Match made in Heaven

30.8.2017 Sinfonia Lahti ja Ylioppilaskunnan Laulajat, joht. Dima Slobodeniouk ja Pasi Hyökki, sol. Johanna Rusanen-Kartano ja Ville Rusanen Sibeliustalossa Lahdessa

Lahden 18. Sibelius-festivaalin ohjelman punaisena lankana ovat tänä vuonna Suomen itsenäisyys ja vokaalimusiikki. Avauskonsertissa vieraili Ylioppilaskunnan Laulajat Pasi Hyökin johdolla. Lähes täysi sali kuuli aluksi mestarin a cappella -kuoroteoksia: Veljeni vierailla mailla, Rakastava ja Kuusi laulua mieskuorolle op. 18 (Sortunut ääni, Terve, kuu, Venematka, Saarella palaa, Metsämiehen laulu sekä Sydämeni laulu). YL:n tarkka ja valloittavan sävykäs yhteissointi oli hunajaa korville. Parhaina herkkupaloina arvostin lauluja Veljeni vierailla mailla ja Sortunut ääni sekä riipaisevan herkkää Sydämeni laulua. Kyllä YL ja Sibeliuksen mieskuorolaulut vaan ovat täydellisiä yhdessä!

Väliajan jälkeen oli vuorossa Sibeliuksen Kullervo. Dima Slobodeniouk johti orkesteriaan pontevasti ja vauhdikkaasti, mutta soitto oli kuitenkin kiehtovan monisävyistä ja tarkkaa. Balansointi oli erittäin hyvä, ehkä lukuun ottamatta pientä jaksoa kolmannessa osassa. YL kajautti osuutensa todella komeasti Kullervo ja hänen sisarensa -osassa ja tavoitti koskettavasti tekstin tummat sävyt Kullervon kuolema -osassa. Teos on solisteille eli Johanna Rusanen-Kartanolle ja Ville Rusaselle kovin tuttu, ja he tekivät jälleen vahvan sielukkaat tulkinnat. Olen itse pitänyt eräitä mezzosopraanoita ylittämättömän hyvinä Kullervon sisaren osassa, mutta kyllä Johannan dramaattinen sopraanoäänikin toimii tässä erittäin hyvin. Ehkä se sopi tähän miehitykseen jopa paremmin, koska Villen baritoniäänikin on melko korkea. No, joka tapauksessa ensiluokkainen esitys, jonka ansiosta Sibeliuksen melodiat soivat päässä vieläkin...

Sininen syksy

27.8.2017 Aki Rissanen Trio, sol. Mari Palo & Ville Rusanen Huvila-teltassa Helsingissä

Helsingin juhlaviikot huomioi Leevi Madetojan 130-vuotisjuhlan brunssikonsertilla, jossa Aki Rissanen Trio esitti säveltäjän Syksy-laulusarjan (op. 68) L. Onervan teksteihin. Rissanen oli tehnyt kappaleista uudet jazz-sovitukset, ja konsertissa kuultiin luonnollisesti hienoja soitinsooloja ja improvisaatioita. Kokoonpanossa soittivat Aki Rissasen (piano) lisäksi Teemu Viinikainen (kitara) ja Joonas Riippa (rummut). Laulusolistina oli sopraano Mari Palo ja parissa viimeisessä, duettona lauletussa kappaleessa myös baritoni Ville Rusanen. Laulut esitettiin seuraavassa järjestyksessä: Lintu sininen, Syksy, Ijät hyrskyjä päin, Hyvää yötä, Luulit, ma katselin sua ja Lähtö.

Yhteistyötä Sibeliuksen ympärillä

26.8.2017 Sibelius-Akatemian ja Juilliard Schoolin sinfoniaorkesteri, joht. Esa-Pekka Salonen, sol. Jonathan Roozeman, sello Musiikkitalossa Helsingissä

Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesterin ja Juilliardin Orchestran soittajista koostettu orkesteri aloitti lyhyen kiertueensa Helsingistä ja jatkaa Tukholman kautta New Yorkiin. Konsertin johtaneen kapellimestari Esa-Pekka Salosen rentous ja hyväntuulisuus näkyi katsomoon saakka ja välittyi varmaan myös musiikkiin.

Aloituskappaleena oli Steven Stuckyn (1949-2016) Radical Light. Se oli kiinnostava kappale, jossa saattoi rivien välissä kuulla sibeliaanisia sävyjä. Toisena numerona kuultiin Salosen itsensä säveltämä "minisellokonsertto" Mania vuodelta 2000. Saimme kerrassaan upeaa ja monitahoista, ehkä vähän maanistakin nykymusiikkia. Sellisti Jonathan Roozeman selvitti virtuoottisen ja raskaan osuutensa häikäisevän hienosti. Hän sai huumaavat suosionosoitukset ja soitti ylimääräisenä Sarabanden jostakin J. S. Bachin soolosellosarjasta.

