Loistava oratorioilta Kirkkonummella

31.10.2018 Felix Mendelssohn Bartholdyn oratorio Paulus Kirkkonummen kirkossa

Felix Mendelssohnin ansioksi luetaan musiikinhistoriassa (hänen oman sävellystuotantonsa lisäksi) unohduksiin painuneen J. S. Bachin musiikin esiinnosto. Mendelssohn mm. organisoi Matteus-passion (lyhennetyn) esityksen vuonna 1829, ensimmäistä kertaa Tuomaskanttorimme kuoleman (1750) jälkeen. Tästä heräsi uusi kiinnostus Bachin musiikkia kohtaan, ja loppu ei sitten olekaan pelkkää historiaa, vaan elävää esitysperinnettä meidänkin aikanamme.

Mendelssohn sävelsi valmiiksi asti kaksi oratoriota, joissa Bachin vaikutus ja ihailu on selvästi kuultavissa. Näistä tunnetumpi on Elias, jota on viime vuosinakin esitetty Helsingissä. Oratorioista toinen, Paulus, on jostain syystä harvemmin esitetty – vaikka se on musiikillisesti loistava ja vaikuttava teos. Voi miten upeita moniäänisiä kuoronumeroita siitä löytyykään! Minullekin Paulus oli tuttu vain levytyksenä, joten odotin kovasti sen kuulemista livenä.

Kirkkonummen kirkossa esiintyivät Kirkkonummen kamariorkesteri, Mieskuoro Manifestum (valm. Jonas Rannila) ja Somnium Ensemble (valm. Tatu Erkkilä). Kapellimestarina oli Jonas Rannila, joka piti hienosti langat käsissään ja balansoi kokonaisuuden erinomaisesti. Lopputulos oli todella vaikuttava ja toimi tällä kokoonpanolla erinomaisesti kirkon akustiikassa. Yli 80-henkinen kuoro lauloi yhtenäisesti ja sävykkäästi, ja kyllä iskevää voimaakin löytyi tarvittaessa vaikka kuinka! Orkesteri suorastaan hämmästytti tasokkuudellaan.

Solisteissa oli tapahtunut pari muutosta: Hedvig Paulig oli sairastunut ja hänen tilallaan lauloi sopraano Tuuli Lindeberg. En ollut vaihdoksesta harmissani, sillä Lindeberg oli totuttuun tapaansa erinomainen ja hänen kirkas äänensä soi kirkkosalissa mykistävän kauniina. Toisena naissolistina oli mezzosopraano Monica Groop, jolla oli tässä teoksessa harmillisen vähän laulettavaa – enemmänkin olisin mielelläni kuullut! Tenori Mati Turi teki jopa häikäisevän vaikutuksen omalla osuudellaan. Toinen vaihdokas oli baritoni Heikki Kilpeläinen, jota en muistakaan kuulleeni aiemmin oratoriosolistina. Eipä ollut moitittavaa hänenkään suorituksessaan, vaan kuulimme tasapainoista laulua alusta loppuun saakka. Alun perin basso-osan solistiksi ilmoitettiin Tuomas Pursio, mutta hän ei nyt sitten jostain syystä ollut saapuvilla.

Tiivistäen voisi siis todeta, että loistava teos ja loistava esitys! Paulus on mahdollista kuulla vielä Helsingin Johanneksenkirkossa 3.11. Suuntaa ihmeessä paikalle, jos suinkin kykenet!

Tasokkaat lied-kilpailun finaalit

28.10.2018 Helsinki Lied -kilpailun B-sarjan ja A-sarjan finaali Helsingin Konservatoriossa Ruoholahdessa

Helsinki Lied -kilpailu järjestettiin ensimmäistä kertaa vuonna 2015. Kyseessä on maamme ainoa lied-pareille tarkoitettu kilpailu ja se järjestetään kolmen vuoden välein. Tällä kertaa kilpailuun oli ilmoittautunut 69 lied-duoa, joista esikarsinnan sekä alku- ja välierien jälkeen oli kisaamassa kuusi paria molempien sarjojen finaaleissa. B-sarja on alle 25-vuotiaille ja A-sarja 25-vuotiaille ja sitä vanhemmille. Tänä vuonna tuomariston muodostivat Tuija Hakkila (pj), Ralf Gothóni, Andreas Schmidt ja Mitsuko Shirai.

Konservatorion konserttisalissa oli hyvin tilaa, kun B-sarjan finaali alkoi kello 12. Esiintyjät olivat (kaikissa pareissa ensin laulaja ja toisena pianisti): Tuuli Korte ja Tuukka Vierikko, Olivia Kyllönen ja Tatu Piitulainen, Ilona Melgin ja Aino Heimonen, Lotta Pylkäs ja Liisa Smolander, Jonatan Repokari ja Liisalotta Lepistö sekä Wilhelmina Tómasdóttir ja Siiri Ylijoki.

Kaikilta nuorilta laulajilta ei vielä kuultu kovin vahvoja suorituksia. Mielestäni joukosta erottuikin selvästi kolmen parhaan kärki. Oma listani oli tällainen: ykkösenä Tómasdóttir & Ylijoki, toisena Kyllönen & Piitulainen ja kolmantena Pylkäs & Smolander. Tuomaristo palkitsi samat duot, mutta kakkos- ja kolmossija vaihtoivat paikkaa minun listaani nähden. Eli: 1) Tómasdóttir & Ylijoki (todella ansaitusti!), 2) Pylkäs & Smolander ja 3) Kyllönen & Piitulainen. Voittajapari ja kolmospari tulevat Turusta, kakkospari edustaa järjestäjää eli Helsingin Konservatoriota.

Kello 16 alkanut A-sarjan finaali houkutteli paljon enemmän yleisöä. Esiintyjät olivat (näissäkin ensin laulaja ja sitten pianisti): Marianne Montonen ja Jasper Koekoek, Irina Nuutinen ja Milla von Weissenberg, Virva Puumala ja Juho Lepistö, Elisaveta Rimkevitch ja Niina Ranta, Iida Antola ja Fanny Söderström sekä Ylva Gruen ja Jenna Ristilä.

A-finaali oli Sibelius-Akatemian juhlaa, sillä peräti viisi paria edusti tätä opinahjoa. Kuudes pari opiskelee tällä hetkellä Universität der Künste Berlinissä, mutta hekin ovat taustaltaan sibalaisia. Mielestäni finaali oli selvästi tasokkaampi kuin kolme vuotta sitten. Omalla listallani laitoin ykköseksi duon Puumala & Lepistö, kakkoseksi Rimkevitch & Ranta ja kolmoseksi parin Antola & Söderström. Tuomariston tuloslista oli tällainen: 1) Puumala & Lepistö, 2) Antola & Söderström ja 3) Montonen & Koekoek ja Rimkevitch & Ranta (eli jaettu kolmossija). Kaikilta palkituilta kuultiin hämmästyttävän kypsiä ja tasokkaita esityksiä, eikä paremmuusjärjestykseen laittaminen ollut ainakaan minulle helppoa. Voittajaparissa panin erityisesti merkille Juho Lepistön mahtavan osuuden pianistina.

Helsinki Lied -kilpailun säännöt ovat ohjelmiston suhteen tarkoituksella hyvin väljät, mikä mahdollistaa kilpailijoiden profiloitumisen. Kaikilla finalisteilla tämä ei ehkä mennyt ihan nappiin, mutta yleisössä on mukavampaa, kun samaa liediä ei veivata moneen kertaan. Nuoret laulajat olivat käyttäneet mahdollisuuttaan ennakkoluulottomasti, ja minäkin kuulin monia itselleni aivan uusia lauluja. Sibeliusta ei kummassakaan finaalissa laulettu lainkaan! Suomalaisista säveltäjistä kuultiin Saariahoa, Almilaa, Fagerlundia, Heinistä, Melartinia, Madetojaa, Palmgrenia ja Erkki Nummista. Ulkomaisista säveltäjistä ilahduttivat useampi Brittenin laulu sekä mm. Ullmann, Barber, Vaughan Williams, Korngold ja Haydn sekä muutama minulle ennestään tuntematon nimi. Raikasta!

