Ooppera soikoon!

29.9.2019 Kansallisoopperan Kuoro ry:n oopperalaulajien konserttiensemble & Outi Rajamäki, piano Monikkosalissa Nurmijärvellä

Nurmijärven musikantit ry perusti vuonna 2013 klassisen musiikin festivaalin, joka sai nimen Syksy Soi! Pari vuotta sitten Klaukkalaan valmistui monitoimitalo, jonka Monikkosali on oivallinen kotipesä festivaalin konserteille.

Pistäydyin Nurmijärvelle kuuntelemaan kolmipäiväisen festivaalin viimeisen konsertin. Esiintymässä oli Kansallisoopperan Kuoron laulajia (yhdeksän naista ja yhdeksän miestä) pianistinaan Outi Rajamäki. Konsertin juonsi kuorolaisten puheenjohtaja Maria Mannermaa.

Verdin Don Carlolla aloitettiin: Schiusa or sia la porta del tempio! -kohtauksessa airuena solisteerasi Jussi Miilunpalo. Kuoro jatkoi Vedi! le fosche notturne spogliella eli mustalaisten alasinkuorolla Trubaduurista ja naiset vielä palvelustyttöjen Devitsy, krasavitsy -numerolla Tšaikovskin Jevgeni Oneginista. Tšaikovskia saatiin toinenkin kappale: Patarouvasta kuultiin Dafnisin ja Khloen duetto, jonka esittivät Natalia Vinogradova ja Tatjana Romanova-Vorontsova.

Sitten siirryttiin Rossiniin. Mari Sares ja Jarmo Ojala hauskuttivat yleisöä Duetto buffo di due gattilla päässään kissankorvat. Wilhelm Tellin alkusoitosta (tai oikeammin vain sen finaalista) esitettiin näpsäkkä kuorosovitus. Lloyd Webberin rock-ooppera Jesus Christ Superstarista kuultiin I Don't Know How to Love Him -aarian kvartettisovitus. Esiintyjät olivat Krista Kujala, Natalia Vinogradova, Jussi Miilunpalo sekä Dong-Hoon Han.

Ensimmäisen puoliajan lopuksi palattiin vielä Verdin huomaan: La traviatasta oli ohjelmaan otettu Libiamo ne' lieti calici -juomalaulu, jossa solisteina lauloivat Tatjana Romanova-Vorontsova sekä Juhana Suninen. Esitykseen oli kehitelty kivaa koreografiaa juomalaseineen kaikkineen. Ja tietenkin Nabuccon hittinumero Va, pensiero eli heprealaisten orjien kuoro oli pakkovalinta.

Väliajan jälkeen siirryttiin Ranskaan: Offenbachin Hoffmannin kertomuksista kuultiin Belle nuit, ô nuit d'amour -duetto, joka myös Barcarollena tunnetaan. Solistitehtävissä olivat Krista Kujala ja Evgeniia Podymalkina. Seuraavaksi Arto Hosio lauloi Valentinin cavatinan Gounod'n Faustista. Päätteeksi oli Bizet'n Carmenista valittu ns. tupakkatehdaskohtaus ja Habanera sekä härkätaistelijoiden saapuminen (A deux cuartos ... Les voici!). Kuorolaiset eläytyivät viimeiseen numeroon oivallisesti riehaantuen.

Kaikesta huomasi, että nämä laulajat ovat tottuneet työskentelemään ja esiintymään yhdessä. Konsertin parasta antia olivatkin koko ensemblen voimin esitetyt kuoronumerot. Kaikki solistikappaleet tai -osuudet eivät minua säväyttäneet, mutta niistä paras oli ilman muuta Anna Erokhina Carmenina. Hän esitti Habaneran ihailtavan tyylikkäästi ja täyteläisesti.

Sibalaista laatua

28.9.2019 Kupillinen kamarimusiikkia Musiikkitalossa Helsingissä

28.9.2019 Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesteri, joht. Leif Segerstam Musiikkitalossa Helsingissä

Ehdin juuri ja juuri ajoissa Tuomiokirkosta Musiikkitaloon, jossa kuultiin tuttuun tapaan Kupillinen kamarimusiikkia -lämpiökonsertti ennen Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesterin esiintymistä. Aluksi soi Beethovenin Pianotrio nro 11 G-duuri op. 121a eli ns. "Kakaduvariaatiot". Teoksessa säveltäjä pyörittelee Ich bin der Schneider Kakadu -teemaa Wenzel Müllerin oopperasta Die Schwestern von Prag. Soittamassa olivat viulisti Aku Sorensen, sellisti Saara Särkimäki ja pianisti Lili Ahopelto. Esitys oli oikein näppärä ja taitava.

Toisen kokonaisuuden esiintyjät olivat baritoni Veikko Vallinoja ja pianisti Jussi Littunen. Heidän ohjelmansa alkoi Sibeliuksen Serenadilla ja jatkui kolmella Brahmsin laululla: An den Mond, O kühler Wald ja Es schauen die Blumen. Päätösnumero eli Sibeliuksen Jägargossen olisi kaivannut lisää energiaa ja vauhtia. On kulunut kovin kauan siitä, kun olen viimeksi kuullut Vallinojan laulavan, ja täytyy todeta hänen kehittyneen huomattavasti. Lupaavaa, lupaavaa!

* * *

Musiikkitalon konserttisalissa jatkettiin suurimuotoisemmilla teoksilla. Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesteri aloitti Richard Straussin sinfonisella fantasialla Die Frau ohne Schatten, jonka säveltäjä laati samannimisen oopperansa  pohjalta vuonna 1947, pari vuotta ennen kuolemaansa. Ooppera (suom. Nainen vailla varjoa) oli kantaesitetty jo 1919 Wienissä.

Toisena numerona kuultiin kantaesityksenä Leif Segerstamin Sinfonia piccola nro 325 "Borderkeys for the keyboard..." ("Raja-avaimet"). Vaikuttavaa orkesterikudosta tästäkin löytyi, mutta en ollut vakuuttunut ihan kaikesta, mitä Segerstam itse soitti solistina syntetisaattorillaan. Ehkä maestro oli ihastunut sähköisen lelunsa efekteihin ja mahdollisuuksiin, joita sitten piti esitellä hieman liikaa? Mutta kiva kappale "kolmekaksiviisi" oli ilman muuta, ja hyvin nuoret soittajat olivat omaksuneet vapaapulsatiivisuudenkin.

