Useita onnistumisia nuorten laulajien Rigolettossa

26.5.2018 Giuseppe Verdin ooppera Rigoletto Aleksanterin teatterissa Helsingissä

Opera BOX:in Rigoletto-tuotannosta on vain kaksi esitystä Aleksanterin teatterissa. Pääroolit on miehitetty Sibelius-Akatemian opiskelijoilla tai sieltä hiljattain valmistuneilla laulajilla. Tuttu kertomus on saanut ohjaaja Ville Saukkosen käsissä nuorekkaan, oivaltavan ja sujuvan toteutuksen, jossa tapahtumat sijoittuvat mm. yökerhoon ja motelliin. Näyttämökuvassa on useissa kohtauksissa hienoja yksityiskohtia, kiitos Reeta Tuoresmäen lavastuksen ja etenkin Kalle Paasosen vaikuttavan valaistuksen. Puvustus on Pia Lasosen suunnittelema.

Viime vuonna Helsingin Konservatoriossa esitetyn Jevgeni Oneginin jälkeen odotin kovasti Sasha Mäkilän näyttöä Rigoletton kapellimestarina. Ja kohtuuhyvää työtä montussa tehtiin tälläkin kertaa, mutta se ripaus "jotain erityistä" jäi puuttumaan. Pari kertaa huomasin pientä epätarkkuutta yhteissoitossa, mutta Mäkilä korjasi tilanteet nopeasti. Orkesteri pärjäsi mukavasti, joskin muutamat vaskien epäpuhtaudet ottivat korviin. Pienen jousiston soitto kuulosti paljaana kovin vaatimattomalta, mutta parhaimmillaan tutti-orkesteri soi yllättävän muhevasti ja suuresti. Mieskuoro teki hyvän suorituksen ja kykeni pienestä koostaan huolimatta laulamaan iskevästi ja vaikuttavasti.

Samuli Takkula teki Rigolettona ehkä tähän saakka parhaimman roolityönsä - ainakin laulullisesti. Näyttelemisen luontevuuteen ja henkilöohjaukseen olisi pitänyt panostaa hieman lisää. Matias Haakana oli astunut Herttuan suuriin saappaisiin, eikä aivan pystynyt niitä täyttämään. Hänen laulussaan oli useita hyviäkin numeroita tai jaksoja, mutta yläsävelien kanssa oli usein melkoista puskemista, eivätkä keskirekisterinkään äänet osuneet aina ihan kohdalleen. Alina Koivula onnistui Gildana vaisun alun jälkeen ja yllätti äänensä monilla sävyillä sekä tarvittaessa väläytellyllä voimalla. Visa Kohvasta oli tehty herkullisen yksitotinen Sparafucile ja Elisabet Petsalo teki onnistuneen roolin hänen sisarenaan Maddalenana. Henri Uusitalo tavoitti oikean mielentilan ja uhkaavuuden osassaan Monteronena. Pienemmissä tehtävissä nähtiin mm. Tiitus Ylipää (Marullo), Olli Tikkanen (Borsa) ja Aku Rantama (Ceprano).

Omituinen energiasoppa

18.5.2018 Mikko Heleniuksen ooppera Maamme energia Savoy-teatterissa Helsingissä

Nyt on blogisti vaikean tehtävän edessä. Aika harvoin nimittäin osuu kohdalle sellaisia esityksiä, joista ei syntyisi mielipiteitä hyvinkin nopeasti - mutta Mikko Heleniuksen säveltämä Maamme energia -ooppera osoittautui sellaiseksi. Olin esityksen jälkeen hieman pöllämystynyt, ja piti oikein koota ajatuksiaan tovi ennen tämän kirjoittamista.

Oopperan taustavoimana vaikutti Lähienergialiitto ja teoksella oli tästä johtuen selvä missio. Ilta alkoi Pekka Haaviston pitkähköllä tarinoinnilla ja muistelulla - energia-aiheen ympäriltä tietenkin. Itse oopperan libretto on Rosa Meriläisen kynästä. Hän on hyödyntänyt vuonna 2015 julkaistua Maamme energia -kirjaa, joka on kymmenen professorin kirjoittama artikkelikokoelma. Kuivakkaasta aiheesta ja sisällöstä - energiapolitiikasta - oli saatu irti paljon, huumoria unohtamatta. Oma suosikkini oli Suomi-neidolle syntyvän lapsen nimitaistelu: "Jos se on tyttö, se on Rosa. Jos se on poika, se on Tom. RosaTom, RosaTom, RosaTom!" Ooppera keskeytyi pari kertaa lyhyeen debattiin, jossa vastakkain olivat Ville Niinistö ja Harri Jaskari. Yllättävän samanmielisiä miehet olivat energia-asioissa - olisipa ollut ärhäkämpi ja eripuraisempi pari lavalla.

