Kepeä päätös vuodelle 2018

31.12.2018 Paul Abrahamin operetti Märchen im Grand-Hotel Staatstheater Mainzissa

Paul Abrahamin (1892–1960) tunnetuimpia ja suosituimpia operetteja ovat Viktoria ja hänen husaarinsa, Havaijin kukka sekä Tanssiva Savoy. Märchen im Grand-Hotel -teosta esitetään huomattavasti harvemmin, eikä sille taida edes olla vakiintunutta suomenkielistä nimeä. Operetin musiikki koukkaa sujuvasti paitsi valssin ja tangon, myös jazzin puolella – ja taitaa jossain kuulua kaikuja Abrahamin kotimaasta Unkaristakin. Märchen im Grand-Hotel kantaesitettiin Wienissä vuonna 1934, jolloin juutalainen säveltäjä oli jo pakotettu lähtemään Saksasta.

Mainzin Staatstheateriin operetin ovat ohjanneet Peter Jordan ja Leonhard Koppelmann. Tarjolla oli sujuvaa ja tapahtumarikasta perusoperettia, johon ohjaajat ovat sirotelleet sopivasti nauruhermoja kutkuttavia koukkuja. Tällaisia olivat esimerkiksi mainiot viittaukset Der 90. Geburtstag oder Dinner for One (suomeksi Illallinen yhdelle) -lyhytelokuvaan tai hulvaton Maurice Chevalier -imitaatio.

Kapellimestari Samuel Hogarth yritti pitää esityksen langat käsissään, mutta ihan koko ajan se ei onnistunut, vaan kokonaisuus pääsi säröilemään. Hogarth nousi muutaman kerran näyttämölle soittamaan hotellin aulaflyygelillä tunnelmamusiikkia. Komea loistohotellilavastus oli toteutettu pääasiassa projisointeina; lisäksi käytettiin liikuteltavaa portaikkoa, huonekaluja jne. Lavastuksen on suunnitellut Christoph Schubiger ja näyttävän, 1930-luvun alkuun viittaavan puvustuksen takaa löytyy Barbara Aigner.

Solisteista pidin eniten komeaäänisestä ja teknisesti varmasta Michael Dahmenista (Albert) sekä hurmaavasta Jennifer Panarasta (Espanjan prinsessa Isabella). Nini Stadlmann (Marylou Makintosh) oli steppauksineen ja säärineen kaikkineen lahjakas esiintyjä, mutta hänen äänenvärinsä ja fraseeraustyylinsä ei minua miellyttänyt. Muissa rooleissa nähtiin mm. Johannes Mayer (prinssi Andreas Stephan), Anika Baumann (kreivitär Pepita Inez de Ramirez) ja Murat Yeginer (presidentti Chamoix ja Sam Makintosh). Mukana menossa olivat myös mieskvartetti ja jazztrio.

Iloinen yllätys Darmstadtissa

30.12.2018 Olivier Messiaenin ooppera Saint François d'Assise (Franciscus Assisilainen) Staatstheater Darmstadtissa

Olivier Messiaen (1908–1992) sävelsi vain yhden oopperan ja senkin vasta perusteellisen suostuttelun jälkeen. Saint François d'Assise oli työn alla vuosina 1975–1983; säveltäminen vei kuulemma vuosikausia ja orkestrointi toisen mokoman. Työn loppuunsaattaminen oli suuri ponnistus säveltäjän terveyden heikennyttyä ja kantaesitystä jouduttiin lykkäämään useita kertoja. Lopputulos on melkoinen mammutti: yli neljä tuntia musiikkia ja väliaikoineen tämä Darmstadtin esitys kesti 5 tuntia ja 15 minuuttia!

Tunnen jonkin verran Messiaenin urku-, kirkko- ja orkesterimusiikkia, minkä vuoksi suhtauduin hieman pelonsekaisin odotuksin tähän oopperaan. Mutta jouduinpa taas kerran torumaan itseäni ennakkoluuloisuudesta, sillä säveltäjä yllätti positiivisesti. Ooppera ei ollut niin sisäänpäinkääntynyttä musiikkia kuin monet Messiaenin pienimuotoisemmat teokset, mutta sama mystisyys, henkisyys ja hengellisyys oli läsnä – ilmentyen yllättävillä tavoilla. Toki tuttujakin elementtejä oli kuultavissa, kuten kirkkosävellajien käyttö sekä 12-säveljärjestelmän ja kolmisointuharmonioiden yhdistely. Ja ovatpa Messiaenille niin rakkaat linnutkin läsnä livertelemässä!

Saint François d'Assise kantaesitettiin lopulta Pariisin Palais Garnierissa vuonna 1983. Sen jälkeen oli hiljaista lähes vuosikymmenen ajan, kunnes teos palasi näyttämölle Pariisissa ja Salzburgissa. 1990-luvun lopulla alkoi suosiopiikki, jonka aikana oopperaa esitettiin eri puolilla Eurooppaa ja myös San Franciscossa. Sen laannuttua on esityksiä ollut 2010-luvulla vähemmän. Darmstadtissa tuotanto on ollut hyvin suosittu ja onneksi talo sai järjestettyä vuoden loppuun lisänäytöksen, että minäkin pääsin esityksen näkemään (toinen lisänäytös on tulossa vielä tammikuun lopulla). Teos oli muuten houkutellut katsomoon kourallisen fransiskaaniveljiäkin.

Jo esityksen alkaessa katsomoon oli rajattu ristin muotoinen alue, johon kuorolaiset asettuivat kolmannessa näytöksessä laulamaan valkoisissa puvuissaan. Vaikuttavaa! Esiripun noustessa oli lähes koko näyttämö laskettu alas ja suurikokoinen orkesteri soitti alhaalla montussa. Vähitellen näyttämöä nostettiin ylös ja lopulta kapellimestari ja orkesteri olivat kokonaan näkyvillä. Tapahtumat oli keskitetty näyttämön kapealle etureunalle. Ohjaaja Karsten Wiegand oli tehnyt hienoa työtä ja käytti tyylikkäitä, vähäeleisiä ratkaisuja sekä merkityksellisiä video- ja kuvaprojisointeja. Lavastus oli Bärbl Hohmannin ja yksinkertainen puvustus Andrea Fisserin suunnittelema. Nico Göckelin valaistus toimi vaikuttavana esityksen osana.

Johannes Harneit oli osaava kapellimestari ja johti oopperan vakaasti. Kuoro oli poikkeuksellisen hyvä ja kuoronumerot olivat melkeinpä koko oopperan parasta antia. Georg Festlillä oli iso rooli Saint Françoisina, mutta hän jaksoi sen läpi hienosti ja koskettavasti. Spitaalinen (Le Lépreux) Mickael Spadaccini oli sairastunut (toivottavasti ei kuitenkaan lepraan – heh heh!), joten hänen tilalleen oli jouduttu etsimään varamies. Kaikki roolia tehneet eurooppalaiset oli kuulemma soitettu läpi, mutta kukaan ei ollut täksi päiväksi vapaana! Jean-Noel Briend oli sitten tarttunut haasteeseen ja opetellut nopeasti itselleen uuden roolin. Apulaiskapellimestari Jan Croonenbroeck piti varmuuden vuoksi hänelle "plaria" näkyvillä näyttämön reunalla. Mutta hienosti Briend tehtävänsä hoiti.

Enkelinä (L'Ange) lumosi kuulasääninen Katharina Persicke. Muissa solistitehtävissä oli kuusi veljeä: Frère Léon (Julian Orlishausen), Frère Massée (David Lee), Frère Elie (Michael Pegher), Frère Bernard (Johannes Seokhoon Moon), Frère Sylvestre (Werner Volker Meyer) ja Frère Rufin (David Pichlmaier).