Musiikillinen rakkaustarina

27.10.2018 Tähtiin kirjoitettu Kansallisoopperassa Helsingissä

Saaristo-oopperan uusin tuotanto on monologinäytelmän ja laulukonsertin yhdistävä Tähtiin kirjoitettu. Se sopii oivallisesti tämän vuoden ohjelmaksi, sillä keväällä tuli kuluneeksi sata vuotta Toivo Kuulan kuolemasta. Tähtiin kirjoitettu kertoo Alma ja Toivo Kuulan rakkaustarinan Alman monologin ja Toivon hienojen laulujen kautta. Teoksessa kuullaan 11 laulua sekä lisäksi säveltäjän pianomusiikkia. Pätevä ja ehyt käsikirjoitus on Kuula-spesialisti Juhani Koiviston.

Merja Larivaaran ohjaus kuljetti tarinaa tyylikkäästi ja koskettavasti. Lavastuksen oli suunnitellut Jani Uljas, puvustuksen Marjo Haapasalo ja äänisuunnittelusta vastasi Edvin Nurmela. Toivo Kuulan ääntä kuultiin vain tallenteelta; häntä esitti Auvo Vihro. Näyttämöllä Toivon mykkäroolissa oli pianisti Jukka Nykänen, joka viihtyi flyygelin ääressä soittaen ja säveltäen. Alman roolin teki sopraano Marjukka Tepponen, joka eläytyi ja näytteli osansa loistavasti. Laulullisesti suoritus ei ollut erityisen mieleenpainuva. Sävyskaala oli kovin tasapaksu ja muutamissa kappaleissa minua häiritsi vahvan vibraton käyttö; tällaista Tepposella ei ole aiemmin ollut tapana harrastaa. Myös diktio olisi kaivannut parantamista monissa lauluissa.

Esityksiä on vielä toinen (30.10.) Kansallisoopperan Alminsalissa ja marraskuun puolella teos nähdään kolme kertaa Turussa.

Siimes ja Pacius loistorooleissa

27.10.2018 Mika Waltarin näytelmä Gabriel Kansallisteatterissa Helsingissä

Mika Waltarin Gabriel, tule takaisin kantaesitettiin vuonna 1945. Teoksesta tuli nopeasti menestys ja se on edelleenkin kirjailijan suosituin näytelmä. Vesa Vierikon uudessa ohjauksessa Kansallisteatteri on lyhentänyt nimen muotoon Gabriel.

Intiimissä Willensaunassa nähtiin hieno ohjaus ja erinomaista näyttelijäntyötä. Koko esitys huokui nostalgista 1950-luvun tunnelmaa, mistä suurin kiitos kuuluu Anna Sinkkosen lavastukselle ja pukusuunnittelulle. Myös näyttelemisessä oli yhtymäkohtia vuosikymmenten taakse – esimerkkinä mainittakoon Ulriikan käyttämä liioiteltu ja painokas lausumistyyli vanhojen kotimaisten elokuvien malliin. Tämä oli myös loistavaa parodiaa – tekihän juuri Suomi-Filmi Waltarin näytelmästä elokuvan vuonna 1951!

Vierikon tarkka ohjaus ei liioitellut näytelmän komediallisuutta, vaan antoi tilaa tekstin muillekin puolille. Huijari Gabriel Lindström (Sampo Sarkola) ei saa ymmärrystä tai myötätuntoa osakseen. Tämä "auervaara" saa lopulta maistaa omaa lääkettään, kun nuori Raili (Minttu Mustakallio) häipyykin rahojen kanssa. Näytelmän loppu on riipaiseva, kun vanhapiikasiskoksille (Ulriikana Paula Siimes ja Kristiinana Karin Pacius) paljastuu totuus Gabrielista. Ja silti...

Monitaituri Adès Helsingissä

26.10.2018 Radion sinfoniaorkesteri, joht. Thomas Adès, sol. Christianne Stotijn, mezzosopraano & Mark Stone, baritoni Musiikkitalossa Helsingissä

Vuonna 1971 syntynyt britti Thomas Adès on säveltänyt toistaiseksi kolme oopperaa, joista kaikista olen pitänyt kovasti. Hänen muu tuotantonsa on jäänyt minulle kovin vieraaksi, mutta nyt RSO:n konsertissa oli mahdollisuus pieneen parannukseen. Adès on paitsi menestynyt säveltäjä, myös kansainvälistä uraa tekevä kapellimestari ja tunnettu pianisti – melko harvinainen yhdistelmä.

Konsertti alkoi György Kurtágin pienellä kappaleella Ligatura – Message-Hommage à Frances-Marie Uitti (The Answered Unanswered Question). Musiikki soi lähes kokonaan pimennetyssä salissa. Sellot olivat lavalla, viulut oli sijoitettu parvelle ja celesta kuului jostain kaukaa sekin. Vaikutelma oli hieno ja salin pimeys sai yleisön keskittymään musiikkiin hyvin intensiivisesti. Adès jatkoi valojen palatessa keskeytyksettä Sibeliuksen Tuonelan joutsenella. Olipa aivan upea tulkinta, jossa RSO sai oikein herkutella sibeliaanisilla väreillä. Englannintorvisoolon soitti Sanna Niemikunnas. Läpytystauon jälkeen jatkettiin vielä Sibeliuksella, joka on Adèsille tärkeä säveltäjä. Tapiola soi läpikuultavana ja jotenkin hämmentävän valoisana, ikään kuin metsän uhkaava puoli ei olisi ollut läsnä. Mutta myrskyyn Adès latasi ytyä senkin edestä. Piristävä näkemys!

Väliajan jälkeen odotukseni päättyi, kun vihdoin päästiin kapellimestarin oman musiikin pariin. Vuonna 2013 valmistuneen Totentanzin alussa on lyhyt Saarnaajan puheenvuoro ennen kuin Kuolema astuu lavalle. Kuolema käy vuoropuhelua 15 hahmon kanssa, jotka hän johdattaa kuolemantanssiin keskiajan perinteen mukaisesti. Paavista ja keisarista edetään munkkiin ja ritariin, edelleen lääkäriin, kauppiaaseen ja talonpoikaan – sekä lopuksi neitoon ja sylilapseen. Kuoleman edessä kaikki ovat samanarvoisia. Musiikki on vaikuttavaa ja Adès käyttää paljon lyömäsoittimia. Mark Stone teki hyvää työtä Saarnaajana ja Kuolemana, mutta muut osuudet laulanut Christianne Stotijn saa minulta pykälää huonomman arvosanan. Ehkä osuutensa oli Musiikkitalon konserttisalin akustiikalla, mutta hänen laulunsa ei meinannut kuulua edes alapermannolle. Stotijnin laulu vaikutti ajoittain ponnettomalta ja alarekisteri suorastaan heikolta. [Edit: Kuuntelin teoksen uudelleen Yle Areenasta, eikä tallenteessa juurikaan ollut tällaisia ongelmia. Laulajan eteen sijoitetut mikrofonit välittävät aivan erilaisen kuulokuvan!] Olisin myös toivonut laajempaa väriskaalaa eri hahmojen esittämisessä.

Konsertin jälkeen oli vuorossa Myöhäisillan kamarimusiikki, jossa kuultiin toinen Adèsin teos. Hän saapui aluksi intendentti Tuula Sarotien kanssa lavalle ja kertoi hetken kappaleesta ja sen syntyvaiheista. Adès sävelsi Sonata da caccian 1990-luvun alussa valmistuttuaan yliopistosta. Instrumenttivalikoima (oboe, käyrätorvi ja cembalo) on kuulemma lainattu Debussylta, mutta muuten musiikissa on kuultavissa vaikutteita Couperinilta. Piristävän kamarimusiikkiteoksen esittivät RSO:n uusi 2. soolo-oboisti Kyeong Ham, József Hárs ja Jouko Laivuori.

Kaikella on hintansa

25.10.2018 Arthur Millerin näytelmä Hinta Helsingin Kaupunginteatterissa

Arthur Millerin Hinta (The Price) sai kantaesityksensä vuonna 1968, mutta sen teksti ja teemat ovat oikein ajankohtaisia tänäänkin. Minkä hinnan maksamme elämässä tekemistämme valinnoista? Näytelmä alkaa tilanteesta, jossa poliisimies Victor Franz odottaa purettavan talon ullakkokerroksessa aikoja sitten kuolleen isänsä irtaimiston ostajaa. Paikalla on myös vaimo Esther ja pariskunnan väleistä paljastuu hienoisia jännitteitä. Esitys muuttuu kepeäksi koomiseksi peliksi, kun lähes 90-vuotias ostaja Gregory Solomon saapuu ja Esther poistuu asioilleen. Kauppias on löytynyt hieman vanhentuneen puhelinluettelon avulla...

