan VocalEspoo-festivaalin ohjelmasta toisenkin konsertin, joka tarjoiltiin vain harvoille ja valituille (siis pienelle yleisölle) Balderin salissa. Esiintymässä oli sama lauluyhtye, jota kuulin edellisviikolla Espoon tuomiokirkossa. Tosin sopraano Tuuli Lindebergin, mezzosopraano Elli Vallinojan, tenori Simo Mäkisen sekä baritonien Teppo Lampela ja Sampo Haapaniemi muodostamaa ensemblea täydensi nyt festivaalin taiteellinen johtaja, tenori Taavi Oramo.

Useimmille meistä ensimmäinen mielikuva lied-esityksestä on pianistin ja laulajan muodostama duo – sellaisiahan konserteissa yleensä tapaa. Termi 'yksinlaulu' on suorastaan typerä, sillä se mitätöi pianistin osuuden ja merkityksen kokonaisuuden osana. Tyypillisen duon ylivallassa unohtuu kovin helposti, että liedejä on kirjoitettu muillekin instrumenteille, myös orkesterisäestyksellisiä liedejä on koko joukko ja löytyy niitä useammalle soololaulajallekin.

Tämän Tuuli Lindebergin suunnitteleman konsertin ohjelmassa nostettiin keskiöön em. seikoista viimeinen. Kuulimme yö-teemaisia liedejä kahden–neljän sooloäänen kokoonpanojen esittämänä, ja oli parissa kappaleessa peräti viisi laulajaa äänessä.

Schumannin sarja Spanisches Liederspiel oli ohjelmassa keskeinen, sillä siitä kuultiin konsertin ylimääräinen numero mukaan lukien neljä osaa. Muita säveltäjänimiä olivat Johannes Brahms, Carl Loewe, Peter Cornelius, Max Reger, Josef Rheinberger, Fanny Mendelssohn ja tietysti Franz Schubert.

Ohjelma oli erityinen ja mielenkiintoinen – ja useampi kappale oli kutkuttavasti minulle ennestään tuntematon. Schubertin hauska Der Hochzeitsbraten oli varsinainen namupala ja melkein kuin pieni näyttämöteos. Rheinbergerin Die Fasserfee lumosi erikoisella tunnelmallaan ja Regerin Nachtlied kuultiin ainoana numerona ilman pianosäestystä, siis a cappella.

Kaikki laulajat ansaitsevat kehuja ja kiitoksia, samoin kuin pianisti Emil Holmström. Hän soitti vuoden 1882 Bösendorferiaan, jonka pehmeä sointi loi saliin aivan oman tunnelmansa.

Ylen tallenne konsertista löytyy Areenasta: https://areena.yle.fi/audio/1-50609506.

Parsifal säväytti urkusäestyksellä

21.10.2020 Richard Wagnerin ooppera Parsifal Kustaa Aadolfin kirkossa Eurajoella

Vuonna 1803 käyttöön vihitty Eurajoen Kustaa Aadolfin kirkko on jo neljäs kirkkorakennus samalla paikalla. Arvokas vanha puukirkko sai tänä vuonna uudet urut, jotka ovat rakennuksen kolmannet. Nämä Porthan-urut ovat tyylillisesti ja soinnillisesti mielenkiintoinen hybridi: esikuvana on ollut kuuluisan Gottfried Silbermannin rakentamien myöhäisbarokin urkujen tyyli, jota on täydennetty Friedrich Ladegastin myöhempien saksalais-romanttisten soittimien piirteillä. Porthan-uruissa on hienosti säilytetty ensimmäisten urkujen fasadi 1800-luvun lopulta (tosin sitä jouduttiin hieman laajentamaan).

Eurajoki Bel Canto -festivaali peruuntui kesäkuussa, mutta taiteelliset johtajat Mika Kares ja Erik Rousi ohjelmoivat syyspuolelle sarjan konsertteja. Niiden ehdoton huipennus koettiin nyt lokakuun lopulla, kun Wagnerin Parsifal toteutettiin konserttiversiona urkusäestyksellä.

Esityksessä lauloivat Tuomas Katajala (Parsifal), Tuija Knihtilä (Kundry), Mika Kares (Gurnemanz), Erik Rousi (Amfortas), Samuli Takkula (Klingsor), Markus Suihkonen (Titurel, 2. Graalin ritari) ja Kalle Virtanen (1. Graalin ritari, Knaappi).