Väliajan jälkeen kuultiin sitten Johannes Brahmsin Sinfonia nro 4 e-molli. Tämä säveltäjänsä viimeinen sinfonia teki minuun jo nuorena suuren vaikutuksen – ehkä siinä miellyttävät melankolinen pohjavire sekä barokin variaatiomuotojen hyödyntäminen. Segerstamin ja Turun filharmonisen orkesterin kiitetyt Brahms-levyt ilmestyivät vuosina 2016–2019, joten maestrolla on tämä sinfonia tuoreessa muistissa. Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesterin esitys oli erinomainen ja tasapainoinen. Segerstamin hyppysissä sekä Strauss että Brahms soivat uhkean maukkaasti ja soitinryhmät oli balansoitu taidolla.

Segerstamiin voi onneksi aina luottaa, eli ylimääräinen saatiin tälläkin kertaa. Sitä ennen maestro piti pienen puheenvuoron ja omisti encoren pari päivää sitten kuolleen mezzosopraano Heljä Angervon muistolle. Kappale oli Sibeliuksen Valse triste.

Pikkukanttorien uusi perinne

28.9.2019 Katedraalikantaatti Helsingin tuomiokirkossa

Helsingin tuomiokirkon poikakuoro Cantores Minores aloitti keväällä 2019 uuden perinteen: Pari kertaa vuodessa järjestetään lauantai-iltapäivisin Katedraalikantaatiksi ristitty musiikkihartaus. Idea on lainattu Thomanerchor Leipzigilta eli Leipzigin Tuomaskuorolta, joka on Cantores Minoresin saksalainen esikuva. Katedraalikantaatti-tilaisuuksissa kuullaan ajankohtaan sopiva J. S. Bachin kantaatti sekä muuta kuoro- ja urkumusiikkia.

Tämän toisen Katedraalikantaatin avasi urkuri Harri Viitanen pienellä Bachin koraalialkusoitolla Wo soll ich fliehen hin/Auf meinen lieben Gott (BWV 646). Hannu Norjasen johtama Cantores Minores jatkoi Felix Mendelssohnin musiikilla: Wie der Hirsch schreit on ensimmäinen osa kantaatista Psalmi 42 ja siinä olivat myös urut mukana. Toisena kappaleena kuultiin Denn er hat seinen Engeln befohlen über dir – osa motetista, jonka teksti on Psalmista 91.

Mikkelinpäivän virsi 136 veisattiin yhteisesti urkusäestyksellä. Tämän jälkeen alttarin eteen saapui Cantores Minores Alumnikuoro johtajanaan Filip Häyrynen. Nämä varttuneemmat laulajat jatkoivat Mendelssohnilla, jonka Beati mortui soi hienosti. Toisena numerona kuultiin Sergei Rahmaninovin Sinulle veisaamme.

Tilaisuuden päätti se pihvi, eli J. S. Bachin kantaatti Es erhub sich ein Streit (BWV 19). Esiintymässä urkuparvella olivat edelleen Hannu Norjasen johdolla Cantores Minores ja Suomalainen barokkiorkesteri. Solistitehtävistä vastasivat sopraano Inka Kinnunen, tenori André Aho ja baritoni Joonatan Pylkkönen. Upea ja tasapainoinen esitys, jonka kyllä kehtaisi tarjoilla leipziglaisillekin!

Teppo Lampela: *****

26.9.2019 Kymi Sinfonietta, joht. Raymond Cox, viulu, sol. Teppo Lampela, kontratenori Kuusankosken kirkossa Kouvolassa

Kymi Sinfoniettan pieni yhtye tarjosi "italialaisen barokkimusiikin hurmaa" keskiviikkoiltana Kotkan kirkossa ja torstaina sama ohjelma uusittiin yleisöä pullistelevassa Kuusankosken kirkossa. Orkesteria liidasi konserttimestari Raymond Cox ja sen omia muusikoita oli täydentämässä kaksi vierailevaa soittajaa: Matias Häkkinen (cembalo) ja Jarmo Julkunen (vihuela, luuttu ja teorbi).

Mielenkiintoinen ohjelma oli taidolla suunniteltu ja tarjosi useiden Suomessa harvemmin kuultavien säveltäjien musiikkia. Francesco Geminiani sai kunnian aloittaa kappaleellaan Concerto grosso d-molli, joka on viimeinen hänen 12:n concerto grosson kokoelmastaan ja kunnianosoitus Arcangelo Corellille. Kappaleessa pyöritellään tunnettua La Follia -teemaa, joka on suomalaisille tuttu ainakin Toivo Kuulan Lampaanpolskasta.

Saksin vaaliruhtinas ja Puolan kuningas August II Väkevä lainasi 1730-luvulla oopperaseuruettaan Pietariin. Tätä kautta Giovanni Alberto Ristori päätyi säveltämään kantaatin Dai crini omai scuotate Venäjän tsaaritar Annan valtaannousun kuusivuotisjuhlaan. Siitä kuultiin aaria Dal seno mio spuntate solistinaan Teppo Lampela.

Seuraavaksi soivat Marco Uccellinin soitinsävellysten kokoelmasta Sonate, arie e correnti viides aaria Sopra la Bergamasca ja kuudes aaria Sopra un Balletto. Ennen väliaikaa päästiin Antonio Vivaldin ensimmäisen oopperan, vuonna 1713 kantaesitetyn Ottone in villan pariin. Teppo Lampela lauloi siitä kaksi aariaa: Par tormento ja Frema pur si lagni Roma.

Väliajan jälkeen palattiin Uccellinin teoksen pariin, ja kuultiin siitä yhdeksäs aaria L'Emenfrodito. Perään esitettiin em. Ristorin kantaatista kaksi Lampelan taituroimaa aariaa lisää: Voi che appiè del soglio augusto sekä Quel Pastor che unendo al suono.