Victor on katkeroitunut ja vihainen veljelleen, eikä ole tavannut tätä 16 vuoteen. Veli ei ole edes vastannut hänen tuoreisiin soittoyrityksiinsä. Yllättäen Walter-veli, joka on menestynyt kirurgi, ilmestyy paikalle myyntitilaisuuteen. Solomon vetäytyy lepäämään makuuhuoneeseen ja näytelmän loppu kuluu veljesten välienselvittelyn merkeissä. Myös paikalle palannut Esther osallistuu menneisyyden painolastien käsittelyyn. Walter saapui asuntoon suurin elkein, mutta alkaa pian avautua: Mies on käynyt läpi avioeron ja työuupumuksen, jotka ovat muuttaneet hänen arvomaailmaansa. Victorille selviää isän valheellisuus, manipulointi ja taloudellinen hyväksikäyttö. Victorin uhraus paljastuu tyhjäksi, mutta hän on osittain sen jo tiennytkin. Victor on niin syvällä poterossaan, ettei ole halukas tarttumaan Walterin kädenojennuksiin, vaikka kaunan syyt osoittautuvat perusteettomiksi. Perheen menneisyydestä piirtyy riipaisevan rakkaudeton kuva.

Paavo Westerbergin ohjaus on erinomainen, psykologisia tilanteita ja kerrostumia hienosti rakentava ja purkava. Näytelmä kestää kolme tuntia, mutta se pitää otteessaan pitkien monologienkin ajan. Aleksi Milonoffin uusi suomennos on sekin hyvä ja raikas, vaikka vähän vierastin joitain ilmaisuja vanhan Solomonin suuhun laitettuna. Santeri Kinnunen vakuutti Victorin osassa ja Eero Aho loi Walterin persoonaa harkituilla, hienovaraisilla keinoilla. Esko Salmisen Solomon valloitti vahvalla karismallaan näyttämön. Aino Sepon pienempi Estherin rooli jäi hieman vahvojen miesten varjoon.

Taas SibA:n iltapäiväkonserteissa

25.10.2018 Organon urkumatinea: Joni Vikki, urut Musiikkitalossa Helsingissä

25.10.2018 Maisterikonsertti: Siiri-Sofia Kanerva, viulu Musiikkitalossa Helsingissä

Sibelius-Akatemian urkumatineassa Musiikkitalon Organo-salissa kuultiin Verschueren-uruilla soitettua barokkimusiikkia. Joni Vikki esitti Johann Gottfried Waltherin Partitan "Jesu, meine Freude" sekä Johann Sebastian Bachin Preludin ja fuugan e-molli BWV 548. Mahtavan hieno konsertti, jossa korkea tekninen taso yhdistyi musikaaliseen ilmaisuun ja soittamisen iloon!

Suuntasin heti urkukonsertin perään Camerata-saliin, jossa oli vuorossa Siiri-Sofia Kanervan viulun taso A -konsertti. Hänen aloituskappaleensa olivat J. S. Bachin Soolosonaatti viululle nro 1 g-molli sekä Paganinin Kapriisi nro 2 h-molli. Tämän jälkeen lavalle saapui myös Matilda Kärkkäinen ja duo esitti Brahmsin Sonaatin pianolle ja viululle nro 2 A-duuri sekä Saint-Saënsin Johdannon ja Rondo capriccioson a-molli. Kuulimme erittäin nautinnollista ja taitavaa soittoa kautta linjan, ja Matilda Kärkkäinen oli jälleen aivan loistava pianistina.

Lemmenjuomaa varman päälle

24.10.2018 Gaetano Donizettin ooppera Lemmenjuoma Aleksanterin teatterissa Helsingissä

Pietarin kamariooppera (The St. Petersburg Chamber Opera) esitti toisena vierailuiltanaan Aleksanterin teatterissa Donizettin Lemmenjuoman (L'elisir d'amore). Konsepti ja lavastus olivat hyvin samantyyppisiä kuin eilisessä Cavalleria rusticanassa; ohjaajat Natalja Tšernikova ja Darja Modzalevskaja olivat tekemässä sitäkin. Ohjauksessa oli pari kivaa oivallusta (kuten venäjän kielen hetkittäinen käyttö tehokeinona), mutta kokonaisuus oli varman päälle tehty ja melko lailla yllätyksetön. Vjatšeslav Okunev ei ollut kyennyt uusiutumaan lavastuksen osalta, vaan samanlaisia projisointeja sekä näyttämön pöytiä ja tuoleja nähtiin kuin eilenkin. Puvuissa sen sijaan oli näyttävyyttä ja nyt nähtiin paljon värejäkin.

Kamarioopperan johtaja & pääohjaaja, Venäjän kansantaiteilija Juri Aleksandrov seurasi koko esityksen aitiostaan. Hän pääsi hieman osallistumaankin, kun Nemorino haki häneltä Playboy-lehden selailtavakseen. Kapellimestarina oli taas Aleksandr Goihman, joka loihti upean soinnin orkesteristaan – vaikutelma oli vielä parempi kuin eilen! Kuorolaiset olivat tehtävänsä tasalla kuten solistitkin. Italian kielen heikosta ääntämyksestä voisi joillekin laulajille huomauttaa, mutta tämä oli oikeastaan suurempi ongelma eilisessä Cavalleria rusticanassa.

Nemorinona laulanut Denis Zakirov onnistui paremmin kuin eilisillan tenorikollegansa. Hänen lyhyt & pullea olemuksensa toi jännää uutta kulmaa rooliin, kun ympärillä pyörineet naiset olivat hoikkia ja pitkiä. Adinan osassa oli Jevgenija Kravtšenko ja Giannettana Natalja Kotšubei. Aleksei Pašijevin kersantti Belcorella oli komeasti kalskahtava ääni ja Anton Morozov teki oikein täysipainoisen tulkinnan Dulcamarasta.

Pätevä Simson ja Delila -tuotanto

24.10.2018 Elokuvissa: Camille Saint-Saënsin ooppera Samson et Dalila The Metropolitan Operasta New Yorkista

The Metin uusi Live in HD -kausi alkoi Finnkinon elokuvateattereissa lokakuun alussa. Ensimmäinen teos oli Verdin Aida, jonka jätin väliin – mutta tämä kauden toinen ooppera eli Saint-Saënsin Samson et Dalila (Simson ja Delila) piti mennä katsomaan. Olen nähnyt aiemmin teoksen livenä vain kahdesti, mutta sen tehokas musiikki on ollut pitkään suosikkejani. Ehkä yhtenä syynä on se, että Saint-Saëns suunnitteli Samson et Dalilasta alun perin oratoriota, mikä kuuluu joissakin oopperan vaikuttavista numeroista.

Tuotanto toisti The Metropolitan Operan tavanomaista kaavaa: ohjauksellisesti perinteinen ja konservatiivinen, jopa hieman tylsä, lavallepanoltaan suurellinen ja visuaalisesti näyttävä sekä musiikillisesti loistava. Ohjaaja Darko Tresnjak, lavastaja Alexander Dodge ja puvustaja Linda Cho debytoivat tällä työllä The Metissä. Kapellimestarina vakuutti Sir Mark Elder.

Huippusolistit kruunasivat esityksen: Elīna Garančan olen nähnyt esiintyvän useita kertoja, mutta en ole menettänyt sydäntäni hänelle. Vaikutelma on melkein roolissa kuin roolissa ollut kolkko ja etäinen, eikä lavakarisma välity katsomoon. Mielestäni Garančan eläytyminen on usein ohutta, jos seuraa kasvojen ilmeitä ja ruumiinkieltä. Mutta laulaa hän totisesti osaa – siitä saimme tässäkin esityksessä muistutuksen. Tenorikonkari Roberto Alagna pysyi hyvin vauhdissa, mitä nyt kerran toisessa näytöksessä "Dalila, je t'aime" säröili pahasti. Laurent Naouri oli oivallinen Dagonin ylipappi ja Dmitry Belosselskiyn heprealaisvanhuksen bassoa olisin kuunnellut mielellään enemmänkin. Jo ensimmäisessä näytöksessä hengestään päässyt filistealaisten päällikkö Abimélech oli Elchin Azizov.

