Savolainen Carmen?

30.1.2019 Georges Bizet'n ooppera Carmen suviyössä Kanneltalossa Helsingissä

Helsinkiläinen OperArte ry -yhdistys sai alkuvuodesta näyttämölle toisen kokonaisen oopperaproduktionsa: Carmen suviyössä -versioinnin Bizet'n Carmenista. Olin Kanneltalossa katsomassa tuotannon viimeisen näytöksen.

Ohjaaja Juha Pikkaraisella on näyttelijätausta, mikä näkyi piristävästi ja positiivisesti lopputuloksessa. Ratkaisuja ja henkilöohjausta oli mietitty perusteellisesti ja raikkaasti, eikä vain tyydytty perinteisiin oopperakonventioihin. Pikkarainen oli sijoittanut Carmenin tapahtumat vuoden 1979 Mikkeliin: Carmen oli punkkarityttö ja Joose eli Don José päivysti Savon Prikaatissa. Esimerkiksi ensimmäisen näytöksen Près des remparts de Séville -aariassa ei suinkaan juotu manzanillaa Sevillassa, vaan kiljua Punkaharjulla. Ja tätä rataa...

Juha Pikkaraisen muokkaama teksti sekä Pikkaraisen ja Pirjo Leppäsen käännökset olivat tiettyyn rajaan asti oikein hauskoja. Onneksi lauluosuudet esitettiin ranskaksi ilman sorkkimista ja vain puheosuudet esitettiin suomeksi väännettyinä. Vähäinen lavastus ja veikeä puvustus oli käsiohjelmassa laitettu kollektiivisesti työryhmän nimiin. Esityksen taustalle heijastettiin kiinnostavaa kuvitusta, joka toimi hyvin yhdessä Mirkka Saaren valaistuksen kanssa. Musiikki kuultiin pianolla soitettuna, ja siitä vastasi pätevästi Tiina Korhonen.

Illan solistit eivät häikäisseet suorituksillaan. Tämä oli ehkä odotettavissakin, mutta silti olin pettynyt joidenkin esitysten tasoon. Mari Hautaniemi ja Petteri Loukio erottuivat muista positiivisessa mielessä. Roolitus oli seuraava: Mari Hautaniemi (Carmen), Emmi Kaijansinkko (Raija eli Frasquita), Viivi Tulkki (Merja eli Mercédès), Pirjo Leppänen (Mikaela eli Micaëla), Antti Tolvanen (Joose eli Don José), Aapo Kilpelä (Esko Millo eli Escamillo), Petteri Loukio (Eki eli Le Remendado), Vikke Häkkinen (Roke eli Le Dancaïre ja Mortti eli Moralès) sekä Ronnie Karlsson (Sunila eli Zuniga).

Kaksi Bassoa

27.1.2019 Timo Riihonen, basso, Jaakko Ryhänen, basso & Marko Hilpo, piano Tapiolasalissa Espoossa

Olen istunut Kaksi bassoa – sukupolvet kohtaavat -konsertissa ennenkin, mutta eihän tätä uusintatilaisuutta voinut jättää käyttämättä – varsinkin kun luvassa olisi varmasti hieno esitys Filipin ja Suurinkvisiittorin duetosta. Se jäi minulta valitettavasti kuulematta viime lokakuun Don Carlo -esityksessä näiden herrojen toimesta, kun Riihonen sairastui.

Konsertti alkoi Timo Riihosen ja Jaakko Ryhäsen kivalla Balladi Vestmanviikistä -vuoropuhelulla; numero on tietenkin Aulis Sallisen oopperasta Punainen viiva. Ryhänen sopi oivallisesti nuorempaansa tenttaavaksi oppimestariksi. Toivo Kuulalta kuultiin kolme eteläpohjalaista kansanlaulua: Pappani maja (Ryhänen), Tuuli se taivutti koivun latvan (Riihonen) ja miesten yhdessä väkevästi vetäisemä Niin kauan minä tramppaan.

Väliin kuultu Oskar Merikannon Valse lente sai Marko Hilpon soittamana herkän tulkinnan. Sen jälkeen jatkettiin Merikannon laulumusiikilla: Reppurin laulu (Riihonen), Vallinkorvan laulu (Ryhänen), Muistellessa (Riihonen), Merellä (Ryhänen) ja Laatokka, jonka bassomme lauloivat yhdessä. Kaikki olivat pääosin onnistuneita esityksiä. Merellä on ollut nuoresta lähtien suosikkejani (aivan uskomattoman hieno pianotekstuuri!) ja sai nytkin aikaan kylmät väreet.

