Lélio kruunasi kolmen konsertin päivän

27.2.2020 Loviisa Tuomisto, urut Musiikkitalossa Helsingissä

27.2.2020 Kaik miä ilot unohin -konsertti Kansallismuseossa Helsingissä

27.2.2020 Helsingin kaupunginorkesteri & Musiikkitalon Kuoro, joht. Klaus Mäkelä, Cécile Orblin, kertoja, sol. Mario Zeffiri, tenori & Nathan Berg, baritoni Musiikkitalossa Helsingissä

Organon urkumatinessa soitti tällä kertaa Loviisa Tuomisto, joka on kirkkomusiikin opiskelija Sibelius-Akatemiassa. Ohjelma oli saksalaista barokkia ja soitettiin näin ollen tietenkin Verschueren-uruilla.

Tuomiston soittamat kappaleet olivat Dieterich Buxtehudelta Toccata d-molli BuxWV 155 ja Johann Sebastian Bachilta koraalialkusoitto Schmucke dich, o liebe Seele BWV 654 sekä Preludi ja fuuga a-molli BWV 543. Hänen esityksensä olivat jänteviä ja sielukkaita, vaikka virheitä lipsahtelikin aika ajoin. Ihailin pätevää jalkiotyöskentelyä varsinkin Bachin fuugassa.

* * *

Iki-Turso on arkaaiseen runolauluun ja kokeilevaan ääniteatteriin erikoistunut kahdeksanhenkinen ryhmä. He viettävät 20-vuotisjuhlavuottaan järjestämällä Oodi runolaululle -nimisen runolauluviikon Helsingissä. Ohjelmassa on yli 20 tapahtumaa ja konserttia, joihin on vieläpä hienosti vapaa pääsy (varsinaista juhlakonserttia lukuun ottamatta). Viikko huipentuu tietenkin Kalevalan päivänä 28.2.

Kävin kuuntelemassa Kaik miä ilot unohin -iltapäiväkonsertin, joka esitteli Inkerin runolauluja. Ohjelma alkoi Kansallismuseon alakerrassa Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset -näyttelyssä, josta siirryimme seuraavan kerroksen Ateljeehen laulun saattelemana kulkueena.

Konsertissa esiintyivät Iki-Turson jäsenet Eila Hartikainen, Maari Kallberg, Ilona Korhonen, Anna-Kaisa Liedes ja Outi Pulkkinen. Vierailijana oli mukana tutkija Kati Kallio, joka kertoi taustoja laulujen takaa. Kuulimme pääasiassa naisten laulamia runolauluja, mutta ryhmän miesjäsenistä Taito Hoffrén "pakotettiin" kuitenkin esittämään yksi improvisaatio. Konsertti oli erittäin mielenkiintoinen ja antoisa kokonaisuus, kiitos ikitursolaiset!

* * *

Illalle oli vielä luvassa oikea herkkukonsertti. Hector Berlioz sävelsi Fantastisen sinfoniansa (Symphonie fantastique: Épisode de la vie d'un artiste … en cinq parties) vuonna 1830. Kappale on varmasti useimmille klassisen musiikin ystäville tuttu ja se on orkestereille ihan peruskauraa Helsingissäkin. RSO soitti kappaleen vuonna 2019 peräti kaksi kertaa!

Harvempi ehkä tietää, että Berlioz sävelsi teokselle jatko-osan. Le retour à la vie, mélologue en six parties valmistui 1831 ja kantaesitettiin seuraavana vuonna. Nopea sävellysaikataulu oli mahdollinen, sillä Berlioz käytti paljolti aiempaa materiaaliaan. Vuonna 1855 säveltäjä muokkasi teoksesta revision Franz Lisztin pyynnöstä ja se sai nimen Lélio, ou Le retour à la vie.

Lélio päättää ja täydentää Fantastisen sinfonian. Ja toisaalta: Lélio loppuu siihen, mistä Fantastinen sinfonia alkoi. Berlioz näet käyttää samaa johtoaihetta (idée fixe), joka kuvaa hänen palvomaansa Harriet Smithsonia. Säveltäjä tarkoitti teokset esitettäväksi yhdessä, Lélion välittömästi Fantastisen sinfonian jälkeen. Tämä on kuitenkin harvinaista, ja vasta nyt Helsingin kaupunginorkesteri esitti teosparin yhdessä ensimmäistä kertaa Suomessa. On mahdollista, että Léliota ei ole aiemmin esitetty meillä kokonaisena (lausuntaosuuksineen) ja täydellä "koneistolla" edes yksinään.

Nautin tavattomasti Klaus Mäkelän johtamisesta ja näkemyksestä Symphonie fantastiquen parissa, vaikka lopputulos ei yltänytkään RSO:n ja Hannu Linnun syyskuisen tulkinnan tasolle. Lisää hiomista olisi vielä kaivattu, nyt erottui mm. rytmistä epätarkkuutta. Viimeisiin osiin Mäkelä ei saanut ladattua riittävää tehoa ja räjähtelevää ytyä.

Léliota en ollut kuullut koskaan aikaisemmin ja se muodostui elämykseksi, joka varmasti säilyy mielessä pitkään. Teos on sinänsä sillisalaattimainen ja Berlioz yrittää epätoivoisesti nivoa musiikkinsa yhteen pitkien lausuntaosuuksien aasinsilloilla. Eric Söderblom oli ohjannut Musiikkitalon konserttisalissa hyvin toimineen toteutuksen; ainoa moite tulee valkokankaille heijastetun livekuvan laadusta ja kuvauksen poukkoilevuudesta. Lélion henkilöt oli puvustettu (Pirjo Liiri-Majava) ja maskeerattu (Krista Stenberg) tyylikkäästi.

Lausuntaosuudesta vastasi näyttelijä Cécile Orblin, josta Söderblom oli tehnyt Berlioz-asuisen kertojan. Orblin oli loistava, eläytymisessään intensiivinen ja intohimoinen. Hänen ranskansa oli erittäin selkeää, mutta onneksi valkokankaille heijastettiin tekstitys suomeksi. Laulusolisteina olivat oopperalavoilta tutut miehet, tenori Mario Zeffiri ja baritoni Nathan Berg. Hienolta kuulosti, aivan ensiluokkaiset solistit oli tähän kiinnitetty! Myös Musiikkitalon Kuoro pärjäsi hyvin – vaikka muutaman kerran kuului, että taas siellä oli niitä laulajia, jotka vaan tuijottivat plariaan eivätkä seuranneet kapellimestaria.

Tallenne konsertista löytyy täältä: https://www.youtube.com/watch?v=HtXFKz3xP5I.

* * *

Tämä on blogini 900. julkaisu. Kiitokset kaikille lukijoilleni!

Kevytversio Lohengrinista

25.2.2020 Richard Wagnerin ooppera Lohengrin (lyhennelmä) Kallion kirkon Café Sonckissa Helsingissä

Oopperastudio Aino vieraili Aino Acktén kamarifestivaalin talvisarjassa uusimmalla tuotannollaan. Se oli Wagnerin Lohengrin, joka houkutteli Kallion kirkon Café Sonckiin varsin mukavasti yleisöä.

Oopperasta kuultiin lyhennetty konserttiversio pianosäestyksellä. Pois oli karsittu kuoronumerot sekä suurelta osin instrumentaaliosuudet ja vähän muutakin. Musiikin johdosta ja soittamisesta pianolla vastasi pätevään tapaansa Tero Valtonen.

Esityksessä lauloivat seuraavat solistit: Reetta Haavisto (Elsa von Brabant), Satu-Kristina Vesa (Ortrud), Antti Tolvanen (Lohengrin), Samuli Takkula (Friedrich von Telramund) ja Antti Pakkanen (Heinrich der Vogler). Tolvanen erottui joukosta hienon ritariasunsa vuoksi.

Haavistolta, Vesalta ja Takkulalta kuultiin kautta linjan ammattimaista, hallittua ja sävykästä laulua. Tolvasella ylärekisteri jumitti ja laulu meni tästä johtuen ajoittain puskevaksi huutamiseksi. Myöskään sävelpuhtaus ei aina pysynyt ihan kohdallaan. Pakkasen persoonallinen ääni ja laulutapa vaativat taas hetken totuttelua. Hän laulaa usein erikoisesti "suupielestään", minkä vuoksi sanat puuroutuvat. Diktion selkeys vaatisi vielä lisätyötä.

Pieleen pelkistettyä Wagneria

23.2.2020 Richard Wagnerin ooppera Tristan und Isolde Oper Frankfurtissa

Saksaan palattuani kävin katsomassa Oper Frankfurtin uuden tuotannon Wagnerin Tristan ja Isoldesta. Tai ehkä pitäisi sanoa kuuntelemassa... Katsottavaa ei tässä tuotannossa paljonkaan ollut, joten pidin ajoittain silmiäni kiinni ja keskityin vain musiikkiin.

Ohjaaja Katharina Thoman näkemys oli taattua modernia Regietheateria. Libreton mukaiset tapahtumat oli pääosin häivytetty tai pelkistetty omituisiksi – juonesta ei varmaankaan olisi saanut kiinni, jos ei olisi tuntenut teosta ennestään. Ohjaajan kädenjälki näkyi turhan usein; esimerkiksi oopperan lopussa Isolde ei kuollutkaan, vaan jäi näyttämölle yksin istumaan ja virnuilemaan idioottimaisesti.