Saint François d'Assise oli ilman muuta kokemisen arvoinen ja vaikuttava ooppera, mutta yli viiden tunnin kesto oli tämänlaatuiselle teokselle aivan liikaa. Ooppera oli laadukkuudestaan huolimatta jotenkin henkisesti raskas ja kuormittava – ja päätäni alkoi kivistää jo kolmen tunnin kohdalla!

Naamiohuvit ilman suurempia kohokohtia

29.12.2018 Giuseppe Verdin ooppera Naamiohuvit (Un ballo in maschera) Staatstheater Darmstadtissa

Naamiohuvit ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini Verdin oopperoista – se ei edes mahdu omalle Top ten -listalleni säveltäjän tuotannosta. Oopperassa on muutamia mainioita aarioita, mutta yksikään niistä ei ole kohonnut "kaikkien tuntemaksi" hitiksi. Eikä sävellys mielestäni ole muutenkaan parasta Verdiä. Antonio Somman libretto ajaa asiansa, mutta ei sekään mikään ylittämätön mestariteos ole. Kuinka moni muuten tietää, että Somma käytti pohjana Eugène Scriben librettoa, jonka tämä kirjoitti Daniel-François-Esprit Auberin Gustave III, ou Le bal masqué -oopperaan vuodelta 1833? Verdin versiohan on vasta vuodelta 1859 – kierrätys kunniaan siis!

Em. syistä johtuen olen nähnyt Naamiohuvit vain kahdesti ennen tätä Darmstadtin esitystä. Talon uuden tuotannon oli ohjannut Valentin Schwarz, jonka näkemys oli päällisin puolin tavanomainen, mutta esimerkiksi vähiä naisrooleja nostettiin mukavasti esille. Lavastus ja puvustus oli Andrea Cozzin käsialaa. Tummat kiviseinät, haudat ja kiviset patsaat, kaikkien henkilöiden musta puvustus (paitsi kunkulla oli yllään harmaata!), myllynkivikaulukset ym. seikat loivat näyttämölle hyvin synkän ilmapiirin, jota Benedikt Vogtin valaistus vielä korosti. Kokonaisuus olisi sopinut paremmin vaikkapa Don Carlosiin!

Kustaa III:n roolin tehneeltä Timothy Richardsilta löytyi kestävyyttä ja kaunista laululinjaa, mutta jäin kaipaamaan tarkkuutta niin sävelpuhtauden kuin ajoituksenkin suhteen. Keri Alkema (Amelia) onnistui hienosti osassaan ja Sergio Vitale (Anckarström) oli illan hienoimpia laulajia. Myös syvä-äänistä Katrin Gerstenbergeriä (Ulrica) kuunteli mielellään. Muissa osissa nähtiin mm. Cathrin Lange (Oscar), David Pichlmaier (Cristiano), Marko Špehar (kreivi Ribbing), Johannes Seokhoon Moon (kreivi Horn) ja Jaroslaw Kwaśniewski (tuomari).

Esityksen kapellimestari oli vaihtunut ja korokkeelle nousi nyt Jan Croonenbroeck. Nuori johtaja ei oikein saanut musiikkia lentoon ja varsinkin hänen soutavat temponsa häiritsivät. Välillä mentiin niin laahaavassa tahdissa, että se alkoi jo unettamaan.

Ooppera Marxista – ja vielä koominen sellainen!

28.12.2018 Jonathan Doven ooppera Marx in London Theater Bonnissa

Englantilaisen Jonathan Doven (s. 1959) uusin ooppera Marx in London on Theater Bonnin tilaus, joka sai kantaesityksensä joulukuun alussa. Aika yllättävä aihe uudelle oopperalle tämä Karl Marx, ja yhtä yllättävä on häneen liitettynä oopperan koominen tyylilaji. Nykysäveltäjiltä syntyy hyvin harvoin koomisia kappaleita, ainakaan kansainvälisesti tunnetuilta nimiltä. Pisteet Dovelle rohkeudesta!

Marx in London ei käsittele (ainakaan suoranaisesti) luokkaristiriitaa, historiallista materialismia, lisäarvoteoriaa tai edes kommunistista manifestia. Se seuraa Marxin elämää yhtenä vuorokautena Lontoossa vuonna 1871: häiriintynyttä perhe-elämää ja taloudellista kaoottisuutta. Oopperan koomisuus ei ollut päällekäyvää tai aina kovin ilmeistäkään, mikä väliaikakeskusteluja kuunnellessa tuntui olleen joillekin katsojille pettymys – he olivat kai odottaneet jotain Marxin veljesten tyylistä huumoria. Komiikan suhteen avainasemassa oli Charles Hartin nokkela, mutta usein hienovarainen libretto, jossa englanninkielisillä sanaleikeillä oli osansa.

Säveltäjä Dove ja ohjaaja Jürgen R. Weber ovat varmaan tehneet tiivistä yhteistyötä, sillä niin mainiosti teoksen osat tuntuivat pelaavan yhteen ja lopputulos oli koherentti. Mukana oli esimerkiksi veikeä Figaron häihin viittaava kohtaus. Doven musiikista ei voinut olla pitämättä; se oli kekseliästä ja elävästi instrumentoitua. Sävellyksestä saattoi aistia ehkä Bernsteiniin ja Glassiin viittaavia sävyjä ja jokusen kerran oli aivan musikaalimaisia jaksoja. 1800-luvun lopun tunnelmaa henkivä lavastus ja puvustus oli Hank Irwin Kittelin suunnittelema. Friedel Grass vastasi mainiosta valaistuksesta.

Kapellimestari David Parry johti esityksen erinomaisella draivilla. Kuorolla on tässä oopperassa aika vähän laulettavaa, mutta vähät osuudet sujuivat sitten sitä vaikuttavammin. Pääosan esittäjä Mark Morouse oli hieman pliisu Marx. Olemukseltaan ja näyttelemiseltään hän oli uskottava, mutta laululliseen tulkintaan olisin kaivannut enemmän syvyyttä ja tunnetta. Vaimo Jenny oli Yannick-Muriel Noah ja tytär Jenny eli Tussy oli Marie Heeschen. Jälkimmäisen korkeaan koloratuurirooliin Dove on kirjoittanut todella virtuoosista laulettavaa. Taloudenhoitaja Helene oli vakuuttava Ceri Williams ja tämän avioton lapsi (Marxin tekosia) Freddy oli Christian Georg. Työtoveri Engelsinä onnistui Johannes Mertes ja lentokoneellaan näyttämön yli seilasi Vakooja eli David Fischer. Lisäksi oopperassa on muutama pienempi rooli.

Oopperaversio Loppiaisaatosta

27.12.2018 Manfred Trojahnin ooppera Was ihr wollt Staatsoper Hannoverissa

Tunnen Manfred Trojahnin (s. 1949) oopperatuotannosta vain kolmen pienoisoopperan kokonaisuuden Limonen aus Sizilien. Wienissä näkemästäni esityksestä (ks. http://oopperaa.blogspot.com/2017/03/maittava-kolmen-pienoisoopperan-paketti.html) jäi positiivinen muisto, joten odotin mielenkiinnolla tätä oopperailtaa Hannoverissa.

Was ihr wollt sai kantaesityksensä Münchenissä vuonna 1998. Sen libretto perustuu Shakespearen näytelmään Twelfth Night, or What You Will. Suomeksi tämä komedia tunnetaan nimellä Loppiaisaatto. Niille, jotka eivät näytelmän juonta tunne, todettakoon tiivistelmänä: perinteisiä rakkauskiemuroita, mieheksi pukeutunut nainen, väärinkäsityksiä ja juonittelua koko rahan edestä!