Ville Saukkosen ohjaus jätti tällä kertaa minut vähän kylmäksi. Ehkä olin mielessäni herkutellut jo valmiiksi kaikilla villeillä ideoilla ja revittelyllä, mitä ohjaus saattaisi tarjota. Taina Relanderin lavastus oli melko viitteellinen, mutta puvuissa oli pari valopilkkua. Mikko Helenius johti itse esitystä kosketinsoittimien äärestä. Muun orkesterin muodostivat kaksi viulua, alttoviulu, sello ja muutama lyömäsoitin. Musiikkia pidän ihan onnistuneena; siinä oli useita hyviä teemoja ja kantavia jaksoja. Viimeisen osan Patriottico ma non troppo meni kyllä tuon ma non troppon osalta metsään että kahahti, kun esitys päättyi yhdessä laulettuun Maamme-lauluun. Laulusolistit Reetta Ristimäki, Ann-Marie Heino, Petri Bäckström ja Oskari Nokso-Koivisto pärjäsivät tänään vain tyydyttävän arvosanan veroisesti.

Kuningasbasso Tapiolassa

17.5.2018 Tapiola Sinfonietta, joht. Ville Matvejeff, sol. Matti Salminen, basso & Panu Pärssinen, kontrabasso Tapiolasalissa Espoossa

Bassokonkari Matti Salmisen (s. 1945) esiintymiset ovat harventuneet viime vuosina kovasti, joten miestä on syytä käydä kuuntelemassa vielä kun on tilaisuus. Nyt hänet oli saatu Tapiola Sinfoniettan solistiksi konserttiin, jonka alkupuoliskolla kuultiin Mozartin ja jälkipuoliskolla Wagnerin musiikkia.

Tapiola Sinfonietta tunnetaan oivallisena Mozart-orkesterina ja Ville Matvejeffin johdolla odotukset tulivat lunastetuiksi jo ensimmäisessä numerossa. Balettimusiikkia oopperasta Idomeneo oli todellista herkkua! Salmisen ensimmäinen osuus käsitti kaksi Mozartin konserttiaariaa, joita en ole kuullutkaan hänen esittävän aiemmin: Per questa bella mano ja Mentre ti lascio, o figlia. Ensimmäisessä aariassa kuultiin Panu Pärssisen soittama taiturillinen obbligato-osuus kontrabassolle.

Väliajan jälkeen sitten Wagneria: Ensin Marken monologi Tatest du's wirklich? oopperasta Tristan ja Isolde. Saimme mestarin näytteen eläytymisestä ja sisäistyneestä laulutaiteesta, eivätkä pienet, nopeasti korjatut epäpuhtaudet häirinneet. Salminen hiippaili osuutensa päätteeksi pois lavalta ja Matvejeff jatkoi ilman taukoa Siegfried-idyllillä. Tämä Wagnerin hempeän romanttinen lahja Cosima-vaimolleen muistuttaa aina mieleeni, että taisi miehessä sittenkin olla hieman jotain inhimillistä...

Salminen palasi lavalle vastaanottamaan suosionosoitukset ja palkitsi yleisönsä vielä ylimääräisellä numerolla: Dalandin aaria Mögst du, mein Kind oopperasta Lentävä hollantilainen. Matvejeffin kokemus oopperakapellimestarina tuli esille tässäkin numerossa. Osaavaa työskentelyä kautta linjan!

Urkuvelho vanhan musiikin parissa

16.5.2018 Kalevi Kiviniemi, urut Mukkulan kirkossa Lahdessa

Lahden Mukkulan kirkossa on Suomessa ainutlaatuiset, 15-äänikertaiset renessanssityyliset urut. Niiden äänityksen esikuvana käytettiin Suomen vanhinta säilynyttä urkusoitinta, ns. Nauvon positiivia, 1660-luvulta.

