Tärvätty ilta Musiikkitalossa

24.2.2018 Joose Tammelinin musikaali Satu Sammosta Musiikkitalossa Helsingissä

Olisikohan siitä pari vuotta vai peräti enemmänkin aikaa, kun kuulin Rehupiikles-mies Joose Tammelinin Kalevala-aiheisesta musiikkiteatteriprojektista. Silloin työn alla oli vielä ooppera, mutta myöhemmin teosta alettiin kutsua musikaaliksi. Syynä muutokseen olivat kuulemma pelkästään kaupalliset syyt - tuottaja arveli, että musikaali myy lippuja paremmin kuin ooppera. Valitettavaa, että tällaista ennakkoluuloisuutta esiintyy vieläkin, ja jopa kulttuurikentän toimijoiden parissa! Kyllä vaikkapa Ilmajoen musiikkijuhlien ja lukuisten vapaan kentän tuotantojen esimerkki on todistanut jo kauan sitten, että ns. suuri yleisökin löytää tiensä oopperakatsomoihin.

No, olipa teoksen lajityyppi mikä tahansa, niin hyvin se on Suomessa huomattu. Tammikuussa 2018 järjestettiin ensimmäistä kertaa AINO-gaala, jossa Satu Sammosta valittiin (eteläpohjalaisten?) yleisöäänillä vuoden oopperaksi. Julkisuudessa palstatilaa sai säveltäjä Tammelinin humalainen törttöily gaalatilaisuudessa. Satu Sammosta kantaesitettiin marraskuussa 2017 Jalasjärvellä ja seuraavien viikkojen aikana teos vieraili mm. Seinäjoella, Vaasassa ja Tampereella. Jätin aiemmat esitykset väliin ja olin jo päättänyt, etten mene katsomaan myöskään Musiikkitalon näytöstä, mutta ajankohdan lähestyessä tulin kuitenkin toisiin aatoksiin...

Mitäpä tästä nyt sitten sanoisi? Ehkä olisi pitänyt arvata, että odotukset korkeatasoisesta tuotannosta voi unohtaa, kun sävellys, libretto, ohjaus, harjoitus ja lavastus on pistetty saman miehen nimiin. Tammelinin värikkäällä, monin paikoin sibeliaanisia sävyjä mieleen tuovalla musiikilla on ansionsa. Sitä voi tyylillisestä poukkoilevuudestaan huolimatta pitää teoksen onnistuneimpana osana - varsinkin kun yli 60-henkinen Jalas Chamber -orkesteri soitti Juhani Nummisen johdolla varsin hyvin. Libretossa oli paljon Kalevala- ja Kanteletar-lainaa, mutta Tammelinin kokonaan kirjoittamat jaksot olivat toivottoman amatöörimäisiä ja jopa typeriä.

Ja ohjaus - päätä alkaa kivistämään pelkkä ajatuskin siitä! Eikö Jalasjärven suunnalta muka löytynyt ketään osaavaa ihmistä, vai pitikö Tammelin mustasukkaisesti kiinni lapsestaan? Kömpelöstä ohjauksesta en nimittäin löydä parhaalla tahdollakaan juuri mitään hyvää sanottavaa. Ennakkotiedoissa luvattiin mm. Monty Python -tyyppistä huumoria, mitä pidän lähes loukkauksena maineikkaita tekijöitä kohtaan. Ei sellaiseksi riitä, että laitetaan kuuluisan esikuvan mukaan kaksi pojua hyppelemään ja läpsimään toisiaan tekokaloilla. SAK/SDP-irvailu sentään sai meikäläisenkin suupielet vähän kohoamaan.

Kuorolla oli hetkensä, mutta sen harjoittaminen oli jäänyt vajaaksi. Varsinkin puheosuuksissa kuoro oli yleensä niin epäyhtenäinen, ettei sanoista saanut selvää. Lauletuissa osuuksissa oli kirjavuutta, eikä salin akustiikkaan tottumaton kapellimestari aina onnistunut balansoimaan kokonaisuutta orkesterin kanssa. Valittujen kuorolaisten ja solistien äänen sähköinen vahvistaminen takelteli useita kertoja ja osalla repliikkejä lausuneista henkilöistä ei ollut mikrofonia lainkaan. Ja arvaahan sen, miten tämä vaikuttaa kokonaisuuteen. Epätasaisuus jatkui solisteissa: Louhena esiintyi Elina Aho-Kuusama ja Ilmarisena Juha Pikkarainen. Muista solisteista mainittakoon Jouni Leivo (Joukahainen), Juha Uusitalo (Väinämöinen) ja Ville Salonen (Lemminkäinen). Ei ollut tänään edes Uusitalon ilta, ei todellakaan.

Kokonaisuutena Satu Sammosta oli pettymys, vaikka suurelta osin harrastajavoimin tehtyä tuotantoa kohtaan yrittäisi kuinka olla lempeä ja ymmärtäväinen. Kyllä olisin tämän illan voinut viettää paremminkin...

Suomi maailmansotien melskeissä -kertauskurssi

22.2.2018 Juha Vakkurin näytelmä Mannerheim ja saksalainen suudelma Helsingin kaupunginteatterissa

Juha Vakkurin uusin näytelmä Mannerheim ja saksalainen suudelma sai ensi-iltansa viime lokakuussa sopien erinomaisesti Suomen 100-vuotisjuhlan ohjelmistoon. Minä ehdin yleisöksi vasta nyt helmikuun lopulla, tuotannon toiseksi viimeiseen näytökseen.

Mannerheim ja saksalainen suudelma kuvaa kahta Suomen historian vaihetta, jolloin kansakunnan ja itsenäisen valtion tulevaisuus oli tienhaarassa. Näissä tilanteissa johtajamme - Mannerheim etunenässä - joutuivat tekemään vaikeita valintoja. Näytelmän alkupuoli sijoittui vuosiin 1918-1919 ja väliajan jälkeen siirryttiin jatkosodan tapahtumiin. Näihin molempiin vaiheisiin liittyy joutuminen suurvaltapolitiikan pelinappulaksi ja turvautuminen Saksan apuun - mikä meinasi käydä Suomelle kohtalokkaaksi.