Väliajan jälkeen oli vuorossa Sibeliuksen Lemminkäinen, neljä legendaa Kalevalasta, jossa osa Tuonelan joutsen kuultiin kolmantena. Olen kuullut tästä teoksesta jokusen tylsän ja pitkästyttävän laahaavan esityksen, mutta Salosen johdolla tästä ei ollut pelkoa. Mahtavan energistä ja vauhdikasta soittoa kautta linjan! Ylimääräisenä saatiin Valse triste, joka soi liikuttavan herkkänä ja haikeana, mutta mukana oli kuitenkin hieman auringon pilkahtelua.

Riemastuttava Parturi!

26.8.2017 Gioachino Rossinin ooppera Sevillan parturi (Il barbiere di Siviglia, ossia L'inutile precauzione) Aleksanterin teatterissa Helsingissä

Vuosi sitten Ariadne auf Naxosilla aloittanut Opera BOX toi Aleksanterin teatterin näyttämölle toisen tuotantonsa, Rossinin Sevillan parturin. Vaikka olen nähnyt teoksen vähän liiankin monta kertaa, ei tätä produktiota vaan voinut jättää väliin sen kiinnostavan tekijätiimin ja solistien vuoksi. Ooppera esitettiin viime vuonna kuolleen Jussi Törnwallin suomennoksena (tosin tekstiä oli muokattu jonkin verran).

Ville Saukkosen ohjaus otti oopperan juonesta ja libreton tapahtumista kaiken irti. Lopputulos oli riemastuttavan hauska, menevä ja paikoin yllättäväkin: Alkusoitto kuvitettiin Figaron parturitunaroinnilla, jossa asiakkaiden korvat ja silmät saivat kyytiä. Bartolosta oli tehty plastiikkakirurgi, joka toisen näytöksen alussa sahasi makaaberisti irtonaista jalkaa. Irwinin Las Palmas sai tohtorin laulamana uudet sanat: Ooo Rosina! Berta puolestaan oli saattohoitaja, joka oli kovasti mieltynyt suuriin sikareihin ja Don Basilio yritti parhaansa mukaan selviytyä kävelystä punaisilla korkokengillään. Espanja-viittauksia oli keksitty monenmoisia - ei todellakaan ollut tylsää tässä oopperassa!

Lavasteiden suunnittelusta vastasi Tinde Lappalainen, puvuista Hanna Hakkarainen ja valoista Kalle Paasonen. Kapellimestarina oli Jonas Rannila ja montussa soitti Sinfonietta Ariadne. Kuorona oli Mieskuoro Manifestumin laulajia. Rannila ansaitsee työstään kiitettävän arvosanan, sillä niin upeasti ja vauhdikkaasti orkesteri soitti läpi teoksen. Lopputulos ei hävinnyt isommillekaan ammattiorkestereille.

Tärkeimmissä rooleissa oli osaava miehitys: Markus Nieminen Figarona, Ville Salonen Almavivana, Essi Luttinen Rosinana, Heikki Kilpeläinen Bartolona, Juha Pikkarainen Basiliona ja Reetta Haavisto Bertana. Matalammilta miesääniltä kuultiin vahvoja suorituksia, mutta Saloselta jäivät yläsävelet kurkkuun muutaman kerran. Miehen oivallinen eläytyminen ja näyttelijänlahjat veivät huomion pois ajoittaisista ongelmista nopeiden belcanto-kuvioiden kanssa. Essi Luttinen teki teknisesti varmaa ja taitavaa työtä, mutta odotuksistani huolimatta hänelle ominainen säkenöiminen jäi puuttumaan tässä roolissa. Una voce poco fa oli muuten jännää kuunneltavaa suomeksi! Reetta Haavisto pääsi vain pari kertaa esittelemään kykyjään ja äänensä mahdollisuuksia toden teolla, mutta sekin riitti vakuuttamaan yleisön.

Monteverdi-trilogian päätös

25.8.2017 Claudio Monteverdin ooppera Poppean kruunaus (L'incoronazione di Poppea) Helsingin Konservatoriossa

Orpheus' Muses -seurueen Monteverdi-trilogian päätösosa sai ensi-iltansa Helsingin Konservatorion konserttisalissa Ruoholahdessa. Aiemmin samalla näyttämöllä on nähty Orfeo (2015) ja Odysseuksen kotiinpaluu (2016), ja nyt oli siis Poppean kruunauksen vuoro.

Tämänkin tuotannon oli ohjannut Ville Saukkonen. Välillä näyttämöllä nähtiin melkoista vilskettä ja tanssijoiden riekkumista, mutta onneksi monien aarioiden kohdalla ohjaaja malttoi rauhoittaa tekemisen ja antaa musiikin itsessään puhutella. Ohjaus oli monipolvisempi kuin aiemmissa Monteverdi-oopperoissa, ja täytyy tunnustaa etten tällä kertaa ymmärtänyt kaikkia Saukkosen ratkaisuja. Mutta paketti pysyi kasassa ja hyvin toimiva esitys lavalla nähtiin; esimerkiksi oopperan loppu oli vaikuttava ja tyylikäs. Tanssijoiden koreografia oli Laura Humppilan suunnittelema ja visualisoinnista vastasi Hanna Hakkarainen. Lavastus oli lähes olematon, mutta takaseinälle heijastettiin Tuukka Aimasmäen graafisia projisointeja. Puvustukseen sen sijaan oli uhrattu enemmän voimavaroja, ja lavalla nähtiinkin muutamia todella hienoja luomuksia.