Kalevi Kiviniemi oli valinnut konserttinsa ohjelmiston tälle soittimelle sopivaksi. Olipa piristävää kuulla mm. ranskalaisromantiikan spesialistina tunnetun maestron soittavan vanhaa musiikkia - tämä juuri oli se syy, mikä sai minut ylipäänsä lähtemään Lahteen. Kiviniemi osoitti (odotetusti!) olevansa tällaisenkin ohjelmiston parissa aivan kotonaan ja hallitsi tyylit suvereenisti.

Konsertin ohjelma oli tämän näköinen:
Claude Gervaise: Suite de Bransles
Anon.: Estampie
Martin Peersson: The Fall of the Leafe
Anon.: Passacaglia
Girolamo Cavazzoni: Kyrie (teoksesta Messa degli Apostoli)
Gregorio Allegri: Miserere
Michel Corrette: Satakielen laulu (Le Rossignol)
Claude Balbastre: Riemuitsevat paimenet
Wolfgang Amadeus Mozart: Adagio C-duuri 
Johann Kuhnau: Biblische Sonate Nr. 1
Domenico Zipoli: Offertoire
Thomas P. Ryder: Ukkosmyrsky (The Thunder Storm)
 
Minuun suurimman vaikutuksen teki Kuhnaun väkevä sävellys. (Herra Kuhnauhan toimi J. S. Bachin edeltäjänä Leipzigin Thomaskantorina). Ryderin kappaleessa käytettiin tallenteelta soitettuja lintujen ääniä ja myrskytehosteita. Ohjelma päättyi Kiviniemen upeaan ja monipolviseen improvisaatioon. Ennen konserttia oli muuten kiva esittelytilaisuus, jossa näytettiin filmikooste urkurimme esiintymispaikoista ja ohjelmistosta. Lisäksi Kiviniemi jutteli mukavia ja vastaili yleisön kysymyksiin. Huolestuttavaa oli se, että hän vähän vihjaili konsertoinnin lopettamisesta - vaikka on vasta 60-vuotias. Täytyy ilmeisesti käydä ahkerammin vielä tulossa olevilla keikoilla...

Baijerilaiset räjäyttivät pankin!

14.5.2018 Baijerin radion sinfoniaorkesteri (Symphonieorchester des Bayerischen Rundfunks), joht. Mariss Jansons, sol. Frank Peter Zimmermann, viulu Musiikkitalossa Helsingissä

Helsingin Juhlaviikot toivat Jane ja Aatos Erkon säätiön tuella jälleen yhden huippuorkesterin vierailulle Suomeen: Baijerin radion sinfoniaorkesteri soitti Musiikkitalossa pitkäaikaisen ylikapellimestarinsa, latvialaissyntyisen Mariss Jansonsin johdolla. Jansons on toiminut tehtävässä jo vuodesta 2003, mikä myös näkyi ja kuului. Kapellimestari ja orkesteri tuntevat toisensa täydellisesti ja kykenevät herkkään reagointiin - eikä yhteisen tekemisen nautinnollisuutta tai innokkuutta tarvinnut peitellä.

Ensimmäisenä numerona oli alkusoitto Rossinin oopperasta Wilhelm Tell. Jo soolosellistin aloitus oli jumalaisen kaunis, eikä mukaan liittynyt selloryhmä ollut sen huonompi. Koko kappaleen ajan saattoi vain hämmästellä orkesterin tarkkuutta, vaikka Rossini on säveltänyt aika kipakoitakin rytmejä. Ilman muuta paras esitys, mitä olen tästä alkusoitosta koskaan kuullut!

Toisena kappaleena kuultiin Prokofjevin Viulukonsertto nro 1 D-duuri. Frank Peter Zimmermann herkutteli solistina konserton erilaisilla tunnelmilla. Hän soitti ylimääräisenä lisää Prokofjevia, Andante semplicen.

Väliajan jälkeen siirryttiin Richard Straussin Don Juanin ja Ravelin La valsen pariin. Baijerilaisten runsas ja yltäkylläinen sointi oli huumaavaa kuunneltavaa molemmissa kappaleissa. La valsessa Jansons rakensi aivan pökerryttävän hienon kaaren, jossa useamman f:n kohdatkaan eivät olleet mitään metakkaa.