Trojahnin ilmeikäs musiikki oli mainiota ja se pysyi minulle pääosassa koko esityksen ajan. Balázs Kovalikin ohjaus tuntui alkuun ihan päättömältä, mutta tarinan edetessä siihen pääsi kummasti sisälle. En silti ihastunut kokonaisuuteen, jossa teksti ja lavan tapahtumat kulkivat usein omia latujaan. Lavastaja Hermann Feuchter otti heti aluksi yleisöltä luulot pois, kun esiripun auettua paljastui näyttämön korkuinen ja lähes sen levyinenkin massiivinen seinämä päällekkäisiä pahvilaatikoita. Jopa oli oivallus! Angelika Höcknerin puvustus oli sekavahko kokoelma erilaisia tyylejä.

Cameron Burns pärjäsi erinomaisesti kapellimestarin paikalla ja orkesteri hyrräsi kuin rasvattu kone Trojahnin stemmojen parissa. Solistien tasossa oli hienoista kirjavuutta, mutta vähintään kelvollisesti kaikki pärjäsivät. Tärkeimmissä tehtävissä olivat Simon Bode (Orsino), Dorothea Maria Marx (Olivia), Ania Vegry (Viola/Cesario), Brian Davis (Malvolio), Julia Sitkovetsky (Maria), Stefan Adam (Sir Toby Belch), Edward Mout (Sir Andrew Aguecheek), Jonas Böhm (Sebastian) ja Martin Berner (narri).

"Veli Paholainen"

26.12.2018 Daniel-François-Esprit Auberin ooppera Fra Diavolo ou l’Hôtellerie de Terracine Theater Erfurtissa

Ranskalainen Daniel-François-Esprit Auber (1782–1871) oli elinaikanaan arvostettu ja menestynyt säveltäjä, jonka leipälaji oli opéra comique. Auberin tärkein opettaja oli Luigi Cherubini, jolta hän myöhemmin peri viran Pariisin Konservatorion johtajana. Auber sävelsi yli 40 oopperaa, joista Fra Diavolo ou l’Hôtellerie de Terracine kohosi suurimmaksi menestykseksi. Se sai kantaesityksensä Pariisissa vuonna 1830 ja pysyi vuosikymmenten ajan hyvin suosittuna ympäri Eurooppaa eri kieliversioina. Auber teki teoksesta vuonna 1857 revision, joka kantaesitettiin Lontoossa italiankielisenä.

Daniel-François-Esprit Auber on valitettavasti päätynyt osaksi suurta joukkoa aikanaan suosittuja oopperasäveltäjiä, joiden teoksiin törmää nykyisin vain harvoin. Tätä Fra Diavoloa nyt sentään esitetään Keski-Euroopassa aika ajoin; Suomen Kansallisoopperassa teos on pyörinyt vuosina 1923–24 ja 1953. Jos haluaa tutustua Auberin muuhun tuotantoon, on melkeinpä käväistävä Pariisin Opéra Comiquessa. Talo rohkenee aika ajoin kajota säveltäjän vähemmän tunnettuihin teoksiin, esimerkiksi keväällä 2018 siellä pyöri Le Domino Noir.

Fra Diavolo oli historiallinen henkilö, vuosina 1771–1806 elänyt sissijohtaja Michele Pezza, joka vastusti Napolin seudulla Ranskan miehitystä. Oopperan libretossa häntä on käsitelty suurella vapaudella. Erfurtissa Fra Diavolosta kuultiin vuoden 1857 laitoksesta tehty saksankielinen versio, jonka puheosuudet ohjaaja Hendrik Müller oli uudistanut. Ohjaus oli sujuva ja sen ratkaisut toimivat hyvin. Oopperasta tuli hyvin viimeistelty vaikutelma; ehkä tässä kauden viimeisessä esityksessä kaikki yksityiskohdat olivat ehtineet hioutua ja loksahtaa paikalleen. Marc Weeger oli suunnitellut lavastuksen ja Silke Willrett puvustuksen.

Oopperassa hotellin omistaja Matteolla (Caleb Yoo) on tytär Zerline (Leonor Amaral). Tytär rakastaa köyhää sotilasta Lorenzoa (Julian Freibott), mutta isää tällainen naimakauppa ei tietenkään miellytä. Lorenzo jahtaa rosvopäällikkö Fra Diavoloa (Alexander Voigt), joka saapuu hotelliin markiisiksi tekeytyneenä ja ryöstää englantilaisen turistiparin, lordi ja lady Cockburnin (Juri Batukov, Katja Bildt). Tätä seuraa joukko juonenkäänteitä, kun saalista löydetään ja varastetaan uudelleen – ja tietysti rakkauteenkin saadaan ryppyjä, kun Lorenzo luulee Zerlinen huoneeseen hiippailevaa rosvo-markiisia kilpailijakseen. Mukana soppaa hämmentämässä ovat Fra Diavolon koomiset apumiehet Beppo (Jörg Rathmann) ja Giacomo (Máté Sólyom-Nagy), jotka tässä tuotannossa oli puettu valeasuihin mm. nunniksi. Sukupuolirooleilla leikiteltiin enemmänkin, sillä Fra Diavolo eli valemarkiisi oli puolestaan kovin feminiininen ilmestys vaatteineen, kenkineen ja pitkine vaaleine hiuksineen.

Teoksen loppuratkaisun saatatte arvata: konnat jäävät tietenkin kiikkiin ja Lorenzo saa Zerlinensä. Voi harmi! Onneksi tuotanto ja solistit olivat sen verran laadukkaita, että näin ennalta-arvattavaa ja tylsää tarinaa jaksoi seurata. Kapellimestarina oli nuori eteläkorealaissyntyinen Chanmin Chung, joka teki ihan pätevää työtä. Oopperassa oli kyllä hetkiä, jolloin en ollut Auberin musiikista kovin vaikuttunut, mutta tämä ei varmastikaan ollut orkesterin tai sen johtajan vika.

Ei ole helppoa teatterinjohtajallakaan!

25.12.2018 Wolfgang Amadeus Mozartin ooppera Der Schauspieldirektor Junge Oper im Nordissa Stuttgartissa

Vuonna 1997 perustettu Stuttgartin Junge Oper sai tämän kauden alusta oman pysyvän näyttämön Löwentorin alueella sijaitsevasta Staatstheaterin rakennuksesta. Studionäyttämö on nimeltään das Nord ja hallinnollisesti Staatsoperin osana toimiva putiikki päivitti nimensä muotoon Junge Oper im Nord (JOiN).

Joulupäivän ohjelmana oli erittäin raikas ja hauska toteutus Mozartin Der Schauspieldirektorista (suom. Teatterinjohtaja), joka sai kantaesityksensä Wienissä 1786. Stuttgartilaisten versio otti tarinan komediallisista mahdollisuuksista lähes kaiken irti, mutta tyylikkäästi ja hyvällä maulla. Teatterinjohtaja Frank pyöritti koelauluja ja yritti löytää esiintyjät Hannu ja Kerttu -oopperaan. Sebastian Schäfer oli tässä puheroolissaan aivan loistava ja aloitti esityksen jo lämpiön puolella. Hän värväsi minutkin mukaan – baritoneista on kuulemma juuri nyt puutetta, joten heikommatkin kelpaavat!

Esitys eteni katkonaisesti, kun vähän väliä ilmaantui jotain ongelmia tai näyttämölle purjehti uusi koelaulukandidaatti. Teoksen rooleja oli muokattu tai yhdistelty; lähinnä alkuperäisiä puherooleja oli karsittu. Nuoret solistit olivat yllättävän tasokkaita niin laulullisesti kuin näyttelijöinä. Basso Michael Nagl vakuutti Buffina ja tenori Moritz Kallenberg oli erinomainen kyky Herr Herzin osassa. Baritoni Elliott Carlton Hines osasi ottaa Herr Eilerina näyttämön haltuunsa. Kaikki naissolistit olivat oikein päteviä laulajia: Ida Ränzlöv (Frau Pfeil), Carina Schmieger (Frau Herz) ja Aiofe Gibney (Frau Silberklang). Koheltavina näyttämömiehinä hauskuttivat Fraz Forsatian ja Jan-Christof Tomerl.