Solistiluettelo on vakuuttava ja sisältää monia kansainvälistä uraa tekeviä kärkinimiämme. Ei ollutkaan yllätys, että laulullisesti koko esitys oli vahva ja tasapainoinen, vaikka monet tekivätkin tässä konsertissa roolidebyyttinsä. Kares hallitsi ilmatilaa jyhkeällä bassollaan ja ensiluokkaisia olivat myös Knihtilä ja Katajala. Tässäpä oli Kundry, jonka äänestä ja ilmaisusta löytyi kaikkea mitä tarvittiin! Rousilla oli ensimmäisen näytöksen alussa vähän vireongelmia, mutta myöhemmin laulu sujui loistavasti. Suihkonen pärjäsi tasaisen varmasti, mutta Virtasen suoritus ei aina ollut ihan kollegojen tasolla. Minulle illan yllättäjä oli Takkula, joka lauloi Klingsorina huikean hienosti. Ilman muuta paras esiintyminen, mitä olen häneltä kuullut!

Ilpo Laspas taituroi urkujen ääressä uskomattoman kolmen ja puolen tunnin urakan. Aika mukavasti uuden soittimen tyyli ja äänikerrat taipuivat Wagner-ilmaisuun. Kokonaisuus oli vaikuttava ja Laspas taisi nauttia koko rahan edestä. Jokusen kerran lipsahtaneet väärät äänet eivät oikeastaan haitanneet lainkaan. Laspas käytti monipuolisesti urkujen mahdollisuuksia esimerkiksi dynamiikan suhteen ja kiinnitin toisinaan huomiota nokkeliin rekisteröinteihin varsinkin kolmannessa näytöksessä.

Ilta oli hieno kokemus ja kovista kirkonpenkeistäkin selvittiin hengissä. Värivalojen käyttö oli kiva lisä – tosin kirkkosalissa oli silti niin hämärää, että libreton seuraaminen meni tihrustamiseksi. Kuorin seinille ja kattoon heijastettiin solisteista tuhruista ja levottomasti poukkoillutta kuvaa, jota en osannut arvostaa. Täysin turhaa oli se...

Nymfejä ja paimenia

18.10.2020 VocalEspoon lauluyhtye & Ensemble Nylandia Espoon tuomiokirkossa

VocalEspoo-festivaali tarjosi konsertillisen varhaisbarokin ajan (so. 1600-luvun alkupuolen) italialaista madrigaalitaidetta. Saimme ekspressiivistä ja rakkaudentäyteistä paimenlyriikkaa, kuten ohjelman suunnitellut Tuuli Lindeberg oli käsiohjelmaan asian muotoillut. Esiintymässä oli lauluyhtye, jonka muodostivat sopraano Tuuli Lindeberg, mezzosopraano Elli Vallinoja, tenorit Simo Mäkinen ja Teppo Lampela sekä baritoni Sampo Haapaniemi. Säestyksestä vastasi Ensemble Nylandian pieni kokoonpano: Anna Pulakka (barokkisello), Matias Häkkinen (cembalo) sekä Olli Hyyrynen (arkkiluuttu ja barokkikitara).

Ohjelman keskiössä oli Claudio Monteverdi, kuinkas muuten. Pääasiassa hänen myöhemmistä madrigaalikirjoistaan peräisin olevat teokset soivat tunnelmallisessa Espoon tuomiokirkossa hivelevän kauniina. Lauluyhtyeen jäsenten äänet ja ilmaisu sopivat saumattomasti yhteen ja kokonaisuudet toimivat kirkon akustiikassa erinomaisesti. Konsertissa kuultiin madrigaalit myös muutamalta vähemmän kuuluisalta säveltäjältä, nimittäin Sigismondo d'Indialta, Giovanni Rovettalta ja Michelangelo Rossilta. Benedetto Ferrarin vauhdikas ja rytmikäs Amanti, io vi sò dire nousi yhdeksi suosikikseni, jonka Lindeberg taituroi soolonumeronaan uskomattoman hienosti. Monteverdin oopperasta Poppean kruunaus kuultiin Arnaltan aaria, jonka lauloi omana soolonaan Elli Vallinoja. Hän ei ole varsinaisesti profiloitunut vanhan musiikin esittäjänä, mutta tässä konsertissa saatiin vahva näyttö siitä, että tämäkin puoli sujuu loistavasti.

Myöhempi lisäys: Ylen tallenne konsertista löytyy Areenasta: https://areena.yle.fi/audio/1-50609507.