Orkesterin ylimääräiset olivat aika jännä valinta, ja veivät jälleen yleisön aivan uuteen maailmaan: Ensin kuultiin Boccherinin Menuetista herkän kuulas, ilman kapellimestaria soitettu esitys ja perään vauhdikas rymistys: Bartókin Ihmeellisen mandariinin loppu. Kokonaisuus oli kerrassaan huikea - enpä ole ollut kuin kerran tai kaksi Musiikkitalossa yhtä elähdyttävässä ja upeassa orkesterikonsertissa!

RSO liekeissä Bernsteinin sävelin

11.5.2018 Radion sinfoniaorkesteri, joht. James Gaffigan, sol. Elina Vähälä, viulu ja Jenny Carlstedt, mezzosopraano Musiikkitalossa Helsingissä

RSO soitti koko konsertillisen Leonard Bernsteinin musiikkia säveltäjä-kapellimestari-pianistin 100-vuotisjuhlan kunniaksi. Johtajana piti olla yhdysvaltalainen Leonard Slatkin, jonka vierailu kuitenkin peruuntui ohitusleikkauksesta toipumisen vuoksi. Tilalle saatiin hänen maanmiehensä James Gaffigan (s. 1979), joka joutui hiljattain jättämään väliin konserttinsa RSO:n kanssa oman lapsensa syntymän vuoksi.

Konsertin kappaleiden järjestys muuttui ilmoitetusta ja alkupuoliskolla kuultiin vain yksi teos: Serenadi sooloviululle ja orkesterille. Kyseessä on nimestään ja kokoonpanostaan huolimatta viulukonsertto, jolla on kestoa puolisen tuntia. Teos perustuu Platonin dialogiin Pidot ja konserton osat kuvailevat tarinan henkilöiden puheenvuoroja eroksen ja rakkauden luonteesta. Solisti Elina Vähälä teki tuttuun tapaansa huippusuorituksen ja lumosi kauniilla, kiinteän ryhdikkäällä soitollaan. Aivan mahtavaa musiikkia!

Väliajan jälkeen oli vuorossa Sinfonia nro 1, lisänimeltään "Jeremiah". Kuulin teoksen vasta pari viikkoa sitten Tampereella Wienin filharmonikkojen konsertissa. RSO soitti nyt sinfonian Gaffiganin johdolla jotenkin rouheammin ja paljaammin, mutta energisyyttä riitti molemmissa esityksissä. Viimeisessä osassa Jenny Carlstedt eläytyi valitusvirteensä riipaisevasti.

Sinfoniset tanssit musikaalista West Side Story toi esille RSO:n parhaat puolet. Gaffigan oli aivan liekeissä eläytyessään ja tanssiessaan teoksen mukana, ja tartutti mahtavan svengin orkesteriinkin. Huippuluokan esitys kerrassaan - olisikohan 73-vuotias Slatkin saanut tällaista menoa ja meininkiä aikaan? Päätökseksi kuultiin mukava Candide-operetin alkusoitto, jonka piti alun perin olla konsertin avausnumero. Hauskaa tuntui olevan niin esiintyjillä kuin yleisöllä.

Pari annosta mustaa huumoria

7.5.2018 John Cleese Kulttuuritalossa Helsingissä

11.5.2018 Elokuvissa: The Death of Stalin Kinopalatsissa Helsingissä

Nämä tapahtumat eivät todellakaan kuulu Oopperaa ja klassista -otsikon alle, mutta suotakoon niistä silti muutama rivi...

John Cleesen Last Time To See Me Before I Die -kiertue on pyörinyt maailmalla lähes neljä vuotta ja ehti lopulta Suomeenkin. Kulttuuritalon ensimmäinen keikka myytiin loppuun hetkessä ja lisäesityskin hyvin nopeasti. 78-vuotias "mustan brittikomiikan kuningas" oli hyvässä vedossa ja otti yleisönsä rutinoidulla esityksellä. Cleese tarinoi muistellen uraansa ja nosti mukavasti esille muitakin vaiheita kuin vain Monty Pythonin. Jutustelun lomassa näytettiin runsaasti pätkiä TV-sarjoista ja elokuvista. Esityksen loppupuolella Cleese otti reippaasti kantaa poliittisesti ja yhteiskunnallisesti sekä testasi huumorin rajoja.