Pietarilaisten perinteistä verismoa

23.10.2018 Pietro Mascagnin ooppera Cavalleria rusticana Aleksanterin teatterissa Helsingissä

Pietarin kamariooppera (The St. Petersburg Chamber Opera) vierailee Aleksanterin teatterissa kahdella esityksellä. Alun perin näiden piti olla Georges Bizet'n Helmenkalastajat ja Rodion Štšedrinin Ei yksin rakkaudesta. Jostain syystä ohjelma vaihtui pykälää tylsempiin teoksiin, eli Mascagnin Cavalleria rusticanaan ja Donizettin Lemmenjuomaan.

Kamarioopperan johtaja ja pääohjaaja Juri Aleksandrov on tunnettu mielikuvituksellisista ja usein kohahduttavista tuotannoistaan. Tämän oopperan oli kuitenkin ohjannut hyvin perinteisesti troikka Tatjana Karpatševa, Darja Modzalevskaja ja Natalja Tšernikova. Kokonaisuus oli hyvin toimiva, ja sopi yhdessä Vjatšeslav Okunevin lavastuksen kanssa mainiosti kiertue-esitykseksi. Taustaksi projisoitiin kuvia italialaisista rakennuksista ja näyttämöllä oli lähinnä pöytiä ja tuoleja. Ohjauksen vaikuttaviksi helmiksi nostan ensimmäisen näytöksen lopun kirkkokohtauksen sekä oopperan dramaattisen lopun, jossa ei mässäilty väkivallalla. Toisen näytöksen tunnettu Intermezzo oli kuvitettu kauniilla pikkutytön pesukohtauksella.

Aleksandr Goihman toimi kapellimestarina ja orkesterin sekä kuoron osuudet sujuivat oikein mallikelpoisesti. Kuoron naisten tanssikuviot veivät kyllä ajatukset Espanjaan eikä Sisiliaan. Turidduna lauloi Jevgeni Hagobitsyn, jonka tekniikkaan, äänenväriin ja vibratoon en aluksi ihastunut lainkaan, mutta myöhemmin hänkin suoriutui ihan mukiinmenevästi. Alfio oli Juri Borštšov, joka lauloi vakaasti, mutta kovin värittömästi – ja lopussa ylä-äänet eivät oikein auenneet. Naissolistit sen sijaan olivat erinomaisia: Larisa Pominova oli Santuzza, Natalja Vorobjova oli Lucia ja Natalja Kotšubei oli Lola. Pastorina esiintyi Jefim Pastorgujev suomalaisen poikakuoron kanssa.

Kálmánin operetti sai arvoisensa tuotannon

20.10.2018 Emmerich Kálmánin operetti Die Herzogin von Chicago Oper Leipzigissa (Musikalische Komödie Saal)

Emmerich Kálmánin operetti Die Herzogin von Chicago (suom. Chicagon ruhtinatar tai Chicagon herttuatar) sai kantaesityksensä Theater an der Wienissä vuonna 1928. Teos oli suosittu ja sitä esitettiin wieniläisille satoja kertoja. Seuraavana vuonna tehtiin Yhdysvalloissa näyttämöille englanninkielinen versio The Duchess of Chicago, joka ei saanut suurempaa menestystä ja painui unohduksiin vuosikymmeniksi.

Juutalaisen Kálmánin teosten esitykset kiellettiin natsi-Saksassa heti vuonna 1933, mutta säveltäjä jatkoi työskentelyään Wienissä. Anschlussin jälkeen vuonna 1938 hän oli pakotettu lähtemään Ranskaan ja sieltä edelleen Yhdysvaltoihin. Kálmán palasi Pariisiin vuonna 1949 ja eli kaupungissa viimeiset vuotensa.

Toisen maailmansodan jälkeen operettien suosio ei enää palannut entiselleen, mutta saksankielisellä alueella niitä esitetään nykyisinkin jonkin verran. Jostain syystä Die Herzogin von Chicago on pieni ohjelmistoharvinaisuus, vaikka se on teoksena aivan loistava. Ehkä Kálmánin jazz-vaikutteita sisältävä ja monin paikoin musikaalia lähestyvä sävellys ei ole puhutellut perinteisen operetin ystäviä? Teoksesta myös puuttuu sellainen ikivihreä hittinumero tai pari, joista monet muut Lehárin ja Kálmánin operetit muistetaan.

Die Herzogin von Chicagon juoni vaikuttaa tavanomaiselta ihmissuhdehömpältä, mutta siitä löytyy muitakin ulottuvuuksia. Esimerkiksi amerikkalaisten ja eurooppalaisten kulttuurieroille irvaileminen on aika lystikästä. Pääparina ovat chicagolaisen miljardöörin tytär Mary Lloyd (Lilli Wünscher) ja Sylvarian kruununprinssi Sándor Boris (Radoslaw Rydlewski). He tapaavat budapestilaisessa tanssipaikassa, jossa prinssi huvittelee incognito ja tekeytyy omaksi adjutantikseen. Kipinöitä on ilmassa, mutta musiikkimaku erottaa heidät: charleston vai csárdás, foxtrot vai valssi? Prinssi ei ymmärrä modernia musiikkia ja jazz-kotkotuksia lainkaan. Tässä yhteydessä pitää mainita, että jazz-yhtyeen esittämä foxtrot-sovitus Beethovenin "viidennestä" oli aivan loistava!

Samaan aikaan Sylvarian kuningas hummailee Monte Carlossa ja valtio on hyvin velkainen. Kuninkaalliset häät ovat aina toimiva keino siirtää huomio muualle ja pitää alamaiset tyytyväisinä. Ministerit saavat prinssin suostumaan naimisiin serkkunsa prinsessa Rosemarien (Laura Scherwitzl) kanssa, vaikkei rakkaudesta ole kummankaan taholta tietoakaan. Ratkaisuksi raha- ja naimahuoliin saapuu Mary Lloyd, joka latoo tiskiin kuusi miljoonaa dollaria ja ostaa kuninkaallisen linnan. Tässä yhteydessä hänelle selviää "adjutantin" oikea henkilöllisyys. Ja kun kyseessä on operetti, niin tietäähän sen miten lopulta eli parin lisäkiemuran jälkeen käy... Myös subrettipari eli prinsessa Rosemarie ja Lloydin yksityissihteeri James Bondy (Jeffery Krueger) saavat tietenkin toisensa – mutta vasta sitten kun Bondysta on sopivasti tehty kreivi.

Ulrich Wiggersin vauhdikas ohjaus oli tavattoman kekseliäs ja pidin siitä kovasti. Teoksen alussa ja lopussa oltiin hienosti mustavalkoelokuvan maailmassa. Operetissa oli useita poikkeuksellisen näyttäviä tanssikohtauksia, jotka kruunasivat esityksen. Leif-Erik Heinen lavastus vaihtui pienillä muutoksilla tanssiravintolasta kuninkaalliseksi linnaksi. Uusi omistaja tietenkin remontoi vanhan ja arvokkaan linnan modernin raikkaaseen art deco -tyyliin! Myös puvustus oli Heinen ja tarjosi ylettömästi silmänruokaa, esimerkiksi sylvarialaisia univormuja ja kansallispukuja.

Tobias Engeli johti musiikillisesti loistavan ensi-illan. Loppuaplodien aikana orkesteri soitti vauhdikasta unkarilaista tanssia ja kapellimestarikin riehaantui lavalla menoon muiden mukana. Koreografia oli opeteltu hyvin! Esityksen solistit olivat kelpo iskussa ja Rydlewskin tenorikin toimi paremmin kuin parilla viime kerralla häntä kuullessani – tällä kertaa ylärekisteri ei ollut puristeinen. Solisteista pitää mainita vielä Milko Milev, jolla oli koominen kaksoisrooli kuningas Pankraz XXVII:na ja Maryn isänä Benjamin Lloydina.

Aatteiden ja ajatusten hullunmyllyä

19.10.2018 Peter Ruzickan ooppera Benjamin Staatsoper Hamburgissa

Walter Benjamin (1892–1940) oli saksanjuutalainen ja marxilainen filosofi, esseisti, kääntäjä ja kriitikko. Hän oli mukana 1930-luvulla syntyneessä, myöhemmin Frankfurtin koulukunnaksi nimetyssä kriittisten yhteiskuntafilosofien ryhmässä. Benjaminin ystävä- ja aatetoveripiiriin kuuluivat mm. Bertolt Brecht ja Gershom Scholem, jonka kabbala-mystiikka vaikutti myös Benjaminin itsensä ajatteluun. Hänen omalaatuisessa filosofiassaan sekoittuvat edellä mainittujen lisäksi mm. historiallinen materialismi ja saksalainen idealismi. Benjamin teki vuonna 1940 pakomatkallaan itsemurhan espanjalaisessa rajakaupungissa, kun häntä uhkasi palautus Ranskan puolelle.