Ennen oopperaosiota Hilpo soitti Johannes Brahmsin Intermezzon A-duuri, joka tuntui olevan tässä seurassa vähän väärässä paikassa, vaikka kiva kappale onkin. Riihonen ja Ryhänen jatkoivat yhdessä La calunnia -juoruaarialla Rossinin Sevillan parturista. Riihonen pääsi laulamaan Greminin aarian Tšaikovskin Jevgeni Oneginista ja Ryhäselle lankesi Dalandin aaria Wagnerin Lentävästä hollantilaisesta. Voi kun olisivat vaihtaneet kappaleet päikseen!

Ohjelman lopetus oli parasta antia: Ensin Timo Riihosen riipaiseva ja koskettava tulkinta Filipin monologista ja perään tuo kirjoituksen alussakin mainittu bassojen duetto. Verdi on Don Carlossaan kirjoittanut bassoille mitä hienointa laulettavaa ja kyllä solistimme myös kykenivät sen ensiluokkaisesti yleisölle tarjoilemaan. Ryhänen ei ehkä ladannut Suurinkvisiittoriin aivan sellaista uhkaavuutta ja jylyä kuin lokakuussa Aleksanterin teatterin lavalla, mutta mainio oli tämäkin esitys. Liekö hänellä ollut pieniä flunssan jäämiä?

Vaikuttavan konsertin jälkeen voimme hyvin mielin ylentää Timo Riihosenkin isolla alkukirjaimella kirjoitettavaksi Bassoksi. Toivon menestystä hänen hienosti alkaneelle kansainväliselle uralleen! Ylimääräisenä yhteisnumerona kuultiin Merikannon Elämälle. Tässäkin laulussa solistien äänet sopivat erinomaisesti yhteen ja kuulostivat upealta unisonossa.

Todella uskottavaa unissakävelyä

26.1.2019 Vincenzo Bellinin ooppera La sonnambula (suom. Unissakävelijä) Deutsche Oper Berlinissä

Vincenzo Bellinin La sonnamnula on musiikillisesti hieno bel canto -ohjelmiston herkkupala, joka sisältää lukuisia upeita aarioita, duettoja ja muita numeroita. Olen nähnyt teoksen vain kerran aiemmin ja siitäkin on kai yli kymmenen vuotta, joten tämä esitys tuli oikein tarpeeseen. Kyseessä oli Berliinin ensi-ilta, mutta produktio on peräisin Stuttgartista vuodelta 2012.

Toteutuksesta on vastannut kolmikko Jossi Wieler ja Sergio Morabito (ohjaus) sekä Anna Viebroeck (lavastus, puvustus). Esityksen päätyttyä he saivat tuntuvat suosionosoitukset, joihin kuitenkin sekoittui hyvin voimakas buuauskuoro. En ymmärtänyt tämän syytä – minä pidin näkemääni toimivana, sujuvana ja piristävänä. Tuntui siltä, että buuaukset oli tarkoitettu ohjaajille. Oliko närkästyksen kohteena se, että kreivi Rodolfosta oli tehty kuvottava hyväksikäyttäjä, joka makasi ensin Lisan ja perään Aminan kanssa? Olivatko veriset lakanat ja vaatteet liikaa? (Osa yleisöstä muuten nauroi niille!) Mielestäni idea toimi oivallisesti ja nosti esiin tuon ajan asenteet: Morsiamen piti ilman muuta olla neitsyt avioon mennessään ja tämän rikkova syntinen nainen ansaitsi yhteisön hylkäämisen. Miehellä ei tietenkään ollut mitään osaa tai arpaa saatika vastuuta tapahtuneesta – nainen oli syyllinen ja mies jatkoi elämäänsä ilman mitään seurauksia! Tässä tuotannossa kreivin vakuuttelu Aminan viattomuudesta kuulosti erityisen irvokkaalta.