Näytelmän ohjaaja Kari Heiskanen on tehnyt oivallista työtä. Ajoittain hengästyttävällä vauhdilla etenevä, epätasaisista kohtauksista koostuva kokonaisuus piti erittäin hyvin otteessaan, ja aika kului katsomossa aivan huomaamatta. Teos olisi kyllä eheämpi, jos kirjailija olisi vähentänyt kohtausten määrää ja syventänyt joitain niistä. Mannerheimin henkilökohtaiseen elämään liittyvät rönsyt olisi esimerkiksi voinut raakata pois, kun ei tämä näytelmä kuitenkaan ollut ensisijaisesti elämäkerta Mannerheimista. Vakkurille kuitenkin kiitokset siitä, että tarinassa ei juurikaan sorruta julistamiseen eikä isänmaalliseen ylihehkutukseen tai Mannerheimin henkilöpalvontaan.

Antti Mattilan lavastus oli kaikessa karuudessaan toimiva, eikä useimpiin kohtauksiin sen kummempaa visuaalista herkuttelua kaivannutkaan. Elina Kolehmaisen puvustuksessa oli ymmärrettävästi pääpaino univormuilla. Näytelmässä on kohtuullisen paljon henkilöitä, ja oli mainio idea heijastaa valokuva ja lyhyt esittely näkyviin aina kun uusi henkilö astui esiin. Muuten projisointeina käytettiin mm. paljon autenttisia valokuvia.

Esityksessä oli kaksitoista näyttelijää, joista yhtä lukuun ottamatta kaikilla muilla oli kaksi tai kolmekin roolia. Se yksi oli Asko Sarkola, joka esitti ainoastaan Mannerheimia. Häneltä nähtiin hienoa ja tarkkaa näyttelijäntyötä alusta loppuun saakka. Muita vahvoja suorituksia tekivät esimerkiksi Pertti Sveholm (Hjalmar Linder ja majuri Lehmus) ja Eero Saarinen (Paasikivi, Herbert Hoover ja sotamarsalkka Keitel).

Tsaari kirvesmiehenä, versio 2

17.2.2018 Albert Lortzingin ooppera Zar und Zimmermann Oper Leipzigissa (Musikalische Komödie Saal)

Näin viime joulukuussa Donizettin oopperan Il borgomastro di Saardam (julkaisu löytyy täältä: http://oopperaa.blogspot.fi/2017/12/tsaari-kirvesmiehena-donizettin-tapaan-2.html). Sen libretto kertoo tsaari Pietari Suuren seikkailuista valepukuisena puuseppänä hollantilaisilla telakoilla, höystettynä rakkaustarinalla ja muulla yleisöön uppoavalla hömpällä. Mainitsin jo tuossa joulukuisessa kirjoituksessa, että Lortzingin Zar und Zimmermann (suom. Tsaari ja kirvesmies) on saman tarinan perua ja että helmikuussa se pitäisi nähdä Leipzigissa. (Ooppera muuten kantaesitettiin samassa kaupungissa vuonna 1837.)

Niinhän sitten kävikin: istua nökötin lauantai-iltana Leipzigin Musikalische Komödien loppuunmyydyssä salissa ja odotin mitä tuleman pitää. Tuli oikein hyvä ja toimiva oopperailta! Dominik Wilgenbusin ohjaus ja Udo Vollmerin lavastus olivat loistavasti yhteen pelaava kokonaisuus, joka tarjosi nokkelia ratkaisuja, visuaalisuutta ja sopivasti huumoria ilman rimanalituksia. Andrea Fisserin puvustus oli tyylikäs ja ammensi hollantilaisesta barokista. Ylikapellimestari Stefan Klingele oli taas itse puikon (toisessa) päässä ja piti huolen illan musiikillisesta onnistumisesta orkesterin ja kuoron osalta.

Klingelestä huolimatta solistit suoriutuivat hyvin epätasaisesti. Hinrich Horn aloitti tsaari Pietarina selvästi "kylmällä koneella": laulu kuulosti raa'alta, sävyttömältä ja sävelpuhtaudessa oli huomautettavaa lukuisia kertoja. Mutta onneksi meno korjaantui, oopperan loppupuoli sujui hyvin ja hänen pari viimeistä aariaansa olivat jo hienoa kuultavaa. Radoslaw Rydlewskille (Marquis de Chateauneuf) kävi päin vastoin: aluksi laulu kulki hyvin, mutta mies väsähti loppua kohti ja ylä-äänet takertuivat kurkkuun.

Milko Milev oli yleisön lemmikki ja aivan mainio koomikko pormestari Van Bettin roolissa. Sebastian Fuchsberger (Peter Iwanow) ja Anne-Kathrin Fischer (leskirouva Browe) jäivät osissaan hieman vaisuiksi. Tobias Pfülb (General Lefort) ja Michael Raschle (Lord Syndham) sen sijaan lauloivat hyvin ja vakaasti Venäjän ja Englannin edustajina. Mirjam Neururer (Marie) onnistui hänkin; laulu soljui kauniina ja luonnollisena.

Operettia eläkeläisille

16.2.2018 Carl Millöckerin operetti Der Bettelstudent Nordharzer Städtebundtheaterissa Halberstadtissa

Päädyin erinäisten sattumusten jälkeen Halberstadtiin, joka sijaitsee Hannoverin ja Leipzigin välimaastossa. Se on toinen Nordharzer Städtebundtheaterin kotikaupungeista, ja talon suurella näyttämöllä sattui juuri menemään kevätkauden ainoa esitys Carl Millöckerin operetista Der Bettelstudent (suom. Kerjäläisylioppilas). Teos on vuodelta 1882.

Katsomossa ei lisäkseni näkynyt kuin pari alle 65-vuotiasta henkilöä. Aluksi minua ärsytti kovasti näiden eläkeläisten jatkuva kommentointi ja muu mekastus, mutta pian siihen tottui – ja lopulta oli aika sympaattistakin, miten mummut lauloivat mukana operetin aarioita. Ja oli tästä se hyöty, että minusta käytettiin – kenties viimeisen kerran elämässäni – puhuttelua junger Mann...

Esityksestä jäi kokonaisuutena vähän vaatimaton ja harrastajateatterimainen vaikutelma. Anke Rauthmannin ohjaus oli sinänsä sujuva ja viihdyttävä, mutta jotain vain jäi uupumaan. Lavastus oli melko niukka ja kevyt – ehkä johtuen siitä, että tuotanto kiertää useissa lähiseudun kaupungeissa. Ei se silti kehno ollut, ja sama pätee myös puvustukseen. Molemmat oli suunnitellut Daniela Herzberg. Teatterin pieni kuoro teki yllättävän hyvän vaikutuksen, eikä kapellimestari Florian Kießlingin johdolla soittanut orkesterikaan ollut hullumpi.

