Tasokkaiden laulajien Boccanegra

26.2.2019 Elokuvissa: Giuseppe Verdin ooppera Simon Boccanegra Opéra national de Parisista

Elokuvateatterilevitykseen päätynyt pariisilaisten Simon Boccanegra oli melko tuoretta tavaraa: esitys oli tallennettu viime joulukuussa kauden viimeisestä näytöksestä. Suomalaisittain mukavaa lisämaustetta toi Mika Kares, joka lauloi komeasti Jacopo Fiescon osan. Muissa rooleissa olivat Ludovic Tézier (Simon Boccanegra), Maria Agresta (Amelia Grimaldi/Maria Boccanegra), Francesco Demuro (Gabriele Adorno), Nicola Alaimo (Paolo Albani) ja Mikhail Timoshenko (Pietro). Solistit onnistuivat kautta linjan hyvin ja laulullinen kokonaisuus oli erittäin tasokas.

Tasokas oli myös orkesterin osuus, mikä ei ole ihmekään kun puikkoa heilutti maestro Fabio Luisi. Ohjaus oli Calixto Bieiton työksi melkein epätavallisen rauhallinen ja vähäeleinen, eikä verta ja alastomuuttakaan käytetty kuin harkittuna tehokeinona. Kuoroa hyödynnettiin hienosti joukkokohtauksissa. Susanne Gschwenderin lavastusratkaisu oli vähän hämärä ja Ingo Krüglerin puvustus toi teoksen nykyaikaan.

"Isn’t the weather awful?!"

24.2.2019 Gian Carlo Menottin ooppera The Old Maid and the Thief Hannikaissalissa Jyväskylässä

Gian Carlo Menotti sävelsi The Old Maid and the Thief (suom. Vanhapiika ja varas) -teoksen alun perin radio-oopperaksi vuonna 1939 ja hieman muutettu näyttämöversio syntyi 1941. Olen nähnyt tämän oopperan kerran aiemmin, mutta silti piti lähteä Jyväskylään katsomaan sikäläistä tekemisen meininkiä ja tutustumaan uusiin opiskelijakykyihin. Tuotanto oli Suomalaisen musiikkikampuksen, JAMK:in ja Gradia Jyväskylän yhteistyötä.

Kirsi Sulosen ohjaus ajoi hyvin asiansa ja tarina eteni vauhdikkaasti; ainoastaan tanssijoiden käyttö tuntui tässä teoksessa päälleliimatulta ja täysin turhalta lisältä. Myös ämyreistä paikoitellen soitetun konemusiikin idea jäi minulle hämäräksi. Menottin kirjoittama musiikki hoidettiin pianolla Eliisa Sunin toimesta. Hän klaarasi osuutensa todella hienosti ja aivan esityksen lopussa nähtiin veikeä yllätys, kun pianisti kuoriutui pukunsa sisältä ja ponkaisi varkaana näyttämölle. Esityksen lavastus, projisoinnit, puvustus, kampaukset ja meikit oli tehty Gradia Jyväskylässä pitkälti opiskelijavoimin.

Miss Toddin osassa oli Niina Pinni ja Miss Pinkertonina Mari Ahonen. Molemmat naiset tekivät laulajina hyvää ja näyttelijöinä jopa erinomaista työtä. Lotta Kiljunen jäi Laetitiana hieman spinstereiden varjoon, mutta kelpo roolisuoritus häneltäkin nähtiin. Bobina oli Sami Tabell, jonka äänessä oli häiritsevää sameutta ja toisinaan alavireisyyttäkin.

Tavallista parempi matinea

23.2.2019 Musiikkia lämpiössä -konsertti Kansallisoopperassa Helsingissä

Kansallisoopperan Musiikkia lämpiössä -ilmaiskonserteista on tullut tavattoman suosittuja viime vuosien aikana. Niin tälläkin kertaa, sillä istumapaikkoja ei riittänyt kaikille halukkaille, vaikka niiden määrää onkin lisätty reippaasti. Kannattaa siis tulla ajoissa – sarjan konsertteja on jäljellä tänä keväänä vielä kuusi.

Tämän matinean tarjosi Kansallisoopperan kuoro, jonka jäsenet esiintyivät solisteina pianisti Jukka Nykäsen säestyksellä. Heti aluksi kuultiin kaksi kantaesitystä Sirpa Nuuttilan laulamana: Juha Lehmuksen (joka kuului itsekin oopperan kuoroon 1993–2016) säveltämät Maa on tulta jäätä vasten ja Peitto pilvien; molemmat Leena Rehulan runoihin.

Johanna Lehesvuoren ensimmäinen kappale oli Glück das mir verblieb Korngoldin oopperasta Die tote Stadt. My Johansson jatkoi Du bist der Lenz -aarialla Wagnerin Valkyyriasta. Evgeniia Podymalkina lauloi kaksi Rahmaninovin tunteikasta laulua: Rakastuin suruuni (Polyubila ya na pechal' svoyu) ja Kevätvesiä (Vesennije vody).