Tuotannon on ohjannut Elena Tzavara, jota on syytä kiittää onnistuneesta lopputuloksesta. Katsomossa oli varsin paljon lapsiperheitä ja alle 10-vuotiaatkin näyttivät viihtyvän hyvin kikattaessaan esitykselle. Lavastus ja puvustus olivat Elisabeth Vogetsederin käsialaa. Myös teoksen musiikkia oli sorkittu (Henrik Albrecht) ja mukaan oli ympätty katkelmia Mozartin tunnetuista teoksista, eniten Taikahuilun melodioita. Lopussa jopa se Hannu ja Kerttu esitettiin pikatiivistelmänä – tosin Mozartin uudelleensanoitetuin sävelin! Orkesterina oli yksitoista Staatsorchester Stuttgartin muusikkoa, joita johti Christopher Schmitz. Kapellimestarilla oli aika paljon näyteltävää ja repliikkejäkin tässä tuotannossa, mutta Schmitz hoiti ne hyvin luonnollisesti.

P.s. Kiitokset myös avuliaalle lippukassan työntekijälle. Hänen kanssaan syntyi kiva pieni keskustelu Oodi-kirjastosta, josta mies oli kovin kateellinen meille suomalaisille!

Oopperaa Tampere Filharmonian joulukonsertissa

19.12.2018 Engelbert Humperdinckin ooppera Hannu ja Kerttu Tampere-talossa

Tampere Filharmonia esitti syyskautensa päätökseksi saksalaisten oopperatalojen joulunajan kestosuosikin, Engelbert Humperdinckin oopperan Hannu ja Kerttu (Hänsel und Gretel). Se kuultiin lyhennettynä, suomenkielisenä käännöksenä ja ns. visualisoituna konserttiversiona. Tämä tarkoitti taustalle projisoitua Timo Saaren piirroskuvitusta, kivasti suunniteltua valaistusta, vähäistä rekvisiitan käyttämistä sekä solistien täyttä puvustamista ja heidän näyttelemistään ynnä liikkumistaan eri puolilla salia. Vähemmästäkin on esityksiä kutsuttu "puolinäyttämöllisiksi"... Käsiohjelmassa ei kuitenkaan ollut nimetty toteutukselle ohjaajaa.

Ilta oli orkesterin ja sen kapellimestari Jonas Rannilan. Olipahan taas upea näyttö nuoren johtajan kyvyistä! Humperdinckin monin paikoin wagnersävyinen musiikki soi uhkean romanttisena ja suorastaan vyöryi päälle – millä en tarkoita liiallista volyymia. Essi Luttinen (Hannu) ja Kaisa Ranta (Kerttu) olivat oivallinen parivaljakko. Heikki Kilpeläinen (Isä) vakuutti vahvalla äänellään ja selkeällä diktiollaan. Päivi Pylvänäisen Äiti ei ehkä ollut ihan tasapainoinen suoritus, mutta toisessa roolissaan Noitana hän onnistui loistavasti näyttelemistä myöten. Linda Urbańskilla oli kaksi pikkuroolia: Nukkumatti ja Kastekeiju. Niin, ja vielä pitää mainita Jouni Rissasen valmentama Tampereen Oopperan lapsikuoro, joka hoiti osuutensa hienosti.

Väliajalla hihittelin itsekseni Minna Lindgrenin mainiolle teosesittelylle, jolle oli uhrattu käsiohjelmasta peräti kymmenen sivua. "Sadistinen kokoperheen lapsenpaisto-ooppera" oli kyllä laittamattomasti sanottu!

Tylsä ohjaus, mutta piristävät solistit

19.12.2018 Elokuvissa: Giuseppe Verdin ooppera La traviata The Metropolitan Operasta New Yorkista

Kävin keväällä 2012 Finnkinon elokuvateatterissa katsomassa The Metropolitan Operan Live in HD -sarjan La traviatan. Kyseessä oli saksalaisen Willy Deckerin ohjaus, joka ihastutti raikkaalla ja modernilla otteellaan sekä lavastuksellaan.

Tässä The Metin uudessa tuotannossa ohjaaja Michael Mayer on ottanut monta paluuaskelta perinteiseen suuntaan. Ohjaus oli mielestäni tylsän tavanomainen ja vähän pliisukin – ainoa omaperäisyyden pilkahdus nähtiin alkusoiton kuvituksessa. Christine Jonesin lavastuksena oli kaikissa näytöksissä ylenpalttisesti koristeltu huonenäkymä. Tällaiseen pakettiin kuului tietenkin epookkihenkinen puvustus, jonka oli suunnitellut Susan Hilferty.

Musiikillisesti esitys oli aivan erinomainen, kuinkas muuten. Yannick Nézet-Séguin on johtanut The Metissä useita produktioita, mutta tämä oli hänen ensimmäisensä talon uutena music directorina. Nézet-Séguinin tempot olivat ajoittain yllättävän hitaita, mutta pitää ajatella positiivisesti, että varmaan hän halusi antaa aikaa laulajille...

Violetta Valéryn rooli vaatii laulajaltaan tavattomasti, mutta monista koloratuurirooleistaan tunnettu Diana Damrau selätti haasteen vaivatta. Hänen äänensä on kypsynyt vuosien varrella miellyttävästi. Myös Juan Diego Flórezilta löytyy Donizetti- ja Rossini-taustansa vuoksi notkeutta ja korkeutta. Hän on laulanut Rigoletton kreiviä ja siirtynyt nyt "seuraavan tason" Verdi-rooliin Alfredoksi. Flórezin ääni on ehkä vieläkin pykälän liian vaalea Alfredoksi – mutta tämä on tietenkin makuasioita...

Kolmannessa pääroolissa eli isä-Germontina lauloi luotettavasti Quinn Kelsey. Hänen baritoniäänestään ei löytynyt sellaisia tummempia sävyjä, kuin monilla tämän osan legendaarisilla esittäjillä on ollut. Ehkä tässä roolituksessa oli punaisena lankana juuri se, että hieman kevyemmät tai vaaleammat äänet sopivat loistavasti yhteen?

Joulumieltä Bachin sävelin

18.12.2018 Suomalainen barokkiorkesteri, Hämeenlinnan kamarikuoro ja solistit, joht. Heikki Seppänen Hämeenlinnan kirkossa

Hämeenlinna-Vanajan seurakunnan Bach 333 -juhlavuoden huipentaa J. S. Bachin Jouluoratorion esittäminen kahdessa osassa. Tässä ensimmäisessä konsertissa kuultiin kantaatit I–III Suomalaisen barokkiorkesterin ja Hämeenlinnan kamarikuoron esittämänä. Kapellimestarina oli seurakunnan johtava kanttori Heikki Seppänen. Solisteina esiintyivät Sonja Saarikko, Teppo Lampela, Timo Kiiskinen ja Juha-Pekka Mitjonen.

Kokonaisuus oli ammattitaitoinen ja tasapainoinen. FiBOlaisten soitto oli eläytyvää ja tunteikasta ja kuoro onnistui osuudessaan – joskin kööri olisi saanut olla kooltaan hieman suurempi. Solistit tekivät niin ikään hyvää työtä, mutta altto-osat laulanut Teppo Lampela erottui kyllä tasokkuudellaan ja oli illan kiistaton tähti.