Peter Ruzickan ooppera Benjamin on Hampurin valtionoopperan tilausteos, joka sai kantaesityksensä kesäkuussa 2018. Teos tarkastelee seitsemässä kohtauksessa Walter Benjaminin ja hänen lähipiiriinsä kuuluneiden henkilöiden vaiheita ja ajatuksia toisen maailmansodan alun molemmin puolin. Libretto ja ohjaus ovat Yona Kimin käsialaa ja molemmat olivat mielestäni tasokasta, hyvin toimivaa ammattityötä. Günter Schaupp näytteli lavalla toista Benjaminia, mikä oli oivaltava ratkaisu. Lisähenkilön avulla ohjaaja saattoi kommentoida tyylikkäästi "oikean" Benjaminin tekoja ja sanoja. Tässä oopperassa musiikki ja teksti pelasivat hyvin yhteen ja näyttämön tapahtumat tuntuivat seuraavan niitä orgaanisesti ja luonnollisesti. Kokonaisuudelle oli varmasti hyötyä siitä, että libretisti ja ohjaaja ovat sama henkilö – samoin kuin siitä, että myös säveltäjä ja kapellimestari ovat tällä kertaa sama henkilö. Ruzicka vaikutti kaiken lisäksi varsin pätevältä johtajalta, joka piti langat käsissään napakasti.

Lavastaja Heike Scheelen luoma rapistuneiden rakennusten tunnelma oli lumoava. Falk Bauer oli onnistunut puvustuksessa, jossa nähtiin muutama poikkeama 1930-luvun hillitystä maailmasta. Kuorolla oli oopperan jälkipuoliskolla pitkä oma osuus, joka oli kaikessa omituisuudessaan vaikuttava. Solistit tekivät ihan kelpo työtä, mutta kovin valovoimaisia suorituksia ei tänään nähty tai kuultu. Dietrich Henschel oli Walter B., Dorottya Láng oli Hannah A., Andreas Conrad oli Bertolt B., Tigran Martirossian oli Gersom S. ja Marta Świderska oli Dora K. Erikseen on mainittava Asja L:n roolin tehnyt Lini Gong, jolla oli pari huikeaa taiturinumeroa.

Jännän äärellä

18.10.2018 Bruno Madernan ooppera Satyricon Semperoper Dresdenissä

Dresdenin Semperoperin studionäyttämölle (Semper Zwei) oli tuotettu Bruno Madernan Satyricon vuodelta 1973. Esitetty versio ei ole täysin alkuperäisen mukainen, vaan on syntynyt Salzburgin festivaalin, Semperoperin ja Modenan teatterin yhteistyönä.

Satyricon on Petroniuksen kirjoittama satiirinen romaani keisariajan Roomasta. Sen vähintään paristakymmenestä latinankielisestä kirjasta on säilynyt vain osa, eikä yksikään kokonaisuudessaan. Kirjoista tunnetuin on Trimalchion pidot (lat. Cena Trimalchionis), johon tämän oopperan librettokin perustuu. Trimalchio on vapautettu orja, joka järjestää suurelliset pidot vierailleen. Heille tarjoillaan mielikuvituksellisia ruokalajeja (tässä ohjauksessa huumeita ja alkoholia) ja merkillisiä ohjelmanumeroita (tässä ohjauksessa lähinnä seksiin liittyviä). Petronius pilkkaa nousukkaiden tyylitajuttomuutta ja taipumusta liioitteluun. Pidot päättyvät Trimalchion kuvitteellisiin ruumiinvalvojaisiin, jotka tässä oopperaversiossa muuttuvat todeksi isännän verisen itsemurhan myötä.

Georg Schmiedleitnerin ohjaus revitteli ja ilkamoi niin, että mukana pysytteleminen teetti töitä. Näyttämölle oli sullottu paljasta pintaa, paheita ja riettautta joka junaan. Lähes alastomat koirapäiset orjat ja sadomasokistinen seksi näyttivät olleen joillekin katsojille liikaa. Aivan kreisimahtava paketti!

Madernan musiikki ei ollut lainkaan hullumpaa, mutta jotenkin jäsentymätön vaikutelma siitä jäi päällimmäiseksi mieleen. Sävellys pomppi pastissina tyylistä toiseen (muutama barokkihenkinen jakso oli oikein hieno!) ja lainaili usein muista oopperoista, mm. Wagnerilta, Rossinilta ja Verdiltä. Tiettyä sekavuutta aiheutti myös kielten moninaisuus: oopperassa käytettiin saksaa, ranskaa, englantia, italiaa ja latinaa. Harald B. Thorin lavastus oli aivan mainio, mm. valtavat jääkaapit olivat hieno keksintö. Tanja Hofmann oli saanut puvustajana kiitollisen tehtävän, ja pääsi toteuttamaan luovuuttaan monipuolisesti.

Varttuneempi italialainen kapellimestari Pietro Borgonovo johti esityksen hyvällä energialla. Solistien suoritukset olivat loistavia – erinomaista laulamista ja näyttelemistä kaikilta. Rooleissa olivat Tom Martinsen (Trimalchio), Michal Doron (Fortunata), Katerina von Bennigsen (Scintilla), Tahnee Niboro (Criside), Jennifer Riedel (Quartilla), Timothy Oliver (Habinnas), Bernhard Hansky (Niceros) ja Matthias Henneberg (Eumolpus). Erityisesti von Bennigsenin parissa numerossa vaadittiin huikeaa virtuositeettia.

Huippusolistien ilta Unter den Lindenillä

17.10.2018 Luigi Cherubinin ooppera Médée (saks. Medea) Staatsoper Unter den Lindenissä Berliinissä

Médée vuodelta 1797 on nykyisin esitetyin Luigi Cherubinin yli 30 oopperasta (tähän asemaan pääsee kyllä melko helpolla!). Antiikin Kreikan mytologiasta tunnetaan useita Medeia-noitaa koskevia, toisistaan poikkeavia tarinaversioita. Cherubinin oopperan libretto pohjautuu Euripideen tragediaan, joka kantaesitettiin vuonna 431 eaa. Näytelmän lopussa Medeia tappaa omat lapsensa, mitä muissa versioissa ei taida tapahtua.

Medeia – kuten niin monet antiikin henkilöt tai kertomukset – on ollut oopperasäveltäjien suosiossa. Jo 1600-luvun lopulla Marc-Antoine Charpentier sävelsi Médéensä ja 2000-luvultakin löytyy ainakin kaksi oopperatoisintoa. Niistä viimeisin on Aribert Reimannin Medea vuodelta 2010 (tätä koskeva julkaisuni vuodelta 2017 löytyy linkin takaa: https://oopperaa.blogspot.com/2017/07/reimannin-huikea-trilleri-15.html). Cherubinin Médéestä on tehty 1800-luvulla muutama saksan- ja italiankielinen versio. Berliiniläiset käyttävät uudesta tuotannostaan saksalaistettua nimeä Medea, vaikka esityskielenä on alkuperäinen ranska.

Médéen ongelma on tapahtumaköyhyys. Ensimmäinen näytös ja suurin osa toisestakin kuluu siinä, että solistit vuodattavat tuntemuksiaan jokainen vuorollaan – joko yksin, kaksin tai kolmisin. Oopperassa on paljon puheosuuksia, joita tässä tuotannossa oli onneksi karsittu – muutenhan kuulija olisi voinut pitkästyä totaalisesti. Ohjaaja Andrea Brethiltä olisi kaivattu lisää luovuutta ja elävöittämistä. Jonkinasteista modernisointia oli yritetty, mutta se ylsi vain Martin Zehetgruberin lavastukseen. Rähjäiset liikehuoneistojen takapihat ja puiset pakkauslaatikot eivät tehneet suurta vaikutusta.