Helsingin Monteverdi-orkesteria johti aiempien tuotantojen tapaan Edward Ananian-Cooper. Hän oli myös tehnyt musiikin muokkauksen, instrumentaation ja orkestraation periodisoittimille. Lopputulos kuulosti hienolle ja monien barokkisoittimien hennot äänet erottuivat hyvin balansoidusta kokonaisuudesta. Musiikillisesti hienon illan täydensivät pääroolien tasokkaat solistit: Neronen osassa lauloi ja näytteli erinomaisesti Merja Mäkelä, jolla on paljon kokemusta mm. Saksan oopperalavoilta. Poppeana oli Katja Vaahtera ja Ottaviana Emma Suszko. Kontratenori David Hackston lauloi upean sävykkäästi Ottonen roolin. Aapo-Tapani Kilpelällä on vielä työtä mm. laulun tarkkuuden ja italian ääntämisen kanssa, mutta hänen Senecansa oli kuitenkin onnistunut kaikessa yksitotisuudessaan.

Anu Ontronen (Arnalta) ja Elisabet Petsalo (Nutrice) tekivät rehevät suoritukset imettäjinä. Meri Metsomäki oli Drusillana uskottava hovinainen, jonka kaunista laululinjaa oli ilo kuunnella. "Jumalaisissa" rooleissa kuultiin erinomaisia suorituksia, mm. Sofia Buono (La Fortuna), Iida Antola (La Virtú, Pallade), Linda Rolig (Amore) ja Satu Strömberg (Venene). Pienemmissä osissa oli lähinnä Helsingin Konservatorion opiskelijoita.

Hieman muuttuneet laulut

24.8.2017 Jaakko Ryhänen, basso & Seppo Hovi, piano Espoon tuomiokirkossa

Urkuyö ja Aaria -festivaali lähenee tältä kesältä loppuaan. Täysi kirkollinen väkeä oli vielä saapunut kuulemaan Jaakko Ryhäsen ja Seppo Hovin konserttia otsikolla Muuttuvat laulut.

Ohjelma alkoi yllättäen oopperanumerolla, nimittäin Sarastron aarialla In diesen heil'gen Hallen Mozartin Taikahuilusta - tosin tällä kertaa suomeksi laulettuna. Tätä seurasi viiden laulun Merikanto-osio: Elämälle, Pai, pai, paitaressu, Rukous (Ave Maria), Oi, muistatko vielä sen virren ja Kiitos sulle, Jumalani. Elämälle oli Ryhäseltä vavahduttavan hieno tulkinta, mutta bassomme pääsi näyttämään herkkääkin puoltaan Oskarin lauluissa. Seppo Hovin pitkät ja polveilevat välijuonnot alkoivat tässä vaiheessa jo rasittaa, varsinkin kun hän on kierrättänyt samoja anekdootteja konsertista ja kokonaisuudesta toiseen jo iät ja ajat.

Hovi soitti väliin mukavan jatsahtavan version Oscar Petersonin Hymn to Freedomista. Tämä toimikin oivallisena aasinsiltana negrospirituaaleihin, joita kuultiin suomeksi laulettuna kolme: Deep River, Sometimes I Feel ja Go Down, Moses. Olipa piristävää, että Ryhäsen ohjelmistossa oli tällä kertaa jotain uuttakin! Kappaleiden suomenkielisiä sanoja oli kuulemma löytynyt Ryhäsen äitivainaan Viipurin-aikaisista laulukansioista. Negrospirituaalien perään sopi erinomaisesti Vanha joki, eli alun perin Ol' Man River musikaalista Teatterilaiva. Ryhäsen syvällä kyntänyt tulkinta ei kyllä hävinnyt Paul Robesonille lainkaan!

Toisena pianokappaleena kuultiin Lasse Mårtensonin Myrskyluodon Maija, josta Hovi taituroi kivasti svengaavan esityksen. Konsertin loppu olikin sitten varattu kevyemmille ikivihreille kappaleille: Rauno Lehtisen Muuttuvat laulut, Toivo Kärjen Lauluni aiheet ja Georg Malmsténin Vanhan merimiehen koti-ikävä sekä Vladimir Vysotskin Ystävän laulu. Ryhänen sai näihin kaikkiin ladattua surumielistä tunnelmaa ja omakohtaiselta vaikuttanutta kokemusta.

Ylimääräisenä kuultiin Beethovenin ikituttu Jumalan kunnia luonnossa - niin järisyttävänä ja voimallisena tulkintana kuin Ryhänen vain osaa.