Rautaisannos Rahmaninovia

14.12.2018 Pikkujoulu Rahmaninovin salongissa -konsertti Musiikkitalossa Helsingissä

Sibelius-Akatemiassa on kokoontunut syksyn ajan Sergei Rahmaninovin (1879–1943) pianoteoksiin keskittynyt ohjelmistotyöpaja Eero Heinosen johdolla. Tässä konsertissa saimme nauttia työn hedelmistä. Esiintymässä oli kahdeksan nuorta pianistia: Jyri Mishukov, Vilja Raitala, Laura Lehtonen, Janne Oksanen, Sasja Jantunen, Milan Heiskanen, David Munk-Nielsen ja Anthony Hartono.

Ohjelmassa oli pääasiassa preludeja ja etydejä (Études-Tableaux). Lisäksi kuultiin Six moments musicaux -sarjasta viides osa eli Adagio sostenuto Des-duuri, Nocturne a-molli op. 10 nro 1 sekä Rahmaninovin pianotransskriptio (1933) Bachin Viulupartita nro 3:n osasta Gavotte en Rondeau. Suurempia teoksia edustivat vielä ns. Corelli-variaatiot (engl. Variations on a Theme of Corelli) sekä Sonaatti nro 1 d-molli, josta kuultiin vain kolmas osa Allegro molto.

Ja oli mukana kiva annos laulumusiikkiakin: Sopraano Elisaveta Rimkevitch esitti Eero Heinosen pianosäestyksellä viisi Rahmaninovin tunnettua laulua: Ne poi, krasavitsa, pri mne (Älä laula, kaunotar), Son (Uni), Molitva (Rukous), Oni otvetshali (He vastasivat) ja Siren (Syreeni).

Ohjelma oli hieno ja soittajien taso hämmästyttävän korkea. Melkein kaksi ja puoli tuntia kestänyt konsertti kului hujauksessa. Parhaiten mieleeni jäi Oksasen taiturointi Corelli-variaatioiden parissa, Munk-Nielsenin tyylikäs Bach-tulkinta sekä Hartonon virtuoosinen päätössonaatti.

Joulua kohti HeBO:n kanssa

12.12.2018 Helsingin Barokkiorkesteri, joht. Aapo Häkkinen, cembalo, sol. María Espada, sopraano Verkatehtaassa Hämeenlinnassa

En päässyt tänä vuonna HeBO:n perinteiseen joulukonserttiin Helsingissä, mutta onneksi sama ohjelma esitettiin edellisiltana Hämeenlinnan Verkatehtaassa. Itse ohjelma ei varsinaisesti ollut jouluinen, mutta ehkä kaunis ja rauhoittava musiikki sinänsä tuo joulumieltä.

Konsertti käynnistyi alkusoitolla Händelin kantaatista Clori, Tirsi e Fileno. Seuraavaksi kuultiin J. S. Bachin Cembalokonsertto III D-duuri BWV 1054, jossa cembalon ääressä taituroi tietenkin Aapo Häkkinen. Illan laulusolisti, espanjalaissopraano María Espada lumosi hivelevän kauniilla lauluosuudellaan Pergolesin Salve Reginassa (säveltäjän kolmesta tämännimisestä teoksesta viimeinen, kuolinvuonna c-molliin sävelletty versio).

Väliajan jälkeen saatiin "Ruotsin Händelin" eli Johan Helmich Romanin musiikkia. Kuulimme Sinfonian e-molli, joka piristi ohjelmaa kummasti menevyydellään. Päätöksenä oli kolme Händelin aariaa: M’ai resa infelice (oopp. Deidamia), Misera, dove son – Ah! non son io che parlo (oopp. Ezio) ja Ah! mio cor, schernito sei (oopp. Alcina). Espada oli herkästi tulkitseva ja eläytyvä, kauniisti fraseeraava ja miellyttävä-ääninen solisti.

Ylimääräisenä saatiin pieni annos "oikeaa" joulumusiikkia: Es ist ein Ros entsprungen kuultiin saksalaisen Michael Praetoriuksen 1600-luvun alun versiona. Olipa liikuttavan kaunis esitys hebolaisilta ja Espadalta!

Hieno toteutus Viulunsoittajasta

11.12.2018 Jerry Bockin musikaali Anatevka (Fiddler on the Roof) Komische Oper Berlinissä

Kylläpä viimeisimmästä musikaalistani on vierähtänyt aikaa! Ja Jerry Bockin menestysteoksesta Viulunsoittaja katolla (alkup. Fiddler on the Roof) sitä vasta onkin kulunut vuosia – näin sen ensimmäisen ja ennen tätä esitystä ainoan kerran yli kaksikymmentä vuotta sitten. Muistikuvani teoksesta olivatkin hieman hatarat; toki juonen pääpiirteet muistin: Maitomies Tevjen tuskailut toimeentulon, perinteen säilyttämisen ja maailman muuttumisen välillä sekä tyttärien naittamisen kanssa – ja tietysti juutalaisväestön häätämisen kotiseudultaan.

Musikaali esitettiin Komische Oper Berlinissä saksankielisenä versiona Anatevka (nimi viittaa kylään, johon tapahtumat sijoittuvat). Päädyin katsomaan esityksen oikeastaan vain ohjaajan vuoksi. Barrie Kosky tuntuu onnistuvan kaikessa, mihin ryhtyy ja tätäkin produktiota on kehuttu arvosteluissa kovasti. Myös minä pidin lopputuloksesta. Erityisesti näyttävät tanssikohtaukset olivat esityksen suola, unohtamatta hienovaraista huumoria. Rufus Didwiszus oli suunnitellut jännän lavastuksen, joka koostui ensimmäisessä näytöksessä valtavasta röykkiöstä vaatekomeroita ja muita huonekaluja. Niitä käytettiin uskomattoman monipuolisesti! Toisessa näytöksessä lava oli lähes tyhjä, taustana levollinen metsäkuva ja päälle hentoa lumisadetta. Klaus Brunsin puvustus oli uskottavaa ajankuvaa 1900-luvun alun Venäjän juutalaisten asuinalueelta.

Kuoronumerot kuulostivat todella upeilta, kun esittämässä oli suuri joukko ammattilaisia ja sama päti myös orkesterin osuuteen. Kapellimestarina oli Kai Tietje. Solistit suoriutuivat kunnialla, kun ainakin suurin osa oli klassisesti koulutettuja. Tevjenä ja hänen vaimonaan Goldena nähtiin Komische Operin luottopari Max Hopp ja Dagmar Manzel. Heidän näyttelemisensä oli aivan huikeaa! Muista poikkeuksellisen hienoista roolitöistä täytyy mainita "matchmaker" Jente, jota esitti hykerryttävästi Barbara Spitz sekä rabbi, jota esitti tuttu Peter Renz. Modernisti puettu nuorison edustaja Maxim Bergeron soitti viulullaan koskettavia melodioita, ollen se viulunsoittaja katolla.

Täyden kympin Arabella

10.12.2018 Richard Straussin ooppera Arabella Semperoper Dresdenissä

Olen nähnyt Richard Straussin Arabellan (1933) näyttämöllä vain kerran ja lisäksi olen kuullut sen kertaalleen konserttiversiona. Kun nyt osui kohdalle tilaisuus nähdä teos Dresdenin Semperoperissa ja nimiosassa vieläpä Camilla Nylund, niin minua ei varsinaisesti tarvinnut houkutella lipunostoon...

Eikä Semperoper pettänyt tälläkään kertaa! Tässä on produktio, jonka palaset olivat mielestäni kohdallaan liki täydellisesti. Sächsische Staatskapelle Dresden soitti Asher Fischin johdolla kuin unelma. Orkesterilla on vanhastaan erityissuhde Straussin musiikkiin, sillä yli puolet säveltäjän oopperoista sai kantaesityksensä Dresdenissä – ja traditio kuuluu soitossa edelleen! Mielestäni Arabella on musiikillisesti Straussin hienoimpia oopperoita, vaikka kokonaisuutena se ei pärjääkään esimerkiksi Salomelle tai Elektralle.
 