Carlo Farinan Capriccio stravagante oli hauskan mielikuvituksellinen kappale, jossa saattoi kuulla mm. naukuvia kissoja, kukkoja ja kanoja tai erilaisten soittimien imitointia viululla. Lampelan viimeisenä lauluosiona oli kaksi aariaa Vivaldin Ottone in villasta: Compatisco il tuo fiero tormento ja Come l'onda. Konsertin päätti Antonio Bertalin Chaconne sooloviululle ja continuolle.

Kylläpä oli virkistävä ja täysipainoinen konsertti, vaikka orkesteri ei aivan vetänytkään vertoja periodisoittimia käyttäville vanhan musiikin spesialisteille. Teppo Lampela oli solistina ylivertainen ja onnistui huikean hienosti niin teknisesti vaikeissa kuvioissa, laajan äänialan ääripäissä, kuin aarioiden tunnetilojen välittämisessä. Täyden kympin suoritus!

* * *

Tämä on blogini 800. julkaisu. Kiitokset kaikille vanhoille ja uusille lukijoille!

Gambojen hyväilyssä

22.9.2019 Helsingin Barokkiorkesterin gambayhtye, joht. Jukka Rautasalo, sol. Taavi Oramo, tenori Musiikkitalossa Helsingissä

Helsingin Barokkiorkesterin Vanhan musiikin sarjan syyskausi käynnistyi loppuunmyydyssä Camerata-salissa. Konsertti tarjosi musiikkia Henrik VIII:n hovista – tuon avioliitoistaan kuuluisan ja konflikteja kaihtamattoman vallankahmijan, jonka taiteellinen lahjakkuus ja monipuolisuus eivät ole yhtä laajalti tunnettuja. Viola da gamba saapui Englantiin juuri Henrikin aikana sefardijuutalaisten muusikoiden mukana. Soitin pääsi kuninkaan vanavedessä "piireihin" eli myös aatelisto otti sen nopeasti omakseen ja gamban suosio kesti aina 1700-luvun alkuun saakka.

HeBO:n gambayhtyeessä soittivat Jukka Rautasalo (diskanttigamba), Anthony Marini (tenorigamba), Maija Lampela (bassogamba) ja Anna Rinta-Rahko (violone). Kuulimme musiikkia Ludwig Senfliltä, Henry Purcellilta, John Dowlandilta, Matthew Lockelta, William Cornyshilta – ja tietenkin itseltään Henrik VIII:lta. Gambojen pehmeä ääni hyväili korvia ja laulusolistina esiintynyt Taavi Oramo täydensi nautinnon useissa kappaleissa. Vaikutuin etenkin Senflin (1486–n.1543) persoonallisista teoksista (Ich stuend an einem Morgen, Es taget vor dem Walde, Im Meyn hört man die Hanen kreen ja Ich weiss nit, was er ihr verhieβ), joita en tuntenut ennestään. Niissä melodia on kirjoitettu tenoriäänelle eikä sopraanolle, kuten myöhemmin oli tapana, ja Oramon tehtävänä oli laulaa moniäänisten kappaleiden cantus firmus. Muissakin numeroissaan Oramo osoitti suurta taituruutta ja muuntautumiskykyä, mitä tuli vaikkapa äänenväriin.

Kuinka surrealismi tavataan?

21.9.2019 Francis Poulencin ooppera Tiresiaan rinnat (Les Mamelles de Tirésias) Aleksanterin teatterissa Helsingissä

Poulencin Tiresiaan rinnat on herkullisen satiirinen namupala, koominen taidonnäyte ja surrealismin oppitunti. Näin teoksen viimeksi Wienissä vuonna 2015 ja muistan tuon esityksen oikein hyvin – Opera BOXin uutta tuotantoa olikin kiinnostavaa verrata siihen. Vuonna 1947 kantaesityksensä saanut ooppera sopii oivallisesti meidän aikaamme, kun keskustelu sukupuolista, niiden rooleista ja vaikkapa syntyvyydestä on pysytellyt pitkään pinnalla.

Heti kärkeen voi todeta, että Ville Saukkosen ohjaus päihitti wieniläisversion selvästi. Saukkonen on päässyt tässä teoksessa käyttämään lennokasta mielikuvitustaan kohtuullisen estottomasti, mutta välttänyt selvät ylilyönnit. Joitakin rajatapauksia ehkä oli havaittavissa, mutta ne olivat tällaisessa teoksessa vain asialle eduksi tyylikeinona. Joona Huotarin visualisointi ja Tuittu Teivaisen valot kruunasivat upean kokonaisuuden, jossa hieman sekavan ja absurdin libreton käänteet soljuivat tyylikkään karnevalismin hengessä.

Kamariorkesteri Ariadne soitti Poulencin melodista, iloittelevaa ja usein tanssillista musiikkia suurella sydämellä. Innokkuus tuntui olevan ainakin osittain peräisin kapellimestari Jonas Rannilalta, jonka johdossa teos eteni luotettavasti. Helsingin filharmonisen kuoron laulajat tekivät tasaista laatutyötä ja kolmella heistä oli pieni solistitehtäväkin. Kuorolaiset oli puvustettu ja maskeerattu elegantisti stereotyyppiseen ranskalaiseen tyyliin. Ooppera esitettiin suomeksi Ville Salosen uutena käännöksenä. Tästä annan tuotannolle ainoan (pienen) miinuksen, sillä jälki oli hieman amatöörimäistä ja epätasaista. Mutta libretto oli sisällytetty käsiohjelmaan, mistä puolestaan kiitokset.

Tiresiaan rintojen rooleihin oli saatu monia kokeneita laulajia. Thérèselle/Tirésiaalle Poulenc on kirjoittanut hurjaa laulettavaa, mutta onneksi meillä on Anu Komsi, joka hoitaa homman kotiin ilman mitään ongelmia. Hänen junttimaisena puolisonaan esiintyi Jaakko Kortekangas, jonka koneiston lämpeneminen kesti tovin. Juha Kotilaisen Jumala (alun perin Teatterinjohtaja) aloitti esityksen väkevästi. Prestona ja Lacoufina kohelsivat Juha Hostikka ja Ville Salonen. Jouni Kokora oli uskottava Santarmi ja Ruut Mattila Kätilö (alun perin Lehtimyyjä). Aki Alamikkotervolla oli tuplarooli Lehtimiehenä ja Poikana. Monissa Saukkosen ohjaamissa oopperoissa tanssinut Oskari Kymäläinen loisti Vauvana. Hänen can-can-numeronsa oli aivan mahtava!