B & B -urkukonsertti

20.8.2017 Henri Hersta, urut Ristinkirkossa Lahdessa

En päässyt tänä vuonna yhteenkään Lahden Kansainvälisen Urkuviikon konserttiin, mutta onneksi tuli tilaisuus pistäytyä Ristinkirkossa reformaation merkkivuoden urkukonsertissa. Yleisöä Henri Herstan konsertissa oli alle 30, joten valitettavan harvojen herkuksi tämä jäi...

Protestanttisen koraalin inspiroimassa ohjelmassa oli Dietrich Buxtehuden ja Johann Sebastian Bachin musiikkia. Aluksi kuultiin Buxtehudelta Preludi e-molli BuxWV 142 ja perään kolme koraalialkusoittoa: Ach Herr, mich armen Sünder BuxWV 178, Ein feste Burg ist unser Gott BuxWV 184 ja Kommt her zu mir, spricht Gottes Sohn BuxWV 201. Osuuden päätti komea Te Deum laudamus BuxWV 218.

Bachilta oli ohjelmaan valittu vain yksi teos, mutta se oli sitten sitäkin vaikuttavampi. Partite diverse sopra il corale "Sei gegrüßet, Jesu gütig" BWV 768 varioi kaunista koraalimelodiaa. Hersta oli koraalipartitan parissa oikein elementissään ja varsinkin kappaleen päätös oli järisyttävä. Ylimääräisenä saimme levollisen improvisaation Ilta on tullut, Luojani -virrestä.

Raition oopperahelmi

17.8.2017 Väinö Raition ooppera Prinsessa Cecilia Musiikkitalossa Helsingissä

Helsingin Juhlaviikot ja Yleisradio tekivät melkoisen kulttuuriteon tuodessaan esille Väinö Raition oopperan Prinsessa Cecilia vuodelta 1933. Tämä kuudesta kuvaelmasta muodostuva teos sai kantaesityksensä Suomalaisessa Oopperassa vuonna 1936. Arvostelut olivat tuolloin positiivisia ja osin jopa ylistäviä, ja oopperalle kaavailtiin esityksiä Lyypekissä heti seuraavalla kaudella. Suunnitelma kuitenkin peruuntui, eikä Prinsessa Ceciliaa ole esitetty yli 80 vuoteen. Jani Kyllösen tekemän nuottimateriaalin toimitustyön tätä produktiota varten kustansi oikeastaan Väinö Raitio, sillä työn mahdollisti hänen Suomen Säveltäjät ry:lle lahjoittamansa rahastoidut tekijänoikeustulot.

Musiikkitalossa kuultiin oopperasta konserttiversio, jossa Hannu Lintu johti Radion sinfoniaorkesteria, Musiikkitalon Kuoroa ja solisteja. Pidin kovasti Raition musiikista, joka osoittautui rikkaaksi ja värikylläiseksi - mutta samalla hieman harmittelen sitä, että säveltäjä on kaikesta päätellen itsesensuroinut radikaalina pidettyä 1920-luvun tyyliään. Tuskin sellainenkaan olisi tämän päivän kuulijan korviin koskenut... Mutta upeaa orkesterikudosta joka tapauksessa, ja RSO kyllä välitti sen hienouden täysipainoisesti.

Ooppera perustuu osittain historiallisiin tapahtumiin 1500-luvulla ja 1600-luvun alussa, mutta mukana on fiktiotakin. Teoksessa seurataan Cecilian, kauneudestaan kuulun Kustaa Vaasan tyttären, epäonnista rakkaustarinaa ja vaiheita aina hänen kuolemaansa saakka. Nuoren Huugo Jalkasen kynästä lähtöisin oleva libretto nyt oli mitä oli, mutta vähän kömpelö riimittely loppusointuineen oli paikoin ihan superhauskaa. Tekstiä oli kyllä tolkuttoman paljon, minkä johdosta ooppera eteni aika usein resitoivaan tyyliin. Tästähän Raitio sai vähän aikalaiskritiikkiä, mutta nykyoopperoihin tottunut kuulija ei välttämättä kiinnitä asiaan sen kummempaa huomiota.

Yllättäen Prinsessa Ceciliassa ei ollut lainkaan ensemble-numeroita, ja duetotkin olivat vähissä, joten solistit pääsivät vuorollaan hyvin esille. Ja hyvät solistit olikin esitykseen saatu: Johanna Rusanen-Kartano (prinsessa Cecilia), Mika Pohjonen (kreivi Juhana ja isä Johannes), Tuomas Katajala (prinssi Eerik), Waltteri Torikka (maakreivi Kristofer), Kristian Lindroos (kreivi Filip, Cecilian poika), Jaakko Kortekangas (kuningas Kustaa Vaasa) ja Petri Bäckström (hovinarri Ambrosius). Parhaimman, jopa lumoavan vaikutuksen minuun tekivät Rusanen-Kartano ja Katajala, mutta ei Pohjonenkaan ollut hullumpi. Pienemmissä rooleissa oli Sibelius-Akatemian laulunopiskelijoita: Samuli Takkula, Janne Hautsalo, Tiitus Ylipää, Samuli Taskinen, Visa Kohva, Heikki Hattunen ja Mariia Bertus.