Näyttämökuva oli lähes äärimmilleen yksinkertaistettu: Esitys alkoi tyhjällä valkoisella näyttämöllä ja siihen se myös päättyi. Välillä tilaa hallitsi suurikokoinen musta laatta, joka ensimmäisessä näytöksessä roikkui vaijerien varassa hieman lavan yläpuolella. Toisessa näytöksessä laatta oli nostettu pystyyn ja lopuksi se oli lavalla palasiksi rikottuna. Olipa omaperäistä symboliikkaa! Muuta lavastusta oli vähän, lähinnä Tristanin ja Isolden matkaa edustava vene – alussa mustana ja myöhemmin valkoisena. Lemmenjuoma oli korvattu banaalisti irlantilaisilla viskipulloilla. Lavastus oli Johannes Leiackerin. Ajoittain käsittämätön ja Isolden osalta suorastaan ruma puvustus oli Irina Bartelsin.

Edellisistä kappaleista voinee aistia, etten ihastunut tuotannon ohjauskonseptiin ja lavallepanoon. Enkä ollut tähän esitykseen täysin tyytyväinen myöskään musiikillisesti. Löysikö Sebastian Weiglen johtama orkesteri Wagnerin sävellyksen ydintä? Mielestäni kapellimestari ei aina malttanut hengittää, vaan kiirehti ripeine tempoineen eteenpäin ja eteenpäin. Tutkimusmatka musiikin syövereihin jäi vajaaksi.

Tristanin roolin teki tyylikäsääninen, linjakkaasti laulanut Vincent Wolfsteiner. Hänen näyttelemisensä oli kovin pökkelömäistä, mutta kun sama vika toistui useammalla solistilla, niin syyttävä sormeni osoittaisi mieluummin ohjaajan suuntaan. Isoldena lauloi vahva- ja kirkasääninen, mutta samalla jotenkin kireä Rachel Nicholls. Hän oli näyttämöllä etäinen, kylmä ja poissaoleva – edes Lemmenkuolo ei värisyttänyt oikein mitään sisälläni. Tämän pääparin välillä ei näkynyt uskottavaa hullaantumista tai intohimoa. Ja teos vaatisi juuri sitä!

König Markena esiintynyt Andreas Bauer Kanabas ja Brangänen osassa ollut Claudia Mahnke vakuuttivat kautta linjan. Marke oli näyttämöllä voimakas keskushahmo, jota Bauer Kanabas tulkitsi hienostuneesti monella tasolla. Mahnken laulamista oli ilo kuunnella; hänellä on ihastuttava lämmin ääni, joka virtasi vapaasti. Muista tehtävistä mainittakoon Kurwenal (Christoph Pohl) ja Melot (Iain MacNeil).

Isis ilman Osirista

22.2.2020 Jean-Baptiste Lullyn ooppera Isis Theater an der Wienissä

Euroopassa jylläävä barokkioopperan uusi kukoistus – voisi melkein sanoa esitysbuumi – on ulottunut yllättävän laimeana ranskalaisiin teoksiin. Toisinaan oopperatalojen ohjelmistoissa näkee kahden tunnetuimman nimen, eli Jean-Baptiste Lullyn (1632–1687) ja Jean-Philippe Rameaun (1683–1764), teoksia – mutta niitäkin melko harvoin. Muut barokin ranskalaissäveltäjät eivät juurikaan pääse esille, ainakaan Ranskan ulkopuolella. "Kahdesta suuresta" Rameaun oopperoita esitetään nykyisin selvästi Lullya enemmän. Tähän on helppo keksiä useampiakin syitä, mutta ei mennä nyt niihin...

Ranskalaiset Les Talens Lyrique -orkesteri ja Le Chœur de Chambre de Namur -kuoro vierailivat muutama vuosi sitten Theater an der Wienissä ja esittivät Lullyn Armiden (1686). Tällä kertaa samalla porukalla oli tuomisinaan konserttiversio mestarin hieman varhaisemmasta oopperasta Isis. Se kantaesitettiin hoville Château de Saint-Germain-en-Layessa 1677.

Ooppera koostuu prologista (joka sisältää mm. tavanomaisen paiaanin Ludvig XIV:lle) sekä viidestä näytöksestä. Libretto pohjautuu väljästi Ovidiuksen Muodonmuutoksiin ja juonen voisi yksinkertaistaen tiivistää vaikka näin: Jupiter rakastuu nymfi Ioon, mistä Juno ei tietenkään ilahdu. Io vangitaan ja häntä kidutetaan, jolloin nymfi kutsuu Jupiterin apuun. Tämä vannoo Junolle uskollisuutta, jos Io vaan säästetään, ja niin Juno tekee Iosta Isis-jumalattaren. Ooppera aiheutti tuoreeltaan jonkinasteisen skandaalin – aikalaiset kun tulkitsivat juonen viittaavan kuninkaan kahteen rakastajattareen ja heidän tulehtuneisiin väleihinsä.

Nautinnollinen iltahan tästä muotoutui. Orkesteri soitti tasapainoisesti ja eläytyen. Christophe Rousset on tuttu ja osaava kapellimestari; tässä samassa teatterissa olen kuullut hänen johtavan aiemmin mm. Salierin oopperan. 20-henkinen kuoro oli ammattitaitoinen ja lauloi ihailtavan yhtenäisesti. Ja kerrankin ranskan ääntämyksessä ei ollut mitään moitittavaa!

Solisteja oli kahdeksan: Bénédicte Tauran, Eve-Maud Hubeaux, Ambroisine Bré, Cyril Auvity, Fabien Hyon, Philippe Estèphe, Victor Sicard ja Aimery Lefèvre. Heistä jokainen lauloi useampia osia, niitä kun oli prologissa ja tragediassa yhteensä 35. Lisäksi kahdella kuorolaisella oli pienehköt solistiosuudet. Kaikki laulajat olivat perushyvää tasoa ja heitä kuunteli mielellään.

Uusi näkemys Goethen näytelmästä

21.2.2020 Christian Jostin ooppera Egmont Theater an der Wienissä

Theater an der Wienin Beethoven-Festin (ks. edellinen julkaisuni) ohjelmaan sisältyy erilaisten konserttien ja Fidelion ohella uusi kantaesitysooppera. Saksalaiselta Christian Jostilta (s. 1963) tilattu Egmont pääsi ensimmäistä kertaa näyttämölle neljä päivää sitten; itse olin katsomassa tuotannon kolmannen esityskerran.

Egmont perustuu tietenkin Goethen samannimiseen näytelmään, joka on vuodelta 1788. Beethoveniin näytelmä liittyy siten, että hän sävelsi tilauksesta siihen musiikin (alkusoitto ja yhdeksän osaa) vuosina 1809–10. Näytelmässä flaamilainen kreivi Egmont taistelee kansansa vapauden ja oikeuksien puolesta, vastassaan Filip II:n kovaotteinen käskynhaltija Alban herttua. Kertomus on lohduton ja synkänpuoleinen, eikä siinä oikeastaan ole voittajia.

Keith Warnerin ohjauksessa murhataan niin, ettei laskuissa meinaa pysyä, ja Alban kohtalokin poikkeaa Goethen versiosta. Vaikuttavaa kuvastoa oli paljon, esimerkiksi näyttämön täyttäneet mustat linnut (joutsenet?), Alban kidutuskammio tai verinen metsästyskohtaus. Ohjaus oli tämän produktion vahvimpia ja onnistuneimpia osia – väkivallalla, murhilla tai verellä ei onneksi mässäilty mauttomasti. Ilma-akrobatian käyttö sopi kokonaisuuteen ja krusifikseina roikkuvat ihmishahmot olivat suorastaan kylmääviä.

Kekseliäs lavastus ja tyylikkään kaunis puvustus olivat Ashley Martin-Davisin suunnittelemat. Wolfgang Göbbelin valaistus ansaitsee kovasti kehuja. Kuorona oli talon luottokööri Arnold Schoenberg Chor, jota ohjaaja käytti monipuolisesti – ja laulupuolikin sujui tutulla laadulla, moitteettomasti. Orkesterina oli tällä kertaa ORF Radio-Symphonieorchester Wien ja kapellimestarina Michael Boder. Jostin sävelkieli oli helposti sulatettavaa ja tapahtumia tukevaa, mutta toisaalta musiikissa ei oikeastaan ollut sellaisia kiinnekohtia, että jotain yksityiskohtaista olisi jäänyt mieleen. Paikoin oli aistittavissa hienoisia Beethoven-sävyjä, ilmeisen tarkoituksellisesti.

Oopperassa on kuusi roolia. Edgaras Montvidas oli herkkävireisesti osaansa eläytynyt kreivi Egmont. Bo Skovhus oli Alban herttua, jonka julmuus oli tavallaan verhottua – kuin Toscan Scarpialla. Margarete von Parman roolin teki täysipainoisesti heittäytyen Angelica Kirchschlager. Hänen petollinen sihteerinsä Macchiavell oli Károly Szemerédy ja Alban pojan Ferdinandin housuroolin teki Theresa Kronthaler.