Kelpo Lokki Kansallisessa

21.9.2019 Anton Tšehovin näytelmä Lokki Kansallisteatterissa Helsingissä

Kirjoitettakoon nyt blogiin muutama rivi tästä näytelmästä, vaikka se ei varsinaiseen aihepiiriin kuulukaan. Puolustelen tekoani sillä, että olen pitänyt tavattomasti Tšehovin novelleista aina teinivuosista lähtien ja hänen tunnetuimmat näytelmänsäkin olen nähnyt useita kertoja. Kansallisteatterissa on nyt ylenpalttinen Tšehov-syksy, kun pienellä näyttämöllä menee tämä Lokki ja suurella puolestaan Kolme sisarta.

Anne Rautiaisen ohjaama ja sovittama esitys jätti hieman ristiriitaisen vaikutelman. Paljon oli hyvää, toimivaa ja kiitettävää – niin että tšehovilainen tunnelma ja keskustelujen virta tavoitettiin mainiosti. Mutta sekaan mahtui varsinkin henkilöohjaukseen liittyviä ratkaisuja, joita en aivan ymmärtänyt. Luontevuus oli toisinaan kaukana! Jokusen kerran näyttelijät sortuivat liioittelemaan tai ylinäyttelemään henkilöidensä reaktioita – esimerkiksi Vesa Vierikon oivallisesti tekemän Pjotr Nikolajevitš Sorinin hauskuuksia ei olisi tarvinnut alleviivata.

Maria Kuusiluoma teki Irina Nikolajevna Arkadinasta monitahoisen keskushahmon koko näytelmälle. Hänen poikanaan Konstantin Gavrilovitš Treplevinä näytteli Miro Lopperi, joka on Teatterikorkeakoululaisena päässyt mukaan jo useampaan talon tuotantoon. Muista henkilöistä mainittakoon Jussi Lehtonen (Boris Aleksejevitš Trigorin), Aksa Korttila (Nina Mihailovna Zaretšnaja), Emmi Parviainen (Maša eli Maria Iljinitša) ja Esa-Matti Long (Jevgeni Sergejevitš Dorn).

Katri Renton lavastus oli periaatteessa pelkistetty, mutta siitä paljastui tarkemmalla katsomisella monia kiintoisia yksityiskohtia. Puvut oli suunnitellut Saija Siekkinen ja valot Ville Toikka. Esa Mattilan äänisuunnittelu toi esitykseen mm. tunnelmallisia musiikkihetkiä, joille annettiin hienosti tilaa.

Vielä ei ole Isokosken eläkevuosien aika!

20.9.2019 Soile Isokoski, sopraano & Ilkka Paananen, piano Tampere-talossa

Soile Isokoski on keskittynyt jo vuosien ajan opetustyöhönsä ja vähentänyt omia esiintymisiään kovalla kädellä. Tampere-talon konsertti olikin harvinaista herkkua, jota kannatti matkustaa kuulemaan ihan varta vasten.

Konsertin aloittivat Wilhelm Peterson-Bergerin Fyra visor i svensk folkton sekä Richard Wagnerin Wesendonck-laulut. Väliajan jälkeen olivat vuorossa Henri Duparcin Chanson triste, Le manoir de Rosemonde sekä L'invitation au voyage. Sitten vaihdettiin suomalaiseen laulumusiikkiin: Yrjö Kilpisen Tunturilauluista kuultiin Muuttolintu, Tunturille, Kirkkorannassa, Vanha kirkko sekä Laululle. Ohjelman päättivät Jean Sibeliuksen Säv, säv, susa, Flickan kom ifrån sin älsklings möte ja Svarta rosor.

Olen kuvitellut, että Isokosken vähentynyt esiintyminen saattaisi osittain johtua myös (tunnetusti) täydellisyyttä tavoittelevan laulajan itsekriittisyydestä. Jos näin on, niin tämä Tampereen konsertti kyllä osoitti, ettei siihen ole mitään aihetta. Isokoskihan on edelleen aivan huippukunnossa! Hän tarjosi Paanasen kanssa ensiluokkaista lied-taidetta; duo esitti syvältä koskettavia sekä poikkeuksellisen sävykkäitä tulkintoja. Tekstin sisällön välittämisen taito on harvinaisella tasolla! Isokoski lauloi täydellisen puhtaasti ja äänestä löytyi tarvittaessa voimaa niin, että suorastaan hämmästyin. Ulottuvuudetkin olivat kunnossa: korkeuksiin noustiin vaivattomasti ja yläsävelet soivat yhtä heleän kirkkaina kuin nuorempanakin – ja toisaalta alarekisteri on ehkä vain vahvistunut vuosien myötä. Ei tällaisten kykyjen kanssa pitäisi vielä jäähdytellä!

Innokkaasti suosiotaan osoittanut yleisö palkittiin kahdella ylimääräisellä: Oskar Merikannon Omenankukat sekä Fernando J. Obradorsin Del cabello más sutil.

Näkemystä ja kokemusta vaikka muille jakaa

19.9.2019 Radion sinfoniaorkesteri, joht. Herbert Blomstedt Musiikkitalossa Helsingissä

Herbert Blomstedtia voisi hyvällä syyllä nimittää kapellimestarilegendaksi, vaikka en yleensä tällaisista ylisanoista pidäkään. Kesällä 92 vuotta(!) täyttänyt maestro ei osoita mitään eläköitymisen merkkejä, vaan kiertää edelleen aktiivisesti huippuorkesterien johtajana.

Oli todellinen ilo ja kunnia saada Blomstedt jälleen kerran RSO:n vieraaksi. Sen verran hän on antanut ikävuosilleen periksi, että johti tällä kertaa konsertin istuen. Ohjelmassa oli kaksi vaikuttavaa teosta: Haydnin Sinfonia nro 104 D-duuri, lisänimeltään "Lontoolainen" (säveltäjän viimeinen, Lontoossa vuonna 1795 syntynyt sinfonia) sekä Brahmsin Sinfonia nro 2 D-duuri vuodelta 1877.