Ja aina vaan vakavammaksi menee...

 
16.8.2017 Gioachino Rossinin ooppera Le siège de Corinthe (suom. Korintin piiritys) Adriatic Arenassa Pesarossa

Rossinin opera seria -kategoriaan kuuluva Maometto secondo kantaesitettiin Napolissa 1820. Tämä dramma per musica kertoo turkkilaisten ja venetsialaisten sodasta ja sitä seuranneesta Negroponten kukistumisesta vuonna 1476. Mukana on totta kai myös rakkaustarina. Paria vuotta myöhemmin Rossini teki Venetsiaa varten oopperasta uuden ”happy end” -version, jossa venetsialaiset voittavatkin turkkilaiset ja rakastavaiset saavat lopuksi toisensa.

Ja vielä kerran säveltäjämme tarttui teokseen muokatessaan siitä ensimmäisen ranskankielisen oopperansa Le siège de Corinthe, tietysti uuteen librettoon. Teos esitettiin Rossinin Pariisin-debyyttinä 1826. Tämä tragédie lyrique tapahtuu Negroponten sijaan Korintissa 1459 ja poikkeaa melkoisesti sekä musiikillisesti että dramaturgisesti aiemmista Maometto-versioista. Oopperassa Korintti toimii allegoriana Mesolóngin (Missolonghin) kaupungille, jota turkkilaiset piirittivät 1825-26 Kreikan itsenäisyyssodassa. Piiritys päättyi kaupungin polttamiseen ja massamurhaan, jonka jälkeen reippaat turkkilaiset pystyttivät kaupungin muureille näyttelyn kolmentuhannen kreikkalaisen päistä... Lord Byron meni muuten kuolemaan samassa kylässä paria vuotta aiemmin, eli 1824.

Olen nähnyt Pesarossa toistakymmentä Rossinin oopperaa, joiden toteutukset ovat olleet lähes poikkeuksetta erinomaisia. Nyt tuli sitten eteen ensimmäinen, jonka lavallepanoa en suuremmin arvostanut. Espanjalaiset Carlus Padrissa (ohjaus, lavastus) ja Lita Cabellut (puvustus, videot ym.) olivat keitelleet kokoon niin erikoisen ja sekavan sopan, että meikäläinen ei vaan oikein tajunnut... Lavastuksena oli ainoastaan pinottuja tyhjiä muovisia vesipäniköitä, sellaisia suuria ja liereitä, joita on juomavesiautomaateissa. Kaikkien esiintyjien riemunkirjavat ja epämääräiset haalarimaiset puvut olivat täynnä psykedeelisiä kuvioita, ja vastaavia nähtiin myös 2. ja 3. näytöksessä videoprojisointeina. Toisen näytöksen alkusoittoa kuvitettiin projisointien lisäksi pitkällä tappelukohtauksella, josta ohjaaja sai välittömänä yleisöpalautteena pitkän ja hartaan buuauskuoron. Ja mitä ihmeen virkaa oli isoilla ihmisaiheisilla maalauksilla, joita hiissattiin ylös ja alas ja kuljeteltiin katsomossakin? Melkoisen uuvuttavaa oli myös Byronin The Siege of Corinth -runon seuraaminen näyttämön takaseinältä, se kun heijastettiin vain lause kerrallaan ja tosi nopeilla vaihdoilla. Ja tätä kesti sekä 1. että 2. näytöksen todella pitkien alkusoittojen ajan… [Byronin v. 1816 ilmestynyt runo ei muuten liity oopperan tapahtumiin, vaan 1700-luvun sotiin, mutta olipahan nimessä yhtymäkohta.]

No, musiikillisesti ilta oli kuitenkin hieno. Nykyisin monet mieltävät Rossinin ennen kaikkea kepeiden koomisten oopperoiden säveltäjänä, mutta Le siège de Corinthe edustaa täysipainoisesti jotain aivan muuta. Mahtava teos! Rossini vähensi tästä Pariisin-versiosta mm. belcanto-koristeita sekä lisäsi vaikuttavia hymnejä ja kuoronumeroita. Kuoro (Coro del Teatro Ventidio Basso, Ascoli Picenon kaupungista) olikin suuressa roolissa monissa kohtauksissa ja lauloi oikein hienosti. Luca Pisaroni teki jämäkän suorituksen Mahomet II:na ja Nino Machaidze oli aivan ihana, kirkasääninen belcanto-kyky Pamyrana. John Irviniä kelpasi kuunnella Cléomènen roolissa, mutta toinen tenori eli venäläinen Sergey Romanovsky (Néoclès) sai yleisön todella puolelleen. Muissa osissa olivat Carlo Cigni (Hiéros), Xabier Anduaga (Adraste), Iurii Samoilov (Omar) ja Cecilia Molinari (Ismène).