Solistit olivat tämän tuotannon heikoin lenkki, pääsääntöisesti vain "kaunista keskitasoa". Ehkä pari naissolistia ansaitsee tätä paremman luonnehdinnan ja vastaavasti muutama muu solisti suoriutui lähes ala-arvoisesti. Mainittakoon tärkeimpien roolien esittäjinä Tobias Amadeus Schöner (Symon Rymanovicz, kerjäläisylioppilas), Gerlind Schröder (Palmatica, kreivitär Nowalska), Runette Botha ja Bénédicte Hilbert (Laura ja Bronislawa, kreivittären tyttäret), Klaus-Uwe Rein (eversti Ollendorf, Krakovan kuvernööri) ja Michael Rapke (Jan Janicki, ylioppilas).

Valloittavat debytantit

15.2.2018 Berliner Philharmoniker, joht. Vasily Petrenko, sol. Michael Barenboim, viulu Philharmoniessa Berliinissä

Tämän Berliinin filharmonikkojen konsertin kapellimestarina piti olla Zubin Mehta, mutta hän on joutunut perumaan kaikki alkuvuoden esiintymisensä sairastumisen vuoksi. Toivottavasti mies on taas työkunnossa huhtikuun lopulla, jolloin hänen pitäisi johtaa Wienin filharmonikkoja Tampereella. Ainakaan tuota keikkaa ei ole vielä peruttu...

No, Berliiniin ei ole vaikeuksia saada tuuraajaksi nimekästäkään kapellimestaria. Tällä kertaa tilalle oli löydetty Vasily Petrenko, jolle tämä oli ensimmäinen kerta filharmonikkojen edessä. Konserttiin osui toinenkin debyytti - nimittäin kuuluisan isän poika Michael Barenboim soitti (vasta nyt!) ensimmäistä kertaa tämän orkesterin solistina.

Ohjelma alkoi alkusoitolla Schubertin Rosamunde, Fürstin von Zypern -näytelmämusiikista. Tai alkujaan tämä Ouvertüre on peräisin muutamaa vuotta aikaisemmin sävelletystä Die Zauberharfe -näyttämömusiikista. Kierrätystä siis! Toisena numerona oli Schönbergin Viulukonsertto, jossa solisti Barenboim pääsi osoittamaan taituruuttaan ja ilmiömäistä musikaalisuuttaan. Hieno, hillitty ja tasapainoinen kokonaisuus.

Väliajan jälkeen saatiin Ravelia: ensin La Valse ja päätökseksi Daphnis et Chloé -orkesterisarja nro 2. Petrenko osoitti myös näissä kappaleissa olevansa huolellisesti teoksiin perehtynyt, sivistynyt ja tyylitajuinen sekä energinen ja valloittava kapellimestari.

Varaslähtö pääsiäiseen toisessa muistokonsertissa

14.2.2018 Sächsische Staatskapelle Dresden ja Collegium Vocale Gent, joht. Philippe Herreweghe Semperoper Dresdenissä

Dresdenin Philharmonien (ks. edellinen julkaisuni) tavoin myös Staatskapelle järjestää vuosittain konsertin kaupungin pommituksen (13.–15.2.1945) muistoksi. Tänä vuonna konsertti soitetaan kaksi kertaa Semperoperissa ja kerran Frauenkirchessä (joka tuhoutui mainituissa pommituksissa ja rakennettiin uudelleen vuosina 1994–2005). Kävin kuuntelemassa konserteista keskimmäisen, joka sekin päättyi musiikin jälkeen hiljaisuuteen ilman aplodeja.

Muistokonsertin ohjelmana oli tänä vuonna J. S. Bachin Johannes-passio, joka soi Semperoperin salissa selkeänä ja erottelevana – tavanomaisesta tai totutusta kirkkoakustiikasta poiketen. Meillä Suomessa on jo pitkään ollut tarjolla hyvin tyylitietoisia ja korkeatasoisia passioesityksiä periodisoittimin, joten Staatskapellen sointi tuntui tällaisessa kappaleessa vähän vieraalta ja kovalta. Kapellimestari Philippe Herreweghen kovin persoonallinen johtamistyyli tarjosi mielenkiintoista seurattavaa.

Collegium Vocale Gent -kuoro oli aivan loistava, niin sävykäs ja tarvittaessa iskevä. Solisteina lauloivat Maximilian Schmitt (evankelista), Krešimir Stražanac (Jeesus), Dorothee Mields (sopraano), Damien Guillon (altto), Robin Tritschler (tenori) ja Tobias Berndt (basso). Pienemmissä solistitehtävissä oli kuoron jäseniä. Kaikki solistit olivat varsin hyvätasoisia, mutta suosikkejani olivat tällä kertaa molemmat tenorit. Maximilian Schmitt oli evankelistana suorastaan häikäisevän hyvä.

Muistopäivän konsertti ilman aplodeja

13.2.2018 Dresdner Philharmonie ja Eesti Rahvusmeeskoor, joht. Michael Sanderling ja Mikk Üleoja, sol. Mikhail Petrenko, basso Kulturpalast Dresdenissä

Dresdner Gedenktag on ainakin kaupungin vanhemmille asukkaille erityinen päivä. Sitä vietetään 13.2.1945 alkaneen Dresdenin pommituksen muistoksi. RAF:n ja USAAF:n pommit sekä seuranneet tulipalot tuhosivat parin yön aikana neliökilometreittäin kaupungin keskustaa ja yli 20.000 ihmistä kuoli.

Olen käynyt Dresdenissä monia kertoja, mutta en ole koskaan saanut ohjelmaan mahtumaan Dresdner Philharmonien konserttia. Aina ovat oopperat ja operetit tai Staatskapelle vieneet voiton, mutta nyt oli vihdoinkin sopiva ilta käydä tutustumassa Kulturpalastin saliin.

Ohjelman aloitti Eesti Rahvusmeeskoor johtajanaan Mikk Üleoja. Kuulimme Arvo Pärtin teoksen De profundis, jossa olivat mukana myös urkuri ja lyömäsoittaja. Salin urut olivatkin näyttävät ja komeaääniset. 45-jäsenisen kuoron sointi oli vaikuttava ja erityisesti bassot kuulostivat mahtavalta. Pärtin harras kappale sopi erinomaisesti konsertin teemaan.