Ennen väliaikaa palattiin vielä oopperan maailmaan: Lehesvuoren toinen numero oli Senza mamma Puccinin Suor Angelicasta. Maria Mannermaa lauloi In quelle trine morbide -aarian Puccinin Manon Lescaut'sta.

Toisen puoliskon aloitti Podymalkina, jonka kappale oli yllättävä valinta ja varmasti kuulijoille vähemmän tuttua osastoa: Aksinjan aaria Ivan Dzeržinskin oopperasta Hiljaa virtaa Don. Teos on painunut unholaan Neuvostoliiton mukana; sehän oli NKP:n ihannoima esimerkki oikeaoppisesta oopperasta.

Ja lopuksi lisää Puccinia: Johanssonin kappale oli Un bel dì vedremo (oopp. Madama Butterfly) ja Mannermaan In questa reggia (oopp. Turandot). Päätösnumero oli Turandotin ja Calafin duettokohtaus Principessa di morte!, jonka esittivät Satu-Kristina Vesa ja Petri Vesa.

Olen vuosien mittaan käynyt lähes parissakymmenessä Musiikkia lämpiössä -konsertissa. Aina ne ovat olleet tasokkaita, mutta nyt kuultiin kyllä poikkeuksellisen hienoja esityksiä. Erityisesti Johanna Lehesvuoren upeasti soinut ääni ja sielukkaat tulkinnat tekivät minuun vaikutuksen. My Johansson osoitti monipuolisuutensa kahden hyvin erilaisen aarian parissa. Maria Mannermaa yllätti positiivisesti Turandot-numerossaan ja selätti sen vaikeudet hienosti. Aviopari Vesan pitkä ja vaativa osuus oli vaikuttavaa ja parhaillaan huikeaa kuultavaa, vaikka tenorimme ääni alkoikin väsyä sen lopussa.

On meillä vaan upeita laulajia Kansallisoopperan kuoron riveissä! Ja lisäksi vähintään yhtä upea pianisti Jukka Nykänen, jonka yhden miehen orkesteri annosteli ja toimitti kappaleiden tunnetilat ja sävyt ensiluokkaisesti.

Giuditta oli Markus Nykäsen vahva näyttö

22.2.2019 Franz Lehárin operetti Giuditta Aleksanterin teatterissa Helsingissä

Helsingissä oltiin vuonna 1934 ajan hermolla, kun Wienissä tammikuussa kantaesitetty Lehárin Giuditta nähtiin tuoreeltaan eli jo saman vuoden lokakuussa Aleksanterin teatterissa. Sitten pitikin odottaa 85 vuotta, että Opera BOX toi teoksen seuraavan kerran tälle perinteikkäälle näyttämölle, Marika Hakolan uutena suomennoksena.

Ohjaaja Ville Saukkonen ansaitsee kiitokset ammattitaitoisesta toteutuksesta. Lavalla nähtiin tasapainoinen ja looginen, visuaalisuutta tyylikkäästi hyödyntävä esitys, josta Saukkoselle tyypilliset huumorin ja liioittelun keinot puuttuivat lähes kokonaan. Liian usein opereteista tehdään puskafarssikohelluksia, mutta sellainen lähestymistapa ei tietysti olisikaan sopinut tähän tummasävyisempään kertomukseen. Saukkosen ohjauksessa ei syntynyt näyttämölle pysähtyneitä hetkiä, vaan tapahtumat etenivät sujuvasti. Itse en ollut nähnyt Giudittaa aiemmin, joten tarinan loppukohtaus pääsi yllättämään. Tässä ensi-illassa oli vielä nähtävissä hienoista haparointia, mutta myöhemmissä näytöksissä asiat varmasti loksahtavat saumattomasti kohdalleen.

Tuotannon lavastuksen ja puvustuksen oli suunnitellut Taina Relander. Lavastuksessa pärjättiin melko vähällä, mm. aita- ja seinäelementeillä, joista jälkimmäisiin heijastettiin elokuvakatkelmia Marlene Dietrichin ja Gary Cooperin tähdittämän Marokon hengessä. Puvustukseen oli satsattu paljon ja se oli näyttävä kautta linjan. Valaistuksessa oli muutamia oivallisia tehokeinoja; siitä vastasi Kalle Paasonen.

Illan laulullinen onnistuja oli ilman muuta Markus Nykänen (Octavio), jonka tenori ylitti loistokkuudellaan ja laadullaan kaikki odotukset. Riikka Hakolan (Giuditta) äänessä toimii vielä moni asia, mutta runsaasta ja veltosta vibratosta en edelleenkään pidä. Ville Salonen (Pierrino) aloitti hieman horjuvasti, mutta pian hänenkin totuttu tasonsa pääsi esiin, kun koneisto lämpeni. Emilia Vesalainen-Pellas (Anita) esitti näpsäkästi pienemmän osansa.

Muista henkilöistä mainittakoon Vikke Häkkinen (Manuele), Markku Pihlaja (Sebastian) ja Markus Nieminen (Antonio), jotka tekivät kelvolliset suoritukset. Ja vielä on nostettava esiin Mika Nikander (Martini), joka pääsi herkuttelemaan korkokengissään yökerhon omistajana.