Orkesteria tässä esityksessä johti 62-vuotias Roberto Abbado, jonka setä oli paria pykälää tunnetumpi kapellimestari Claudio Abbado (1933-2014). Johtaminen sujui erinomaisesti ottaen vielä huomioon, että Abbadon oikea käsi oli kantositeessä. Jostain syystä yleisöstä kuului pari hajabuuausta hänellekin, mutta moinen on melko tavallista Italiassa, tässä yli 60 miljoonan ooppera-asiantuntijan maassa...

Pykälää vakavampaa Rossinia

15.8.2017 Gioachino Rossinin ooppera Torvaldo e Dorliska Teatro Rossinissa Pesarossa

[Teknisten ongelmien vuoksi kaksi viimeistä julkaisua Pesaron-matkaltani ilmestyvät vasta nyt, pari-kolme päivää jälkijunassa.]

Ainoa Rossinin dramma semiserioksi nimeämä ooppera on Torvaldo e Dorliska, joka oli toisena oopperana Pesaron-matkani ohjelmassa. Sekin on säveltäjän nuoruusvuosien tekosia, ja kantaesitettiin Roomassa 1815. Teos on ajankohdalle tyypillinen pelastusooppera. Tässä Ranskan vallankumouksen synnyttämässä ”oopperatyypissä” sankari pelastuu kuolemalta tai muulta hirveältä kohtalolta ja loppu on ns. onnellinen ja hyveitä korostava. Beethovenin Fidelio on tunnetuin lajin edustaja.

Rossinin ooppera kertoo keskiaikaan sijoittuvan ritari Torvaldon ja hänen vaimonsa Dorliskan tarinan. Kantona kaskessa on Ordowin herttua, joka yrittää tappaa Torvaldon saadakseen naisen itselleen. Dorliska viedään herttuan linnaan, jossa häntä pidetään vankina. Sittenkin hengissä selvinnyt Torvaldo pääsee linnaan valepuvussa, mutta pöhlö vaimo tulee paljastaneeksi miehensä ja Torvaldo päätyy tyrmään. Vartija Giorgio ja hänen sisarensa Carlotta yrittävät auttaa pariskuntaa, mutta Ordow saapuu harmillisesti paikalle. Herttua ei kuitenkaan ehdi tappaa Torvaldoa ja Dorliskaa, sillä linnaan ryntää kapinoiva väkijoukko, joka tappaa sotilaat ja vangitsee Ordowin. Ja näin pääpari vapautuu...

Tämä Pesaron produktio on uudelleenlämmitys vuodelta 2006. Mario Martonen ohjaus on perinteinen ja yllätyksetön, mutta oikein hyvin toimiva. Lisäpisteitä annan salin tehokkaasta käyttämisestä - tapahtumia oli paljon näyttämön ulkopuolella. Synkeän tyylikkäästä lavastuksesta vastasi Sergio Tramonti ja kauniista epookkipuvustuksesta Ursula Patzak.

Orchestra Sinfonica G. Rossinia ja Coro del Teatro della Fortuna M. Agostinia (läheisestä Fanon kaupungista) johti suurella ammattitaidolla Francesco Lanzillotta. Ilta oli musiikillisestikin oikein onnistunut, ja mieleen jäivät vahvojen solistisuoritusten lisäksi mm. miesten upeat tertsetot ensimmäisessä näytöksessä. Roolituksessa oli onnistuttu aivan ensiluokkaisesti: Raamikas Nicola Alaimo oli uskottava häijynä herttuana - hahmosta tuli jotenkin Scarpia mieleen. Salome Jicia ja Dmitry Korchak lauloivat hivelevän kauniisti pääparina. Suomessakin esiintynyt Carlo Lepore oli Giorgiona uskomattoman taitava näyttelijä, ja toki laulukin kulki. Raffaella Lupinacci pääsi Carlottana esille melko vähän, mutta vakuutti kyllä kuulijansa. Pienessä Ormondon osassa oli Filippo Fontana.

Belcanton käsitettä laajentamassa...

15.8.2017 Luca Pisaroni, bassobaritoni & Giulio Zappa, piano Auditorium Pedrottissa Pesarossa

Iltapäiväni ohjelmassa oli Rossini Opera Festivalin Concerti di belcanto -sarjaan kuuluva resitaali. Esiintyjänä oli Venezuelassa vuonna 1975 syntynyt bassobaritoni Luca Pisaroni pianistinaan italialainen Giulio Zappa.

Tämä belcanto-konsertti alkoi veikeästi kuudella Schubertin liedillä ja jatkui kolmella Lisztin laululla. Väliin Zappa soitti Lisztin Unkarilaisen rapsodian no. 5 melkoisen kovalla kädellä. Vaikka kappale onkin "sankarillinen", olisin kaivannut hieman enemmän ilmavuutta ja keveyttä ainakin paikoin.

Konsertin loppu oli omistettu Rossinin musiikille. Kuulimme Soirées musicales -sarjasta pari osaa ja Péchés de vieillesse -kokoelman osista I ja III yhteensä kolme laulua. Ensimmäisenä ylimääräisenä kuultiin minulle tuntematon Rossinin laulu ja toisena La calunnia -juoruaaria Sevillan parturista.