Toisena teoksena esitettiin Šostakovitšin Sinfonia nro 13 "Babi Jar", joka myös tallennettiin tulevaa CD-julkaisua varten. Kapellimestarina toimi Philharmonien ylikapellimestari Michael Sanderling. Teos on aina sen kuullessani ollut hurja ja vaikuttava, mutta dresdeniläisillä tuntui silti olleen erityinen turbovaihde päällä. Virolaiskuoro oli oivallinen tässäkin kappaleessa ja bassosolisti Mikhail Petrenkon suvereeni osuus kruunasi kaiken. Petrenkoa olen kuullut monissa yhteyksissä eri maissa - viimeksi RSO:n kanssa syyskuussa 2017, jolloin hän oli Herttua Siniparran linnan solistina. Ensiluokkainen taiteilija, ei siitä mihinkään pääse!

Konsertti oli mykistävän hieno kokonaisuus, joka mykisti aploditkin. Vakavan muistopäivän äärellä kun oltiin, niin järjestäjät toivoivat erikseen ettei konsertissa aplodeerata. Silti jokunen hajanainen läpytys kuului sinfonian jälkeen - ehkä kyse oli ohjeen unohtamisesta tai automaatiosta. Kapellimestari hiljensi nämä yritykset ja konsertti päättyi hiljaiseen hetkeen seisten.

No nyt tärppäsi Taika-ampujan kanssa!

12.2.2018 Carl Maria von Weberin ooppera Der Freischütz Semperoper Dresdenissä

Carl Maria von Weberin Der Freischütz (suom. Taika-ampuja) on esityskerroilla mitattuna Dresdenin suosituin ooppera - sitä on esitetty nykyisessä Semperoperissa ja sen edeltäjissä lähes 1500 kertaa! Teos on ylipäätään hyvin suosittu saksankielisessä maailmassa ja uusia tuotantoja pukkaa joka vuosi. Itse olen nähnyt oopperan näyttämöllä pari kertaa, ja molemmista esityksistä on jäänyt epämääräinen, ei-niin-ihastunut kokonaisvaikutelma. Syynä ovat olleet tavallisen visionääriset saksalaisohjaajat ja ehkä vain keskitasoa edustaneet muusikot. Kokemuksistani johtuen en ole oikein osannut arvostaa Taika-ampujaa teoksenakaan, mutta päätin antaa sille vielä yhden mahdollisuuden.

Kohtalon hetki koitti helmikuisena iltana Semperoperissa. Meinasin myöhästyä näytöksestä, kun raitiovaunut eivät rakennustöiden vuoksi kulkeneetkaan Theaterplatzille saakka. Könysin katsomoon puuskuttaen viime minuutilla ja - ihme tapahtui! Kapellimestari Alexander Soddy ja Sächsische Staatskapelle Dresden imaisivat minut alkusoitosta lähtien mukaansa ja loppu oli yhtä nautintoa. Axel Köhlerin ohjaus oli erinomainen, ja nyt monet aiemmin epämääräisiksi jääneet kohtaukset ja syy-yhteydet avautuivat aivan kirkkaina. Teoksen kaari tai jännite ei tällä kertaa särkynyt puheosuuksiin ja toisen näytöksen öinen kohtaus Susirotkossa oli aivan hyytävän tehokas ja karmea. Arne Waltherin lavastus ja Fabio Antocin valaistus ansaitsevat niin ikään kiitettävän arvosanan. Puvustuksen oli suunnitellut Katharina Weissenborn.

Kaikki pääroolien esittäjät olivat erinomaisia laulajia. Julia Kleiter lumosi Agathena, eikä Carolina Ullrich jäänyt Ännchenin roolissa lainkaan hänen varjoonsa. Michael Eder oli jykevä Kuno ja Matthias Hennebergin (Kaspar) väkevä baritoni tunkeutui luihin ja ytimiin saakka. Torsten Kerl (Max) aloitti ehkä hieman vaisusti, mutta pian hänkin löysi sopivan vaihteen. Kuoron osuudessa oli aivan oopperan alussa pientä eriaikaisuutta, mutta kapellimestari paimensi joukon nopeasti oikeille raiteille.

Hieno tuotanto Gounod'n harvinaisuudesta

11.2.2018 Charles Gounod'n ooppera Cinq-Mars Oper Leipzigissa

Charles Gounod sävelsi oopperoita tusinan verran, mutta nykyisin niistä näkee oopperatalojen ohjelmistoissa lähinnä kahta (Faust, Romeo ja Julia). Muut ovat melkoisia harvinaisuuksia, kuten tämä Cinq-Mars, joka kantaesitettiin Pariisissa huhtikuussa 1877. Se tunnetaan saksaksi myös alkuperäisestä alaotsikosta käännetyllä nimellä Der Rebell des Königs. Oopperaa esitettiin joitakin vuosia sitten konserttiversiona müncheniläisten toimesta Versaillesissa saakka ja tallenne ilmestyi levynä vuonna 2016. Näyttämölle Cinq-Marsia ei kai ole tehty yli sataan vuoteen ennen tätä tuotantoa. Leipzigissa kuultiin oopperan toinen, nelinäytöksinen editio, jonka Gounod muokkasi marraskuun 1877 uusintakierrosta varten.

Cinq-Mars sijoittuu 1640-luvun Ranskaan ja se perustuu todellisiin tapahtumiin. Libretisti on luonnollisesti ottanut joitakin vapauksia ja onhan se pakollinen (onneton) rakkaustarinakin pitänyt ujuttaa mukaan. Cinq-Marsin markiisi osallistuu salaliittoon, jonka tarkoituksena on kardinaali Richelieun syrjäyttäminen ja vallan palauttaminen kuningas Ludvig XIII:lle. Kuten historiankirjasta tiedämme, niin pieleenhän se meni. Oopperassa Richelieun käsikassara isä Joseph pääsee perille petoksesta, mutta lupaa Cinq-Marsille armahduksen, jos prinsessa Marie de Gonzague suostuu poliittiseen avioliittoon Puolan kuninkaan kanssa. Säästääkseen rakastamansa markiisin hengen prinsessa suostuu naimakauppaan. Viimeisessä näytöksessä Marie on suunnitellut pakenemisen vankilasta ja laivamatkan Italiaan, mutta markiisi ja hänen kumppaninsa de Thou ehditään teloittaa ennen suunnitelman toteuttamista.