Kamariorkesteri Ariadne soitti Jonas Rannilan johdolla ihan mukiinmenevästi, mitä nyt trumpetin epäpuhtauksia kuului luvattoman paljon. Pienellä kokoonpanolla saatiin aikaan varsin kelvollinen kuulokuva. Kuoroksi oli valmennettu Helsingin filharmonisen kuoron laulajia. Esityksessä oli mukana neljä ilmaisuvoimaista tanssijaa, joiden koreografia oli Elina Lindroosin.

Lämminhenkinen konsertti Kangasalla

21.2.2019 Sauli Tiilikainen, baritoni ja Jukka Nykänen, piano Kangasala-talossa

Kangasala-talo kulttuurikeskuksineen valmistui kaupungin keskustaan jo syksyllä 2014, mutta minä en ole päässyt ennen tätä osallistumaan yhteenkään siellä järjestettyyn konserttiin. Talon sali on vielä uudenkarhea ja oikein miellyttävä, eikä akustiikkakaan ollut hullumpi ainakaan laulaja- ja pianistiduolle. Baritoni Sauli Tiilikaisen ja pianisti Jukka Nykäsen konsertti oli houkutellut yleisöä kohtuullisen hyvin ja tunnelma oli kotoisa – tästä saa kiittää salin luonnetta sekä ennen kaikkea Tiilikaisen leppoisaa juontamista ja olemusta.

Ohjelma alkoi parilla oopperanumerolla Mozartin Figaron häistä ja Donizettin Don Pasqualesta. Tiilikainen heittäytyi hienosti sekä kreivi Almavivan että Malatestan nahkoihin. Perään hän osoitti taitonsa myös liedin parissa: Richard Straussilta kuultiin kappaleet Die Georgine, Ach weh mir unglückhaftem Mann ja Zueignung. Väliin Jukka Nykänen taituroi oman sovituksensa Minun kultani kaunis on -kansanlaulusta. Ja sitten saatiin suomalaista laulumusiikkia: Jean Sibeliukselta ohjelmaan oli valittu Illalle, Våren flyktar hastigt ja Ristilukki. Ennen väliaikaa kuultiin vielä Erkki Merlartinin Sirkan häämatka ja Minä metsän polkuja kuljen (jostain syystä nämä oli laitettu käsiohjelmassa Selim Palmgrenin nimiin). Piristäviä duurikappaleita kaiken mollittelun keskellä!

Konsertin jälkipuolisko käynnistyi Toivo Kuulan sovituksilla eteläpohjalaisista kansanlauluista: Niin kauan minä tramppaan, Pappani maja, Luullahan jotta on lysti olla ja Tuuli se taivutti koivun larvan. Ja tietysti mukaan piti saada Oskar Merikantoakin: Illansuussa, Nuoruuden ylistys, Kylän tiellä, Annina ja Elämälle. Pisteet Tiilikaiselle siitä, että mukaan oli otettu pari harvemmin esitettävää kappaletta.

Ohjelma päätettiin musikaalin parissa. Nykänen esitti improvisaatiopohjaisen sikermän Richard Rodgersin Sound of Music -musikaalin tunnetuista sävelmistä. Tämän jälkeen lavalle ilmestyi numeroonsa sopivasti pukeutunut Tiilikainen ja hurmasi yleisön Tevjen Rikas mies jos oisin -numerolla Jerry Bockin musikaalista Viulunsoittaja katolla. Aivan täyden kympin esitys!

Tiilikaisen laulu oli läpi konsertin enimmäkseen moitteetonta ja parhaimmillaan erinomaista; vain jokusen kerran oli pientä horjuvuutta tai muuta ongelmaa. Heikoimmin toimivat pianissimot, mutta silloin kun sai käyttää voimaa, oli hänen äänensä sointi todella komea ylärekisteriä myöten. Näyttelijänä ja eläytyjänä Tiilikainen oli aivan huippuluokkaa. Nykänen on tunnetusti uskomattoman taitava pianisti ja hän hoiti osuutensa nytkin aivan suvereenisti. Ylimääräisenä kuultiin kaunis tunnelmapala: Petri Laaksosen sävellys P. Mustapään herkkään runoon Laulu.

Operetista puuttui imu

19.2.2019 Elokuvissa: Franz Lehárin operetti Die lustige Witwe (Iloinen leski) Semperoper Dresdenistä

Dresdenin Semperoperista elokuvateatterilevitykseen saatu Iloisen lesken taltiointi on jo vuodelta 2007. Ja valitettavasti sen huomasi: tekninen toteutus, kuvaus ja taltioinnin ohjaus olivat aika heikkotasoisia – ainakin The Metropolitan Operan huippulaatuisiin Live in HD -lähetyksiin tottuneille.