Onneksi Cherubinin musiikki paikkasi aika usein näyttämön staattista tunnelmaa. Kapellimestarina oli Daniel Barenboim, joka sai orkesterin loistamaan varsinkin toisessa ja kolmannessa näytöksessä. Kiitokset onnistuneesta esityksestä kuuluvat silti ennen kaikkea solisteille, jotka olivat sanalla sanoen huippuja. Médéen (Medeia) nimiosan laulanut Sonya Yoncheva lauloi niin täyteläisesti ja tunnekylläisesti, että saatoin ajoittain vain haukkoa henkeäni. Jasonin (Iason) roolissa oli aivan huikea tenori, yhdysvaltalainen Charles Castronovo, jonka laulua olisin kuunnellut vaikka kuinka paljon lisää. Myös muiden tehtävien miehittämisessä oli Staatsoper onnistunut ensiluokkaisesti: Créon oli Iain Peterson, Dircé oli Elsa Dreisig ja Néris oli Marina Prudenskaya.

Uusi kamariooppera kaipaisi ohjauksen terävöittämistä

16.10.2018 Claude Debussyn – Annelies Van Parysin ooppera Usher Staatsoper Unter den Lindenissä Berliinissä

Pelléas et Mélisande on Claude Debussyn ainoaksi jäänyt ooppera. Miehellä oli monia muitakin virityksiä, jotka kuitenkin jäivät toteutumatta tai keskeneräisiksi. Yksi niistä on La Chute de la maison Usher, jota Debussy työsti vuosien 1908 ja 1917 välisenä jaksona. Sen pohjana oli tietenkin Edgar Allan Poen novelli The Fall of the House of Usher (suom. Usherin talon häviö), joka oli tehnyt säveltäjään suuren vaikutuksen.

Debussy jätti jälkeensä useita La Chute de la maison Usher -oopperan librettoluonnoksia, parinkymmenen minuutin musiikkifragmentin ja luonnoksia muusta osuudesta. Staatsoper Unter den Linden ja Tukholman Folkoperan tilasivat näihin pohjautuvan kamarioopperan belgialaiselta Annelies Van Parysilta. Sävellys on laitettu Debussyn ja Van Parysin nimiin, vaikka käytännössä jälkimmäinen on työstänyt aivan itsenäisen ja uuden teoksen. Tässä mielessä se eroaakin selvästi aiemmin esitetyistä epätäydellisistä versioista ja mm. Robert Orledgen rekonstruktiosta.

Usher sai kantaesityksensä aivan hiljattain; tämä näkemäni näytös oli vasta teoksen kolmas. Esityspaikkana oli orkesterin vanha harjoitussali Staatsoperin viereisessä rakennuksessa. Teos kestää noin 1,5 tuntia ja kaikki esitykset myytiin loppuun nopeasti.

Musiikillisesti ilta oli mielenkiintoinen ja onnistunut. Sävellyksessä oli paljon debussymaisia aineksia, mutta kuitenkin kokonaisuus oli jotain muuta. Marit Strindlund (Jorma Panulan oppilas Tukholmasta!) johti salin nurkassa soittanutta 14-jäsenistä kamariorkesteria. Kaikki neljä solistia onnistuivat hyvin osuuksissaan. Baritonit olivat David Oštrek (Roderick Usher), Martin Gerke (Ystävä) ja Dominic Kraemer (Lääkäri). Ainoan naisroolin lauloi Ruth Rosenfeld (Lady Madeline).

Oopperan ohjauksesta, lavastuksesta ja valaistuksesta vastasi Philippe Quesne. Mielestäni lopputulos oli usein pitkästyttävä ja tylsä. Näyttämöllä ei tapahtunut aikoihin juuri mitään, vaan henkilöt ainoastaan kävelivät seinustalta toiselle. Eri puolille salia oli kylvetty monitoreja, joissa pyöri vaihtuvia videoita. Oopperan lopussa sentään saatiin vähän toimintaakin lavalle, kun kertaalleen haudattu Madeline ilmestyi takaisin. Edes tässä kohtauksessa ohjaaja ei tavoittanut Poen tekstin jännittävyyttä, vaan verisen naisen haahuilu vaikutti lähes koomiselta.

Hienoa musiikkia, omituinen ohjaus

15.10.2018 Arnold Schönbergin ooppera Moses und Aron Semperoper Dresdenissä

Arnold Schönberg sävelsi Moses und Aron -oopperaansa vuosina 1930–1932 toimiessaan Berliinissä musiikkikorkeakoulun sävellysprofessorina. Hän laati itse libreton, joka perustuu Toiseen Mooseksen kirjaan. Vuonna 1933 säveltäjä perheineen muutti Ranskaan ja edelleen Yhdysvaltoihin ja kolminäytöksiseksi suunniteltu ooppera jäi kesken. Schönberg suunnitteli kyllä teoksen ääreen palaamista, mutta jostain syystä se jäi tekemättä vaikka libretto kolmanteenkin näytökseen oli olemassa. Schönberg kuoli 1951 ja valmistuneet kaksi näytöstä saivat kantaesityksensä konserttiversiona Hampurissa vuonna 1954. Vuonna 2010 unkarilainen Zoltán Kocsis täydensi luvan kanssa oopperan kolmannen näytöksen valmiiksi, mutta tätä versiota ei ole liiemmin käytetty. Myös tässä Dresdenin produktiossa esitettiin vain Schönbergin valmiiksi saama osuus.

Pidin kovasti Mooseksen ja Aaronin musiikista, jossa Schönberg käyttää kehittämäänsä 12-säveljärjestelmää lumoavasti. Alan Gilbert johti Sächsische Staatskapelle Dresdeniä, joka soitti kuin unelma. Teoksessa on todella suuri kuoro, johon oli haalittu Vocalconsort Berlin ja Sinfoniechor Dresden täydentämään talon omaa kööriä. Mooseksen basso-osan laulanut Sir John Tomlinson teki hyvän roolityön, vaikkei hänen äänensä ja laulukuntonsa olekaan enää yhtä hyvässä tikissä kuin vaikkapa ikätoveri Jaakko Ryhäsellä (ks. edellinen julkaisuni Don Carlos -oopperasta). Aaronina esiintyi taitava heldentenori Lance Ryan. Oopperassa on lisäksi paljon pieniä rooleja, joissa esiintyi lähinnä Semperoperin "nuorisoensemblen" ja kuoron jäseniä.

Tuotannon ohjaajana oli Calixto Bieito, jolta osataan odottaa hämmentäviä ja kohahduttavia töitä. Paljon käsittämätöntä tässäkin ohjauksessa oli, kuten vaikka korkealta näyttämön yltä alas kipattu kauhakuormallinen raidesepeliä tai vastaavaa kivenmurikkaa. Ja tietenkin saatiin Bieitolle pakollista alastomuutta ja seksiä! Ohjaajan puolustukseksi on sanottava, että näitä kyllä sisältyy jo Schönbergin tuotokseen. Silti toisen näytöksen orgioissa heijastetut pornofilmit näyttivät olleen monille liikaa – ja niitä oli sentään häveliäästi pikselöity. Rebecca Ringstin lavastus koostui ainoastaan valkoisista seinistä (takaseinä oli kallistuva) ja Ingo Krüglerin puvustus oli hyvin arkinen.

Ryhänen lunasti odotukset

14.10.2018 Giuseppe Verdin ooppera Don Carlos Aleksanterin teatterissa Helsingissä

Don Carlos on poliittista draamaa parhaimmillaan ja suosikkini Verdin oopperoista. Teoksessa on kolme upeaa bassoroolia, ja tietysti Filipin ja Suurinkvisiittorin duetto on hienointa mitä oopperan saralla on ikinä bassoille kirjoitettu.

Edellisestä näkemästäni Don Carlos -esityksestä (tai oikeammin Don Carlo -esityksestä) on jo monia vuosia, joten odotin tätä Helden Productions Oy:n tuotantoa kovasti. Lisäsyy odotukselle oli Jaakko Ryhänen, joka oli vielä saatu houkuteltua oopperalavalle. Ryhästä oli alun perin pyydetty Filipiksi, mutta hän ei enää lähtenyt suurempaan rooliin, vaan "tyytyi" Suurinkvisiittoriin.

Don Carlos on Ryhäselle erityinen ooppera: Hän näki sen Aleksanterin teatterissa 50 vuotta sitten, ja tämä kokemus kuulemma sytytti hänessä palon ja "laulamisen liekin". Ryhänen aloitti Munkin osassa Savonlinnassa jo 1979, ja on sittemmin laulanut paljon sekä Filipiä että Suurinkvisiittoria eri puolilla maailmaa. Aleksanterin teatterissa Ryhänen esiintyi ensimmäistä kertaa 1973 ja pari vuotta myöhemmin hänet kiinnitettiin Kansallisoopperan vakituiseksi solistiksi. Vanha oopperatalo tuli siis hyvin tutuksi, mutta Don Carlosia hän ei ole talossa tehnyt ennen tätä produktiota.