Mielestäni Pisaroni onnistui parhaiten Schubertin parissa, ja Lisztitkin menivät ihan mukavasti. Hän oli tunteva ja tunteitaan hyvin ilmentävä laulaja, jota oli miellyttävä kuunnella. Ylärekisterissä oli pari kertaa horjuvuutta sävelpuhtauden kanssa, mutta muuten liedien esitys oli aika lailla kohdillaan. Sen sijaan Rossinin lauluissa olen tottunut toisenlaiseen lähestymistapaan, eikä Pisaronin robusti ote oikein miellyttänyt. Don Basiliona mies teki jälleen oivallisen vaikutuksen.

Rossinin varhainen koominen ooppera oli herkkupala

14.8.2017 Gioachino Rossinin ooppera La pietra del paragone (suom. Koetinkivi) Adriatic Arenassa Pesarossa

Päätin muutaman vuoden tauon jälkeen vierailla taasen Marchen maakuntaan kuuluvassa Pesarossa, Rossinin syntymäkaupungissa, jossa järjestetään vuosittain Rossini Opera Festival. Syynä oli se, että kaikki kolme festivaalin tämän vuoden pääteosta ovat sellaisia, joita en ole aiemmin nähnyt.

Ohjelmani alkoi La pietra del paragonella, joka oli Rossinin ensimmäinen tilausteos suurelta oopperatalolta - tässä tapauksessa Milanon La Scalalta, jossa teos kantaesitettiin 1812. Rossini oli tällöin vasta 20-vuotias! Produktio oli suuri menestys, ja nyt on helppo nähdä miksi: musiikki on erinomaisen viihdyttävää ja taidokasta Rossinia, juoni on hauska ja librettokin hyvin nokkela.

Oopperan juonen voi tiivistää lyhyesti vaikkapa näin: Kolme naista väittää rakastavansa varakasta kreivi Asdrubalea. Kreivi kuitenkin epäilee naisten petollisuutta ja suunnittelee "koetinkiven" testatakseen Donna Fulviaa, paronitar Aspasiaa ja markiisitar Claricea. Ainoastaan Claricen rakkaus kestää, kun kreivi menettää omaisuutensa. Todellisuudessa mies ei tietenkään köyhtynyt, sillä kreivin velkojaksi osoittautuu turkkilainen, joka onkin kreivi itse naamioituneena. Tarinassa on muutamia lisäkiemuroita, ja mustasukkainen kreivi saa myös maistaa omaa lääkettään. Mutta lopulta rakkaus voittaa ja kyyninen kreivi saa Claricensa.

Pesarossa nähty tuotanto on alun perin vuodelta 2002 ja nyt jo 87-vuotiaan Pier Luigi Pizzin käsialaa ohjausta, lavastusta ja puvustusta myöten. Ja kyllä olikin hienoa työtä! Modernisointi oli tehty hyvällä maulla ja vetävä ohjauskin oli tyylikäs sortumatta farssimaisiin ylilyönteihin. Hieman eri sukupolvea edustava Daniele Rustioni (s. 1983) oli vauhdikas kapellimestari ja piti taitavasti esityksen liikkeellä tarkkuuden kärsimättä. Orkesterina oli Orchestra Sinfonica Nazionale della Rai.

Nuorenpuoleisista solisteista on lähes pelkästään positiivista sanottavaa. Japanilainen Aya Wakizono oli kaunisääninen ja herkkä Clarice. Aurora Faggioli (Aspasia) ja Marina Monzó (Fulvia) eivät tehneet järisyttävää vaikutusta, mutta suoriutuivat osuudestaan oikein hyvin. Gianluca Margheri oli itsevarma, mutta monitahoinen kreivi. Venäläinen Maxim Mironov (Giocondo) oli sielukas ja kaunisvärinen tenori, jonka ääni oli hieman hentoinen areenan suureen tilaan. Mutta italialaiset rakastavat tenoreita yli kaiken, ja niinpä Mironov sai yleisöltä suurimmat suosionosoitukset onnistuttuaan yläsävelissä. Davide Lucianon rooli Macrobiona oli teknisesti hallittu ja vakaa. Paolo Bordogna oli Pacuviona ensiluokkainen koomikkokyky. Pienemmän Fabrizion osan teki William Corrò.

Orpopoika oopperalavoille

10.8.2017 Jukka Linkolan ooppera Abrahamin pidot Limingan Kulttuuri Areenalla

Tänä kesänä valmistunut Limingan Kulttuuri Areena osoittautui kamalasta kirjoitusasustaan huolimatta oikein mainioksi paikaksi oopperan esittämiseen. Ja varsinkin tämän oopperan, sillä areena sijaitsee Abraham Ojanperän (1856-1916) kotitilan Aappolan naapurissa. Autenttisissa maisemissa siis oltiin, eikä uudenkarhean katsomon takaa ohi hujeltanut junakaan häirinnyt esitystä kuin kerran...