Yleisö on ilmeisesti pitänyt tästä tuotannosta, sillä se pyöri Semperoperissa vielä tämän vuoden alussakin. Minut esitys jätti jos ei nyt kylmäksi, niin ainakin haaleaksi. Jérôme Savaryn ohjauksessa oli joitakin oivallisia hetkiä ja nokkeluuksia, mutta kokonaisuutta leimasivat "kesäteatterimaiset" ratkaisut ja halpahenkiset, yleisön kosiskeluksi leimaamani temput. Hauskinta olivat muokatut puheosuudet, joihin oli lisätty mm. näppärää ajankohtaisuutta ja paikallisväriä. Operetin lavastus oli Ezio Toffoluttin ja yllätyksetön, mutta näyttävä puvustus Michel Dussarratin. Tanssijat tarjosivat useita kertoja silmänruokaa, mutta kameroiden kuvakulmat olivat sellaisia, että siitä nauttiminen jäi puolitiehen.

Ohjauksen lisäksi tunnelmaa latisti pääparin väliltä puuttunut kemia. Petra-Maria Schnitzerin esittämä Hanna Glawari olisi tarvinnut lisää lavasäteilyä, mutta laulun suhteen ei ollut valittamista. Bo Skovhusista ei löytynyt lainkaan kreivi Danilo Danilowitschin rooliin tarvittavaa lipevyyttä ja naistenmiehen meininkiä. Ja näiden kahden välillä ei ollut sitten minkäänlaista uskottavaa kipinää! Valenciennen osassa olleelta Lydia Teuscherilta löytyi pilkettä silmäkulmasta ja hän oli osassaan mainio. Paroni Mirko Zetan roolin teki vakaasti näytellyt Gunther Emmerlich, jonka ääni ei ollut parhaimmillaan tässä esityksessä.

Kapellimestarina toimi Manfred Honeck, jolle antaisin parhaat pisteet yhdessä Sächsische Staatskapellen kanssa. Mukavaa, että dresdeniläisten versiossa ei ollut saksittu partituurista paloja pois, kuten hyvin usein on tapana.

Mälkin näköinen ilta

15.2.2019 Helsingin kaupunginorkesteri ja Musiikkitalon Kuoro, joht. Susanna Mälkki Musiikkitalossa Helsingissä

HKO:n konsertti alkoi Jonathan Harveyn jännittävällä kappaleella Messages, jota ei ole aiemmin esitetty Suomessa. Siinä liikuttiin hieman mystisissä tunnelmissa läpi seitsemän taivaan, joissa vanhan enkelihierarkian mukaiset yhdeksän kuoroa asustavat. Maallisemman Musiikkitalon Kuoron laulama teksti koostui yksinomaan juutalaisen ja persialaisen tradition mukaisista enkeleiden nimistä. Kaiketi tämä manaaminen tarkoitti niiden kutsumista esiin? Monin paikoin meditatiivinen musiikki tuotti mielleyhtymiä Messiaenin kappaleista.

Väliajan jälkeen kuultiin vain neljän minuutin mittainen Tromba Lontana, joka on John Adamsin säveltämä fanfaari orkesterille. Se oli pirteä teos, jonka vaikuttavuutta lisäsi se, että trumpetistit oli sijoitettu permannon ylätasanteelle katsomon molemmin puolin.

Päätösnumero oli Sergei Rahmaninovin Sinfoniset tanssit. Teos valmistui vuonna 1940 ja jäi säveltäjänsä viimeiseksi työksi. Rahmaninov pysyi loppuun saakka uskollisena nuoruutensa romanttiselle ja raskaan tunteikkaalle tyylille, minkä vuoksi monet aikalaiset pitivät sävellystä auttamattoman vanhanaikaisena. Susanna Mälkki sai teoksen vaihtelevat rytmit elämään ja kiihdytti orkesterin tarvittaessa mahtavan uhkeisiin purkauksiin. Läpi kappaleen ihailin HKO:n jaloa jousisointia. Mainiota!

Minusta tuli Amihai Groszin fani!

14.2.2019 Radion sinfoniaorkesteri, joht. Tugan Sohijev, sol. Amihai Grosz, alttoviulu Musiikkitalossa Helsingissä

Moskovan Bolšoi-teatterin musiikillinen johtaja ja ylikapellimestari Tugan Sohijev on vieraillut useita kertoja RSO:n edessä ja jokainen kerta on ollut pieni tapaus. Hänellä on erinomainen taito löytää teosten ydin ja tuoda se esille kristallinkirkkaana, ohjelmistosta riippumatta. Tällä kertaa aloitettiin Brahmsilla: Haydn-muunnelmia en ollutkaan kuullut aikoihin ja teos oli oikein raikas aloitus konsertille.

Toinen kappale oli Bartókin Alttoviulukonsertto, joka jäi säveltäjältä kesken kun kuolema korjasi vuonna 1945. Siitä esitettiin nyt varhaisin täydennetty eli Tibor Serlyn versio. Tämä laitos oli konserton solistin Amihai Groszin valinta. Mies toimii päätyönään Berliinin filharmonikkojen alttoviulujen ensimmäisenä äänenjohtajana ja hänen instrumenttinaan on soinniltaan lämpimän muhkea Gasparo da Salò vuodelta 1570.