Ennen esitystä ilmoitettiin Maria Bengtssonin sairaudesta, mutta hän teki kuitenkin Egmontin rakastetun Claran osan. Tämä oli virheratkaisu talon johdolta. Bengtsson himmaili koko esityksen ajan ääntään säästäen, kuin sordiino päällä. Useampi dramaattista tehoa tai paisutusta vaativa kohtaus lässähti täysin. Bengtssonin ääni hädin tuskin kantoi katsomoon, vaikka kapellimestari selvästi vaimensi orkesteria hänen osuuksiensa ajaksi. Käsittämätöntä toimintaa teatterilta, jos edes kantaesitysteokseen ei ollut kiinnitetty cover-miehitystä!

Kekseliäästi Beethovenin jäljillä

20.2.2020 Looking 4 Ludwig -esitys Theater an der Wienissä

Theater an der Wienillä on tänä keväänä oma Beethoven-Fest säveltäjän 250-vuotisjuhlan kunniaksi. Ja täytyykin olla, sillä liittyyhän Beethoven talon historiaan kiinteästi! Mestari jopa asui rakennuksessa 1800-luvun alussa lyhyen aikaa, kun Emanuel Schikaneder värväsi hänet uutukaiseen teatteriinsa säveltämään omaa Vestas Feuer -librettoaan. Eipä syntynyt sitä oopperaa, mutta syntyi Leonore eli Fidelio, joka kantaesitettiin Theater an der Wienissä 1805. Beethoven järjesti teatterissa vuosina 1803–1808 kuuluisia Akademie-konserttejaan, joissa yleisö kuuli ensimmäistä kertaa useita hänen merkittäviä sävellyksiään.

Ostin oikeastaan sian säkissä, kun tämän Looking 4 Ludwig -esityksen liput tulivat myyntiin. Theater an der Wienin nettisivuilla kerrottiin tapahtumasta hyvin niukasti, eikä sen luonne selvinnyt minulle ennakkoon. Teatterilla huomasin, etten ollut ainoa, vaan esityksen sisältöä oli tarkoituksella pidetty pimennossa. Jännittävää odotusta – mitähän olisi luvassa? Esityskertoja on vain seitsemän ja ne kaikki myytiin loppuun hyvissä ajoin. Tähän ensi-iltaan meitä oli tulossa vajaat 40 henkilöä.

Emme päässeetkään sisään normaalisti fasadipuolelta, vaan esityksen alkaessa meidät kävelytettiin ulkokautta Millöckergassen puolelle. Astuimme Der Vogelfänger bin ich ja -melodian soidessa Papageno-portista rakennuksen takaosaan, joka on säilynyt lähempänä 1800-luvun asuaan. Hetkeä myöhemmin löysimme itsemme orkesterimontusta, jossa esitys alkoi ensimmäisellä musiikkinumerolla. Kuulimme Fidelio-alkusoitosta (1814) aikalaissovituksen jousikvartetille. Oli hieno kokemus istua lähellä soittajia ikään kuin "taikapiirissä".

Pian paikalle ilmestyi isäntämme: teatterimies ja impressaari, näyttelijä, laulaja ja säveltäjä, Theater an der Wienin rakennuttaja, laajan tuotannon libretisti ja näytelmäkirjailija, Mozartin ja Beethovenin ystävä, Taikahuilun libretisti ja ensimmäinen Papageno (ja ties vaikka mitä muuta), the-one-and-only Emanuel Schikaneder! Esityksen idea selvisi pian: Schikaneder kierrätti meitä teatterissaan, kertoi Beethovenista ja paljon muustakin, ja aina sopivissa paikoissa kuulimme musiikkia. Näimme vanhan sokkeloisen talon jännittäviä loukkoja Fidelio-lämpiöstä "Helvettiin" ja harjoitushuoneista hallintotiloihin. Kävimme myös näyttämön alla, jossa kuultiin loistoesitys Fidelion ja Roccon duetosta Nur hurtig fort, nur frisch gegraben. Kierroksemme päättyi näyttämölle, jossa pääsin käynnistämään kansainvälisen kapellimestariurani Kohtalonsinfonian merkeissä! Jään odottamaan vierailukutsua...

Esityksen käsikirjoitus (Christoph Wagner-Trenkwitz & Ksenija Zadravec) oli erinomainen kaikkine yllätyksineen ja Georg Wacks oli suorastaan loistava Schikaneder. Volksoper Wienin taiteilijakuntaan kuuluva Wacks esitti pitkin matkaa palkintokysymyksiä ja ensimmäisenä oikein vastannut sai aina Mozartkuulan. Musiikista vastasivat paikallisen taideyliopisto mdw:n (Universität für Musik und darstellende Kunst Wien) opiskelijat. Heidän esityksensä olivat poikkeuksetta täysin ammattilaistasoisia. Aivan erityisesti haluan kehua ja kiittää sopraano Anita Rosatia ja bassobaritoni Petro-Pavlo Tkalenkoa heidän duetostaan. Se oli värisyttävä kokemus, kun laulajat olivat parin metrin päässä ja esittivät numeronsa oikeasti puvustettuina ja näytellen.

Kylmiä väreitä lähes koko illan

19.2.2020 Unkarin valtionoopperan orkesteri, joht. Michelangelo Mazza, sol. Anna Netrebko, sopraano & Yusif Eyvazov, tenori Wiener Konzerthausissa

Viime huhtikuussa olin ostanut lipun Anna Netrebkon konserttiin Berliinissä, mutta hän joutui peruuttamaan esiintymisensä sairauden vuoksi. Nyt Wienin Konzerthausissa tarjoutui uusi tilaisuus kuulla hänen laulamistaan – pitkästä aikaa. Toisena solistina oli sopraanotähden puoliso, azerbaidžanilainen tenori Yusif Eyvazov. Soitannosta vastasi Unkarin valtionoopperan orkesteri kapellimestari Michelangelo Mazzan johdolla.

Konzerthausin suuri sali oli loppuunmyyty, vaikka liput parhaille paikoille maksoivat peräti 412,55 euroa. Uskomaton hinta, eikä peruspaikoillekaan paljoa halvemmalla päässyt! Minä tyydyin edullisimpaan hintakategoriaan parvella, mutta sekin oli kyllä kipurajoilla. Päätin kuitenkin maksaa, sillä muistelin aiemman kokemukseni perusteella, ettei lavaa vastapäätä olevalla parvella ole mitään ongelmia kuulemisen tai edes näkemisen suhteen. Tämä käsitys osoittautui oikeaksi.

Järjestäjän ja esiintyjien kiitokseksi on todettava, että ilta tarjosi ainakin minulle vastinetta lipun hintaan nähden – niin laadullisesti kuin määrällisesti. Konsertti kesti yhden normimittaisen väliajan kanssa lähes kolme tuntia! Yllätysvierailijana lavalla pistäytyi (yhden numeron verran) komeaa kansainvälistä uraa tekevä mezzosopraano Elena Maximova.

Ilta oli omistettu Giuseppe Verdin ja Giacomo Puccinin oopperamusiikille. Kuulimme aarioita ja duettoja Don Carlosta, Kohtalon voimasta, Aidasta, Naamiohuveista ja La traviatasta sekä Toscasta ja La bohèmesta. Orkesteri esitti omina numeroinaan alku- ja välisoittoja oopperoista Nabucco, Attila, Le villi ja Manon Lescaut.

Varmasti jo otsikon perusteella arvasitte mielipiteeni konsertista: BRAVI!!! Voi taivas miten upea ja hehkuva Netrebko olikaan! Hänen äänensä vaikuttaa muhevoituneen aina vaan herkullisemmaksi ja jos mahdollista, niin tulkinnan syvyydessä ja koskettavuudessa tuntuu löytyvän vieläkin uusia tasoja. Eikä siippa Eyvazov jäänyt Netrebkon varjoon. Hän on ensiluokkainen italialaistyyppinen tenori, jolla riittää tekniikkaa, äänivaroja ja ilmaisukeinoja melkeinpä mihin vaan. Esimerkiksi Rodolfon Che gelida manina -aariaa en ole varmasti koskaan kuullut näin upeana ja vahvana tulkintana. Eyvazovin olen toki tiennyt nimeltä, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun näin miehen livenä.

Mahtavien solistien konsertin täydensi unkarilaisorkesteri, josta ei ole kuin hyvää sanottavaa. Kapellimestari Michelangelo Mazza johti huvittavan suurieleisesti ja italialaisen temperamentikkaasti, mutta lopputulos oli (tämän ansiosta tai tästä huolimatta) vaikuttava. Esimerkiksi Nabucco-alkusoitto ja Le villi -oopperan Intermezzo ottivat kyllä mahdollisilta epäileviltä kuulijoilta luulot pois. Mazza toimi aiemmin 14 vuotta konserttimestarina Teatro Regio di Parman oopperaorkesterissa, mistä ei varmasti ole haittaa oopperamusiikin ymmärtämisessä ja johtamisessa.

Urkumusiikkia Wienin illassa

18.2.2020 Kit Armstrong, urut Wiener Konzerthausissa

Siirryin Saksanmaalta Wieniin, jossa tuli heti eteen kysymys iltaohjelmasta. Staatsoperissa ja Theater an der Wienissä ei ollut esitystä lainkaan ja Volksoperissakin vain lämpiökonsertti. Musikvereinissa olisi tarjolla kamarimusiikkia ja Verdin Requiem, mutta voiton vei sittenkin urkukonsertti Konzerthausissa.