Jaakko Ryhänen vetäytyi oopperalavoilta terveyssyistä vuonna 2012. Onnistuneen sydänoperaation jälkeen mies on palannut laulukuntoon ja konsertoi edelleen kymmeniä kertoja vuodessa. Vuonna 2016 Jorma Silvasti sai mestarin houkuteltua vielä Savonlinnaan Don Giovannin Komtuurin osaan. Ja nyt oli sitten vuorossa paluu rakkaan Aleksanterin teatterin lavalle, todennäköisesti miehen viimeisessä oopperaroolissa. Ympyrä sulkeutui...

Pidin Ville Saukkosen ohjauksesta, joka synnytti teokseen vaikuttavan tunnelman ja tapahtumien kaaren. Vapaus-teema oli toistuvasti esillä muistuttaen kertomuksen poliittisesta ulottuvuudesta. Saukkonen oli malttanut pitää revittelynhalunsa kurissa ja paketti oli tyylikäs, muttei lainkaan tylsä. Pieniä hauskoja pilkahduksia sentään nähtiin, kuten polkupyörällä ajelu näyttämöllä. Aili Ojalon yksinkertainen ja tumma lavastus toimi synkeänä taustana tapahtumille. Joona Huotarin puvustus yhdisti jännittävästi eri aikakausia ja oli oikein onnistunut.

Esityksen orkesterina oli Helsinki Sinfonietta ja kuorona Helsingin filharmoninen kuoro. Kapellimestari Jonas Rannilan musikaalisuus ja into sytytti soiton parhaimmillaan upeaan lentoon, mutta toisinaan salin onneton akustiikka sai musiikin kuulostamaan tukkoiselta ja pahimmillaan valjulta. Tähän oli osuutta myös orkesterin pienehköllä koolla.

Filip II:n roolissa piti kuultaman Timo Riihosta, mutta hän oli sairastunut ensi-illan jälkeen. Riihonen kuitenkin näytteli osan lavalla, ja voi pojat miten hienoa työtä hän tekikään. Tästä saisi moni nuorempi laulaja ottaa mallia! Tuuraajaksi oli saatu Rolf Broman, joka lauloi Filipinä aitiossa. En ollut varauksettoman tyytyväinen hänen suoritukseensa, varsinkin kun tiesin mihin Riihonen olisi parhaimmillaan pystynyt. Broman myös lauloi aivan liian hiljaa; kuuluvuudessa oli ongelmia jopa permannon eturiveillä.

Suurinkvisiittori oli Jaakko Ryhäsen voimannäytös. Oli liikuttavan hienoa kuulla, millä intensiteetillä ja voimalla pian 72 vuotta täyttävä konkari pystyi roolinsa tekemään. Aivan huikea kansainvälisen tason suoritus, jonka voisi milloin tahansa heittää mille tahansa maailman näyttämölle! Ryhäsen äänen kaunis väri ja dramaattinen fraseeraus eivät peittyneet jylisevän voiman alle.

Toinen suosikkini oli Marjukka Tepponen, jonka Elisabet lumosi kauneudellaan ja tunteikkuudellaan. Todella koskettava roolityö! Heikki Kilpeläinen oli jämäkkä Rodrigo, joka lauloi vakaasti, mutta näytteleminen jäi ohueksi. Heikki Haliselle Don Carlosin rooli oli vielä taitoihin nähden liian suuri, ja esiintymistä leimasi melkoinen epätasaisuus. Jeni Packalén onnistui Ebolina ja Niklas Spångberg Munkkina. Tebaldona esiintyi Johanna Isokoski ja Johanna Engelbarth oli Ääni taivaasta.

Sinfoniakonsertti 2.0, vai?

12.10.2018 Ylioppilaskunnan Soittajat, joht. Tomas Djupsjöbacka Konepajan Brunossa Helsingissä

Ylioppilaskunnan Soittajat tarjosi poikkeavan konserttikokemuksen Konepajan Brunossa, jossa yleisö sai istua (tai joutui istumaan) lankkupenkeillä. Useimmilla oli päällystakki yllä ja monilla kaljatuoppi kädessä. Järjestäjät olivat antaneet tälle rehvakkaasti nimen Sinfoniakonsertti 2.0. No, ehkä 1.2 olisi riittänyt, mutta olihan konsepti piristävän erilainen ja oikein mukava! Kapellimestari Tomas Djupsjöbackalle annan pari lisäpistettä yleisön huomioimisesta ja kivan rennosta esittelystä.

Vanhan veturihallin akustiikka ei loppujen lopuksi ollut hullumpi, vaikka tätä etukäteen mietiskelin – Brunossa kun ei kuulemma ole koskaan aikaisemmin sinfoniaorkesteri soittanut. Konserttipaikan luonne oli vaikuttanut ohjelmistoon, sillä ensimmäisenä soi Aleksandr Mosolovin Teräsvalimo vuodelta 1927. Huumaava ja jyskyttävä kappale sopi karuun teolliseen tilaan kuin nenä päähän. Kuulin Teräsvalimon viimeksi elokuussa Kansallisoopperassa, Esa-Pekka Salosen 60-vuotiskonsertissa. Tässä YS:n esityksessä oli – ehkä esityspaikasta johtuen – jotain säväyttävää, vaikka samanlaiseen intensiteettiin ei yllettykään kuin oopperaorkesterin esityksessä.

Konsertissa ei ollut väliaikaa, vaan toinen numero esitettiin heti perään. Se oli niin ikään neuvostoliittolaista musiikkia, nimittäin Dmitri Šostakovitšin Sinfonia nro 5 d-molli. Vuonna 1937 valmistunut sinfonia on musiikillisesti jännittävän ristiriitainen. Ehkä tämä on sitä "riemua ruoskan alla" eli pakotettua iloa? Varsin mallikasta työtä YS ja Djupsjöbacka tekivät tämänkin kappaleen kanssa; mitä nyt käyrätorvien epäpuhtaudet ottivat jokusen kerran korvaan kuten jo Teräsvalimossa.

TFO:n Beethoven-spesiaali

11.10.2018 Turun filharmoninen orkesteri & Chorus Cathedralis Aboensis, joht. Leif Segerstam, sol. Reetta Haavisto, sopraano & Juha Kotilainen, basso Turun konserttitalossa

TFO:n torstai-illan konsertti oli saanut otsikon Beethoven Special! Loppuunmyydylle salille esitettiin kolme säveltäjäneron vokaaliteosta, joita ainakin Suomessa on mahdollisuus kuulla hyvin harvoin. Ohjelma oli niin mielenkiintoinen, että minunkin piti lähteä Turkuun sitä kuulemaan. Miessolistina alun perin ilmoitettu Nicholas Söderlund oli vaihtunut Juha Kotilaiseksi, mikä ei tällä kertaa harmittanut minua lainkaan.

Ensimmäinen kappale oli Es ist vollbracht, joka on kirjoitettu finaaliksi Die Ehrenpforten-nimiseen singspieliin. Jopas oli vaikuttava aloitus – ja Kotilainen jylisi niin voimallisesti, että olin aivan myyty. Upeaa! Toinen numero oli mahtipontinen Die Ruinen von Athen, jonka muistan kuulleeni konsertissa kerran aikaisemmin. Kyseessä on musiikki August von Kotzebuen samannimiseen näytelmään. Kotilainen jatkoi vakuuttavasti ja Reetta Haavistokin pääsi tässä teoksessa ääneen. CCA-kuoro lauloi taitavasti ja TFO soitti Segerstamin innostamana mm. janitsaari-sävyisen Marcia alla turcan tavattoman mukaansatempaavasti.

Väliajan jälkeen oli viimeisen kappaleen vuoro. Kantate auf den Tod Kaiser Josephs II on 19-vuotiaan Beethovenin sävellys, joka kantaesitettiin vasta hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1884. Kantaatti osoittautui hienoksi ja puhuttelevaksi teokseksi, jossa Haaviston sävykkäästi laulama osuus nousi kohokohdaksi. Kuoro pärjäsi tässäkin hyvin, mutta lukemattomia kertoja toistuneen tot-sanan eriaikaiset viimeiset t-kirjaimet ottivat ikävästi korvaan. Ei ole helppoa, ei! Segerstam oli koko illan elementissään ja tarjosi orkesterinsa kanssa erittäin hienon konserttielämyksen harvinaisemman ohjelmiston parissa. Kiitos turkulaisille tästä!