Blomstedt ei todellakaan ole mikään haparoiva vanhus, jonka hidastunutta johtamista olisi tuskallista seurata. Hän on edelleen valpas ja reagoiva – joskin käsien liikkeet ovat ehkä aiempaa ekonomisempia, mutta sitäkin täsmällisempiä. Vähäisilläkin eleillä päästään maaliin, kun ne ovat harkittuja ja selkeitä ja orkesterin harjoittaminen on tehty huolella. Molempien sinfonioiden esityksille oli ominaista hieno pulssi ja musiikin hengittävyys. Vaikka Blomstedtilla on silmää (tai korvaa) detaljeille, osasi hän myös rakentaa upeasti kaareutuneet kokonaisuudet. RSO tuntui seuraavan häntä aivan maagisen yhtenäisenä.

Edellisillan konsertin tallenne Yle Areenassa: https://areena.yle.fi/1-50266205.

Mytologian sankarit Guineanlahdella

14.9.2019 Henry Purcellin ooppera Dido ja Aeneas KokoTeatterissa Helsingissä

Vuonna 2011 perustettu Ooppera Artico on viettänyt tovin hiljaiseloa, mutta palasi nyt framille Purcellin Dido ja Aeneas -oopperan uudella tuotannolla. Itse olen nähnyt teoksen monen monituista kertaa, mutta tämä ohjaus ja solistit kiinnostivat niin, että pitipä käydä katsomassa KokoTeatterin esityksistä viimeinen.

Seurueen voimanainen Laura Pyrrö oli keväällä 2018 stipendiaattina Villa Karossa, joka on Beninissä sijaitseva suomalais-afrikkalainen kulttuurikeskus ja taiteilijaresidenssi. Hän aloitti tuolloin Didon ja Aeneaan suomentamisen ja ideoi teoksen tapahtumien siirtämisen Karthagosta Länsi-Afrikkaan. Sivumennen sanoen Pyrrön käännös oli oikein pätevä ja istui hyvin musiikkiin. Parissa kohdassa vierastin tyylillisesti outoja sanaratkaisuja – ja jossain paikassa suhteellisen tyhjien sanojen toistaminen uudelleen ja uudelleen kuulosti aika naurettavalta. Mutta tämähän ei ollut suomentajan vika, vaan riivaa lähes kaikkia barokkioopperoita kielestä riippumatta.

Pyrrön ideoiman paketin ohjaustyöstä oli vastannut Ooppera Articon toinen perustajajäsen eli Anselmi Hirvonen. Toteutukseen oli lisätty hienovaraisesti afrikkalaista magiaa, beniniläisen Dominique Sossoun (ja vähän laulajienkin) tanssia ja jopa afrikkalaisten rumpujen soittamista – puhumattakaan upean värikkäistä afrikkalaisista kankaista, joita käytettiin niin lavasteissa kuin puvuissa. Taustalle projisoitiin Pyrrön kuvaamia maisemia Beninistä. Moitetta annan tälle tuotannolle siitä, että näin lyhyt ooppera oli aivan turhaan katkaistu väliajalla.

Musiikista huolehti Ensemble Nylandian kvartetti johtajanaan Matias Häkkinen, joka soitti sähköistä cembaloa (pieni miinus siitä). Muut muusikot olivat barokkiviulistit Kaisa Ruotsalainen ja Anna Pohjola sekä kontrabasisti Lassi Kari. Kuulokuva oli miellyttävä, musiikki soi intiimisti ja riitti hyvin pieneen teatteritilaan. Kuoro-osuuksista vastasi Kaari-ensemblen kvartetti, jolle oli sälytetty myös näyttämöllisiä tehtäviä: Iida Ylinen, Tanja Samulin, Satu Koponen-Tripathi ja Loviisa Hynninen.

Laura Pyrrö teki itse pääroolin Didona. Paketissa olivat kaikki kohdallaan: vaikuttava lavapresenssi, uskottava eläytyminen sekä hienostunut ja hallittu laulu. Matias Haakana ei yltänyt Aeneaan osassa aivan samalle tasolle, sillä varsinkin esityksen alkupuolella hänellä oli paljolti puhtausongelmia. Ulla Paakkunainen (Belinda) ja Marion Melnik (Nainen) onnistuivat tehtävissään, samoin Olli Tuovinen Merimiehenä. Mari Hautaniemi (Velhotar) ei löytänyt tänään parasta mahdollista virettä. Noitina lauloivat Mette Heikkilä ja Marion Melnik.

Bravi tutti!

13.9.2019 Radion sinfoniaorkesteri, joht. Esa-Pekka Salonen, sol. Jonathan Roozeman, sello Musiikkitalossa Helsingissä

Helsingissä vieraileva Esa-Pekka Salonen ehti Kansallisoopperan Reininkullan esitysten välissä johtamaan myös Radion sinfoniaorkesteria. Maestrolta on aina lupa odottaa korkeatasoisia konserttielämyksiä, mutta silti tästä illasta tuli minulle erityisen mieleenpainuva.

Avausnumerona oli Dmitri Šostakovitšin Sellokonsertto no 1 Es-duuri. Solisti Jonathan Roozemanin soitti David Techler -selloaan (1707) täyteläisesti ja intensiivisesti. Hän selvitti ongelmitta sekä teknistä taitoa että fyysistä jaksamista vaativan konserton. Salosen maalailu ja musiikin hengittävyys oli aivan ilmiömäistä – paras sellokonserttoelämykseni aikoihin! Ylimääräisenä Roozeman soitti kaiken rellestyksen päälle sopivan rauhoittavan kappaleen, Sarabande-osan J. S. Bachin Soolosellosarjasta nro 1.

Väliajan jälkeen kuultiin Anton Brucknerin Sinfonia nro 6 A-duuri. Se on säveltäjän teoksissa jonkinlainen väliinputoaja, jota esitetään suhteellisen vähän. En ole ihan varma, olenko itsekään kuullut teosta livenä koskaan aiemmin – pitäisi tarkistaa arkistosta. Salonen ja RSO nostivat sinfonian sellaiselle tasolle, että vähäisetkin perusteet kappaleen hyljeksimiselle sinkoutuivat jonnekin sointiavaruuteen. Mitä energiaa ja monin paikoin iloa kappale pursusikaan – jälkimmäinen kun ei ole Brucknerille ollenkaan tyypillistä! Ehdottomasti yksi vaikuttavimmista sinfoniaelämyksistäni aikoihin! Bravi!