Ohjaajat olivat ripotelleet näyttämölle paljon pieniä kivoja tapahtumia, joita piti osata tarkkailla ja poimia esimerkiksi kuorolaisten esittämien kyläläisten joukosta. Oliko muutaman kerran näyttäytynyt henkiolento Aminan äiti, mihin heidän yhdennäköisyytensä tuntui viittaavan? Oliko hän kreiville tuttu – siksikö Aminan kasvot ja etenkin silmät toivat ensinäkemältä kreivin mieleen muistoja? Henkiolento näytti repsottavine vaatteineen raiskauksen uhrilta – oliko kreivi siis harrastanut tätä lajia jo nuorempana? Kaikenlaisille poluille sitä ajatukset lähtivätkin harhailemaan...

Huipputasoinen kuoro ansaitsee osuudestaan kymmenen pistettä ja papukaijamerkin, niin oli hienoa kuunneltavaa! Eikä solisteissakaan jääty huonommaksi: Alexandra Hutton (Lisa) ja Venera Gimadieva (Amina) olivat uskomattoman hienot sopraanokyvyt, joille Bellinin kiemurat eivät näyttäneet tuottavan vaikeuksia. Aivan ensiluokkaista! Helene Schneidermanilla (Teresa) oli hienostunut ääni ja Ante Jerkunican (Rodolfo) lämmintä bassoa olisin voinut kuunnella tuntikausia. Jesús León (Elvino) selvisi raskaasta tenoriosastaan kunnialla, vaikka pari kertaa yläsävelet eivät onnistuneet ihan täydellisesti.

Produktion kapellimestariksi oli kiinnitetty Diego Fasolis, mutta hän "vetäytyi tehtävästä" harjoitusperiodin lopulla. Syytä tähän ei kerrottu julki, mutta tilalle värvätty Stephan Zilias onnistui tehtävässään varsin hyvin. Ehkä parissa kohdassa ajattelin, että orkesteri soittaa kovin raskaasti; mielestäni Bellinin musiikki olisi kaivannut lisää ilmaa ja kepeyttä. Mutta hyvä kokonaisuus ja varsinkin balansointi toimi erinomaisesti.

Mille ohjaaja nauroi?

25.1.2019 Jacques Offenbachin operetti Häuptling Abendwind Semperoper Dresdenissä

Dresdenin Semperoperin studionäyttämöllä (Semper Zwei) pyörivä Offenbachin Häuptling Abendwind on nykyisessä asenneilmapiirissä ongelmallinen teos. Alkuperäiseltä nimeltään tämä opérette-bouffe on Vent-du-soir, ou l'horrible festin, ja se sai kantaesityksensä Pariisissa vuonna 1857. Bettina Bartz oli tehnyt Dresdenissä esitettävän saksankielisen libreton.

Alun perin eteläisen Tyynenmeren saarelle sijoittuva tarina on Offenbachin pikkuopereteille tyypillisen bisarri ja tällä kertaa myös hyvän matkaa makaaberi. Dresdenin tuotannossa ohjaaja Manfred Weiß on siirtänyt tapahtumat Pohjois-Amerikan intiaanien (terminologia hänen) pariin. Päällikkö Abendwind on saamassa kylään naapuriheimon päällikkö Biberhahnin, mutta vieraalle tarjottavan juhla-aterian main course puuttuu. Leiriin saapuu haaksirikkoutunut nuori mies Arthur, joka iskee silmänsä päällikön tyttäreen Atalaan, ja tämä vastavuoroisesti tulokkaaseen. Vaan ei auta – vieraanvaraisuus ennen kaikkea, joten muukalainen päätyy syötäväksi! Ja niinpä pian nähdään karmiva kohtaus, jossa päälliköt pistelevät Arthuria poskeensa – eikä Biberhahn tiedä, että syö omaa poikaansa! Uuuhhhh – parempi kun ei ajattele tätä liikaa... No, parin käänteen jälkeen Arthur löytyykin leiriin tulleen karhun sisältä. Hän oli vaihtanut paikkaa nallen kanssa, joten tarinalle saatiin onnellinen loppu.

Ohjaukseen sisältyi joitakin ratkaisuja, jotka tiedostava yleisö varmaankin koki loukkaavina tai rasistisina. Manfred Weiß ei selvästi ole pelännyt mahdollista kohua – tai ehkä sellaista ei ole Dresdenissä edes syntynyt? Itse koin hetkittäin oloni vaivaantuneeksi tai epämukavaksi ja hymy meinasi hyytyä. Jouduin jo pohtimaan, että olenko (tässäkin asiassa) liian tosikko, kun mielestäni jo operetin perusasetelma oli ongelmallinen. Mutta ei kai tilanne olisi muuksi muuttunut, vaikka "intiaanien" tilalle olisi vaihtanut jonkin toisen kansan tai ihmisryhmän?