Jumppanen taituroi Hammerklavierin

7.10.2018 Paavali Jumppanen, piano Olarin kirkossa Espoossa

Beethovenin Hammerklavier-sonaatti eli virallisemmin Pianosonaatti nro 29 B-duuri op. 106 valmistui syksyllä 1818. Paavali Jumppanen juhlisti merkkivuotta soittamalla teoksen Olarin kirkossa. Ennen esitystä hän kertoi yleisölle mm. sonaatin syntyvaiheista ja omasta Emil Gilels -muistostaan. Käsiohjelmaan oli sisällytetty laajempi esittely, jossa Jumppanen analysoi sonaatin rakennetta.

Hammerklavier on pianosonaatiksi poikkeava – niin kestoltaan kuin sisällöltään – ja myös teknisesti vaativaa soitettavaa. Jumppasen tulkinnassa kaikki yksityiskohdat vaikuttivat viimeisen päälle harkituilta. Hän on selvästi perehtynyt syvällisesti sävellykseen ja pohtinut sen esittämisen nyansseja. Työn tuloksesta voidaan nauttia jo muutama vuosi sitten ilmestyneellä Ondinen levytyksellä. Akateeminen kuivakkuus oli silti konsertista kaukana – Jumppanen osasi pitää teoksen elävänä ja mukaansatempaavana. Suosikkini oli neljännen osan mahtava kolmiääninen fuuga. Se on raskasta soitettavaa ja pitkä kuin mikä, mutta Jumppanen selvisi fuugastakin erittäin helpon ja vaivattoman oloisesti.

Max Raabe valloitti jälleen suomalaisyleisön

6.10.2018 Max Raabe & Palast Orchester Finlandia-talossa Helsingissä

Tämä julkaisu ei kuulu sen paremmin oopperan kuin klassisen musiikinkaan piiriin, mutta suokaa jälleen minulle pieni poikkeus. Olen nimittäin fanittanut Max Raabea ja hänen Palast-orkesteriaan jotakuinkin 20 vuotta. Raaben vuonna 1985 perustama yhtye esittää tyylin mukaisesti ennen kaikkea 1920- ja 1930-lukujen schlagereita, musikaalisävelmiä ja tanssimusiikkia, lähinnä Saksasta ja Yhdysvalloista. Ken ei heitä ennestään tunne, voi katsoa näyte-erän täältä: https://www.youtube.com/watch?v=KyMlZK8slVQ.

Olen päässyt livenä kuuntelemaan Max Raabea ja Palast Orchesteria muutaman kerran. Suomessa he esiintyivät ensimmäisen kerran vuonna 2013 (jolloin olin paikalla). Vuosien 2014 ja 2016 konsertit jätin täällä väliin, mutta nyt oli jälleen korkea aika ostaa lippu Suomen-keikalle. Bändi on saksankielisellä alueella suosittu ilmiö, ja konsertit ovat poikkeuksetta loppuunmyytyjä. Enimmäkseen täysille saleille he ovat ihme kyllä saaneet meilläkin esiintyä...

Finlandia-talon konsertti oli melkoinen klassikkokokoelma. Aloitusnumerona oli Heute Nacht oder nie ja ensimmäisellä puoliajalla kuultiin myös mm. Du bist meine Greta Garbo, Love thy neighbour, Moon of Alabama, Warum küßt mich dein Mund so heiß, Cheek to Cheek, Singin' in the Rain ja Rosa, reizende Rosa.

Väliajan jälkeen orkesteri soitti instrumentaalikappaleen ja sitten jatkettiin tutulla linjalla: mm. Night and Day, Salome sekä aivan ihana pianosäestyksellinen Liebesleid, jossa Raaben ääni oli silkkaa hunajaa. Päätösnumerona kuultiin aina niin hauska Mein kleiner grüner Kaktus. Ylimääräiset olivat vakiokamaa: Dort tanzt Lu-Lu! käsikelloineen kaikkineen sekä Dream a Little Dream of Me.

Max Raaben hillitty olemus ja kuivakka huumori ovat aina yhtä hurmaavia. Hänen falsettilaulunsa on viehättävän kaunista, vaikka pian 56 vuotta täyttävän solistin ääni ei enää olekaan yhtä kirkas ja notkea kuin vanhemmilta tallenteilta kuultuna. Palast Orchesterin 12 muusikkoa ovat melkoisia monitaitureita, sillä lähes kaikki soittavat keikoillakin useampaa instrumenttia. Hienoa!

SibA:n iltapäivätarjontaa

4.10.2018 Organon urkumatinea: Sini Huopaniemi, urut Musiikkitalossa Helsingissä

4.10.2018 Maisterikonsertti: Niina Lindholm, viulu Musiikkitalossa Helsingissä

Puolenpäivän urkumatinea Musiikkitalon Organo-salissa alkoi Verschueren-uruilla. Sini Huopaniemi soitti niillä J. S. Bachin Preludin G-duuri ja Buxtehuden Toccatan F-duuri. Konsertin toinen puoli soitettiin Forster & Andrews -uruilla ja teokset olivat Gordon Youngin Aria, Saint-Saënsin Prière ja Gaston Belierin Toccata. Saint-Saënsin kappaleessa oli mukana soittamassa sellisti Iiris Piri. Matinea oli ohjelmaltaan kiinnostava ja oikein positiivinen kokemus, vaikka soitto ei aivan virheetöntä ollutkaan. Esimerkiksi Belierin Toccatan tulkinnasta pidin kovasti.

Iltapäivän alussa oli vuorossa viulun taso A -konsertti Camerata-salissa. Kyseessä oli "taiteellinen ohjelmasuoritus osana musiikin maisterin opinnäytettä". Niina Lindholm esitti Sibeliuksen Viulukonserton yhdessä pianisti Matilda Kärkkäisen kanssa. Kokonaisuus oli hieno, rytmisesti tarkka ja teknisesti valmis, ja solistin oma näkemyskin välittyi katsomoon. Kärkkäinen teki loistavaa työtä flyygelin ääressä.

Suvereeni Saraste

3.10.2018 Radion sinfoniaorkesteri, Cantores Minores ja Musiikkitalon Kuoro, joht. Jukka-Pekka Saraste, sol. Anna Larsson, mezzosopraano Musiikkitalossa Helsingissä

RSO esittää kaudella 2018-2019 kaikki Gustav Mahlerin sinfoniat. Tässä sarjan toisessa konsertissa oli vuorossa Sinfonia nro 3 d-molli. Se ei ole esityskoneistoltaan Mahlerin suurimpia teoksia, mutta yli puolitoistatuntinen kesto (ilman väliaikaa) tekee sinfoniasta melkoisen järkäleen.

Mahlerin "kolmonen" sisältää kuusi osaa ja se on yksi niistä säveltäjän teoksista, joita on innoittanut Des Knaben Wunderhorn -kansanrunokokoelma. Kaikkiaan "sarjaan" kuuluu kaksi muutakin sinfoniaa sekä kaksi laulusarjaa. Kolmannen sinfonian neljännen osan teksti on Nietzschen Also sprach Zarathustrasta. Sen lauloi miellyttävän sävykkäästi ruotsalainen mezzosopraano Anna Larsson.

Sinfonian viidennen osan teksti on sitten suoraan Des Knaben Wunderhornista, ja siinä kuorotkin pääsevät vihdoin mukaan. Esityksen poikakuorona oli Hannu Norjasen valmentama Cantores Minores. Jani Sivénin valmentama naiskuoro oli muodostettu Musiikkitalon Kuorosta antamalla sen miehille vapaailta.

Pitkä teos hujahti ohi melkein huomaamatta, sillä olin niin mykistynyt seuratessani Jukka-Pekka Sarasteen työskentelyä. Ei hän turhaan ole johtanut ja levyttänytkin näitä suuria teoksia, kuten Brucknerin ja Mahlerin sinfonioita. Miten mahtavana, mutta erottelevana tai selkeänä ja jäsentyneenä musiikki soikaan! RSO pysyi mainiosti kunniakapellimestarinsa matkassa. Pakko oli minunkin tykätä, vaikka en suuri Mahler-fani olekaan...