Konserton esitys teki minuun suuren vaikutuksen ja olisi vienyt jalat alta, ellen olisi istunut. Mikä velho tämä Grosz onkaan! En löydä edes sanoja hänen soittonsa kuvailemiseen. Aivan poikkeuksellisen hieno taiteilija, jonka nimen laitan kyllä korvan taakse ja pyrin kuulemaan häntä solistina toistekin (orkesterinsa riveissä olen häntä kuullut useinkin, mutta se ei tietenkään ole sama asia). Grosz sai ansaitusti runsaat aplodit ja soitti vielä ylimääräisenä avausosan Max Regerin Soolosarjasta nro 1 g-molli.

Lähes ylimaallisen hienon elämyksen jälkeen minulla oli hieman vaikeuksia asennoitua Brahmsin Sinfoniaan nro 1 c-molli, joka kuultiin väliajan jälkeen. Mutta riipivän ja dramaattisen alun jälkeen teoksen tunnelmiin soljui väkisinkin mukaan – kiitos oivallisen kapellimestari Sohijevin.

Kamarioopperan tummissa tunnelmissa

12.2.2019 Veli-Pekka Bäckmanin ooppera Kuusi ja Kataja Pikkukirkossa Porvoossa

Veli-Pekka Bäckmanin Kuusi ja Kataja -kamarioopperalla on pitkähkö historia: Se valmistui alun perin 1990-luvun puolivälissä kamariorkesterille, kehittyi pianoversion kautta ja sai lopullisen jousikvartettisäestyksellisen muotonsa vuonna 2015. Teos kantaesitettiin tammikuussa 2018 Sastamalassa ja lisäksi se nähtiin Huittisissa maaliskuussa. Minulle nuo ajankohdat eivät sopineet, ja kun vielä viime lokakuun esitys Helsingissä peruuntui, niin ajattelin tilaisuuksien menneen ohi. Mutta onneksi Porvooseen putkahti yllätysesitys, niin sain tilanteen paikattua – kiitos Porvoonseudun musiikkiopistolle ja paikallisille seurakunnille!

Oopperassa on useita sisäkkäisiä teemoja, joista keskeiseksi voi ajatella luomisen, luovan työn vaikeuden. Toivon (Pekka Haahti) morsian Lempi (Tia Svanberg) on kuollut ja hän yrittää säveltää surunsa ja ikävänsä lauluksi. Työ ei oikein meinaa sujua, jolloin apuun rientää Usko (Janne Hautsalo) järkensä kanssa (mitä ironiaa!). Edistystä tapahtuukin, mutta juuri kun laulu on syntymässä, Toivo murtuu ja uupuu ivan alle. Jäljelle jää lohdullinen rakkaus, joka kohottaa laulun kohti taivasta. Kertomus on koskettava, vaikka libretto on paikoin hieman vaikeaselkoinen. Oopperan nimi jäi minulle epäselväksi – ainoa mieleen tullut assosiaatio on se vanha sananlasku, jossa kurkotetaan ja kapsahdetaan. Ei kai tästä ollut kyse?

Porvoon esitys oli tuomiokirkon vieressä sijaitsevassa Pikkukirkossa, joka vihittiin käyttöön vuonna 1740. Vanha puurakennus oli erinomainen ja intiimi tila tälle teokselle. Ohjaaja Evan Schoombien toteutus loi vähistä aineksista tehokkaan draamallisen kokonaisuuden, joka piti otteessaan. Solistit onnistuivat osuuksissaan hyvin; erityisesti arvostin Pekka Haahden näyttelemistä. Orkesterina soitti lahtelainen Camerata Amoroso -jousikvartetti.

Ennen oopperaa kuultiin Veli-Pekka Bäckmanin säveltämä laulusarja Oodi Vuodenajalle Edvin Piiran runoihin. Pianon ääressä oli säveltäjä itse ja laulupuolesta vastasi Markus Bäckman, joka myös esitteli teokset. Laulut olivat oivallinen lisä iltaan, ja sopivat hyvin aloitukseksi, sillä Piiran runot ovat toimineet myös kamarioopperan innoituksena.

Ohjaus latisti hienon oopperan

9.2.2019 Elokuvissa: Gioachino Rossinin ooppera La gazza ladra (Varasteleva harakka) Teatro alla Scalasta Milanosta

Rossinin La gazza ladra (Varasteleva harakka) kantaesitettiin Milanon La Scalassa vuonna 1817. Sitä esitettiin talossa vuoteen 1841 saakka yhteensä 150 kertaa, mutta sen jälkeen on ollut hiljaista. Vasta vuonna 2017 saatiin La Scalan näyttämölle uusi produktio, josta tämä elokuvateattereihin levitettävä versio on tallennettu. Käytössä oli Pesaron Fondazione Rossinin julkaisema editio; säveltäjä itsekin muokkasi oopperastaan useita esitysversioita.