Sibeliusta aikalaissoittimin

18.10.2020 Suomalainen barokkiorkesteri, joht. Tomas Djupsjöbacka, sol. Antti Tikkanen, viulu Sibeliustalossa Lahdessa

Tämän vuoden Sibelius-festivaalin päätöskonsertissa oli kaikkein innokkaimmillakin sibeliaaneilla tilaisuus kuulla jotain uutta: Suomalainen barokkiorkesteri soitti mestarin kappaleita periodisoittimilla! Projektin oli ideoinut Tomas Djupsjöbacka, joka toimi konsertin kapellimestarina. FiBO esiintyi jousiorkesterikokoonpanolla, jota parissa teoksessa vahvistettiin harpistilla ja lyömäsoittajalla.

Heti ensimmäinen kappale, Suite caractéristique, sai leukani loksahtamaan auki. Siis tämänkaltainen Sibeliuksen tarkoittama ja itse kokema kuulokuva on ollut! Jousisoitinten metallikielethän löivät läpi orkestereissa vasta 1950-luvun alussa, jolloin Ainolan Mestarin kynästä ei enää syntynyt uusia sävellyksiä (hän teki 1950-luvulla vain muutamia laulusovituksia). Sibelius kirjoitti kaikki teoksensa aikana, jolloin jousisoittimissa käytettiin vielä suolikieliä. Niiden ihanan lämmin, pehmeä ja kevyempi sointi valloitti läpi konsertin.

Cinq danses champêtres kuultiin Jaakko Kuusiston huikean hienona sovituksena. Solistina vieraili Antti Tikkanen, joka soitti Suomen Kulttuurirahaston lainaamalla Stradivariuksella vuodelta 1699. Arvatkaapa vaan oliko upea sointi – ja vielä Sibeliustalon pääsalin loistavassa akustiikassa!

Kung Kristian II -näytelmämusiikista kuultiin Elegia, joka on yksi teoksen alkuperäisen version osista. Rakastava-sarjasta FiBO esitti ensimmäisen eli ns. Pariisin-version vuodelta 1911. Ohjelman päätti Sarja viululle ja orkesterille vuodelta 1929. Se jäi yhdysvaltalaiselta kustantajalta aikanaan julkaisematta ja ilmestyi vasta 1994. Solistina taituroi jälleen Antti Tikkanen.

Alun perin tässä konsertissa piti esittää Rakastava, Pelléas ja Mélisande -näytelmämusiikki sekä Myrsky-orkesterisarja nro 2. Valintoja jouduttiin muuttamaan koronavirustilanteen vuoksi ja kuten edeltä kävi ilmi, jäi ainoastaan Rakastava lopulliseen ohjelmaan. Toivottavasti nuo muutkin kappaleet olisi joskus tilaisuus kuulla fibolaisten soittamina, niin hieno ja vaikuttava kokonaisuus tämä konsertti oli.

Oiva annos Sibeliuksen laulumusiikkia

17.10.2020 Hedvig Paulig, sopraano & Folke Gräsbeck, piano Kalevi Aho -salissa Lahdessa

Toinen konsertti, johon osallistuin tämän vuoden Sibelius-festivaalilla, oli Lahden musiikkiopiston Kalevi Aho -salissa järjestetty Sibelius-lauluresitaali. Sen solistina piti esiintyä kansainvälisen Sibelius Singing 2020 -laulukilpailun voittaja tai ainakin finalisti. Koska viime maaliskuulle kaavailtu kilpailu jouduttiin perumaan, oli esiintyjäksi vaihtunut vuoden 2011 kilpailun voittaja Hedvig Paulig. Duopartnerina hänellä oli eturivin Sibelius-pianisti Folke Gräsbeck.

Aloitusnumero oli Kuusi laulua op. 50, eli vuonna 1906 sävelletyt kuusi saksankielistä runoa (Lenzgesang, Sehnsucht, Im Feld ein Mädchen singt, Aus banger Brust, Die stille Stadt ja Rosenlied). Kokonaisuus on mielestäni epätasainen, niin tekstien kuin musiikin laadun osalta, eikä edusta Sibeliuksen laulutuotannon parhaimmistoa. Im Feld ein Mädchen singt -laulun haikeasta melodiasta pidän kovasti, Die stille Stadt -laulu on eheä, koskettava paketti ja Rosenliedissä on jotain suorastaan schubertiaanista. Pauligin ja Gräsbeckin tulkinnat olivat oikein passeleita.

Seuraavaksi oli vuorossa Belsazarin pidot, tai tarkalleen ottaen Folke Gräsbeckin polveileva miniesitelmä kappaleesta ja sen taustoista ennen varsinaista esitystä. Gräsbeckin soitto teki todella vaikutuksen, sillä niin kiehtovasti hän tavoitti osien tunnelmat – ja soitti tietenkin ilman nuotteja. Hedvig Paulig lauloi kauniisti toisessa osassa juutalaistyttönä.