Musiikki soi Semperoperissa uhkeana, ilmaisuvoimaisena ja säkenöivänä. Ainakin pari viimeisintä adjektiivia voi liittää myös Camilla Nylundiin, joka loisti Arabellan osassa. Miten hienostunut hänen tulkintansa olikaan! En tiedä olivatko Nylundin olemus ja maailmannaisen elkeet aivan sitä mitä nuorelta kokemattomalta naiselta odottaisi. Rooli on tapana esittää toisin, mutta nyt ohjaajan pirteä näkemys toi kiinnostavaa kontrastia suhteessa Zdenkaan ja miksei sulhaskandidaatteihinkin.

Zdenka-siskon roolissa nähtiin illan suurin yllättäjä: Rooliin kiinnitetty Genia Kühmeier oli sairastunut ja häntä paikkasi Kirgisiassa syntynyt nuori Katharina Konradi, joka aloitti hiljattain Hampurin valtionoopperan solistikunnassa. Hän osoittautui loistavaksi kyvyksi, josta on lupa odottaa suuria! Konradi on myös melkoinen äänitykki, joka meinasi ajoittain peittää Nylundin laulun heidän yhteisnumeroissaan.

Mandrykan osassa oli Bo Skovhus, jolta tuntuu luonnistuvan hyvin erilaiset roolit – aivan erinomainen suoritus tämäkin. Tenori Thomas Blondelle vaikutti kauniilla äänellään Matteona. Arabellan ja Zdenkan vanhempina eli kreiviparina olivat luotettavat Martin Winkler ja Christa Mayer. Vielä on mainittava Olga Pudova, joka taituroi koloratuurina Fiakermillin osassa.

Florentine Klepperin ohjaus oli vähäeleinen ja yllätyksetön, mutta piti napakasti otteessaan koko esityksen ajan. Ehkä syynä oli taitava henkilöohjaus ja tietenkin hyvin näytelleet solistit. Pientä yllätystä tai kaavasta poikkeamista tarjosi kuitenkin toisen näytöksen tanssiaiskohtaus, jossa ohjaaja uskaltautui pieneen revittelyyn. Martina Segnan lavastuksen perusideana oli horisontaalisessa tasossa liikkuva huonejono vähine mööpeleineen. Anna Sofie Tuma oli suunnitellut hillityn tyylikkäät puvut.

Tämä Arabella-produktio on Semperoperin ja Salzburgin festivaalin yhteistyötä. Se sai ensi-iltansa Dresdenissä jo neljä vuotta sitten, mutta tämä näkemäni esitys oli vasta tuotannon kuudes. Tälläkin kaudella näytöksiä on vain kolme (viimeinen 13.12.), joten kovin kitsaasti talo tätä herkkua annostelee...

Jesselin suosikki sai arvoisensa tuotannon

9.12.2018 Léon Jesselin operetti Schwarzwaldmädel Meininger Staatstheaterissa

Meiningenin mainio kaupunki sijaitsee keskisessä Saksassa, Thüringenin osavaltiossa. Kävin siellä viimeksi oopperan perässä keväällä 2016 ja nyt puolestaan operetti sai minut pistäytymään paikan päällä. Tällä välin kaupungin teatteri Das Meininger Theater oli vaihtanut nimensä Meininger Staatstheateriksi. Meiningenilla on tunnettu historia teatterikaupunkina jo 1700-luvulta lähtien, vaikka nykyinen tulipalon jälkeen rakennettu teatterirakennus onkin vasta hieman yli sata vuotta vanha.

Säveltäjä Léon (Leon) Jesselin isä Samuel oli Puolan juutalainen, joka emigroitui Yhdysvaltoihin ja palasi sieltä löytämänsä vaimon Maryn kanssa takaisin Eurooppaan. Poika Léon syntyi 1871 itäisessä Saksassa, nykyisen Puolan alueella. Opintojensa jälkeen hän kääntyi kristityksi ja toimi kapellimestarina monissa saksalaisissa kaupungeissa ennen päätymistään Berliiniin vuonna 1911. Pari vuotta myöhemmin hän saavutti mainetta ensimmäisellä operetillaan Die beiden Husaren, mutta varsinainen potin räjäyttäjä oli Schwarzwaldmädel vuodelta 1917. Sitä esitettiin Berliinissä lähes yhtä soittoa 900 kertaa ja seuraavan vuosikymmenen aikana teoksen lasketaan saaneen Saksassa ja ulkomailla yhteensä kuutisentuhatta esitystä!

Schwarzwaldmädel on edelleen esitetyimpiä saksankielisiä operetteja ja jonkin nimeämättömän lähteen mukaan jopa esitetyin. Teoksen sanotaan olleen Hitlerin ja Himmlerin suosikki, mutta tämä ei estänyt Jesselin kurjaa kohtaloa. 1930-luvulla hänen sävellystensä esittäminen ja levittäminen kiellettiin ja hänet potkittiin pois Reichsmusikkammerista. Joulukuussa 1941 Jessel pidätettiin ja hän kuoli Gestapon kidutuksen seurauksena tammikuun alussa 1942. Tuotteliaalta säveltäjältä ehti valmistua kolmisenkymmentä musiikkiteatteriteosta.

Olin katsomassa Meiningenin uuden Schwarzwaldmädel-tuotannon toisen ensi-illan. Saksalaisissa pikkukaupungeissa on tullut nähdyksi heikkojakin ooppera- ja operettiesityksiä, joten odotukseni eivät olleet korkealla. Mutta niin vain jouduin yllättymään! Esitys oli kaikin puolin tasokas ja onnistunut. Kiitokset ohjaaja Tobias Rottille – lavalla tapahtui riittävästi ja kivat oivallukset piristivät kokonaisuutta. Christian Rinken lavasteet olivat kerrassaan upeat ja näyttävyydessään poikkeukselliset. Puvustus oli Kerstin Jacobssenin suunnittelema.

Operetin musiikissa on paljon hienoja ja tarttuvia melodioita. Orkesteri soitti menevästi mutta silti elegantisti kapellimestari Mario Hartmuthin johdolla. Kuoro ei nyt ehkä ollut mitenkään häikäisevä, mutta hyvää perustyötä sielläkin tehtiin. Positiivisimman yllätyksen tarjosivat solistit, joilta kuultiin ja nähtiin laatusuorituksia. Stan Meus oli mainio Domkapellmeister Blasius Römer – se vanha hupsu, joka ei tietenkään saa tavoittelemaansa nuorta neitoa. Ehei, neito Bärbele (Laura Demjan) päätyy kylään putkahtaneen kulkumies Hansin kainaloon. Hansin roolissa ollut Ondrej Šaling oli tänään sairas, mutta hän näytteli lavalla ja esitti puherepliikit. Lauluosuudet hoiti näyttämön sivusta komeaääninen varamies, jonka nimi jäi tuntemattomaksi.

Edellä mainittu Hans oli lähtenyt Berliinistä pakoon omistushaluista tyttöystäväänsä Malwinea. Matkaseurana on miehen paras ystävä Richard (Robert Bartneck). Kuinka ollakaan, saapuu myös Malwine (Sonja Freitag) samaan kylään, jossa on alkamassa Pyhän Cecilian juhla. Koska jo edellä kerroin Hansin päätyvän yhteen Bärbelen kanssa, niin odotettu ratkaisu on, että Richard ja Malwine löytävät lopulta toisensa. Lisääkin pareja saadaan, kun Römerin tytär Hannele (Kylee Slee) ja majatalon isäntä Jürgen (Daniel Pannermayr) sekä nuori kylänmies Theobald (Youngkyu Suh) ja Jürgenin tytär Lorle (Carolina Krogius) päätyvät tahoillaan yhteen. Eikä tässä vielä kaikki: Loppukohtauksessa Römer-parkakin saa suukon Bärbelen iäkkäämmältä Traudel-tädiltä (Sylvia Hofmann) ja berliiniläinen turisti Schmusheim (Peter Liebaug) päätyy kolmen kimppaan Richardin ja Malwinen kanssa. Hyvä mieli siis kaikille!