Varasteleva harakka esiintyy nykyisin kohtalaisen harvoin oopperatalojen ohjelmistoissa. Tämä on harmi, sillä ooppera sisältää roppakaupalla erinomaista musiikkia, eivätkä juoni ja librettokaan heikoimmasta päästä ole. Milanoon teoksen ohjasi Gabriele Salvatores, joka ei oikein saanut suoraviivaista kerrontaansa lentoon. Olisi tarvittu hippunen rohkeutta, ripaus kekseliäisyyttä ja lisää draamaa! Viisi vuotta sitten Saksassa näkemäni tuotanto oli onnistunut tämän suhteen, mutta nyt pliisu ohjaus latisti kokonaisuuden. Köyden varassa akrobaattina temppuillut harakka (Francesca Alberti) toimi hyvin, mutta marionettien käyttö oli täysin turha ja irrallinen idea. Sillä kai yritettiin täyttää tyhjää ja tapahtumaköyhää näyttämötilaa, mutta pieleen meni. Gian Mauricio Fercioni lavasti mielikuvituksettomasti raskailla ja massiivisilla rakennusten seinillä. Hänen puvustuksessaan oli mukavia yksityiskohtia, kuten pormestarin Dracula-tyyli.

Kapellimestarina toimi itse Riccardo Chailly. Hänen kerrotaan saaneen ensi-illassa reippaasti buuauksia, mutta tämä myöhempi esitys kelpasi ainakin minulle – jotain pientä sanomista oli esim. muutamassa sisääntulossa ja tempovaihdoksessa. Kokonaisuutena La Scalan orkesteri soitti upeasti ja teki oikeutta Rossinin elävälle ja eloisalle sävelkielelle. James Vaughan säesti resitatiivit fortepianolla. Solistit olivat yhtä lukuun ottamatta italialaisia, ja monet olivat minulle ennestään tuttuja esimerkiksi Pesaron Rossini-festivaaleilta. Illan tähti oli Rosa Feola – aivan fantastisen hieno, säteilevä ja ilmaisuvoimainen Ninetta! Serena Malfi oli toinen erinomaisen vaikutuksen tehnyt naissolisti housuroolissaan Pippona. Miehistä nostan esille Alex Espositon (Fernando Villabella) ja hyytävän pahismaisen Michele Pertusin (pormestari Gottardo). Edgardo Rocha yllätti positiivisesti kaunisäänisenä Giannettona. Fabrizio Vingraditon roolin teki Paolo Bordogna ja hänen vaimonsa Lucia oli Teresa Iervolino.

Mainio matinea

7.2.2019 Irina Niskala, urut Musiikkitalossa Helsingissä

Organon urkumatineassa soitti tällä kertaa Verschueren-uruilla Irina Niskala, joka on Sibelius-Akatemian maisterivaiheen opiskelija. Ohjelmassa oli saksalaista ja englantilaista barokkimusiikkia: Dietrich Buxtehuden Nun freut euch, lieben Christen g'mein BuxWV 210, Thomas Tomkinsin A Sad Paven for these Distracted Tymes (nimestä on vaihtoehtoisia kirjoitusasuja) sekä Johann Sebastian Bachin Fantasia ja fuuga g-molli BWV 542.

Buxtehuden kappale soi kiinteänä ja rekisteröinnit olivat hyvin onnistuneita. Bachin kompleksisuuden parissa Niskala tuntui olevan kuin kotonaan. Oli hienoa kuulla nuorta urkuria, joka oli sekä teknisesti että tulkinnallisesti näin valmis. Ja pisteet Niskalalle siitä, että hän ei edustanut tavanomaista tuppisuulinjaa, vaan piti konsertin aluksi lyhyen ja asiallisen alkujuonnon.

Vaan missä oli yleisö?

6.2.2019 Violences-musiikkiteatteriesitys Kansallisoopperassa Helsingissä

Kansallisoopperan panos tämän vuoden Musica nova Helsinki -festivaalin ohjelmaan on Jää-oopperan kantaesityksen lisäksi Violences-niminen musikkiteatteriesitys, jonka taustalta löytyy pariisilainen La Chambre aux échos -musiikkiteatteriryhmä. Esitys koostuu kahdesta osasta: Hans Werner Henzen sävellyksestä Katharina Blum (1975), jonka teksti on Heinrich Böllin romaanista sekä Juha T. Koskisen sävellyksestä Ophelia/Tiefsee (2017, rev. 2019). Jälkimmäisen libretto on Aleksi Barrièren ja se perustuu William Shakespearen, Heiner Müllerin ja Jules Laforguen teksteihin. Epilogissa käytettiin vielä Sylvia Plathin runoa Lady Lazarus.

Aleksi Barrièren ohjaama ja lavastama kokonaisuus oli toimiva ja mielenkiintoinen. Molemmille teoksille yhteinen teema oli naisen osa miesten hallitsemassa maailmassa. Ofelia näyttäytyi erilaisissa rooleissa, joita hänelle tai hänestä on luotu pitkän esitystradition aikana. Tapahtumat oli sijoitettu näyttämöä kiertäville lavasterakenteille, joiden keskellä oli orkesteri. Barrière käytti sekä livekamerakuvaa että videoprojisointeja. Tekstityksen kanssa oli tässä kantaesityksessä moneen kertaan sähläystä, mistä pieni miinus.