Sitten kuultiin kaksi laulua opuksesta 57 ja kaksi laulua opuksesta 37. Jag är ett träd ja Hertig Magnus ovat Ernst Josephsonin tekstejä, jotka duomme esitti intensiivisesti. Soluppgång-laulussa Pauligin selkeä ruotsi ja kaunis fraseeraus pääsivät oikeuksiinsa (toki monessa muussakin konsertin kappaleessa), mutta Var det en dröm? olisi hyötynyt dramaattisemmasta äänestä ja tulkinnasta.

Väliin kuultiin pari pianokappaletta, Balladen varhaisversio ja Syringa, joista Gräsbeck muotoili kiehtovia pieniä helmiä. Opuksesta 90 (Kuusi laulua Runebergin teksteihin) oli valittu Norden, Sommarnatten ja Vem styrde hit din väg? Nämä ohjelman tuoreimmat sävellykset (vuosilta 1917–18) saivat kaikki arvoisensa tasapainoisen esityksen, mutta paikoin Paulig olisi voinut vähentää vibraton käyttöä.

Konsertin viimeinen numero oli minulle hienoinen yllätys. Ei siis välttämättä itse kappale, vaan sen jättäminen viimeiseksi. Luonnotar on niin vaativa teos, että sen olisi luullut olevan varmemmalla pohjalla ohjelman alkupuolella. Mutta hienosti Pauligin voimavarat riittivät, esitys oli oikein pätevä ja sisäistynyt, vaikkei aivan Isokosken tai Mattilan tasolle yltänytkään. Ylimääräisenä kuultiin vielä Illalle.

Melemed Sibeliuksen kimpussa

16.10.2020 Mackenzie Melemed, piano Kalevi Aho -salissa Lahdessa

Sinfonia Lahden järjestämää Sibelius-festivaalia ei onneksi peruttu tänä vuonna, vaan se toteutui nelipäiväisenä. Itse tein päätöksen jättää ilta- eli sinfoniakonsertit väliin ja ostin lipun ainoastaan kolmeen pienimuotoisempaan päiväkonserttiin. Niistä ensimmäinen oli Lahden musiikkiopiston Kalevi Aho -salissa.

Sibeliuksen pianomusiikkia oli soittamassa yhdysvaltalainen Mackenzie Melemed. Meillä hänet muistetaan Maj Lind -pianokilpailun vuoden 2017 voittajana. Melemed hurmasi suomalaiset paitsi pianismillaan, myös "huvin vuoksi" opiskelemansa suomen kielen taidolla. Nyttemmin hän on jopa muuttanut tänne ja asuu Maskussa vuoden oleskeluluvalla. Toiveissa olisi kuulemma pysyä pidempäänkin... Melemed on vieraillut monien orkesteriemme solistina ja useilla festivaaleillakin, mutta minä pääsin kuulemaan vasta nyt hänen soittoaan livenä.

Ohjelman aloitti Sonatiini fis-molli, jonka Melemed soitti jäntevästi, mutta myös jotenkin 'teknisesti' tai viileän etäisesti, ja siksi en täysin lämmennyt tälle tulkinnalle. Toisena kuultu Kyllikki-sarja sen sijaan upposi minuun paremmin kaikessa eläväisyydessään ja tunteikkuudessaan. Valse tristestä kuultiin Sibeliuksen oma pianoversio, jonka Melemed tarjoili nautiskellen usein silmät kiinni. Tulkinta kuulosti persoonalliselta johtuen mm. siitä, että hän käytti pedaalia paljon vähemmän kuin useimmat muut kuulemani pianistit.

Seuraavaksi kuultiin Kymmenen kappaletta pianolle -teoksesta (op. 24) osat Impromptu, Idylli ja Romanssi Des-duuri. Näistä viimeinen on ollut lapsesta saakka yksi suosikkejani Sibeliuksen pianokappaleista – ja niinhän se kosketti taas lämpimästi kuin vanha rakastettu. Viisi romanttista kappaletta pianolle op. 101 oli yksi konsertin parhaista ja ehyimmistä kokonaisuuksista. Esimerkiksi Scène lyriquen iloinen pyörteisyys ja tanssillinen vauhdikkuus olivat valloittavia.