Kit Armstrong syntyi Los Angelesissa vuonna 1992. Hänen äitinsä on juuriltaan taiwanilainen ja isänsä britti. Armstrongia on pidetty musiikin ihmelapsena: 5-vuotiaana hän opetteli säveltämään lukemansa kirjan avulla sekä aloitti piano-opintonsa. 8-vuotiaana oli vuorossa hänen ensimmäinen konserttinsa ja jo 10-vuotiaana hän debytoi julkisuudessa säveltäjänä. Myöhemmällä iällä seurasivat "oikeat" sävellysopinnotkin. Hänen uraansa ovat leimanneet kilpailuvoitot, sävellyspalkinnot ja esiintymiset arvostetuissa konserttisaleissa sekä huippuorkesterien ja -kapellimestarien kanssa. Ja mitä kaikkea vielä onkaan edessä... Suomessakin Armstrongia on kuultu pianistina, ainakin Helsingissä ja Espoossa muistan hänen soittaneen.

Wienin Konzerthausissa on Itävallan suurimmat, 116-äänikertaiset urut, mutta ne on harmillisesti sijoitettu piiloon kullanväristen palmunlehväkoristeiden rivien taakse. Rieger-urut ovat alkujaan vuodelta 1913 ja ne on restauroitu 1982. Vuonna 2015 tehtiin mittavat puhdistus- ja muutostyöt, joiden tuloksena soitin on nyt loistokunnossa.

Kit Armstrong on esiintynyt myös urkurina vuodesta 2016 lähtien. Tähän Wienin-konserttiinsa hän oli valinnut monipuolisen ja kiinnostavan ohjelman. Aloituskappale oli Edward Elgarin taidokas ja vaikuttava Urkusonaatti G-duuri. Vaikka Armstrongin soitto ei ollutkaan aivan virheetöntä, pidin tavattomasti hänen raikkaasta otteestaan, joka riisui kappaleesta liian romantiikan painolastin. Toinen numero oli renessanssimusiikkia: Uppon la mi re on laitettu noin vuonna 1563 kuolleen englantilaisen säveltäjän ja urkurin Thomas Prestonin nimiin. Näpsäkkä kappale, mutta sen alkupuolella jalkio-osuuden rytmi sekosi Armstrongilta hetkeksi.

György Ligetiltä kuultiin kaksi osaa (nrot 7 ja 11) Musica Ricercata -teoksesta, joka on alkujaan sävelletty pianolle. Viimeinen osa on omistettu kunnianosoituksena Girolamo Frescobaldille, ja seuraavaksi kuultiinkin hänen Ricercarinsa kokoelmasta Fiori Musicali. Ennen väliaikaa soi vielä Jan Pieterszoon Sweelinckin Fantasia contraria. Sujuvia ja tyylitajuisia esityksiä kaikki.

Paussin jälkeen jatkettiin varhaisbarokilla, mutta englantilaisella. John Bullin tuotannosta Armstrong oli valinnut soitettavakseen kolme kappaletta: In nomine, Fantasia ja seitsemän muunnosta gregoriaanisesta hymnistä Telluris ingens conditor. Nämä kaikki olivat minulle uusia tuttavuuksia, mutta tykkään-listalle menivät ilman muuta!

Konsertti päättyi Charles-Marie Widorin sävelin. Symphonie Romanesta eli Urkusinfoniasta nro 10 kuultiin toinen osa Choral. Urkusinfoniasta nro 5 kuultiin tietenkin päätösosa Toccata. Siihen en ollut varauksettoman tyytyväinen: Vierastin Armstrongin fraseerausta ja osin tempojakin, mutta suurin ongelma oli rekisteröinti, joka puuroutti kappaleen varsinkin sen loppupuolella. Bombarde 32' murahteli mukavasti läpi, mutta se ei tällä kertaa riittänyt. Olen kuullut kappaleen useamman kerran todellisten huippunimien soittamana ja hyvässä (katedraali)akustiikassa, mm. Cavaillé-Coll-uruilla. Kun on maistanut parasta, niin muut eivät enää tahdo kelvata...

Ensikonserttini Alte Operissa

17.2.2020 Frankfurter Opern- und Museumsorchester, joht. Sebastian Weigle, sol. Martin Stadtfeld, piano Alte Operissa Frankfurtissa

Saksan oopperataloissa maanantai on usein vapaailta, jolloin ei ole näytöksiä. Näin oli tällä kertaa myös Frankfurtissa, eikä lähiseudultakaan löytynyt sopivia minua kiinnostavia esityksiä. Onneksi paikallinen Opern- und Museumsorchester ei ollut täysin vapaalla, vaan soitti oman sarjansa sinfoniakonsertin Alte Operissa. Enpä ollutkaan käynyt aikaisemmin talon seinien sisällä.

Frankfurtin ensimmäinen oopperaa varten rakennettu talo, jota nykyisin kutsutaan Alte Operiksi (Vanha ooppera), vihittiin käyttöön vuonna 1880. Kuuluisassa taiteen temppelissä kantaesitettiin monia oopperoita sekä esim. Carl Orffin Carmina Burana. Rakennus tuhoutui lähes kokonaan vuoden 1944 pommituksissa ja sen uudelleenrakentaminen kesti vuosikymmeniä. Frankfurtin Ooppera toimi useissa tiloissa ennen kuin nykyinen yhdistetty teatteri- ja oopperatalo valmistui 1963 Theaterplatzille (nykyisin Willy-Brandt-Platz). Alte Oper avattiin uudelleen vasta 1981. Se rakennettiin ulkokuoreltaan vanhan tuhoutuneen oopperatalon kaltaiseksi, mutta sisältä löytyy 1980-lukua henkivä konsertti- ja kongressitalo. 2500-paikkaisessa suuressa salissa ei ole enää näyttämöä, vaan lava orkesteria varten – ja urutkin löytyvät!

Konsertti alkoi Frédéric Chopinin Pianokonsertolla nro 1 e-molli. Sekä solisti Martin Stadtfeld että Sebastian Weiglen johtama orkesteri saivat soittoonsa ihanaa kuulautta ja läpikuultavuutta. Arvostin esitystä, mutta tämän lajin musiikki ei oikein ole minun sydäntäni lähellä – vaikka olisivat minkälaiset huippuesiintyjät asialla. Kohtalaisen turhanpäiväinen kappale, jos minulta kysytään... Solistimme istui merkillisen matalalla, mikä sai pitkän miehen soittoasennon näyttämään suorastaan koomiselta. Ja liekö asento ollut kovin ergonominenkaan? Stadtfeld soitti ylimääräisenä pianosovituksen Händelin Lascia ch'io pianga -aariasta. Nyt meikäläinenkin innostui – esimerkiksi jakso Händeliä Bachin tyyliin oli aivan huikea!

Väliajan jälkeen tarjoiltiin Pjotr Iljitš Tšaikovskin musiikkia: Sinfonia nro 3 D-duuri "Puolalainen". Virheellisenä pidetty lisänimi on annettu ilmeisesti siksi, että säveltäjä käyttää sinfonian finaalissa puolalaisia tanssirytmejä (mm. poloneesi). Teos erottuu kiinnostavasti Tšaikovskin muista sinfonioista: siinä on viisi osaa ja se on ainoana kirjoitettu duuriin. Muussa mielessä en osaa tätäkään kappaletta kovin kiinnostavana pitää. Mielelläni sen kuuntelen hyvänä tulkintana (kuten nyt Frankfurtissa), mutta on Tšaikovskilla mielestäni parempiakin...

Händelin sankarit Kyproksella

16.2.2020 Georg Friedrich Händelin ooppera Tolomeo, re d'Egitto Badisches Staatstheaterissa Karlsruhessa

Viime vuonna en Karlsruhen kansainvälisellä Händel-festivaalilla käynytkään, kun ohjelmassa ei ollut yhtään minulle uutta oopperaa. Mutta onneksi tänä vuonna on parempi tilanne, kun Badisches Staatstheaterissa esitetään uutena tuotantona Tolomeo, re d'Egitto (Ptolemaios, Egyptin kuningas) -oopperaa.

Tolomeo kantaesitettiin Lontoossa 1728 ja se sai repriisikierrokset 1730 ja 1733 – mikä oli tuohon aikaan epätavallista. Nyt oopperan nähtyäni ymmärrän hyvin sen suosion. Tapahtumat alkavat (noin) vuodesta 107 eaa., jolloin Kleopatra III Euergetis syrjäytti vallasta poikansa Ptolemaios IX Soter II:n. Ex-faarao pakeni Kyprokselle, jossa oopperakin tapahtuu. Ptolemaioksen lisäksi henkilöitä on vain neljä: hänen siskonsa ja vaimonsa Seleuce (Kleopatra Selene I), veljensä Alessandro (hallitsijana Ptolemaios X Aleksandros I), Kyproksen kuningas Araspe ja tämän sisko Elisa.

Juonella ei oikeastaan ole yhtymäkohtia todellisuuteen, vaan fiktiopohjalla edetään. Niitä tuttuja, lähes aina barokkioopperoissa toistuvia teemoja tässäkin pyöritellään: rakkautta (varsinkin menetettyä sellaista), kostoa, uskollisuutta jne. Valehenkilöllisyyksiä, valemyrkyttämisiä ja vaikka mitä juonenkäänteitä saadaan roppakaupalla. Mutta tietenkin paha saa palkkansa ja loppu on onnellinen...