Käsiohjelman teosesittelyt oli muuten kirjoittanut tällä kertaa Auli Särkiö-Pitkänen. Toivottavasti tästä tulee RSO:n pysyvä käytäntö, sillä niin selkeitä ja vivahteikkaita tekstit olivat – pientä huumorinpilkettä unohtamatta. Kaikki kunnia Antti Häyrysen aiemmille esittelyille, mutta kun yleisössä ei istu pelkästään alan ammattilaisia...

Varsinaisen konsertin jälkeen kuultiin vielä Myöhäisillan kamarimusiikki -osuudessa Šostakovitšin Pianotrio nro 1. Soittamassa olivat pianisti Jouko Laivuori, viulisti Reeta Maalismaa ja sellisti Jonathan Roozeman. Näppärä ja kiva kappale iltapalaksi!

Ohjelmakierrätys kunniaan

8.9.2019 Sibeliusta pyhäaamuna -konsertti Sibeliustalossa Lahdessa

Sinfonia Lahden 20. Sibelius-festivaali päättyi perinteiseen tapaan Sibeliusta pyhäaamuna -konserttiin. Kohtuullinen määrä aamuvirkuimpia sibeliaaneja oli saapunut kuuntelemaan säveltäjän urku- ja kuoromusiikkia. Ohjelmaa silmäillessäni minulle tuli vahva tuttuuden tunne ja tovin arkistoa selailtuani paljastui, että muistin oikein: Dominante-kuoro, Seppo Murto ja Folke Gräsbeck esittivät pitkälti saman paketin vuoden 2010 festivaalilla. Tuolloin esitettiin seitsemän Sibeliuksen Berliinin opintojen aikaista harjoituskoraalia (joista peräti viisi oli kantaesityksiä) – tällä kertaa ohjelmassa oli niistä vain yksi.

Konsertti jyrähti käyntiin Intradalla, jonka Seppo Murto sai soimaan Sibeliustalon uruilla poikkeuksellisen selkeänä, puuroutumatta. Murron valmentama ja johtama Dominante aloitti osuutensa neljällä laululla opuksesta 18: Sortunut ääni, Venematka, Sydämeni laulu ja Saarella palaa. Liikuttavan kauniita esityksiä seurasivat Min rastas raataa, Isänmaalle ja Rakastava, jonka solistiosuudet lauloivat Juhana Kotilainen ja Laura Murto.

Seppo Murto palasi parvelle ja soitti toisena urkukappaleena Surusoiton, jonka Sibelius sävelsi Akseli Gallén-Kallelan hautajaisiin 1931. Molempien urkunumeroiden aikana hämmästelin taas kerran, miten modernilta (ainakin ajoittain) kuulostavaa musiikkia Sibelius kirjoitti juuri uruille. Seuraavaksi kuultiin kolme kuorolaulua ruotsinkielisiin teksteihin: Drömmarna, Ej med klagan ja Upp genom luften. Viimeinen kappale kuultiin Folke Gräsbeckin pianosäestyksellä.

Kantaatti tohtorin- ja maisterinvihkijäisissä 31 päivänä toukokuuta 1897 [oikeasti tilaisuus oli 30.5.] on viimeinen ja laajin niistä kolmesta kantaatista, jotka Sibelius sävelsi Helsingin yliopistolle 1890-luvulla. Siitä kuultiin Dominanten esittämänä neljä osaa (Me nuoriso Suomen, Tää valon nuori vartiasto, Soi kiitokseksi Luojan ja Oi Lempi, sun valtas ääretön on). Näihin en ole Soi kiitokseksi Luojan -sävelmää lukuun ottamatta kovin ihastunut: esimerkiksi viimeisenä kuultu osa on mielestäni melko joutavanpäiväinen jollotus. Kantaatin orkesteripartituuri on kadonnut, mutta osat kuultiin Folke Gräsbeckin pianosäestyksellä. Hän käytti Sibeliuksen harjoituskäyttöön tekemää pianoreduktiota, jonka Kalevi Aho on täydentänyt. Laura Murrolla oli pieni solistitehtävä myös tässä numerossa.

Säestyksellisistä teoksista siirryttiin takaisin a cappellaan. Herr, du bist ein Fels soi komeana moniäänisesti, barokin perinteeseen kurkottaen. Ja päätösnumerona suoraan sydämeen kävi Finlandian hymniosuus. Dominante tarjosi Seppo Murron johdolla täysipainoista ja korkealuokkaista kuorolaulua koko konsertin ajan. Tenoreihin olisin kyllä kaivannut hieman lisää voimaa, varsinkin ykkös-sellaiset kuuluivat ajoittain heikosti.

Karita Mattila otti yleisönsä Sibeliuksen lauluilla

7.9.2019 Sinfonia Lahti, joht. Dima Slobodeniouk, sol. Karita Mattila, sopraano Sibeliustalossa Lahdessa

Sinfonia Lahden Sibelius-festivaalin kolmannen illan sinfoniakonsertti alkoi sävelrunolla Bardi. Se soi valoisana ja läpikuultavana, ajoittain mystisenä, mutta yhtä kaikki hyvin kiinnostavana. Pienen aloitusnumeron jälkeen lavalle asteli La Karita, joka oli normaaliin tapaan vetänyt salin täyteen yleisöä (mitenkään muun ohjelman kiinnostavuutta väheksymättä). Oli mielenkiintoista seurata paraatipaikalta, kuinka kokenut taiteilijakin voi olla hermostunut ennen konsertin alkua ja tarvitsi hetken itsensä kokoamiseen ja rauhoittamiseen.

Mattilan ohjelmassa oli viisi Sibeliuksen laulua: Arioso, Våren flyktar hastigt, Se'n har jag ej frågat mera, Demanten på marssnön ja Höstkväll. Hänen vaikuttavaa eläytymistään ja varmuuttaan saattoi vain ihailla mykistyneenä. Teknisesti vaikea Höstkväll vaati pienen keskittymishetken, mutta loistavasti sekin sitten sujui. Ylimääräisenä kuultiin Illalle, ja Mattila kyllä ansaitsi seisomaan nousseen yleisön huumaavat suosionosoitukset.