Oper Leipzigin tuotanto on valmistettu huolellisesti ja ammattitaidolla. Anthony Pilavachin ohjaus on toimiva, luonteva eikä kikkaile turhia. Markus Meyerin lavastus on yksinkertaisen tyylikäs, mutta puvustus on hyvin näyttävä ja siihen on selvästikin panostettu paljon. Gewandhausorchesteria johti David Reiland, eikä lopputuloksesta ole kuin kiittävää sanottavaa. Musiikillisesti teos ei välttämättä pärjää Gounod'n suosituimmille oopperoille, mutta on tässäkin valtavasti kauniita melodioita ja hienoja numeroita. Tärkeimmissä solistitehtävissä olivat Mathias Vidal (Marquis de Cinq-Mars), Fabienne Conrad (Princesse Marie de Gonzague), Jonathan Michie (Le conseiller de Thou) ja Mark Schnaible (Père Joseph). Koko solistikaarti ja kuoro sekä toisessa näytöksessä esiintyneet balettitanssijat tekivät erittäin hyvää työtä.

Takemitsun lyömäsoitinkavalkadi konsertin huippuna

11.2.2018 Gewandhausorchester, joht. Edward Gardner Gewandhaus zu Leipzigissa

Leipzigin Gewandhausorchesterin sunnuntainen matineakonsertti veti salin täyteen väkeä, vaikka sama ohjelma oli esitetty viikolla arki-iltoina jo kahdesti. Ohjelman aloitti Tōru Takemitsun From Me Flows What You Call Time. Vuodelta 1990 oleva teos on sävelletty viidelle lyömäsoittajalle ja orkesterille. Ajattelin ennakkoon, että kuinkahan tällaisen yli puoli tuntia kestävän kilkatusmaratonin kestää, mutta jouduin pian toteamaan, että ilman mitään ongelmia. Teoksen alussa viisi lyömäsoittajaa saapuivat lavalle eri puolilta salia samalla soittaen pieniä buddhalaisuuteen yhdistyviä symbaaleja.

Takemitsun kappale oli erittäin mielenkiintoinen, vaihteleva ja nautittava. Toki siinä käytettiin tutuimpien lyömäsoittimien lisäksi vaikka minkä moisia bambuhelistimiä ja muita soittimia, joiden nimistä minulla ei ole aavistustakaan. Veikeitä olivat esimerkiksi kookkaat tuulikellot, jotka roikkuivat katosta ja joita soitettiin nauhakimppua kiskomalla. Lyömäsoittajaviisikko (Gerhard Hundt, Steffen Cotta, Wolfram Holl, Johann-Georg Baumgärtel ja Rafael Molina García) koostui rautaisista ammattimiehistä ja solistisissa osuuksissa varsinkin Hundt ja Holl tekivät virtuositeetillaan vaikutuksen.

Väliajan jälkeen kuultiin Edvard Griegin Lyric Suite, jonka Gewandhausorchester esitti vasta tässä ohjelmassa ensimmäistä kertaa. Grieg sävelsi vuosina 1866-1901 Lyriske stykker -kokoelmaan 66 pianokappaletta, jotka julkaistiin kymmenenä vihkona. Viidennen vihkon kappaleet orkestroitiin myöhemmin Scherzoa lukuun ottamatta Lyric Suiteksi. Grieg vaihtoi kahden osan sijaintia, mutta tässä Leipzigin esityksessä ne oli palautettu alkuperäisen pianoversion järjestykseen. Grieg myös jätti lopullisesta orkesteriversiosta pois viimeisen osan Klokkeklang (Bell-Ringing), mutta nyt se kuultiin aivan teoksen aluksi.

Konsertin päätösnumerona oli Antonín Dvořákin Sinfonia nro 7 d-molli. Siinäkin orkesteri ja kapellimestari Edward Gardner onnistuivat erinomaisesti. Jousisointi tuntui hyväilevän jostain sisältä...

Synnistä rakkauteen – tietenkin operetissa

10.2.2018 Eduard Künneken operetti Die große Sünderin Oper Leipzigissa (Musikalische Komödie Saal)

Säveltäjä Eduard Künneken (1885-1953) tuotannon pääosan muodostavat operetit, joita syntyi yli 20. Nykyisin niitä esitetään kovin harvoin, lukuun ottamatta tunnetuinta teosta eli Batavian serkkua (Der Vetter aus Dingsda).

Leipzigin Die große Sünderin osoittautui viihdyttäväksi ja sujuvaksi tuotannoksi - tämä pätee sekä musiikilliseen että näyttämölliseen puoleen. Alexandra Frankmannin ohjaus oli ammattitaitoinen kokonaisuus, joka kuljetti tarinaa vetävästi eikä aliarvioinut yleisöä. Florian Parbsin ilmalla täytettyä pomppulinnalavastusta en oikein osannut arvostaa; se näytti jotenkin halvalta ja lapselliselta. Mutta Rebekka Zimlichin loisteliaat puvut tarjosivat visuaalista nautintoa senkin edestä.

Esityksessä oli mukana muutama tyylikäs ja hienostunut balettikohtaus. Kuoro teki hyvää työtä ja vielä paremmin pärjäsi orkesteri Stefan Klingelen johdolla. Vauhdikas kapellimestari sai soittajansa innostumaan ja musiikin ilo tuntui katsomossa saakka.

Laulusolisteista pääpari Lilli Wünscher (Herzogin Sibylla) ja Adam Sanchez (Reiteroberst von Schrenk) vakuuttivat osaamisellaan. Sanchez on melkoinen kyky operettitenorina, mutta hänen äänessään kuului teoksen loppupuolella väsymisen merkkejä. Miessolisteista yleisöön upposivat myös Milko Milev (Hofmarschall Dagobert) ja Timothy Oliver (Leutnant Jürgen von Sommerfeld). Mirjam Neururer (Freifrau Jakobe) ja Angela Mehling (Gräfin Arabella) olivat oivallisia näyttelijöitä. Andreas Rainer (Prinz Edolin von Bunzlau) ja Hinrich Horn (Fürst Bood von Bodenstein) olivat operetin koomikkopari.