Benjamin Lazarin ohjaus ja Adeline Caronin näyttämökuva olivat hyvin pelkistettyjä. Oopperan alussa tehtiin kekseliäästi merenrannan aallokko kangasta heiluttamalla; muutoin lavastuksena oli lähinnä joitakin huonekaluja. Meduusavalaisimet olivat hieno yksityiskohta! Taustaseinän ikkunoista näkyi kaunis merimaisema, joka vaihteli mm. tapahtumien vuorokaudenajan mukaan. Solisteille ei ollut keksitty mitään ylimääräistä puuhaa, vaan he seisoivat tahoillaan joutilaina suuren osan esityksestä. Yleensä en ole tällaisen toteutuksen ylimpiä ystäviä, mutta nyt kokonaisuus oli ihan miellyttävä. Moderni puvustus oli Alain Blanchotin.

Musiikillisesti esitys oli loistava. Ehkä vain kerran aiemmin olen näillä festivaaleilla nähnyt yleisön villiintyvän yhtä voimakkaisiin suosionosoituksiin. Mutta huutomyrskyyn oli aihettakin: Deutsche Händel-Solisten oli Federico Maria Sardellin johdolla pätevä orkesteri, vaikka aluksi kapellimestarin varovaisuus hieman arveluttikin. Solistien taso oli hämmästyttävän korkea; koko roolituksessa oli onnistuttu mainiosti. Tolomeo oli puolalainen kontratenori Jakub Jósef Orliński, Seleuce oli brittisopraano Louise Kemény ja Alessandrona esiintyi toinen kontratenori, kiinalainen Meili Li. Araspena lauloi australialainen baritoni Morgan Pearse ja Elisa oli ranskalainen mezzosopraano Eléonore Pancrazi.

Avutonta operettiräpellystä

15.2.2020 Johann Strauβ nuoremman operetti Der Zigeunerbaron Papageno Musiktheaterissa Frankfurtissa

Tälle illalle oli vuorossa kepeämpää ohjelmaa, kun suuntasin Frankfurtin Palmengartenissa sijaitsevaan Papageno-musiikkiteatteriin katsomaan Mustalaisparonia.

Johann Strauβ II (1825–1899) sävelsi vajaat 20 operettia (joista kolme jäi keskeneräisiksi). Tunnetuipia ovat Die Fledermaus (Lepakko), Eine Nacht in Venedig (Yö Venetsiassa), Der Zigeunerbaron (Mustalaisparoni) sekä kokoelmasovitus Wiener Blut (Wieniläisverta).

Ilta oli suureksi yllätyksekseni suuri pettymys – jopa niin, että tästä esityksestä on vaikea löytää mitään positiivista sanottavaa. Oli kuin näyttämölle olisi viritetty muutaman killingin budjetilla toteutettu harrastelijaryhmän esitys, eikä ammattilaisproduktio. June Card (s. 1937) on hyvän sopraanouransa päätyttyä jatkanut ohjaajana, mutta ainakaan tämä tuotos ei vakuuttanut. Ohjaus oli B-luokan kesäteatteritasoa – niin kliseinen, kaavamainen, tekohauska ja yleisöä aliarvioiva. Annette Finzen lavastus oli melkein säälittävä ja puvustuskin kuin jostain halpahenkisestä lastenteatterista. Parille henkilölle oli tehty aivan onnettoman kehnot maskit, jotka toivat mieleen Suomi-Filmin surkeimmat rimanalitukset. Näyttämöllä nähtiin niin huono kokonaisuus, etteivät verbaaliset kykyni riitä keksimään riittävän ilkeitä herjoja!

Musiikillisestikaan esityksestä ei jäänyt käteen oikein mitään. Irina Fundiler johti pianonsa äärestä pientä orkesteria, mutta balansointi ja sähköinen vahvistus olivat aivan pielessä, eikä esimerkiksi sello kuulunut katsomoon juuri lainkaan. Laulajilla ei ollut näköyhteyttä salin kulmaan sijoitettuun orkesteriin, mikä johti jatkuviin ongelmiin mm. sisääntuloissa ja tempoissa.

Solisteina esiintyivät seuraavat henkilöt: Timon Führ (Graf Peter Homonay), Sven Marko Schmidt (Conte Carnero), Erich P. Bro-Larsen (Sándor Barinkay), Hans-Dieter Maienschein (Kálmán Zsupán), Sujin Yang (Arsena), Renate Maienschein (Mirabella), Kei Higashiura (Ottokar), Cornelia Haslbauer (Czipra) ja Fabienne Grüning (Saffi). Heistä osalla oli ongelmia ihan perustekniikassa ja äänialan ulottuvuuksissa, mikä johti tietenkin heikkoihin suorituksiin. Parempaa yleistasoa kuulee vaikkapa Sibelius-Akatemian opiskelijatuotannoissa! Lisäksi mukana oli pari–kolme uransa ehtoopuolella olevaa laulajaa, joiden äänet eivät enää olleet roolin edellyttämässä kunnossa. Ainoastaan Sujin Yangia voi kiittää kevyesti, hän vastasi illan parhaista lauluosuuksista.

Rossinin naimasekoilu

14.2.2020 Gioachino Rossinin ooppera La gazzetta, ossia Il matrimonio per concorso Bockenheimer Depotissa Frankfurtissa

Ohhoh – siitä on jo melkein neljä vuotta, kun viimeksi kävin Bockenheimer Depotissa! Kyseessä on vuonna 1900 rakennettu entinen raitiovaunuhalli ja -korjaamo, joka on uudistettu teatteritilaksi. Oper Frankfurtin tuotantoja esitetään näyttämöllä ehkä pari–kolme per kausi ja huhtikuussa minun pitäisi tulla tänne uudestaan nykyoopperan merkeissä.

Mutta ei mennä asioiden edelle, sillä nyt oli vuorossa Rossinin La gazzetta, joka kantaesitettiin Napolissa 1816. Se oli pitkään todellinen ohjelmistoharvinaisuus, mutta 2000-luvulla teoksesta on tehty ilahduttavasti useampia tuotantoja. Tuoreimmissa esityksissä on ollut mukana ensimmäisen näytöksen upea kvintetto, joka löydettiin uudelleen vasta 2012. Minun korviini oopperan musiikki kuulosti monin paikoin tutulta – eikä se ole ihmekään, sillä Rossini kierrätti tähän materiaalia useasta aiemmasta oopperastaan. Vastaavasti La gazzettan alkusoitto kelpasi uudelleenkäytettäväksi seuraavana vuonna valmistuneessa La Cenerentolassa.

Mutta miksi oopperalla on tällainen nimi – alkeellisella italian taidollani käännettynä Sanomalehti eli Avioliittokilpailu? Ehkä tämä juonitiivistelmä selventää asiaa: Napolilainen Don Pomponio Storione (Sebastian Geyer) kiertää maita ja mantuja löytääkseen sopivan aviomiehen tyttärelleen. Jokaisella paikkakunnalla hän on laittanut sanomalehteen ilmoituksen tavoittaakseen vävykokelaita, mutta huonolla menestyksellä.

Seurue saapuu Pariisiin. Don Pomponio -parka ei tiedä, että hänen tyttärensä Lisetta (Elizabeth Sutphen) on jo salaa kihlautunut täällä hotellia pitävän Filippon (Mikołaj Trąbka) kanssa. Nuori varakas Alberto (Matthew Swensen) sopisi Lisettan sulhoksi ja pyytääkin tätä sekaannuksen tuloksena puolisokseen – vaikka on rakastunut Doraliceen (Angela Vallone). Tytön isä Anselmo (Franz Mayer) on kuitenkin luvannut Doralicensa kveekari Monsù Traversenille (Danylo Matviienko).

Välttääkseen salaisuutensa paljastumisen ottaa Filippo itselleen valepuolisoksi Madama La Rosen (Nina Tarandek), mikä saa nuoren kihlatun mustasukkaisuuden valtaan. Kveekariksi tekeytyvä Filippo pyytää Don Pomponiolta Lisettan kättä, mutta tytärpä maksaa potut pottuina eikä suostu. Kreivi Alberto on puolestaan mustasukkainen Doralicesta ja "väärät" häät uhkaavat jo. Tarvitaan viivästykseksi kaksintaistelu, naisten ryöstö naamiaisista ja ties mitä ennen kuin keitos on lusikoitu loppuun: Totuus tulee ilmi, kaikki tekevät sovinnon ja isäpapat saadaan suostumaan molempiin "oikeisiin" avioliittoihin.

Pysyitkö kärryillä? Onnittelut jos pysyit! Minulla oli esityksen aikana vaikeuksia, mutta toisaalta edellä kerrottu olikin vahvasti yksinkertaistettu kuvaus tapahtumista. Kaikkiin juonen yksityiskohtiin ja yleiseen tapahtumien kaoottisuuteen nähden ohjaaja Caterina Panti Liberovici oli onnistunut työssään hyvin. Alkuperäistä juonta oli tuotu lähemmäksi meidän maailmaamme mm. muuttamalla aatelinen Don Pomponio nousukkaaksi uusrikkaaksi jne.