Timo Dentler ja Okarina Peter vastasivat lavastuksen ja puvustuksen suunnittelusta. Intiaanileiri oli sijoitettu ironisesti maantien reuna-aidan taakse katuvalojen alle. Ukkosmyrskyn toteuttaminen tuulessa heiluvine puineen ja salamaniskuineen oli hieno yksityiskohta. Pientä orkesteria johti Thomas Leo Cadenbach. Solisteista Atalan osan esittäjä oli sairastunut, joten roolin näytteli lavalla tuotannon ohjausassistentti ja Menna Cazel lauloi hänen osuutensa sivusta. Chao Deng (Abendwind) oli mainio kyky niin näyttelijänä kuin laulajana. Myös Jürgen Müller (Biberhahn) ja Johannes Richter (Arthur) vakuuttivat esiintymisellään. Christiane Hossfeld oli pienemmässä osassa kokkina.

Furrerin uutuudessa musiikki toimi, libretto ja ohjaus heikompia

24.1.2019 Beat Furrerin ooppera Violetter Schnee Staatsoper Unter den Lindenissä Berliinissä

Sveitsissä vuonna 1954 syntynyt, mutta jo pitkään Itävallassa asunut Beat Furrer on tuttu ja suuri nimi nykymusiikin kentällä. Berliinin Staatsoper tilasi häneltä oopperan Violetter Schnee (suom. Violetti lumi), joka sai kantaesityksensä aiemmin tammikuussa. Tämä näkemäni esitys oli tuotannon kolmas.

Rämäkkä alkusoitto sai jopa minut vähän säikähtämään, mutta sen jälkeen musiikista kuoriutui rauhallisen linjakas yleisilme – joka tosin välillä tarkoituksellisesti rikottiin. Ilman väliaikaa lähes kaksi tuntia kestänyt teos meni kyllä musiikin puolesta sujuvasti, mutta näyttämötoteutus oli pitkästyttävä. Ohjaaja Claus Guthilla on ollut vaikea tehtävä, sillä oopperan juoni ei tarjoa paljoakaan mahdollisuuksia: Maailmaa on kohdannut katastrofi ja tarinassa seurataan viittä ihmistä, jotka ovat loukussa valtavan lumikaaoksen keskellä. Aika on ikään kuin pysähtynyt ja yleisö saa seurata henkilöiden erilaisia reagointitapoja tilanteeseen. Pakkaa saapuu hämmentämään vieras kuudes ihminen.

Ooppera olisi kaivannut ohjauksen terävöittämistä; nyt kokonaisuus jäi valitettavan hämäräksi. Händl Klausin libretto ei sytyttänyt minua ja koko idea loputtomasta talvesta oli epäuskottava, jopa näinä ilmastonmuutoksen aikoina. Étienne Plussin lavastus oli toteutettu vuoroin nousevalle ja laskevalle näyttämölle ja ajoi hyvin asiansa. Puvustus oli Ursula Kudrnan ja valaistus Olaf Freesen. Projisointeina käytettiin mm. maalaustaidetta; näkyvimpänä Pieter Brueghel vanhemman Metsästäjiä talvimaisemassa (Jagers in de Sneeuw eli The Hunters in the Snow), johon olen kovin tykästynyt.

Esityksen kapellimestarina oli pätevä Matthias Pintscher. Solistit olivat kautta linjan tasokkaita ja heitä kuunteli mielellään: Anna Prohaska (Silvia), Elsa Dreisig (Natascha), Gyula Orendt (Jan), Georg Nigl (Peter), Otto Katzameier (Jacques) ja Martina Gedeck (Tanja). Mukana oli myös kuusi tanssijaa sekä kuorona Vocalconsort Berlinin laulajia.

Kuoleman lempeä kosketus

23.1.2019 Claude Vivierin ooppera Kopernikus Staatsoper Unter den Lindenissä Berliinissä

Kanadalainen Claude Vivier (1948–1983) oli minulle ennestään tuntematon säveltäjä. Hän sai 1970-luvulla oppia mm. Karlheinz Stockhausenilta ja sävelsi lyhyeksi jääneen elämänsä aikana vain yhden oopperan. Kopernikus syntyi 1970-luvun lopulla ja kantaesitettiin Montrealissa vuonna 1980. Esimerkiksi Yhdysvalloissa teos sai ensiesityksensä vasta 2016.