Rameaun esikoinen

8.12.2018 Jean-Philippe Rameaun ooppera Hippolyte et Aricie Staatsoper Unter den Lindenissä Berliinissä

Hippolyte et Aricie (suom. Hippolytos ja Arikia) kantaesitettiin Pariisissa vuonna 1733 Rameaun ensimmäisenä oopperana. Säveltäjä teki uuden aluevaltauksensa varsin myöhään; olihan hän tuolloin jo 50-vuotias. Teoksen myötä Lullyn vuosikymmeniä kestänyt ja voisi sanoa institutionalisoitunut valta-asema sai haastajan. Tuskinpa Rameaukaan arvasi, minkälaisen kohun ja metakan hänen tragédie en musiquensa aiheuttaisi, kun kahden ”oopperapuolueen” kiivaat kannattajat ottivat yhteen. Seuraavatkin Rameaun oopperat saivat perinteitä kannattavien lullistien ja uudistusmielisempien ramoneurien väliset kiistat leimahtamaan liekkeihin. Vasta 1740-luvulla sotatila alkoi osoittaa laantumisen merkkejä Rameaun vakiinnutettua asemansa.

Rameau muokkasi oopperaansa vuosien 1742 ja 1757 uusintaesityksiin. Berliinin Staatsoperin tuotannossa käytettiin eräänlaista risteymäversiota, jonka pohjana oli kolmas laitos (1757). Mukaan oli kuitenkin otettu osia alkuperäislaitoksesta (1733) sekä Rameaun kuoleman jälkeen vuonna 1767 esitetystä versiosta. Kaipa tälle leikkaa & liimaa -menettelylle oli vankat taiteelliset perusteet… Musiikillisesti esikoisooppera on jo sitä tuttua ja tunnistettavaa Rameaun tyyliä, jonka hän kehitti loistoonsa seuraavissa teoksissaan. Tämän päivän kuuntelijaa huvittaa suuresti, kuinka 1730-luvun pariisilaisia on voinut järkyttää perinteestä poikkeaminen, kuten uudenlainen orkestraatio ja rohkeampi dissonanssien käyttö (joka sekin on meidän korviimme todella pliisua). Rameaun musiikkia syytettiin jopa liiallisesta ”oppineisuudesta”! Hippolyte et Aricien rakenne sinänsä on vastaava kuin Lullyn oopperoissa.

Staatsoperin uuden produktion ohjaaja ja koreografi on Aletta Collins. Antiikin Kreikan mytologiaan perustuva libretto on barokkioopperoille tyypilliseen tapaan melko pitkäveteinen ja tarjoaa ohjaajalle kovin rajoitetusti mahdollisuuksia (ellei sitten lähdetä tekemään täysin alkuperäisestä tarinasta irrotettua modernisointia). Collins käytti hyväkseen kuorolaisia ja tanssijoita sekä Ólafur Elíassonin oivaltavaa valosuunnittelua. Valaistus toimi oikeastaan lavastuksen asemassa oopperan alussa ja oli myöhemminkin keskeinen osa sitä. Elíasson oli suunnitellut myös puvustuksen, josta oli usein vaikea saada käsitystä näyttämön pimeyden vuoksi.

Esityksen kapellimestarina oli Sir Simon Rattle. Hän ei ole varsinaisesti profiloitunut barokkispesialistina, mutta ammattimieheltä homma sujui, kun montussa oli loistava Freiburger Barockorchester. Roolitus oli onnistunut ja solisteilta kuultiin hienoja suorituksia. Aricie oli Anna Prohaska ja Phèdre oli upeaääninen Magdalena Kožená (joka muuten sattuu olemaan Simon Rattlen vaimo). Reinoud Van Mechelen lauloi osuutensa Hippolytena lähes ylimaallisen kauniisti. Muista miesäänistä vakuuttivat Gyula Orendt (Thésée), Roman Trekel (Tisiphone), Peter Rose (Pluton) ja Michael Smallwood (Mercure). Elsa Dreisig lauloi Dianen osuuden parvelta. Oopperassa on vielä joukko pienempiä rooleja, joista yhdessä nähtiin Arttu Kataja.

Venäläistä ooppera- ja balettimusiikkia – pienellä ranskalaismausteella

7.12.2018 Berliner Philharmoniker, joht. Valeri Gergijev Philharmoniessa Berliinissä

Että piti tämäkin päivä nähdä: Krooninen myöhästyjä Valeri Gergijev aloitti konserttinsa vain vajaat kymmenen minuuttia aikataulusta jäljessä! Mitä ihmettä – ovatko saksalaiset saaneet mieheen jotain rotia? Hyvää kannatti tällä kertaa odottaa, sillä maestro pääsi johtamaan venäläisyyden ytimestä kumpuavaa musiikkia. Sama ohjelma soitetaan Philharmonien konserttisalissa kolmena peräkkäisenä iltana, ja kaikki esitykset ovat luonnollisesti loppuunmyytyjä.

Konsertin aluksi tehtiin kuitenkin pieni vierailu ranskalaisen impressionismin varhaissäveliin, Claude Debussyn Faunin iltapäivään (Prélude à l’après-midi d’un faune) vuodelta 1894. Teoksesta piti alun perin tulla kolmiosainen, mutta Debussy luopui suunnitelmastaan ja sävelsi valmiiksi ainoastaan alkusoiton. Tästä jatkettiin sujuvasti oopperamusiikkiin: Nikolai Rimski-Korsakovin viimeinen ooppera Kultainen kukko (ven. Золотой петушок, Zolotoi petušok) sai kantaesityksensä vuonna 1909, vuosi säveltäjän kuoleman jälkeen. Kuulimme Aleksandr Glazunovin ja Maximilian Steinbergin kokoaman neliosaisen orkesterisarjan teoksen musiikista.

Väliajan jälkeen oli vuorossa Gergijevin itsensä kasaama sarja Sergei Prokofjevin Tuhkimo-baletista (ven. Золушка, Zoluška). Sarja sisälsi kolme osaa baletin ensimmäisestä näytöksestä ja seitsemän osaa toisesta näytöksestä. Suomessa normikonsertti olisi loppunut tähän, mutta Berliinin filharmonikot tarjoavat pitkillä ohjelmillaan vastinetta koko rahan edestä. Niinpä kuulimme vielä Igor Stravinskyn Tulilintu-baletista (L'Oiseau de feu) säveltäjän oman, vuoden 1919 orkesterisarjan.

Ohjelma oli hieno ja tasapainoinen ja Berliinin filharmonikot pääsivät osoittamaan korkean tasonsa ja kyvykkyytensä. Gergijevillä on ilmeisesti kerrankin ollut aikaa olla itse harjoittamassa, sillä niin tarkasti mutta kuitenkin venäläisen laveasti orkesteri toteutti hänen näkemystään. Tältä pohjalta on seuraavan kipparin eli tulevan ylikapellimestari Kirill Petrenkon hyvä jatkaa kotimaansa musiikin nostamista berliiniläisten tietoisuuteen.