Pidin paljon Sergio Mariottin tyylikkäistä lavasteista, jotka loivat puitteet mm. pariisilaiselle rautatieasemalle ja hotellille. Raphaela Rosen puvustus oli tarkkuustyötä ja vei sadan vuoden takaisiin tunnelmiin. Musiikinjohdosta vastasi ammattitaidolla ja suurella kärsivällisyydellä Simone Di Felice. Tämä oli tarpeen, sillä useammalla solistilla oli ongelmia tempossa pysymisen kanssa; etenkin Rossinin nopeimmat kuviot tuntuivat olevan tässä suhteessa vaikeita.

Zug nach Münster

13.2.2020 Philip Glassin ooppera The Fall of the House of Usher (saks. Der Untergang des Hauses Usher) Theater Münsterissä

Pakko oli laittaa tälle julkaisulle yllä oleva otsikko, vaikka se ei liity aiheeseen eli näkemääni Philip Glassin oopperaan millään tavalla. Se on kuitenkin mukanokkela viittaus Elsan morsiuskulkueeseen (Zug zum Münster) Wagnerin Lohengrinista. Kappale juolahti mieleeni ja hyräilin sitä lähestyessäni junalla Münsterin kaupunkia (Zug nach Münster). Kaupungin nimi muuten tulee latinan sanasta monasterium ja das Münster tarkoittaa saksan kielessä (alkujaan) luostarikirkkoa, sittemmin tuomiokirkkoa tai vastaavaa (kuten em. Elsan tapauksessa).

No, vihdoin itse asiaan: Glassin The Fall of the House of Usher -kamariooppera on sävelletty 1987 ja kantaesityksensä se sai Yhdysvalloissa seuraavana vuonna. Suomessa teoksen on tuottanut ainakin Suomalainen kamariooppera vuonna 2009. Teksti pohjautuu tietenkin Edgar Allan Poen tuttuun novelliin, mutta libretisti Arthur Yorick on käsitellyt sitä kohtalaisen vapaasti. Tämäkin ooppera oli pitänyt kääntää saksalaisyleisöä varten heidän kielelleen, enkä osaa sanoa kuinka uskollinen Saskia M. Wesnigk on ollut alkuperäistekstille. Mutta ihmeen hyvin saksan kieli istui kokonaisuuteen ja tarinan luonteeseen...

Sebastian Ritschelin ohjaus oli selkeä ja lähes minimalistinen, Glassin sävelkieleen erinomaisesti sopien. Ohjaaja oli suunnitellut myös lavasteet ja komeat puvut. Näyttämökuvaa hallitsi suuri kasvoveistos, joka esitti Sir Roderickin lapsena kuollutta sisarta Madelinea. Sen tyhjiin silmäkuoppiin ilmestyivät toisinaan hurjat tuijottavat silmät. Karmivaa! Pyörivä lava paljasti veistoksen takana olevan huoneen, jossa Tohtori suoritti vähintään yhtä karmivia leikkauksiaan. Ohjaaja käytti loistavan monipuolisesti naisnäyttelijöiden joukkoa, joka oli nimetty "Uhreiksi". Lisäksi lavalla nähtiin kolme lasta nuorten Williamin, Roderickin ja Madelinen osissa.

Glassin musiikki oli hänelle ominaista, tutunkuuloista, usein jankkaavaa, mutta karuudessaan tavattoman ilmaisuvoimaista. Kapellimestari Stefan Veselka johti nautittavan puolitoistatuntisen. Pienen orkesterin (12 muusikkoa) soitto, samoin kuin puhe- ja lauluosuudet, vahvistettiin sähköisesti – mikä sopi loistavasti tähän kokonaisuuteen. Solisteiksi oli löydetty erinomaisia ääniä: Filippo Bettoschi (William), Youn-Seong Shim (Roderick) ja Marielle Murphy (Madelinen ääni). Pienemmissä osissa vakuuttivat Pascal Herington (Lääkäri) ja Christoph Stegemann (Palvelija).

Kokoelma keskinkertaisuuksia

12.2.2020 Johann Christian Bachin ooppera Zanaida Staatstheater Mainzissa

Mainzin mahtavan, yli tuhatvuotiaan tuomiokirkon vieressä sijaitsee Staatstheater, jossa vierailin nyt kolmatta kertaa. Aiemmin täällä näkemäni teokset ovat menneet päänäyttämöllä, mutta nyt pääsin seuraamaan pienellä näyttämöllä (Kleines Haus) esitettävää oopperaa. Kyseessä oli kauden viimeinen näytös Johann Christian Bachin Zanaidasta; luonnollisesti loppuunmyytynä.

J. Chr. Bach oli kuuluisan isänsä 18. lapsi ja poikasarjan nuorin. Viimeiset 20 vuottaan hän eli Lontoossa, mistä lisänimi "Lontoon-Bach". Johann Christianin laajasta oopperatuotannosta olen kuullut aiemmin vain yhden teoksen, Amadis de Gaulen (1779). Tämä Zanaida on selvästi varhaisempi teos; kantaesitys oli Lontoossa 1763.

Zanaidan partituurin luultiin pitkään olevan lopullisesti kadonnut, kunnes säveltäjän omakätisesti kirjoittama kappale löydettiin vuonna 2010. Sen jälkeen oopperaa on esitetty joitakin kertoja, mutta yleensä konserttiversiona. Nyt Mainzissa nähty tuotanto on tiettävästi kolmas näyttämöllinen toteutus oopperasta ikinä, siis kantaesitysvuosi mukaan luettuna.

Odotukseni olivat korkealla, mutta jouduin jossain määrin pettymään. Kokonaisuutta leimasi keskinkertaisuus, joka ulottui lähes kaikille osa-alueille. Max Hoppin modernia ja "antiikkia" yhdistellyt ohjaus ei puhutellut minua, vaikka myönnän siinä olleen arvokkaita elementtejä. Esimerkiksi kohtaus, jossa nunnien kaapuja muistuttaviin valkoisiin asuihin puetut naiskuorolaiset lauloivat Hildegard von Bingenin Ave generosan, oli oikein vaikuttava. Tämä numero oli siis ohjaajan lisäystä. Madis Nurms oli suunnitellut lavastuksen ja puvustuksen, ja jälkimmäinen tarjosi sentään mielikuvituksellisuudessaan jotain keskilinjasta poikkeavaa.

Doris Decker oli kirjoittanut alun perin italiankielisen libreton uudelleen saksaksi. Kaipa se oli ihan laadukasta työtä, mutta itse en ymmärrä tarvetta mennä sorkkimaan teoksia tällä tavalla. Monesta aiemmasta produktiosta tuttu Adam Benzwi oli illan kapellimestari, mutta jotenkin jähmeää ja ilotonta oli hänen koneensa lento tänään. Eikä tämä ooppera ollut mielestäni musiikillisesti lainkaan samaa tasoa kuin edellä mainittu Amadis de Gaule. Benzwille ei ollut saatu mistään fortepianoa, joten hän joutui säestämään pienikokoisella flyygelillä, joka kuulosti tietenkin aivan väärältä.

Solistit olivat kaikki hyvää "maakuntatasoa", joten yhtään valopilkkua ei sieltäkään noussut vallitsevan keskinkertaisuuden ylle. Zanaida oli Alexandra Samouilidou, Tamasse oli Zvi Emanuel-Marial ja Nustafa oli Brett Carter. Muissa rooleissa lauloivat Hege Gustava Tjønn (Roselane), Dorin Rahardja (Osira), Philipp Mathmann (Cisseo) ja David Bennett (Gianguir). Teokseen alun perin kuuluneet Silveran ja Aglatidan sopraano-osat oli siivottu pois.

Kurkistus kapuluokalle

11.2.2020 Elokuvissa: Anna-Karin Grönroosin dokumentti Orkesterin edessä

Anna-Karin Grönroosin käsikirjoittama ja ohjaama Orkesterin edessä -dokumenttielokuva vie katsojan Sibelius-Akatemian kapellimestarikoulutuksen arkeen. Kolmen vuoden aikana kuvattu materiaali seuraa erityisesti kolmen opiskelijan (Emilia Hoving, I-Han Fu ja James Kahane) matkaa, mutta muitakin kapuluokkalaisia (esim. Taavi Oramo) vilahtaa mukana. Opettajina nähdään kuvausten aikaan professorina ollut Atso Almila sekä vierailevat tähdet Hannu Lintu ja Susanna Mälkki. Varsinkin Linnun pedagogisesta otteesta saadaan hauskoja näytepaloja.

Elokuvan lyhyys (1 h 15 min) yllätti hieman – enemmänkin hyvää materiaalia olisi luullut kuvausvuosien aikana kertyneen. Filmi keskittyy paljolti opiskelijoiden harjoitustilanteisiin eri orkesterien edessä. Hieman valotetaan nuorten ajatuksia ja kehitystä taiteilijana tai taiteilijaksi, mutta Hoving jää tältä osin lähes paitsioon. Sinänsä on arvokasta, että keskiöön on valittu kolme luonteeltaan ja lähestymistavaltaan niin erilaista tulevaa kapellimestaria. Dokumentin loppupuolella nähdään opiskelijat tositoimissakin, siis johtamassa oikeita konsertteja.