Liminkalaissyntyinen Ojanperä oli ensimmäinen suomenkielinen kansainvälisen uran tehnyt mieslaulaja ja merkittävä laulupedagogi. Hän oli myös yksi ensimmäisistä levyttäneistä laulajistamme. Miehen elämänvaiheista kertova Abrahamin pidot syntyi liminkalaisen Helena Tornbergin ideasta, ja hänen käsialaansa ovat myös oopperan libretto ja ohjaus. Paikoin kömpelön ja amatöörimäisen libreton heikkouksia tasoitti hienosti se, että säveltäjänä oli rautainen ammattimies. Jukka Linkolan musiikki oli monipuolista, paikoin hykerryttävän hauskaa ja aivan erinomaisen taitavasti oopperan tapahtumia värittävää. Mukavia sävelkulkuja ja esimerkiksi mieleenpainuva virsisävelmä! Orkesterina toimi Oulunsalo Ensemble -kamariorkesteri, jota oli laajennettu Owla-vaskikvartetilla ja muutamilla muilla soittajilla. Kapellimestari Ville Mankkinen pärjäsi tehtävässään hyvin, ja esimerkiksi ongelmat sisääntuloissa johtuivat pääsääntöisesti siitä, etteivät laulajat seuranneet kapellimestarin merkkejä.

Ohjaus oli varsin vetävä ja siinä oli paljon tapahtumia ja ideaa hevosineen tanssijoineen kaikkineen. Mutta muutamassa kohdassa dramaturgia löpsähti, ja esimerkiksi isänmaallinen kohotus oopperan loppupuolella tuntui täysin irralliselta. Moitelistalle pitää lisätä myös oopperan miksaus, sillä useita kertoja kävi niin, että mikrofoni ei ollut päällä laulajan aloittaessa osuutensa, jolloin pari sanaa fraasin alusta jäi kuulumatta. Eiköhän tämäkin asia saada kuntoon jäljellä olevissa esityksissä... Yleisesti ottaen laulajien ja orkesterin balansointi toimi kuitenkin hyvin. Kuoroa sen sijaan vaivasi usein epäselvä ääntämys ja eriaikaisuus.

Solisteista parhaan vaikutuksen teki pääroolin Abraham Ojanperänä laulanut Tomi Punkeri. Hänen kiinteä, nuorekas ja teknisesti varma baritoninsa sekä selkeä diktionsa oli miellyttävää kuunneltavaa. Aurora Hanneborgin osan tehnyt Virva Puumala oli laulajana positiivinen yllätys, mutta norjan lausumisessa olisi ollut vielä parannettavaa. Toisessa suuressa naisroolissa Katri Tuorina esiintynyt Johanna Kropsu ei vakuuttanut horjuvalla laulullaan, mutta paransi kuitenkin suoritustaan oopperan loppua kohti. Emma Hannosen kirkas koloratuurisopraano sopi hyvin lapsi-Abrahamin osaan. Muissa rooleissa esiintyivät mm. Juhani Alakärppä, Ahti Alatalo, Lassi Makkonen ja Janne Sihvo.

Rakkauden monet värit

3.8.2017 Suomen kansallisoopperan orkesteri, joht. Patrick Fournillier, sol. Mari Palo, sopraano ja Aarne Pelkonen, baritoni Espoon tuomiokirkossa

Taas Urkuyö ja Aaria -festivaalin konsertissa... Esiintymässä vieraili Kansallisoopperan orkesteri ranskalaisen kapellimestari Patrick Fournillierin johdolla. Konsertin aloitusnumero oli Maurice Ravelin Johdanto ja allegro, joka esitettiin seitsenhenkisellä kokoonpanolla. Seuraavaksi kuultiin Jean Sibeliuksen Impromptu op. 5 nrot 5 ja 6, jossa jousisoittajia oli 26. Molemmat esitykset olivat hyvin ilmavia ja kepeän tanssillisia, mikä näkyi myös Fournillierin liikkeissä.

Ensimmäiseksi solistiksi saatiin Saksasta kotiutunut Aarne Pelkonen, joka lauloi Ravelin kolmeosaisen Don Quichotte à Dulcinéen. Mahtavasti Aarne eläytyi tekstiin - kuten ensiluokkaiselta liedlaulajalta voikin odottaa - ja todella hyvältä kuulosti hänen äänensä ja tekniikkansa.

Väliin kuultiin Sibeliuksen Rakastava op. 14, josta Fournillier maalaili häpeilemättömän tunteikkaan ja yltiöromanttisen tulkinnan. Päätösnumerona oli Joseph Cantelouben laulusarja Chants d'Auvergne. Ei ollut moitteen sanaa Mari Palonkaan laulussa - päin vastoin aivan mykistävän hieno ja sävykäs esitys. Kapellimestarimme latasi sarjaan melkoisesti ytyä ja tarvittaessa oopperallisia tehoja, täsmällisen rytmiikan kuitenkaan kärsimättä. Yleisön vaatimana ylimääräisenä kuultiin uudestaan sarjan viimeinen laulu (Uno jionto pastouro) Palon tulkitsemana.