Violences oli hieman erikoinen valinta Kansallisoopperan ohjelmistoon, sillä siinä ei juurikaan laulettu. Ainoastaan Koskisen teoksen loppupuolella oli lyhyt laulaen esitetty jakso. Vaikka olenkin suuri vokaalimusiikin ystävä, niin olin tästä huolimatta iltaani oikein tyytyväinen. Näyttelijä Thomas Kellner oli nimittäin osassaan niin loistava ja suvereeni vaihtaessaan esityskieliäkin lennosta. Huikea esitys! Alttoviulisti Vladimir Perčević soitti kauniita solistisia osuuksia. Orkesteria johti energisesti ja tarkasti kapellimestari Clément Mao-Takacs.

Alminsali oli esityksessä enemmän kuin puolityhjä ja paikalle vaivautuneistakin taisi merkittävä osa olla kutsuvieraita. Toivottavasti jäljellä olevat kaksi esitystä saavat enemmän nykymusiikin ystäviä liikkeelle, mutta ennakkomyynnin tilanne ei kyllä näytä hyvältä. Menkääpä ihmeessä paikalle – upea esitys, jonka musiikki ei ole lainkaan pelottavaa eikä edes koske korviin!

Jää-uutuus on Jaakko Kuusiston oopperatuotannon vahvin teos

5.2.2019 Jaakko Kuusiston ooppera Jää Kansallisoopperassa Helsingissä

Kansallisoopperan edellinen tilausteos päänäyttämölle sai kantaesityksensä lähes puolitoista vuotta sitten. Sebastian Fagerlundin Höstsonaten eli Syyssonaatti oli suuri menestys, mikä ehkä lisäsi paineita ja odotuksia Jaakko Kuusiston sävellystä kohtaan. Ainakin oopperan kaikki esitykset varattiin hyvissä ajoin täyteen ja lisänäytöskin on jo myyty melkein loppuun.

Juhani Koiviston kirjoittama Jään libretto on suomenkielinen, sillä se perustuu Ulla-Lena Lundbergin Is-romaanin Finlandia-palkittuun (2012) käännökseen. Oopperassa seurataan uuden papin, Petter Kummelin, ja hänen perheensä saapumista ja asettumista saarelle. Kertomus päättyy traagisesti, kun kirkkoherra putoaa kotiin palatessaan jäihin ja hukkuu. Tapahtumilla on vahvasti yhtymäkohtia todellisuuteen, sillä Kökarissa syntyneen Lundbergin pappi-isä putosi jäihin ja kuoli 70 vuotta sitten.

Koivisto on ollut liki mahdottoman tehtävän edessä tiivistäessään Lundbergin moniulotteisen romaanin oopperalibretoksi. Ja silti hän on onnistunyt yllättävän hyvin. Monissa hänen aiemmissa töissään vaivanneita piirteitä on nyt osattu välttää ja kokonaisuus on ihan asiallinen. Oopperan alkupuolella dramaturgia ei tosin ole kovin kiinteää, vaan irrallisista tapahtumista ja kohtauksista hypitään nopeaan tahtiin seuraaviin. Ihmettelin hieman sitä, miksi Koivisto on kirjoittanut mukaan niin suuren joukon pikkurooleja, jotka eivät mielestäni tuo teokseen olennaista sisältöä. Henkilökaartin karsiminen olisi voinut jäntevöittää lavan tapahtumia, varsinkaan kun hahmoja ei mitenkään voitu taustoittaa.

Anna Kelon suoraviivainen, usein levollinen ohjaus sopi hyvin tähän teokseen, vaikka paikoin mieleen hiipikin suomalaiskansallinen kesäteatteri. Kati Lukan lavastus oli hyvin ilmeinen ja hyödynsi mm. saariston kallioita ja veneitä. Kuvituksena nähtiin myös Thomas Hasen videoita, joissa meren aallot ja jää olivat pääosissa. Myös valaistus oli Hasen suunnittelema. Marja Uusitalo vastasi 1940-luvun lopun ajankuvaa henkivästä puvustuksesta.

Pidin Jaakko Kuusiston musiikista, vaikka sitä on useammassakin arvioinnissa moitittu kliseisyydestä. Njaah, saattaa olla – mutta sallikaa meille joskus tällainenkin nykyooppera! Kuusisto väritti hienosti saariston luontoa ja vuodenaikoja, joissa kaikissa meri on läsnä. Uhkaava tunnelma alkoi hienosti kehittyä musiikin pohjavireestä kohti kolmannen näytöksen dramaattisia tapahtumia. Kuorolle Kuusisto oli säveltänyt useamman hienon numeron, jotka kajahtivat antaumuksella. Mukana oli myös virsisävelmiä, joita sekä veisattiin että käytettiin osana orkesterikudosta. Säveltäjä vastasi itse musiikinjohdosta ja onnistui siinä erinomaisesti.