Varsinaisen ohjelman päätti Finlandia, jossa Melemed pääsi aiempia kappaleita paremmin esittelemään teknistä taituruuttaan. Onneksi esitys ei jäänyt siihen, vaan tulkinta kantoi pidemmälle ja oli sisällöllisesti vahva, ehyt ja merkityksellinen. Melemedin vyöryttämä isänmaallisten tunteiden purkaus oli niin väkevä, että taas jouduin minäkin silmäkulmiani kuivailemaan. Ylimääräisenä tarjottiin käsittääkseni Kymmenestä bagatellista pianolle op. 34 osa Pastoraali (Danse pastorale).

Tosca vei mennessään

13.10.2020 Elokuvissa: Giacomo Puccinin ooppera Tosca The Metropolitan Operasta New Yorkista

Oopperan ystävät varmasti tietävätkin, että The Metropolitan Opera perui koronaviruspandemian vuoksi kaikki esityksenä syyskuuhun 2021 saakka. Tästä johtuen Finnkino joutuu esittämään tällä kaudella Live in HD -sarjassa uusintoja, joista ensimmäisenä oli vuorossa Tosca.

Kävin katsomassa edellisen The Metin Toscan elokuvateatterissa päivälleen 11 vuotta sitten. Tuolloin esityksen nimiroolissa loisti Karita Mattila, mutta Luc Bondyn ohjaama tuotanto ei ollut kaikilta osin aivan napakymppi. Mattilakin poisti Floria Toscan rooliluettelostaan pian tämän jälkeen.

The Metin uuden Tosca-produktion on ohjannut Sir David McVicar. Nyt näkemäni esitys oli tallennettu tammikuussa 2018. En tuolloin viitsinyt käydä oopperaa katsomassa, joten tilaisuus revanssiin sopi oivallisesti syksyn vähentyneen tarjonnan keskelle.

Kokonaisuus oli loistava, kuinkas muuten. McVicar on sijoittanut tapahtumat alkuperäiseen aikaan (vuosi 1800) ja alkuperäisille tapahtumapaikoille Roomaan. John Macfarlanen lavastus oli uskomattoman näyttävä ja vaikuttava; myös puvustus oli hänen suunnittelemansa. Ohjaus oli taitava ja useat minua aiemmin häirinneet epäloogisuudet oli muutettu näppärillä ratkaisuilla paljon uskottavammiksi. Pieni poikkeama tästä linjasta nähtiin aivan oopperan lopussa, jossa Toscan alashyppäämistä Castel Sant'Angelon muurilta pitkitettiin liikaa, sotilaiden vain tuijottaessa epäuskottavasti vieressä tumput suorina.

Emmanuel Villaume johti taivaallisesti soittanutta orkesteria. Näin väri- ja tunnekylläisenä en ole kuullut Toscan musiikin soivan koskaan aiemmin! Ja solistit olivat aivan loistavia: Sonya Yoncheva oli uskottavan ristiriitainen Tosca ja Vittorio Grigolo herutti tenorinektariaan Cavaradossina. Suosikkini oli kuitenkin tarinan paha poika, Scarpia, jota Željko Lučić esitti taitavasti eläytyen, pienimpiä ilmeitä ja eleitä myöten. Hän oli täydellinen Scarpia, joka ei liioitellut läpitunkevaa pahuuttaan eikä lipevyyttään Toscaa kohtaan – kaikki oli paikallaan juuri oikeissa suhteissa annosteltuna.

Roihuvuoren kirkon kuorofestivaalilla

10.10.2020 Vihdin kamarikuoro, soitinyhtye ja Hiiden Laulu, joht. Aino-Maria Ollikainen

10.10.2020 Ensemble Undina, Tapiolan Kamarikuoro ja soitinyhtye, joht. Anna-Elina Norjanen

Sibelius-Akatemia ja Roihuvuoren seurakunta järjestivät kolmepäiväisen kuorofestivaalin, johon pääsin osallistumaan lauantaina kahden iltakonsertin verran. Molemmat olivat samalla kuoronjohdon tutkintokonsertteja.

Missa brevis -nimen saaneessa kokonaisuudessa esiintyivät Vihdin kamarikuoro ja Hiiden Laulu johtajanaan Aino-Maria Ollikainen. Tämä oli ensimmäinen näkemäni konsertti, jossa laulajatkin käyttivät maskeja, mikä saattoi vaikuttaa epäedullisesti lopputulokseen.