Tampereella itsenäisyysjuhlinnan merkeissä

6.12.2018 Tampere Filharmonia, joht. Mikko Franck, sol. Karita Mattila, sopraano Tampere-talossa

Tampere Filharmonian itsenäisyyspäivän konsertin kapellimestariksi saatiin harvinainen vieras: Mikko Franck on johtanut orkesteria viimeksi vuonna 1999, eikä kiireinen mies ole muutenkaan vieraillut usein suomalaisorkesterien edessä viime aikoina. Solisti Karita Mattila sen sijaan esiintyi Tampereella viimeksi vuonna 2017, tosin pianosäestyksellä.

Franckin erityinen suhde Einojuhani Rautavaaraan ja hänen musiikkiinsa on yleisesti tunnettu seikka. Niinpä konsertin aluksi saatiinkin Rautavaaraa, jota orkesterit saisivat kyllä soittaa meillä enemmän. Teos oli ehkä yllättävä valinta, nimittäin säveltäjän enkeliaiheisten teosten "sarjan" aloittanut Angels and Visitations vuodelta 1978. Esitys oli aivan mahtava ja Franck oli todellakin saanut orkesterin sisäistämään kappaleen ytimen.

Toisena numerona oli Sibeliuksen Luonnotar. Olen kuullut sen Karita Mattilan esittämänä kaksi, ellen peräti kolmekin kertaa tätä aiemmin. Nyt lopputulos oli Mattilan madaltuneella ja tummentuneella äänellä kovin erilainen, mutta toki suuren taiteilijan tulkinta vaikutti edelleen. Väliajan jälkeen kuultiin tunnelmallinen ja romanttinen Heino Kasken Preludi op. 7 nro 1. Leevi Madetojan Syksy-laulusarjasta esitettiin viides ja kolmas osa, eli Lintu sininen ja Luulit, ma katselin sua. Mattilan syventyminen ja eläytyminen teksteihin oli jälleen esimerkillistä ja koskettavaa.

Konsertin loppu oli varattu Sibeliukselle: Nocturne on peräisin Adolf Paulin Kung Kristian II -näytelmän musiikista. Voi miten sadunomaisen kauniina ja kuultavana se soikaan! Karita Mattila saapui lavalle vielä kerran esittämään laulut Lastu lainehilla ja Var det en dröm? Suosionosoitusten jälkeen solistimme luikahti salin puolelle kannetulle tuolille kuuntelemaan konsertin päätöksen.

Viimeinen numero oli itseoikeutetusti Finlandia. Olen kuullut teoksen monien suomalaisten huippukapellimestarien (Saraste, Segerstam, Lintu, Oramo, Kamu, Storgårds jne.) johtamana, ja esitykset ovat olleet toinen toistaan parempia. Mutta eipä Franckin tarvitse hävetä tässä seurassa lainkaan! Jykevästä aloituksesta lähtien kuultiin aivan mahtava, rytmisesti tarkka ja sopivan mahtipontinen esitys, joka herkisti takuuvarmasti. Täydellisyyteen tuli pieni särö patarumpujen suunnasta, sillä timpanisti ei parissa avainkohdassa saanut ilmoille riittäviä tehoja, vaikka Franck kuinka yritti patistaa.

Tarjolla harvinaisuus: uusi ruotsinkielinen lastenooppera

1.12.2018 Kimmo Ruotsalan ooppera Tomtebobarnen Savoy-teatterissa Helsingissä

Opera Telluksen tuottama uusi fantasiaooppera sai kantaesityksensä Savoy-teatterissa marraskuun viimeisenä päivänä. Kävin katsomassa oopperan toisen esityksen, ja vielä kolmaskin on luvassa sunnuntaina 2.12.

Tomtebobarnen (Tonttulan lapset) perustuu Elsa Beskowin tunnettuun lastenkirjaan vuodelta 1910. Työryhmän tavoitteena on ollut produktio, jossa olisi "helposti ymmärrettävä tarina, onnellinen loppu, väriä ja eloa". Tässä on onnistuttu kohtuullisen hyvin, kiitos Hanna Åkerfeltin libreton ja Dan Söderholmin ohjauksen. Ajoittain pöhlön lapsellinen tarina pitkästytti aikuista katsojaa, mutta nuorelle yleisölle teos toimi varmasti paremmin.

Sadunomaisen lavastuksen olivat suunnitelleet Terhi Tommila ja Sirpa Koivuniemi ja pukuiloittelu oli Pia Lasosen käsialaa. Mukana esityksessä oli Musiikkikoulu Virtuksen oppilaista koottu lapsikuoro, varttuneemmista laulajista muodostettu sammakkokuoro sekä paljon eläinhahmoja. Tanssikoulu Tanssilan balettitanssijat elävöittivät näyttämökuvaa.

Kimmo Ruotsalan sävellys oli melodinen, helposti sisäistettävä, letkeän hyväntuulinen ja eloisa – joskaan ei mieleenpainuva. Hän johti itse esitykseen koottua Oopperaorkesteri Tellusta. Tärkeimpiin solistitehtäviin oli värvätty ammattilaulajat, kuten Monica Groop (Tomtemor), Juha Kotilainen (Tomtefar) ja Riku Pelo (Bergstrollet). Pienemmissä rooleissa oli nuoria laulajia ja ilmeisesti opiskelijoita, joiden osaamisen taso vaihteli hurjasti. Neljästä tonttulapsesta (Truls, Pär, Kajsa ja Tusse) parhaimman vaikutuksen teki Mariia Bertus.

Aurinkoista komediaa harmaisiin päiviin

1.12.2018 Pullo cavaa ja aurinkoa -näytelmä Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä

Eilisen pikkujouluillan jälkeen en kaivannut mitään korkealentoista taide-elämystä, vaan kepeämpää viihdettä. Ja sitä Helena Anttosen kirjoittama Pullo cavaa ja aurinkoa tarjosi kyllä koko rahan edestä. Näytelmässä neljä kuusikymppistä, eronnutta tai leskeksi jäänyttä taiteenystävää matkustaa Portugaliin. Yksi naisista on ostanut sieltä talon kaikkien yhteiseksi taiteilijakodiksi eläkepäiviä varten. Tosin rahoja tähän ei ole olemassa ja hän ei ole kertonut suunnitelmastaan muille naisille lainkaan...

Yleisölle tarjottiin malliesimerkki nokkelasti kirjoitetusta, näyttämöllä taitavasti toteutetusta ja ajoitetusta komediasta. Kiitos kuuluu paitsi Milko Lehdon ohjaukselle, ennen kaikkea loistaville näyttelijöille: Heidi Herala, Jaana Saarinen, Aino Seppo ja Eija Vilpas. Välillä mennään räävittömyyksien puolelle, mutta cavaa nauttivat rouvat saavat tämän anteeksi, sillä sekin tapahtuu (melkein) hyvällä maulla. En ole varmaan missään HKT:n esityksessä kuullut yleisön nauravan ja hihkuvan näin paljon, ja kovin hauskaa näytti lavallakin olevan. Aino Sepon näyttelemä rauhallinen ja varautunut Tuulia oli eri maata kuin muut naiset – hän toi hyvää kontrastia ja vaihtelua henkilödynamiikkaan.

Upean lavastuksen oli suunnitellut Katariina Kirjavainen ja naisten persoonallisuuksia hienosti ilmentäneen puvustuksen Sanna Levo. Hieman minua häiritsi se, että vaikka oltiin Portugalissa, niin monet viittaukset, musiikki jne. olivat espanjalaisia – ja jopa portugalilainen remonttimies Carlos puhui pari kertaa espanjaa! Carlosin esittäjä jäi minulle tuntemattomaksi suuruudeksi, sillä HKT:n sivuilla rooliin nimetty Sauli Suonpää ei tässä näytöksessä ollut lavalla. Sama mies esitti myös lappilaista taiteenostaja-liikemies Oulaa, mutta tästä liioitellusta ja teennäisestä roolityöstä en liiemmin pitänyt. Carlosin arkkitehtivaimoa Lauraa esitti Sanna-June Hyde.