Berliinin uuden tuotannon ensi-ilta oli vajaa viikko sitten. Esityspaikkana on Staatskapellen vanha harjoitussali oopperatalon viereisessä rakennuksessa. Ohjaaja Wouter Van Looy, lavastuksen ja valaistuksen suunnitellut Sascha van Riel sekä puvustuksen suunnitellut Johanna Trudzinski ovat työstäneet miellyttävän kokonaisuuden, jonka parissa aika kului kuin siivillä. Tähän vaikutti olennaisesti myös Vivierin jännittävä ja kaunis musiikki, jossa oli kuultavissa kaikuja monelta suunnalta.

Kopernikus on opéra-rituel de mort, mutta ei suinkaan mikään karmiva tai makaaberi sellainen. Oopperassa käydään läpi kuolemaan ja tuonpuoleiseen valmistava riitti, jonka keskiössä on Agni-niminen lapsi. Hän kohtaa merkillisiä olentoja, jotka ottavat erilaisia hahmoja; vaikkapa Mozartin, Lewis Carrollin – tai Kopernikuksen. Vivierin oma kuolemanvietti on vahvasti läsnä, mutta myös suuri rakkaus elämää kohtaan pilkahtelee näkyviin siellä täällä. Ehkä kuolema lisää ymmärtämystämme elämästä?

Esityksen kapellimestarina toimi Errico Fresis. Orkesterina oli seitsemän muusikkoa ja myös laulusolisteja oli seitsemän. Heistä lähes kaikki olivat Staatsoperin kansainvälisen oopperastudion jäseniä. Hämmästyttävän hyviä ääniä sieltä löytyy! Mutta Berliiniin on varmasti niin paljon hakijoita, että joka fakkiin päästään aina valitsemaan todella lahjakkaita ja osaavia nuoria – toisin kuin vaikkapa Sibelius-Akatemian oopperakoulutuksessa. Laulajat olivat Sarah Aristidou, Slávka Zámečniková, Anna Schors, Corinna Scheurle, Adam Kutny, Giorgi Mtchedlishvili ja Erik Rosenius.

Laidalta toiselle

20.1.2019 Ian Honeyman, tenori, Jay Bernfeld, viola da gamba ja Aapo Häkkinen, cembalo Musiikkitalossa Helsingissä

20.1.2019 Tim Parkinsonin ooppera Time With People Konepajan Brunossa Helsingissä

Helsingin Barokkiorkesterin Vanhan musiikin sarjan kevätkausi käynnistyi Musiikkitalossa ja keräsi Camerata-salin täyteen yleisöä. One Charming Night -konsertin pääosassa oli englantilainen 1600-luvun musiikki. Ohjelmassa vuorottelivat Henry Purcellin soitinkappaleet, joita esittivät gambisti Jay Bernfeld ja cembalisti Aapo Häkkinen, sekä laulut, joiden solisti oli tenori Ian Honeyman. Teoksia kuultiin myös John Dowlandilta, Pelham Humfreylta ja John Blow'lta. Konsertin jälkipuoliskolla Purcellin puolioopperanumerot vuorottelivat Arcangelo Corellin Sonaatin C-duuri osien kanssa.

Ian Honeyman on esiintynyt useasti Helsingin Barokkiorkesterin solistina ja hänellä on täällä ilmeisen suuri fanijoukko (suosionosoitusten voimakkuudesta päätellen). Miehen ääni on hänen ikäiselleen tenorille yllättävän hyvässä kunnossa ja se taipui mainiosti ohjelman vaatimuksiin. Honeyman on tunnettu voimallisista, joskus äärirajoille viedyistä tulkinnoistaan ja fyysisestä eläytymisestään, jossa hänen näyttelijänkyvyistään otetaan kaikki irti. Yleisöä hän ei takuulla jätä kylmäksi...

* * *

Kallion nykymusiikkipäivät järjestettiin tammikuisena viikonloppuna nyt kymmenettä kertaa. Osallistuin tapahtuman viimeiseen konserttiin, jonka ohjelmassa oli Tim Parkinsonin (s. 1973) ooppera Time With People vuodelta 2012. Säveltäjä luennoi Sibelius-Akatemiassa muutamaa päivää aiemmin ja oli paikalla myös tässä esityksessä.