Kamarikuorolaisten ohjelman aloittivat Monteverdin Adoramus Te ja Cantate Domino. Buxtehuden Missa brevis on todella nimensä mukainen, sillä siinä on vain kaksi osaa. Mukana esityksessä oli pieni soitinyhtye: Arto Wikla (luuttu), Liina Viljamaa (sello), Jani Snellman (kontrabasso) ja Kaisa-Leena Hannikainen (kamariurut). Knut Nystedtin Missa brevis sisältää peräti kolme osaa ja sen myötä palattiin sivupolulta a cappella -lauluun. Osion päätti Arvo Pärtin suosittu Nunc dimittis.

Ollikaisen toinen kokoonpano, Hiiden Laulu, esitti gospeltyyppistä musiikkia kevyempinä ja rytmikkäämpinä sovituksina, joihin liittyi parissa kappaleessa koreografiaa ja taputuksia. Heidän numeronsa olivat Amazing Grace, This Little Light of Mine ja Richard Smallwoodin Total Praise. Kappaleet esitettiin Sakari Männikön pianosäestyksellä.

* * *

Jälkimmäisessä Abendlied-konsertissa lauloivat Ensemble Undina ja Tapiolan Kamarikuoro johtajanaan Anna-Elina Norjanen. Kuuden naisen muodostama Ensemble Undina lauloi Pärtin kappaleen Peace upon you, Jerusalem sekä Einojuhani Rautavaaran teoksen Wenn sich die Welt auftut. Jälkimmäisen tekstit ovat Lassi Nummen saksaksi käännettyjä runoja.

Tapiolan Kamarikuoron ohjelma oli erittäin kiinnostava: Palestrinan Sicut cervus, Pärtin meditatiivinen rukous The Deer's Cry sekä ensimmäinen osa Mendelssohnin Wie der Hirsch schreit -kantaatista, jossa Roihuvuoren kirkon urkuja soitti kuoron riveissä laulanut Hiski Wallenius.

Buxtehudelta kuultiin lyhyt kantaatti Der Herr ist mit mir. Sen esitykseen osallistuivat viulistit Laura Renvall ja Tuula Stöckell, fagotisti Topias Kiiskinen ja urkuri Hiski Wallenius, joka tällä kertaa soitti siirrettäviä kamariurkuja. Konsertin päätti Josef Rheinbergerin motetti Abendlied.

Molemmissa konserteissa kuultiin vaikuttavia ja taitavia esityksiä, mutta jälkimmäisten esiintyjien suoritukset olivat aivan ammattilaistasoa. Hämmästelin Ensemble Undinan hivelevän kaunista sointia ja laulun yhtenäisyyttä, sillä lauluyhtye on perustettu vasta tänä syksynä! Anna-Elina Norjanen vakuutti johtamisellaan, kun taas Aino-Maria Ollikaisen työskentely vaikutti vielä kovin oppilasmaiselta. Lisää rohkeutta johtamiseen ja laveampaa ilmaisua pelkän tahdin lyömisen sijaan!

* * *

P.s. Pistäydyin lauantain iltapäivän aluksi Kansallisteatterissa katsomassa Hitler ja Blondi -näytelmän. Oikein kiinnostava teos, jossa 83-vuotias Seela Sella teki vaikuttavan roolityön. Lisäpisteitä annan musiikin hienosta käytöstä. Kaikki esitykset ovat tällä tietoa loppuunmyytyjä, mutta suosittelen tätä lämpimästi jos tilaisuus tulee vielä kohdalle!

Uuden oopperan ylistys rakkaudelle

9.10.2020 Kari Tikan ooppera Rakkaus on väkevä kuin kuolema Aleksanterin teatterissa Helsingissä

Kari Tikan uusin ooppera Rakkaus on väkevä kuin kuolema valmistui jo 2015, mutta pääsi säveltäjän sairastumisen vuoksi tuotantovaiheeseen vasta vuosia myöhemmin. Keväälle 2020 suunnitellut esitykset siirtyivät koronavirusrajoitusten vuoksi lokakuulle, mutta löysivät nyt onneksi hyvin yleisönsä.

Tikan musiikista ei oikeastaan voinut olla pitämättä, vaikka toisteisuutta olikin tarpeettoman paljon. Teokseen sisältyi yksinkertaista, mystistä hyräilyä, mutta myös rytmisesti iskeviä ja voimallisia jaksoja sekä lempeän romanttisena virtaavaa tunnelmointia. Pari näppärää melodiaa toimi takuuvarmana korvamatona ja mukana oli myös kierrätysmateriaalia aiemmasta oopperasta ('Minä olen sinun ja sinä olet minun').