Orkesterin edessä on mielenkiintoinen, mutta kerronnaltaan yllätyksetön elokuva. SibA:n kapellimestarikoulutusta aina Panulan ajoista vähänkään seuranneelle se ei tarjoa juuri mitään uutta; koulutusohjelman vahvuudet kuten kapubändi ja videotallenteiden katselu palautesessioissa ovat kyllä tuttuja juttuja. Dokumentissa olisi voinut antaa enemmän ääntä opiskelijoille ja heidän ajatuksilleen siitä, miten kapellimestariksi tullaan, mitä kapellimestarin työ heidän mielestään on ja mitä se vaatii. Näitä olisi voinut peilata vaikka luokan opettajien näkemyksiin. Nyt päähenkilöt jäivät etäisiksi ja vieraiksi.

Hulmuavaa Straussia

8.2.2020 Richard Straussin ooppera Ariadne auf Naxos Kansallisoopperassa Helsingissä

Kansallisooppera on mainostanut uutta Strauss-yhteistuotantoaan lauseella Luulitko nähneesi kaikki oopperat? Mitä ihmettä!? Minusta kysymys antaa ymmärtää, että kyseessä olisi oopperaharvinaisuus, ja sellainen Ariadne auf Naxos ei todellakaan ole. Vaikka kävisi katsomassa oopperoita vain Suomessa, niin meilläkin on ollut useita tilaisuuksia tämän kappaleen näkemiseen; vaikkapa Opera BOXin tuotantona 2016. Kansallisoopperassa teos on pyörinyt viimeksi vuonna 1986. Kyllä aika moni tuolloin elänyt oopperan ystävä hengittää edelleen, joten once in a lifetime -kokemuksesta ei todellakaan ole kyse.

Ariadne auf Naxos on merkillinen teos, joka yhdistää vakavaa ja koomista oopperaa. Olen nähnyt sen muutaman kerran, mutta kokonaisuus ei ole oikein vieläkään jäsentynyt päässäni. Onko teos lintu vai kala? Teoksessahan on oopperaa oopperassa ja mielenkiintoinen yhteys prologin ja varsinaisen oopperan välillä. Katie Mitchellin detaljoitu ohjaus sai ensi-iltansa Aix-en-Provencen oopperafestivaalilla vuonna 2018 ja kiertää nyt yhteistuotantotaloja. Hänen nerokas työnsä ei lainkaan helpottanut katsojan pohdintaa ja tehtävää. Yksityiskohtia ja tapahtumia oli näyttämöllä niin paljon, että kaiken seuraaminen oli lähes mahdotonta. Erikoista oli sekin, että melkein kaikki solistit olivat esillä ja puuhailivat lavalla jotain lähes koko teoksen ajan. Helsingin uusintaohjauksesta ja koreografian harjoittamisesta ovat vastanneet Heather Fairbairn ja Lily McLeish.

Oman esiinnostonsa ansaitsee libretisti Hugo von Hofmannsthalin teksti, joka on oikein nokkela ja hauska – jos siitä vaan olisi ehtinyt nauttia täysipainoisesti kaiken tulvan keskellä. Ja sitten on tietysti musiikki, joka Hannu Linnun erinomaisen luonnehdinnan mukaan hulmuaa. Orkesteri on tässä teoksessa Straussille epätavallisen pieni, mutta osaavan kapellimestarin käsissä sävellys soi silti rikkaana ja hehkuvana. Upeaa työtä orkesterilta ja Linnulta! Kaikki solistit onnistuivat hyvin ja esiintyivät pätevästi. Nostan nyt esiin upeaäänisen ja linjakkaasti laulaneen Miina-Liisa Värelän (Primadonna, Ariadne), varman ja karismaattisen Jenny Carlstedtin (Säveltäjä) sekä äänensä parhaita ominaisuuksia tarjonneen Mika Pohjosen (Tenori, Bacchus). Niin, ja vielä on mainittava pirteä uusi tuttavuus, kreikkalaissopraano Danae Kontora, joka oli hurmaava Zerbinetta.

* * *

P.s. Eilisiltana olin Espoon kaupunginteatterin Voi Luoja! -ennakkonäytöksessä. Ei tästä sen enempää, kun näytelmät eivät varsinaisesti kuulu blogini aihepiiriin, mutta suosittelen kuitenkin teosta lämpimästi! Sanna-Kaisa Palo ja Martti Suosalo tekevät hykerryttävät roolityöt. Lähes kaikki kevätkauden esitykset ovat loppuunmyytyjä, mutta syyskauden liput marras–joulukuulle ovat jo myynnissä. Tuotanto nähdään syyspuolella myös Tampereen Työväen Teatterissa.

Kyllösen upea uutuus

5.2.2020 Timo-Juhani Kyllösen oratorio-ooppera Unohdetut sankarit Turun tuomiokirkossa

Katedraali soi! -kirkkomusiikkiviikko on järjestetty vuodesta 1997 lähtien Turun tuomiokirkon omana kirkkomusiikkifestivaalina. Kanttori Jukka Pietilä on luotsannut perustamaansa tapahtumaa ansiokkaasti ja kantaesityksiä tai Suomen ensiesityksiä on kuultu vuosien mittaan runsaasti.

Kantaesitysten lista sai jatkoa tänä vuonna, kun tuomiokirkossa esitettiin konserttiversiona Timo-Juhani Kyllösen säveltämä oopperauutuus Unohdetut sankarit. Alkujaan espanjankielinen libretto on tuotteliaan Maritza Núñezin. Teksti oli käännetty niin, että laulukielinä olivat ruotsi, suomi ja venäjä. Libretisti on yrittänyt linkittää tapahtumia nykyiseen kansainväliseen tilanteeseen, mutta tämä jää kovin heikoksi. Enkä oikein ymmärtänyt oopperan epilogin viimeisiä säkeitä, jotka olivat mielestäni aivan väärässä seurassa.

Säveltäjä on itse kirjannut Unohdettujen sankarien lajityypiksi oratorio-oopperan, mutta tämän syy ei kirkastunut minulle. Teoksen alaotsikko Kohtauksia diplomaattisen lähetystön matkasta valottaa hieman, mistä oopperassa on kyse. Vuonna 1569 Ruotsin kuninkaaksi kruunattu Juhana III nimitti piispa Paavali Juustenin (joka on muuten haudattu Turun tuomiokirkkoon) Venäjän lähetystön johtoon. Delegaation tehtävänä oli neuvotella Venäjän kanssa rauhanehdoista, mutta miehet päätyivät tsaari Iivana IV:n (sen Julman) vangiksi Moskovaan kahdeksi ja puoleksi vuodeksi.

Lopulta vain puolet valtuuskunnan jäsenistä palasi kotimaahansa 1572; mm. rutto oli harventanut rivejä. Juusten oli palanneiden joukossa ja Juhana palkitsi hänet aateloimalla. Oopperassa keskeisessä roolissa on myös Katarina Jagellonica, joka pohtii asemaansa miesten maailmassa. Iivana oli havitellut Katarinaa puolisokseen, ja Eerik XIV meni jo tämän lupaamaankin Juhanan vankeusaikana. Vaan niin jäi tsaari nuolemaan näppejään...

Kantaesityksessä soitti lähes 30 muusikon Kamariorkesteri Dux. Sävellys oli aivan erinomainen ja orkesteri teki sille oikeutta Ilari Lehtisen johdolla. Kyllönen on käyttänyt mm. Piae Cantiones -viittauksia – ei siis suoria lainoja, vaan enemmänkin "samassa hengessä" kirjoitettuja melodioita. Myös vanhan slaavilaisen musiikin tunnelmia oli kuultavissa usein. Tuomiokirkon upea jälkikaiku toi musiikkiin oman kiehtovan lisänsä. Oopperan kuorona oli Chorus Cathedralis Aboensis, jonka miesäänet jäivät useamman kerran jalkoihin ja olisivat kaivanneet lisävoimia.

Katarina Jagellonicana lauloi luotettavasti Essi Luttinen. Paavali Juustenin osa oli kirjoitettu sen verran korkeaksi, ettei Erik Rousin ääni päässyt useinkaan lepäämään mukavuusalueellaan, vaan kuulosti ajoittain ikävän puristeiselta. Iivana Julmana piti olla Janne Sundqvist, mutta hän oli sairastunut ja tilalle oli saatu osaava Niklas Spångberg. Aapo Korhonen lauloi pienemmät tenoriosat Novgorodin arkkipiispa Pimeninä sekä kuningas Juhana III:na. Pia Pajalan roolihahmona oli Dorotea, joka mainittiin esittelylappusessa Katarinan kamarineidoksi, mutta käsiohjelmassa hovinarriksi. Ehkä hän oli molempia?

"It Ain't Necessarily So"

4.2.2020 Elokuvissa: George Gershwinin ooppera Porgy ja Bess The Metropolitan Operasta New Yorkista

Pari päivää Rossinin L'Italiana in Algerin jälkeen osui kohdalle toinen kiinnostava elokuvateatteriesitys: The Metropolitan Operan Live in HD -sarjassa nähtiin tallenne George Gershwinin Porgy ja Bess -oopperasta. Talon uusi tuotanto sai ensi-iltansa viime syyskuussa ja se on ollut hyvin suosittu sekä odotettu; edellisen kerran teosta esitettiin The Metissä lähes 30 vuotta sitten.