Herkut eivät onneksi loppuneet tähän, vaan väliajan jälkeen kuultiin Öinen ratsastus ja auringonnousu sekä Satu. Ensimmäisen kappaleen aikana oli hauska päästää mielikuvituksensa valloilleen, ja kuvitella mitä kaikkea ratsastaja kohtasikaan öisellä matkallaan. Dima Slobodenioukin näkemys Sadusta (En saga) oli täyteläisen tasapainoinen. Tempot olivat mielestäni juuri kohdallaan, dynaaminen vaihtelu miellytti korvaa ja kapellimestari osasi värittää tämän sinfonisen runon yksityiskohtia hienosti. Yksi parhaimpia kuulemiani Sadun esityksiä – vieläkin teemat soivat päässä korvamatoina!

Ylimääräisenä kuultiin (kuten festivaalilla aiemmin vierailleet saattoivat arvatakin) Finlandia. Se soi muhkeana, ripeänä ja ajoittain jopa aggressiivisena. Näinkin "kulunut" kappale jaksaa vielä koskettaa, kun tulkinta on hyvä.

Tukholmalaisten tuhti sinfoniapaketti

6.9.2019 Tukholman kuninkaallinen filharmoninen orkesteri, joht. Thomas Dausgaard Sibeliustalossa Lahdessa

Sinfonia Lahden Sibelius-festivaalilla on vuodesta 2015 lähtien vieraillut lähes vuosittain ulkomainen orkesteri. Tänä vuonna kunnian sai Kungliga Filharmoniska Orkestern eli tuttavallisemmin Kungliga Filharmoniker Tukholmasta. Kansainvälisissä yhteyksissä orkesteri käyttää nimeä Royal Stockholm Philharmonic Orchestra (RSPO). Tukholmalaisilla on hieno Sibelius-perinne, sillä säveltäjä johti orkesteria peräti seitsemään otteeseen ja orkesteri kantaesitti Sinfonian nro 7 vuonna 1924 Sibeliuksen itsensä johdolla.

Ylikapellimestari Sakari Oramo ei tällä kertaa ehtinyt vierailulle orkesterinsa kanssa, mutta suomalaisyleisöllä on vielä muistissa heidän onnistunut konserttinsa Helsingin Musiikkitalossa kaksi vuotta sitten. Lahdessa kokoonpanoa johti tanskalaiskapellimestari Thomas Dausgaard, joka aloittaa juuri Seattle Symphonyn ohjaksissa ja on lisäksi BBC Scottish Symphony Orchestran ylikapellimestari.

Tukholmalaisten ohjelma oli melkoinen: kolme Sibeliuksen sinfoniaa! Ennen väliaikaa kuultiin niistä viides ja sen jälkeen kuudes sekä seitsemäs. Sibeliuksen sinfoniat eivät päästä kuulijaakaan helpolla, joten paketti oli ehkä hieman raskas – mutta toisaalta oli harvinainen tilaisuus vertailla jatkumoa sekä säveltäjän tyylin ja muodon käsittelyn kehitystä viimeisten sinfonioiden mittaan.

Yleisö sai mitä oli lupa odottaakin: tyylikästä ja traditiotietoista, mutta kuitenkin raikasta ja monin paikoin yllättävän iloista, hyväntuulista musiikkia. Ehkä Suomessa esitetään Sibeliusta vähän turhan vakavasti? Seitsemännestä sinfoniastakin kuoriutui esiin aivan uudenlaisia kerroksia tämän ruotsalais–tanskalaisen otteen ansiosta, vaikka sen esitys ei ollutkaan aivan yhtä puhtaaksi puleerattu kuin viidennen ja kuudennen sinfonian. Ylimääräisenä kuultiin levollinen Andante festivo.

Tallenne konsertista on kuunneltavissa Yle Areenassa: https://areena.yle.fi/1-50234814.

Loistoaloitus Sibelius-festivaalille!

5.9.2019 Sinfonia Lahti ja Polyteknikkojen Kuoro, joht. Dima Slobodeniouk, sol. Marjukka Tepponen, sopraano & Tommi Hakala, baritoni Sibeliustalossa Lahdessa

Sinfonia Lahden Sibelius-festivaalin 20. juhlavuosi käynnistyi mestarin vokaalimusiikkia tarjonneella konsertilla. Har du mod? kuultiin orkesterin ja kuoron esittämänä. Koskenlaskijan morsiamet vaikuttaa aina upealla orkesteritekstuurillaan; solistina lauloi väkevästi Tommi Hakala. Tulen synnyssä orkesterin kanssa lauloi ensimmäisessä jaksossa baritonisolisti ja toisessa jaksossa kuoro. Saara Aittakumpu oli valmentanut Polyteknikkojen Kuoron (PK) oivallisesti ja kaikki kolme kappaletta saivat ensiluokkaiset esitykset.

Väliajan jälkeen oli vuorossa Kullervo. Olen kuullut tämän suosikkiteokseni lukemattomia kertoja, mutta parhaat tulkinnat juuri Lahden Sibeliustalossa. Eikä tämä kerta ollut poikkeus – Sinfonia Lahti tuntuu kuin hengittävän Sibeliusta! Dima Slobodeniouk johti teoksesta suvereenin koskettavan ja vaikuttavan esityksen. PK:n osuus veti vertoja jopa YL:lle (Ylioppilaskunnan Laulajat), vaikka kuorojen soinnissa onkin eroa.

Tommi Hakalaa olen kuullut Kullervon osassa ennenkin ja hän oli tänään aivan huippuvedossa. Suorastaan liikutuin Hakalan riipaisevasta tulkinnasta, jossa liikuttiin laajalla tunneskaalalla. Konsertti osui sopivasti hänen Reininkulta-näytöstensä väliin, koska niin Wotanin kuin tämän illan soolotehtävien jälkeen tarvitsee varmasti vapaapäivän.