Kari Tikka johti itse runsaan kymmenen soittajan orkesteriaan, joka oli koottu Helsingin kamariorkesterin muusikoista. Aleksanterin teatterin akustiikassa olisi varmasti ollut etua suuremmasta kokoonpanosta, mutta kyllä Tikka toisinaan yllätti piiskatessaan pienestä orkesteristaan voimaa ja volyymia vaikka kuinka. Kuorona lauloi Brevis Nova, joka oli jaettu näyttämölle ja toiselle parvelle. Mukana oli myös ilahduttavan tasokas lapsikuoro.

Oopperan libretto on Tikan itsensä kynästä. Läpi teoksen liikutaan raamatullisissa, tai paremminkin vanhatestamentillisissa, tunnelmissa. Juoni oli ehkä aavistuksen hämärä, mutta kun rönsyt karsitaan, niin jäljelle jää hyvän ja pahan taistelu – ja tietenkin rakkaus voittaa. Rivien välistä lukien tämä lienee agape, jumalallinen rakkaus, joka kristityille on rakkauden korkein muoto. Luin jostain Tikan ajatuksia siitä, että ooppera kertoo toivosta, luomakunnan pelastumisen toivosta, mutta tämä aspekti jäi mielestäni libretossa taka-alalle. Tikan rakkauden ylistys toi mieleen Korkean veisun eli Laulujen laulun, joka on ennenkin inspiroinut säveltäjän teoksia. Libretossa pilkahtelee tällaisessa yhteydessä jopa hämmentävän peittelemätöntä erotiikkaa.

Näyttämöllä nähtiin pätevä ja sujuva toteutus, jonka olivat luoneet Maisa Tikka (ohjaus), Anna Kontek (lavastus- ja pukusuunnittelu), Janne Teivainen (valosuunnittelu) ja Aku Ahjolinna (koreografia). Pienenä inhimillisenä särönä sujuvuuteen oli lavastekorokkeiden kömpelö siirtely. Ahjolinna esiintyi itsekin teoksessa: hän oli Viisaus, joka käveli ajoittain näyttämöllä kaikkea kaaosta ihmetellen, kuin valkohapsisena ja -partaisena jumalhahmona.

Esityksen solistit olivat osaavaa joukkoa ja tekivät kelvollisia suorituksia, mutta ehkä osittain teoksen luonteen vuoksi kukaan ei oikein päässyt loistamaan. Jussi Vänttiselle annan bonuspisteen hyvin fyysisen roolisuorituksen jaksamisesta! Isän ja äidin rooleissa nähtiin konkarit Esa Ruuttunen ja Satu Vihavainen. Varsinkin Vihavaista oli kiinnostavaa päästä kuulemaan, sillä edellisestä kerrastani taitaa olla jo yli kymmenen vuotta. Mutta siinä hän pärjäsi kuin nuoremmatkin ja ylä-äänet tuntuivat olevan vielä ihan kunnossa. Adam ja Eeva -parina esiintyivät Kristian Lindroos ja Annika Leino. Muut henkilöt olivat Marika Hölttä (Siiri), Kaisa Näreranta (Helena), Aki Alamikkotervo (Leo), Jussi Vänttinen (Leevi) ja Hannu Forsberg (Mårten).

Herkistävä Viulukonsertto

9.10.2020 Sibelius-Akatemian orkesteri, joht. Jonas Rannila, sol. Viivi Hakkarainen, viulu Sibelius-Akatemian konserttisalissa Helsingissä

Sibeliuksen Viulukonsertto d-molli on yksi niistä kappaleista, joihin tuskin kyllästyn koskaan. Aivan liian kauan onkin kulunut siitä, kun viimeksi olen tämän mestariteoksen päässyt kuulemaan elävänä. Nyt siihen oli tilaisuus Sibelius-Akatemian R-talon konserttisalissa, jossa kuultiin Viivi Hakkaraisen musiikin maisterin tutkintoon kuuluva 'taiteellinen ohjelmasuoritus'.

Sibelius-Akatemian opiskelijoista koottua sinfonietta-kokoista orkesteria johti Jonas Rannila. Kokonaisuus oli hyvin balanssissa ja Rannila löysi oivallisesti tilaa musiikin detaljeille. Johtamista leimasi hänelle niin ominainen kaiken läpäisevä musikaalisuus. Rannilan liikkeet olivat erittäin selkeitä ja korostivat usein pelkkää tahdin lyömistä. Mutta ehkä tämä oli tarpeen oppilasorkesterin kanssa... Musiikin jännite pysyi hyvin yllä kaikissa osissa ja ujonpuoleinen solistikin tuntui vapautuvan turvallisen kapellimestarin rinnalla. Hakkarainen osoitti suurta teknistä taitoa, mutta oman taiteellisen näkemyksen ilmenemisestä en ihan aina saanut kiinni.