Gershwinin vuonna 1935 kantaesitetty, ikoniseksi amerikkalaiseksi oopperaksi kutsuttu teos alkaa tyylikkäällä Summertime-hitillä. Tässä tuotannossa sen lauloi Golda Schultz (Clara). Oopperassa on paljon muitakin "kaikkien tuntemia" numeroita, mutta teos ei kuitenkaan lepää yksinomaan niiden varassa. Ohjaaja James Robinson sijoitti tapahtumat uskollisesti Etelä-Carolinaan, Charlestonin kaupungin Catfish Row'lle ja 1920-luvun alkuun. Michael Yearganin lavastus ja Catherine Zuberin puvustus tukivat tätä saumattomasti.

Ohjaaja ei pyrkinyt peittelemään tässä oopperassa usein pinnalle puskevaa musikaalimaisuutta, vaan oikeastaan jopa käytti sitä hyväkseen mm. näyttävissä joukkokohtauksissa. Mainittakoon merkityksellisenä yksityiskohtana se, että kaikki esiintyjät eivät olleetkaan alkuperäiskonseptin mukaisesti mustia, vaan poliiseja esittivät valkoiset henkilöt. Tällä saatiin tapahtumiin pientä lisäjännitettä...

Musiikillisesti esitys oli huikean hieno, kiitos orkesterin ja kuoron sekä kapellimestari David Robertsonin. Solistit tekivät kautta linjan ensiluokkaisia roolisuorituksia; mainittakoon heistä Angel Blue (Bess), Eric Owens (Porgy), Alfred Walker (Crown), Latonia Moore (Serena), Denyce Graves (Maria) ja Donovan Singletary (Jake). Vahvojen naisäänien lisäksi pidin erityisesti Frederick Ballentinesta, joka esitti ansiokkaasti Sportin' Lifen, tuon lipevän huumekauppiaan roolin. Aina sympaattinen Eric Owens oli kuulemma sairastellut, mutta päätti kuitenkin esiintyä tässä levitykseen päätyneessä näytöksessä. Hän selvitti Porgyn osan vähäisellä karheudella, mutta syvästi kokien ja eläytyen.

Bartoli on uskomaton!

2.2.2020 Elokuvissa: Gioachino Rossinin ooppera L'Italiana in Algeri Haus für Mozartista Salzburgista

Kävin elokuvateatterissa katsomassa Salzburger Festspielen tuotannon Rossinin L'Italiana in Algeri eli Italiatar Algeriassa -oopperasta. Esitys on tallennettu Salzburgin Haus für Mozartissa elokuussa 2018. Livenä olen nähnyt tämän teoksen ainoastaan kerran, vaikka sitä kyllä esitetään maailmalla jonkin verran. Suomessa ooppera on pyörinyt ilmeisesti viimeksi 1990-luvulla, jolloin tehtiin parikin opiskelijaproduktiota.

L'Italiana in Algeri on juoneltaan ja asetelmaltaan hieman ummehtunut, mutta ohjaajat Moshe Leiser ja Patrice Caurier olivat tehneet parhaansa yrittäessään tehdä teokselle "henkistä kasvojenkohotusta". Lopputulos oli ihan mukiinmenevä ja ainakin viihdyttävä. Tuotannon lavasteet olivat Christian Fenouillatin, puvustus Agostino Cavalcan ja valaistus Christophe Foreyn.

Musiikillisesti esitys oli huippuluokkaa. Orkesterina vieraillut Ensemble Matheus (joka on varsinaisesti barokkiorkesteri!) soitti tarkasti ja sävykkäästi Jean-Christophe Spinosin johdolla. Philharmonia Chor Wien vastasi kuoro-osuuksista ammattitaitoisesti. Solisteista Cecilia Bartoli Isabellana oli ensisijainen syyni käydä tämä esitys katsomassa, ja hän kyllä palkitsi vaivan. Useamman kerran huomasin vain huokailevani suu auki ihmetyksestä! Aivan loistava oli myös Ildar Abdrazakov Mustafàn roolissa. Mieshän on loistava näyttelijäkyky, mutta ohjaajat eivät ole aina hyödyntäneet tätä. Muissa osissa nähtiin Edgardo Rocha (Lindoro), Alessandro Corbelli (Taddeo), José Coca Loza (Haly), Rebeca Olvera (Elvira) ja Rosa Bove (Zulma).

Komea päätös Sibafestille

1.2.2020 Plaisirs à la française -konsertti Musiikkitalossa Helsingissä

1.2.2020 Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesteri, joht. Sakari Oramo, sol. Johanna Wallroth, sopraano Musiikkitalossa Helsingissä

Sibafestin viimeisen päivän ohjelmasta löytyi kaksi minua erityisesti kiinnostanutta konserttia. Iltapäivällä suuntasin Musiikkitalon loppuunmyytyyn Organo-saliin, jossa oli tarjolla ranskalaista barokkimusiikkia. Konsertti oli syntynyt Sibelius-Akatemian laulumusiikin ja vanhan musiikin aineryhmien yhteisprojektina. Alkuun professori Petteri Salomaa esitteli ohjelman englanniksi.

Ensin kuultiin Marc-Antoine Charpentierin pienoisooppera Les plaisirs de Versailles, joka on sävelletty 1682 Ludvig XIV:n yksityishuoneistojen avajaisiin. Tässä divertissementissa kuvataan nautintoja ja ajanvietteitä, joita Versaillesissa harrastettiin. Niitä edustavat hahmot kiistelevät nautintojen paremmuudesta ja samalla (luonnollisesti!) ylistävät ja nuoleskelevat Aurinkokuningasta niin paljon kuin vain kehtaavat.

Solisteina Charpentierin teoksessa lauloivat Marika Hölttä (La Musique), Sofia Buono (La Conversation), Akseli Ferrand (Un plaisir ja Le Jeu) sekä Juhana Kotilainen (Comus). Varsin mallikkaasti sujuivat kaikkien osuudet, mutta Hölttä oli kyllä omaa luokkaansa. Hän myös näytteli roolinsa loistavasti ja oli pukeutunut upeaan aikakauden tyyliseen pukuun. Orkesteri oli harjoitettu hyvin ja näinpä kaiketi ensimmäistä kertaa Kirill Kozlovskin cembalon ääressä. Pieni kuoro teki hyvän vaikutuksen, mitä nyt kerran mentiin tovi aivan eri tahtia orkesterin kanssa.

Väliajan jälkeen oli vuorossa André Campran L'Europe galante. Tätä reilun tunnin mittaista oopperaa ei harmillisesti kuultu kokonaan, vaan ainoastaan Prologi ja viimeinen osa Turquie eli Turkki. Teos on vuodelta 1697 ja ensimmäinen opéra-ballet-lajityypin edustaja. Tanssijoita ei nyt nähty, mutta konserttiesitystä elävöitettiin mm. solistien liikkumisella salissa.

Prologissa tärkeimmät tehtävät lauloivat Elisaveta Rimkevitch (Vénus) ja Ruut Karhula (La Discorde). Turkissa seikkailivat mm. Heta Sammalisto-Muhonen (Zäide), Aleksiina Turtiainen (Roxane), Juhana Kotilainen (Zuliman) ja Okko Lakka (Le chef des Bostangis). Ihailin erityisesti Sammalisto-Muhosen kaunista äänenväriä ja laululinjaa, mutta hyvää työtä tekivät muutkin.

Konsertti oli suunniteltu fiksusti niin, että Charpentierin solistit lauloivat Campran kuorossa ja päinvastoin; aivan kaikille mukana olleille laulajille ei solistitehtäviä riittänyt kummassakaan teoksessa. Orkesterin jäsenetkin vaihtuivat osittain oopperoiden välillä, jolloin suurempi määrä soittajia pääsi mukaan esitykseen. Campran vauhdikas sävellys kuulosti mainiolta ja sai monin paikoin jalan vipattamaan.

* * *

Illalla Sibafestin päätöskonsertissa soitti Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesteri. Kapellimestarina toimi tuore orkesterinjohdon ja orkesterikoulutuksen professori Sakari Oramo.

Ohjelma oli monipuolinen: Rodion Štšedrinin Beethovens Heiligenstädter Testament, Kaija Saariahon Laterna Magica ja Gustav Mahlerin Sinfonia nro 4 G-duuri. Štšedrinin sinfonista fragmenttia en ollut kuullut koskaan aiemmin, mutta sehän osoittautui loistokappaleeksi kaikkine Beethoven-tunnelmineen. Saariahon ilmaisuun opiskelijaorkesteri taipui yllättävän hyvin; Oramo ja sektiovalmentajat olivat selvästi tehneet harjoittamisessa perusteellista työtä. Kappaleen hiipuva loppu oli erityisen vaikuttava.

Mahlerin "neljännessä" joudutaan taas kerran Des Knaben Wunderhorn -kansanrunokokoelman maailmaan. Mahlerin aiemmin säveltämän laulun teemoja väläytellään ja pyöritellään varioiden kolmessa ensimmäisessä osassa ja päätösosassa laulu sitten kuullaan kokonaan. Sen esitti sopraano Johanna Wallroth, jonka muistamme viime vuoden Mirjam Helin -laulukilpailun naisten sarjan voittajana. Oikein miellyttävä ja pätevä solistityö, joka sai ansaitut aplodit. Erikseen on mainittava konserttimestari Elisar Riddelin, joka soitti taitavasti toisen osan soolot kokosävelaskelen korkeammalle viritetyllä "paholaisen viululla".

Yleisradion radiointi konsertista on kuunneltavissa täällä: https://areena.yle.fi/1-50417426.