Olen aina pitänyt Kullervossa enemmän mezzosopraano- kuin sopraanosolisteista – olihan Sibeliuksenkin valinta kantaesitykseen Emmy Achté. Sopraanokin toimii, mutta silloin vaaditaan hieman dramaattisempaa ja läpäisykykyisempää ääntä – kuten esimerkiksi Johanna Rusanen-Kartanolla. Marjukka Tepposta en ollut aiemmin tässä tehtävässä kuullut. Hän lauloi sävykkäästi ja eläytyi osaansa huikean hienosti, mutta voimaa olisi kaivattu enemmän. Tepposen ääni peittyi varsin maltillisella voimakkuudella soittaneen orkesterin alle toistuvasti.

Satumainen Reininkulta

3.9.2019 Richard Wagnerin ooppera Das Rheingold (Reininkulta) Kansallisoopperassa Helsingissä

Kansallisoopperan uutta Nibelungin sormus -tetralogiaa (Der Ring des Nibelungen) on odotettu pitkään ja hartaasti. Matkalle on mahtunut mm. ohjaajan vaihtaminen, kun Kari Heiskasen konsepti ei miellyttänyt talon johtoa ja tuotannon kapellimestarina toimivaa Esa-Pekka Salosta. Ohjaus annettiin Kansallisoopperan oman Anna Kelon käsiin. Koko Ringin tuotanto on muuten vasta talon toinen – edellisen eli Götz Friedrichin ohjaaman kokonaisuuden esitykset pyörivät vuosina 1996–2011.

Jossittelu on turhaa ja pahin odotus nyt ohi, kun sykli käynnistyi Reininkullan ensi-illalla 30.8.2019. Lisää saadaan toukokuussa 2020, jolloin vuorossa on Valkyyria (Die Walküre) – tosin sen kuusi näytöstä on jo myyty loppuun. Syksyllä 2020 nähdään Siegfried ja seuraavana keväänä päätösosa Jumalten tuho (Götterdämmerung).

Anna Kelon ohjaus yllätti yllätyksettömyydellään. Kansallisoopperan nykyinen linja taitaa suosia tasapaksuja, varman päälle laskelmoituja tuotantoja, joilla saadaan katsomot täyteen? Tällaisia on nyt nähty monista klassikoista sillä ajatuksella, että tuotannot kestäisivät aikaa. En ole itsekään yltiöpäinen modernisointien ystävä, mutta kyllä näin perinteisissä ohjauksissa on lievä museaalisuuden tuoksahdus. Ohjaaja oli toteuttanut aikuisten sadun, johon olisi kyllä voinut miettiä uusia tai yllättäviä kulmia Wagnerin tarkoituksia rikkomatta. Useiden kohtausten asetelmat ja niiden henkilöohjaus muistuttivat liiaksi toisiaan.

Edellinen kappale kuulostaa kovin kriittiseltä, joten otetaan vähän takaisin päin: Ohjaus oli edellä sanotusta huolimatta toimiva ja sujuva, ja nautin esityksestä kovasti. Kelo onnistui pitämään mielenkiintoni herpaantumattomana koko 2,5-tuntisen esityksen ajan. Lavalla nähtiin hyviä oivalluksia, kuten Alberichin kuoriutuminen munasta tai jumalien riutuminen kultaomenien puutteessa. Tekniikkaa käytettiin hyväksi monipuolisesti. Fafner ja Fasolt eivät onneksi olleet mitään topattuja tai puujaloilla käveleviä naurettavia jättiläistekeleitä. Heidän esittämisensä suurilta screeneiltä oli hyvä idea, mutta videokuvan merkillinen nykiminen söi jättikuvien tehoa.

Visuaalisesti esitys oli hieno ja vaikuttava. Mielestäni Mikki Kunttu oli todella onnistunut lavastuksessa ja valaistuksessa, vaikka yleisilme oli kovin tummanpuhuva. Jokusen kerran valojen synkronointi esiintyjien liikkeiden kanssa tai ihmisvoimin tapahtuva lavasteiden liikuttelu ei ollut aivan spot on, mutta nämä ehkä hioutuvat kohdalleen myöhemmissä esityksissä. Erika Turunen on (jälleen kerran!) loihtinut upean puvustuksen, jossa jumalat assosioituvat antiikin Kreikkaan tai Roomaan. Alberichin ja Mimen asut sekä maskeeraus olivat mahtavia.

Kansallisoopperan orkesteri tavoitti wagneriaaniset sävyt Salosen johdolla oikein hyvin. Musiikki alkoi vaikuttavasti pimeässä salissa, ilman alkuaplodeja. Voi pojat sitä iskevyyttä, kun jättiläiset ilmaantuivat paikalle ensimmäisen kerran. Tai miten jalosti oopperan lopetus soikaan, tai moni muukin kohta. Kun kokonaisuus on erinomainen, niin pienetkin virheet ärsyttävät: vaskista kuului luvattoman paljon epäpuhtauksia ja ainakin kerran, jollei kaksikin, oli viulujen yhteissoitossa pientä sanomista.

Solisteissa ei mielestäni ollut heikkoa lenkkiä. Hienoa, että kaikki roolit voitiin miehittää kotimaisin voimin (lasketaan tässä Koit Soasepp joukkoon sensu lato). Tommi Hakala oli jykevä ja äänellisesti loistoiskussa ollut Wotan. Lilli Paasikivi oli vahva Fricka ja Reetta Haavisto Freia. Jumalkaartin täydensivät Tuomas Pursio Donnerina ja Markus Nykänen Frohina. Tuomas Katajala erottui edukseen Logena.

Jukka Rasilainen oli laulullisesti oivallinen Alberich ja Dan Karlström sai vähän revitelläkin Mimenä. Jyrki Korhonen (Fafner) ja Koit Soasepp (Fasolt) onnistuivat loistavasti jättiläisinä; Soaseppiltä tämä oli varmaankin paras roolityö minkä olen kuullut. Jätit oli muuten laitettu laulamaan pimeässä näyttämön etukulmiin (eikä esim. screenien taakse), joten heidän osuutensa kuuluivat saliin hienosti. Sari Nordqvist oli tutussa Erdan osassa. Reinintyttärinä liversivät Marjukka Tepponen (Woglinde), Mari Palo (Wellgunde) ja Jeni Packalén (Flosshilde).

* * *

Myöhempi lisäys: Tallenne 7.9.2019 olleesta esityksestä on katsottavissa Yle Areenassa: https://areena.yle.fi/1-50250719.