Valoa kohti

9.2.2018 Helsingin kaupunginorkesteri ja Musiikkitalon Kuoro, joht. Susanna Mälkki, sol. Karina Gauvin, Katija Dragojevic, Jussi Myllys ja Kristian Lindroos Musiikkitalossa Helsingissä

HKO:n perjantai-illan konsertin päänumerona oli Mozartin Messu c-molli "Suuri" KV 427. Sen pariksi Mälkki oli valinnut yllättäen Sibeliuksen Rakastavan, joka aloitti ohjelman. Teoksesta kuultiin vuoden 1912 versio, siis kolmiosainen sarja jousiorkesterille. Kappaleessa soivat 1800-luvun romanttiset kaiut, mutta ilman imelyyttä. HKO:n jousisointi pääsi oikeuksiinsa Mälkin ilmavassa tulkinnassa.

Mozartin Suurella c-mollimessulla jatkettiin ilman väliaikaa. Kuulimme H. C. Robbins Landonin täydentämän version, sillä teos jäi säveltäjältä kesken. Agnus dei -osa puuttuu tästäkin editiosta kokonaan. Yllättävän tyylitietoinen ja upea oli Mälkin näkemys tällaisesta musiikista, joka ei kuulu hänen perusohjelmistoonsa. Nils Schweckendiekin valmentama Musiikkitalon Kuoro pystyi vastaamaan teoksen asettamaan haasteeseen ja suoriutui siitä mainiosti. Solistit eivät tällä kertaa häikäisseet, mutta ilman muuta hyvän arvosanan voi heillekin antaa. Sopraanosolistina oli kanadalainen Karina Gauvin ja mezzosopraanona ruotsalainen Katija Dragojevic. Vähemmälle osuudelle jäävät miessolistit olivat tenori Jussi Myllys ja baritoni Kristian Lindroos (tässä bassosolistina).

Il Sassonen serenata Turussa

8.2.2018 Johann Adolph Hassen ooppera Marc'Antonio e Cleopatra Åbo Svenska Teaterissa Turussa

Johann Adolph Hasse (1699-1783) tunnettiin aikanaan nykyisen Italian alueella lempinimellä Il Sassone tai Il caro Sassone. Tämä kertoi paitsi hänen saksilaisesta syntyperästään, myös suuresta suosiostaan. Hassen vuonna 1725 Napolissa valmistunut Marc'Antonio e Cleopatra on teoslajiltaan serenata, joka seuraa opera serian kaavaa, mutta on sitä pienimuotoisempi sävellys.

Marc'Antonio e Cleopatraa ei ole aiemmin esitetty Suomessa. Se sai nyt ensiesityksensä upeassa 1830-luvulla rakennetussa Åbo Svenska Teaterissa. Kuninkaantien muusikot soittivat periodisoittimilla konserttimestari Anthony Marinin liidaamana. 14-jäseniseen orkesteriin kuului jousien lisäksi cembalo ja teorbi. Oopperassa on vain kaksi solistia, jotka tässä tuotannossa olivat sopraano Tuuli Lindeberg (Kleopatra) ja kontratenori Teppo Lampela (Marcus Antonius). Paitsi kaunista ja ammattitaitoista laulua, tarjosivat solistimme myös oppitunnin erinomaisesta eläytymisestä teoksen tunnetiloihin.

Ville Saukkosen hienovarainen ja tyylikäs ohjaus nojasi juuri tähän solistien eläytymis- ja näyttelykykyyn, sillä he olivat jatkuvasti huomion keskipisteenä. Näyttämöllä ei ollut varsinaista lavastusta, vaan ainoastaan joitakin laatikoita, mutta taustan valkokankaalle heijastettiin kuvitusta. Ns. silmukkaristi, alun perin elämää tarkoittava ankh-hieroglyfi, oli usein toistunut symboli. Projisoinnista ja valoista vastasi Timo Ollila ja puvut olivat Hanna Hakkaraisen käsialaa.

Ohjauksessa ei juurikaan ollut paikallaan seisoskelua edes aarioiden aikana - tai jos joskus olikin, niin solistin eläytyminen tai näyttämön muut tapahtumat pitivät yleisön tarkkaavaisuutta yllä. Muilla tapahtumilla tarkoitan lähinnä tanssija Sami Saikkosen (Anubis, alkujaan kuolleiden jumala) näyttävää osuutta. Saukkonen oli tehnyt mainion ratkaisun lisätessään oopperan loppupuolella olevaan hallitsijaparin ylistykseen karikatyyrit Kaarle VI:sta ja hänen vaimostaan Elisabeth Christinesta. Nämä Sami Saikkosen esittämät hahmot riisuivat oivallisesti tästä numerosta kaiken mahtipontisuuden ja juhlavan pönöttävyyden.

Lintukauppias Tallinnassa

4.2.2018 Carl Zellerin operetti Lintukauppias Rahvusooper Estoniassa Tallinnassa

Itävaltalainen Carl Adam Johann Nepomuk Zeller (1842–1898) sävelsi kymmenkunta näyttämöteosta, enimmäkseen operetteja ja koomisia oopperoita. Niistä tunnetuin ja vielä nykyisinkin esitettävä on Der Vogelhändler eli suomeksi Lintukauppias, joka kantaesitettiin 1891. Teoksesta on jäänyt elämään useita numeroita, joista ehkä meillä tunnetuimpana Wie mein Ahnl zwanzig Jahr eli suomeksi Kerran viel' (jonka on levyttänyt mm. Olavi Virta).

Rahvusooper Estoniassa on tehty Lintukauppiaasta peräti viisi tuotantoa ennen tätä kierrosta, mutta viimeisimmästä on jo yli 60 vuotta aikaa. Uusin produktio sai ensi-iltansa toukokuussa 2017 ja olin jo silloin ostanut esitykseen lipun, mutta jouduin viime tipassa perumaan Tallinnan-matkan. Nyt siis uusi yritys...

Linnukaupleja esitettiin Estoniassa viroksi Marko Matveren uutena käännöksenä. Zellerin teoksessa on jopa operettien mittapuun mukaan runsaasti ja hyvin pitkiä puheosuuksia – ja musiikki jää paljolti sivuosaan. Tämä aiheuttaa tiettyä pitkäveteisyyttä, jota ohjaaja Matvere oli pyrkinyt haihduttamaan kaikenlaisella komiikalla ja koheltamisella – mutta se taas johti ajoittain rimanalituksiin ja halpahenkiseen yleisvaikutelmaan. Ohjaaja oli lisännyt operetin loppupuolelle kivan jodlausnumeron lavasteiden vaihdon ajaksi. Kristi Leppikin lavastus ja puvut olivat hyvin onnistuneita; esimerkiksi ensimmäisen näytöksen tirolilaistalot olivat näyttävät.