Olin tarkoituksella ostanut lipun esitykseen, jossa näyttämöllä oli teoksen kakkosmiehitys. Pääparina eli Petter ja Mona Kummelina esiintyivät Aarne Pelkonen ja Mari Palo. Pelkosen roolityössä näkyi hänen Saksassa saamansa annos lisävarmuutta ja kokemusta lavatyöskentelystä. Hänen lied-rakkaudestaan kumpuavaa herkkää ja ilmeikästä, mutta hienosti kantavaa lauluaan oli ilo kuunnella. Mari Palo teki vakaata ammattityötä pastorin tohottavana ja mustasukkaisena vaimona.

Posti-Antonin puheroolissa vakuutti Marcus Groth. Muista solisteista nostan esille Samuli Takkulan, joka lauloi vahvasti (kuten Lukkarille vain sopikin!) sekä Jeni Packalenin, joka esitti Suomeen paennutta lääkäri Irina Gylleniä. Tiina-Maija Koskela ja Aki Alamikkotervo olivat pariskunta Bergman sekä Jaakko Kortekangas ja Niina Keitel pariskunta Manström. Lisäksi pienissä osissa olivat mm. Heikki Hattunen, Olga Heikkilä, Koit Soasepp, Nicholas Söderlund sekä useita Kansallisoopperan kuoron jäseniä.

Patarouva ei tällä kertaa säväyttänyt

31.1.2019 Elokuvissa: Pjotr Tšaikovskin ooppera Patarouva (ven. Pikovaja dama) Royal Opera House Covent Gardenista Lontoosta

Tšaikovskin Patarouva kuuluu yllättäen niihin oopperoihin, jotka olen nähnyt näyttämöllä vain kerran. Osittain siksi kävin katsomassa elokuvateatterissa tallenteen Royal Opera House Covent Gardenin esityksestä 22.1.2019. Toinen keskeinen syy oli latvialaistenori Aleksandrs Antonenko, jonka piti olla Hermanin osassa. Mutta eikö mitä – mies oli sairastunut ja tuuraajaksi oli hypännyt ilman harjoituksia venäläiskollega Sergei Poljakov.

Tuotannon ohjaus oli Stefan Herheimin. Itse en syttynyt tälle toteutukselle ja ilmeisesti ei osa ROH:n yleisöstäkään, sillä väliajalle siirryttäessä kuultiin kohtalaisesti buuauksia. Vai tulkitsinko väärin ja ne eivät kohdistuneetkaan ohjaukseen? No, joka tapauksessa Herheimin ajatus tuoda itse Tšaikovski lavalle oli periaatteessa näppärä, mutta "vitsi" kesti liian kauan ja toteutuksessa mentiin liian pitkälle. Enkä oikein ymmärtänyt, miksi säveltäjän homoseksuaalisuutta piti tuoda esille moneen kertaan, enemmän tai vähemmän suorasukaisesti. Sekö se nyt taas oli se keskeisin ominaisuus, jonka kautta häntä on syytä tarkastella?

Philipp Fürhoferin lavastuksesta ja puvustuksesta sen sijaan pidin. Niistä vaan pääsi nauttimaan harmillisen vähän, sillä Bernd Purkrabekin valaistus piti näyttämölle luodun Tšaikovskin huoneiston niin hämäränä, ettei sen taustaa ja reunoja meinannut nähdä lainkaan. Jollain tasolla hämärä näkymä kyllä sopi tähän synkähköön tarinaan.

ROH:n orkesteria johti Antonio Pappano ja lopputulos kelpasi minulle hyvin. Poljakov ei mielestäni onnistunut mitenkään ihmeellisesti Hermanin roolissa ja jotenkin vaisu oli Eva-Maria Westbroekin Lisakin. Olen molemmilta kuullut paljon valovoimaisempia ja säväyttävämpiä esityksiä. Sen sijaan Felicity Palmer oli hurmaava Kreivitär ja rooli sopi hänelle kuin nenä päähän. Kreivi Tomskina ja Zlatogorina lauloi John Lundgren ja Vladimir Stojanov teki tuplaroolin Tšaikovskina sekä ruhtinas Jeletskinä. Muissa osissa olivat mm. Tigran Martirossian (Surin), Alexander Kravets (Tsekalinski), Anna Gorjatšova (Polina ja Milovzor), Louise Winter (Kotiopettaja) sekä Harry Nicoll (Seremoniamestari).

Organon urkumatineassa lauluakin

31.1.2019 Eerika Saarikoski, urut & Anne Havunen, laulu Musiikkitalossa Helsingissä

Sibelius-Akatemian urkumatinea kokosi Musiikkitalon Organo-saliin varsin hyvin yleisöä. Forster & Andrews -urkuja oli tällä kertaa soittamassa Eerika Saarikoski. Hän aloitti taitavasti César Franckin Koraalilla nro 3 a-molli. Toisena numerona oli Arvo Pärtin puhutteleva My Heart's in the Highlands, jossa laulusolistina toimi Anne Havunen. Lopuksi kuultiin aina niin vaikuttava Einojuhani Rautavaaran Toccata. Mukava ohjelma, joka rauhoitti oikein sopivasti työkokousten välissä...