Kaunista kamarimusiikkia

4.10.2020 Schubertiade-konsertti Turun konserttitalossa

Tänään Turun konserttitalossa piti esiintyä Kammerorchester Basel solistinaan fantastinen kontratenori Franco Fagioli. Konsertti siirtyi koronaviruspandemian vuoksi hamaan tulevaisuuteen eli tammikuuhun 2022, mutta onneksi Turun musiikkijuhlien taiteellinen johtaja Klaus Mäkelä suunnitteli tilalle pienen kamarimusiikillisen herkkupalan. Aivan tyylipuhdas Schubertiade tämä ei ollut, sillä mukana oli myös John Harbisonin sävellys. Yleisön määrä katsomossa jäi harmillisen vähäiseksi, vaikka kiltisti maskit päässä istuttiinkin.

Konsertin esiintyjistä sellisti Senja Rummukainen vaihtui viime hetkillä Marko Ylöseksi. Hän soitti avausnumerona pianisti Eero Heinosen kanssa Schubertin Sonaatin a-molli arpeggionelle ja pianolle eli ns. Arpeggione-sonaatin. Kuten nykyisin tavallisesti tehdään, oli duon toisena osapuolena siis sello, mutta kappaletta esitetään myös sovituksena muille soittimille (yleisimmin alttoviululle ja pianolle, mutta myös esimerkiksi kitaralle ja huilulle). Olisi joskus todella hauska kuulla tämä kappale arpeggionella ja sävellysajankohdan pianolla esitettynä – millainen kuulokuva mahtaisi olla näihin moderneihin soittimiin verrattuna? Silloin tällöin tällaisia tilaisuuksia on konserttiohjelmissa näkynyt, mutta itse en ole koskaan päässyt paikalle.

Arpeggione-nimi on peräisin Schubertin käsikirjoituksesta eikä ollut laajemmin aikalaisten käytössä. Kyseessä on kuusikielinen historiallinen jousisoitin, jota soitetaan sellon tapaan, mutta viritys on sama kuin kitarassa. Schubert oli vuoden 1824 sonaattinsa kanssa todella ajan hermolla, sillä koko instrumentti oli kehitetty Wienissä vasta edellisenä vuonna. Soittimen elinkaari jäi hyvin lyhyeksi ja se on enää harvojen hallitsema kuriositeetti. Schubertin sävellys julkaistiin vasta 1871, jolloin arpeggione oli jo painunut unohduksiin. Alkuperäisiä Stauferin rakentamia soittimia on säilynyt kuusi, mutta ne on kaikki museoitu.

Schubertin Arpeggione-sonaatti on kolmiosainen paketti puhdaspiirteistä ja ihanan melodista musiikkia jokaiselle romantiikannälkäiselle. Minäkin huomasin yllättäen kuuluvani tähän joukkoon, sillä niin tasapainoinen tämä tulkinta oli kaikessa tunteikkuudessaan. Ylösen sello hyväili sielua ja Heinosen flyygelin herkkyys oli ihailtavaa.

Toinen kappale oli John Harbisonin (s. 1938) pianokvartetto November 19, 1828, joka on vuodelta 1988. Teoksen nimi viittaa tietenkin Schubertin kuolinpäivään ja musiikki liikkuukin aluksi kuolemanjälkeisissä tunnelmissa sekä kaiken päälaelleen kääntävässä peilisalissa. Myöhemmissä osissa palataan rondokatkelmaan vuodelta 1816 ja jatketaan Schubertin Simon Sechteriltä saamaa fuuga-aihetta.

Harbison on kirjoittanut kiehtovaa ja erittäin kekseliästä musiikkia, josta välittyy suuri rakkaus Schubertin musiikkiin, mutta myös tietty nöyryys sen edessä. Kvartetti Essi Höglund (viulu), Riitta-Liisa Ristiluoma (alttoviulu), Marko Ylönen (sello) ja Eero Heinonen (piano) teki sävellykselle oikeutta tarkalla ja eläväisellä yhteissoitollaan.

Schubertiadin päätti kolme säveltäjän liediä, jotka esittivät tenori Tuomas Katajala ja pianisti Eero Heinonen. Laulut olivat An den Mond, An Silvia ja An die Musik. Katajalan ilmeikkyys ja ilmaisu oli aivan huippuluokkaa, puhumattakaan nyt laulamisen teknisestä puolesta. Vanha konkari Heinonen oli elementissään mukana elävänä ja värikkäänä lied-pianistina.