Esityksen kapellimestarina toimi Lauri Sirp, joka teki oikein hyvää työtä orkesterinsa ja kuoronsa kanssa. Muutamat solistit ansaitsevat esillenoston: Reigo Tammilla (Adam) oli oivallinen äänimateriaali, mutta sävelpuhtaus horjui muutaman kerran. Kadri Kipper oli subrettiroolissaan hurmaava Christel ja Helen Lokuta säväytti Kurfürstin Mariena upealla syvällä äänellään ja laululinjallaan. Rauno Elp teki Baron Wepsinä luotettavan jämäkän roolityön. Väino Puura ja Tõnu Kilgas olivat yleisön suosikit koomisena professoriparina.

Sibafestin päätöspäivän ohjelmaa

3.2.2018 Janne Oksanen, piano Musiikkitalossa Helsingissä

3.2.2018 Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesteri, joht. Atso Almila, sol. Sirja Nironen, sello Musiikkitalossa Helsingissä

Sibafestin viimeisen päivän ohjelmasta valitsin kaksi konserttia. Niistä ensimmäinen oli Camerata-salissa ja esiintyjänä oli pianisti Janne Oksanen. Konsertin aiheena ja nimenä oli Toivo Kuulan koko pianotuotanto. Kuulan tekee ajankohtaiseksi se, että hänen traagisesta kuolemastaan tulee toukokuussa kuluneeksi sata vuotta. Vain 34-vuotiaan säveltäjän väkivaltainen kohtalo liittyi sisällissodan jälkimaininkeihin.

Konsertti alkoi Juhlamarssilla op. 13b, jota seurasivat Kolme pianokappaletta op. 3b ja Kaksi pianokappaletta op. 37. Seuraavaksi kuultiin neljä pientä kappaletta: Air varia e-molli, Invention e-molli, Vanha syyslaulu op. 24/3 ja Schottis F-duuri. Kuusi pianokappaletta op. 26 ja Satukuvia op. 19 johdattivat päätösnumeroon, joka oli tietenkin Lampaan polska. Ylimääräisenä uusittiin Barcarolle opuksesta 37.

Konsertti oli todella upea näyttö Oksaselta. Taitavaa, suvereenia, erottelevaa, voimakasta ja sisäistynyttä soittoa - ja koko pitkä ohjelma ilman nuotteja. En ollut ennen hahmottanutkaan, miten hyvää musiikkia Kuula on pianollekin kirjoittanut. Ja tulipa nyt sitten kuulluksi kaikki, eli useita kappaleita jotka olivat minulle ennestään tuntemattomia...

* * *

Musiikkitalon konserttisalissa oli illalla Sibafestin päätöskonsertti, jossa esiintyi Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesteri Atso Almilan johdolla. Ohjelma alkoi Leevi Madetojan Sinfonialla nro 2. Esitys vei minut aivan mukanaan, niin oli raikas ja eläväinen tulkinta. Hienoa!

Väliajan jälkeen saatiin oikein kantaesitys: Sauli Zinovjevin viime vuoden puolella valmistunut Die Welt - Ein Tor -sellokonsertto, joka on Paulon Säätiön tilausteos lahjaksi 100-vuotiaalle Suomelle. Pidin kappaleesta kovasti, ja etenkin solisti Sirja Nirosen osuus oli aivan mahtava ja temperamenttisuudessaan valloittava. Hän voitti yleisön puolelleen nopeasti ja viimeistään hänen erikoinen ylimääräisensä (johon sisältyi myös laulua) räjäytti pankin.

Päätösnumerona oli Prokofjevin Romeo ja Julia -orkesterisarja nro 2. Kyllä oli Almila tehnyt loistotyötä tämänkin teoksen harjoittamisen kanssa. Nuoret soittajat pystyivät tarjoamaan täysipainoisen ja ammattimaisen esityksen.

Sibafestin jatkoa Vokaaliyhtyeen kanssa

2.2.2018 Sibelius-Akatemian Vokaaliyhtye Musiikkitalossa Helsingissä

Tänä iltana oli Sibafestin ohjelmassa kuoromusiikin vuoro, kun Sibelius-Akatemian Vokaaliyhtye esiintyi Musiikkitalon Camerata-salissa. Ohjelmassa oli neljä teosta, joista Poulencin kappaletta lukuun ottamatta kaikki muut olivat Suomen ensiesityksiä.

Alkuun kuultiin David Langin kiinnostava the national anthems (2014), jossa oli mukana jousikvartetti. Johtajan tehtävät oli tässä viisiosaisessa kappaleessa jaettu kolmen henkilön kesken: Eleriin Müüripeal, Jari Koivistoinen ja Kristina Bogataj. Toisena numerona oli Karin Rehnqvistin Till Ängeln med de brinnande händerna (2000). Sen johti Tatu Erkkilä ja oboeta soitti Dimas Ruiz Santos.

Väliajan jälkeen vuoroon pääsi Francis Poulenc kahdeksanosaisella kappaleellaan Figure humaine (1943). Tässäkin oli johtajan tehtävät jaettu kolmen opiskelijan kesken: George Parris, Korbinian Krol ja Lily Solomonov. Huikean hieno teos ja esityksenä konsertin parasta antia!

Päätösnumerona kuultiin Rehnqvistiltä toinen kappale: When I close my eyes I dream of peace (2015). Siinä kuoro jakautui alun jälkeen pieniksi ryhmiksi eri puolille salia, katsomon etuosaan "komennetun" yleisön ympärille. Surround-efekti oli hieno ja kappalekin todella upea. Visa Yrjölälle sattui pieni virhe, kun hän näytti yhden sisääntulon liian aikaisin, mutta onneksi osaava laulajien ryhmä ei mennyt lankaan ja aloittanut osuuttaan väärässä kohdassa. Kappale loppui hienosti kuiskauksiin ja pimennettyyn saliin.