Muutama päivä myöhemmin kävin katsomassa Armando Iannuccin ohjaaman elokuvan The Death of Stalin. Leffa keskittyy Neuvostoliiton johdon armottomaan valtapeliin, joka käynnistyi vuonna 1953 Stalinin saaman sairauskohtauksen ja sitä seuranneen kuoleman jälkeen. Sysimusta komedia on tavattoman onnistunut ja taitavasti toteutettu paketti, vaikka useimmissa kohtauksissa ei varsinaisesti nauratakaan. Hyvästä näyttelijäkaartista nousivat esille mm. Steve Buscemi (ylienerginen Nikita Hruštšov) sekä Simon Russell Beale (laskelmoiva Lavrenti Berija). Elokuva pyörii vielä hyvän aikaa Finnkinon teattereissa - suosittelen!

Harvojen tuntemaa barokkiohjelmistoa

6.5.2018 Kantaattien parissa -konsertti Sellosalissa Espoossa

Tapiola Sinfoniettan Hetkiä-konserttisarja päättyi sunnuntaiseen barokkimusiikin matineaan Sellosalissa. Konsertti alkoi itävaltalaisen Johann Joseph Fuxin (n. 1660-1741) Sinfonialla F-duuri. Soittamassa olivat Mikael Helasvuo (huilu), Asko Heiskanen (chalumeau), Jussi Seppänen (sello), Petteri Pitko (cembalo) ja Mikko Ikäheimo (luuttu). Toisena numerona oli italialaisen Francesco Bartolomeo Contin (1681/82-1732) Kantaatti nro 2 "Ride il prato". Tässä musisoimaan liittyivät viulisti Timo Holopainen ja laulusolisti, mezzosopraano Essi Luttinen.

Väliajan jälkeen kuultiin Luttisen laulamana Marc'Antonio Zianin Chilonida-oopperasta aaria Tutto in pianto. Ziani (n. 1653-1715) syntyi Venetsiassa, mutta teki elämäntyönsä ja kuolikin Wienissä. Hänellä on yhtymäkohta edellä mainittuun herra Fuxiin, sillä tämä seurasi Ziania Hofkapellmeisterina. Seuraavaksi Helasvuo ja Pitko esittivät Pietro Locatellin (1695-1764) Sonaatin huilulle ja basso continuolle g-molli. Päätösnumerona oli toinen Contin teos, Kantaatti nro 5 "La beltà che il core adora".

Konsertti oli nautinnollinen kokonaisuus huonosti tunnettujen ja harvemmin esitettävien säveltäjien teoksia. Soittajisto teki erinomaista työtä ja samaa voi sanoa laulusolisti Essi Luttisesta. Erityisen piristävää oli kuulla pitkästä aikaa chalumeaun, tuon klarinetin pienikokoisen edeltäjän, herkkää ja sävykästä ääntä.

Tuhkimon satumaailmassa

5.5.2018 Elokuvissa: Jules Massenet'n ooppera Cendrillon The Metropolitan Operasta New Yorkista

Finnkinon välittämä The Metin Live in HD -kausi päättyi Massenet'n mainiolla Tuhkimolla. Tässä tuotannossa ohjaaja Laurent Pelly oli suunnitellut myös puvut. Hän pääsi leikittelemään koko rahan edestä - esimerkiksi Prinssin morsiokandidaattien kostyymit olivat aivan huikeita. Koko esitys henki hyväntuulista sadunomaisuutta, jota Barbara de Limburgin lavastus tuki oivallisesti.

Oopperan johti Bertrand de Billy, joka oli kapellimestarina edellisessäkin Live in HD -lähetyksessä. Eipä siinä mitään, hyvää työtä hän teki nytkin ja Massenet'n musiikki sai arvoisensa esityksen. Joyce DiDonato on tehnyt Tuhkimon roolia paljon ja selvitti sen tälläkin kertaa rautaisella rutiinilla. Alice Coote teki Prinssinä hyvän vaikutuksen laulajana, mutta jäi tässä ohjauksessa henkilönä vähän ohueksi. Stephanie Blythe valloitti rehevänä äitipuolena, eli Madame de la Haltièrena.