Ajan ja totuuden voitto

1.2.2018 Georg Friedrich Händelin oratorio The Triumph of Time and Truth Vanhassa kirkossa Helsingissä

Sibafestin ohjelmassa kuultiin Händelin The Triumph of Time and Truth ensimmäistä kertaa Suomessa kokonaan esitettynä. Kyseessä oli oratorion viimeisin eli kolmas versio vuodelta 1757. Ensimmäisen version Händel oli säveltänyt jo 1707 - se oli muuten hänen ensimmäinen oratorionsa. Versiot 1 ja 2 olivat italiankielisiä ja vasta tämä kolmas englanninkielinen.

Kamalasta lumimyräkästä huolimatta Helsingin Vanhaan kirkkoon oli saapunut ihan kohtuullisesti yleisöä. Meidät palkittiin erinomaisella esityksellä. Sibelius-Akatemian barokkiorkesteri soitti konserttimestarinaan Minna Kangas ja kapellimestarinaan Anssi Mattila. Hyvän vaikutuksen tehneen Jubilate-kuoron oli valmentanut Edward Ananian-Cooper.

Solistien valmennuksesta olivat vastanneet Tuuli Lindeberg ja Petteri Salomaa. Nuoret laulajat selvittivät osuutensa ihailtavan hienosti ja ammattitaitoisesti. Solisteina olivat Johanna Isokoski (Kauneus), Virva Puumala (Valhe), Elisabet Petsalo (Järki), Tuomas Miettola (Nautinto) ja Tiitus Ylipää (Aika). Isokosken kirkas ja luonteva laulu vei minut useasti mukanaan jonnekin toisaalle; esimerkiksi teoksen viimeinen aaria oli käsittämättömän kaunis esitys. Petsalon tumma ääni oli lumoavaa kuultavaa ja Miettola osoitti olevansa matkalla (ainakin) kansallisen tason tenoriksi.

Oratoriosta on vielä toinen esitys (tosin eri solisteilla) Järvenpään kirkossa 3.2. klo 18. Suosittelen!

Sibafestin mahtava tuplailta

31.1.2018 Päivä Oskar Merikannon seurassa -konsertti Musiikkitalossa Helsingissä

31.1.2018 Vuonna 1918 lakkautettujen sotilassoittokuntien saloja -konsertti Musiikkitalossa Helsingissä

Ehdin lopultakin osallistumaan Taideyliopiston Sibelius-Akatemian Sibafest-festivaaliin, jonka teemana on tänä vuonna kansalaisrauha. Taiteellisena johtajana toimii tällä kertaa professori Atso Almila.

Illan ensimmäinen konsertti oli Musiikkitalon Organo-salissa ja se kertoi kirjeiden avulla Oskar Merikannon elämästä vuonna 1918. Jan Lehtola oli käsikirjoittanut oivaltavan ja kivan kokonaisuuden, jossa ääneen luetut Merikannon kirjeet vuorottelivat hänen musiikkinsa kanssa. Pari kertaa lausunta ja laulaminen oli sijoitettu päällekkäin ja tämä oli huono idea, sillä kummankaan osion tekstistä ei meinannut saada selvää.

Konsertissa esiintyi Sibelius-Akatemian Kuopion yksikön kamarikuoro Heikki Liimolan johdolla. Hän toimi myös toisena kirjeiden lukijana. Toinen lukija oli Mari-Anni Hilander, joka esitti lisäksi sopraanosolistina Oskarin lauluja. Onneksi Lehtola ei ollut valinnut säveltäjän tunnetuimpia ja kuluneimpia kappaleita, vaan joukossa oli jopa uusia tuttavuuksia - ainakin minulle. Eino Leinon näytelmärunoon Tuonelan joutsen sävellettyjä lauluja kuultiin useita, sekä kuoro- että sooloversioina. Juhannustulilla-näytelmämusiikista oli valittu kaksi harvemmin esitettävää numeroa Larin-Kyöstin teksteihin.

Jan Lehtola säesti kaikki laulunumerot englantilaisilla Forster & Andrews -uruilla. Lisäksi hän soitti kolme soolokappaletta uruilla: konsertin alkuun Fantasia ja koraali "Suomi surussa", myöhemmin Rukous ja ohjelman päätteeksi Lähtökappale D-duuri. Lehtolan urkutaide oli ilman muuta konsertin parasta antia, vaikka muutkin osuudet olivat hyvin onnistuneita.

* * *

Myöhemmin illalla heräteltiin henkiin ns. torviseitsikko- eli vaskiseitsikkomusiikkia Sonore-salissa. Konsertin oli ohjannut ja sen juonsi lehtori Petri Komulainen. Seitsemän puhaltajan lisäksi esiintymässä olivat parissa numerossa lyömäsoittaja (jonka nimi puuttui käsiohjelmasta) sekä laulajana Taavi Oramo. Johtamassa oli viisi puhallinorkesterinjohdon opiskelijaa, joista jokainen luotsasi kaksi kappaletta. Johtajat olivat Chun-Li Chen, Antti Hartikainen, Saku Mattila, Dimas Ruiz Santos ja Sauli Saarinen.

Ohjelma alkoi Harald Hedmanin Sven Dufva -alkusoitolla, joka oli erittäin kiinnostava kappale - mutta minulle entuudestaan täysin tuntematon. Sitä seurasivat Punakaartin marssi, Verdin Nabucco-oopperan alkusoitto sekä Oi kallis Suomenmaa. Väinö Haapalaiselta kuultiin hieno Lemminkäinen, uvertyyri torviseitsikolle.

Oskar Merikannon Työväen marssi sai parikseen Pierre De Geyterin Kansainvälisen. Jälkimmäisen sovitus oli Dimas Ruiz Santosin ja se kyllä hukkasi kappaleesta melkein kaiken iskevyyden ja mahtipontisuuden. Laulusolisti Taavi Oramon tulkinta Kansainvälisestä oli niin persoonallinen, etten oikein osannut päätellä kuinka tosissaan mies sen esitti. Jopa Reijo Frankin väristys taisi jäädä toiseksi!

Carl Axel von Kothenin Hymni esitettiin levollisena sovituksena - toisin kuin sitä seurannut Bizet'n Carmen-fantasia. Ohjelman päätti Sibeliuksen Jääkärimarssi, jossa Oramon tarkkuus sävelpuhtauden kanssa ei ollut parasta A-luokkaa. Ylimääräisenä saatiin vielä Suomalaisen ratsuväen marssi 30-vuotisessa sodassa.