Parkinsonin musiikki on kokeellista ja tässä teoksessa hän on venyttänyt oopperan rajoja niin leveälle, että kuulija ei varmaankaan olisi tiennyt olevansa oopperaesityksessä, ellei tätä olisi ennakkoon kerrottu. Äänimaailmassa vaihtelivat mm. tallenteelta soinut musiikki, puhutut osuudet arkipäivän tapahtumista ja kokemuksista, esiintyjien kahlaaminen suuressa roskakasassa, lyömäsoittimien ja jopa sähkökitaroiden käyttö, rytmikäs kuorolausunta ja resitointi, kasasta kaivettujen roskien rapistelu ja kolistelu ja monet muut epäkonventionaaliset kotkotukset.

Time With People on ooppera solisteille ja kuorolle. Valitettavasti käsiohjelmaa ei ollut saatavissa, eikä tapahtuman nettisivuillakaan kerrottu esiintyjien nimiä. Konserttiohjelmassa todetaan vain, että "in collaboration with Tampere University and Theatre Academy", joten ilmeisesti tekijät olivat näistä oppilaitoksista. Pääosin nuoret esiintyjät olivat innostuneita tekemisestään ja se teki minuun suuremman vaikutuksen kuin itse teos.

Helsingin Oopperayhdistyksen kulttuuriteko

19.1.2019 Fredrik Paciuksen ooppera Die Loreley Aleksanterin teatterissa Helsingissä

Vuonna 2017 perustetun Helsingin Oopperayhdistys – Helsinki Opera ry:n ensimmäinen kokonainen oopperaproduktio on kunnioitettava kulttuuriteko: Fredrik Paciuksen Die Loreleyta ei nimittäin ole esitetty näyttämöversiona sitten kantaesitysvuoden 1887. Viimeksi ooppera on tehty konserttiversiona Sinfonia Lahden toimesta vuonna 2003 ja silloin esitys levytettiinkin (kannattaa kuunnella – Lenorena ihastuttava Soile Isokoski!). Mutta kesti peräti 132 vuotta, ennen kuin Paciuksen viimeinen merkkiteos saatiin jälleen näyttämölle. Kansallisoopperasta ei tähän ole ollut, joten onneksi meillä on alalla muitakin toimijoita!

Uudelle tuotannolle antaa lisäarvoa se, että esitykset ovat Aleksanterin teatterissa – siis samassa tilassa kuin vuoden 1887 kahdeksan näytöstä. Die Loreley oli tuolloin (monista vaikeuksista huolimatta) yleisömenestys ja viimeisten näytösten liput loppuivat kesken. Lisänäytöksiä ei kuitenkaan voitu järjestää, sillä mustasukkainen Nya Teatern (nyk. Svenska Teatern) ei enää lainannut orkesteriaan. Tätähän oopperan ja klassisen musiikin arki oli 1800-luvun Helsingissä: ainainen puute osaavista soittajista ja laulajista, usein tiloistakin...

Die Loreleyn libretto on Emanuel Geigelin ja se perustuu väljästi saksalaiseen kansantaruun Loreley-vedenneidosta. Säveltäjä syntyi vuonna 1809 Hampurissa Friedrich Paciukseksi ja päätyi Tukholman kautta vuonna 1835 Helsinkiin, jossa hän aloitti (vain 25-vuotiaana!) Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston musiikinopettajana. Paciusta on kutsuttu Suomen taidemusiikin isäksi ja hänen ansioihinsa kuuluu myös ensimmäisen "suomalaisen" oopperan säveltäminen (Kung Karls jakt vuodelta 1852). Die Loreley oli vireillä ainakin 25 vuotta, mutta valmistui vasta Paciuksen eläkepäivinä, Saksassa 1870-luvulla vietettyjen jaksojen jälkeen. Oopperan säveltämiseen kannusti etenkin Richard Faltin, joka seurasi Paciusta yliopiston musiikinopettajana ja sittemmin johti Die Loreleyn esitykset 1887. Pacius itse oli heiluttanut tahtipuikkoa viimeisen kerran 75-vuotisjuhlakonsertissaan.

Olin katsomassa oopperan uuden produktion viidennen ja viimeisen näytöksen. Sävellyksenä Die Loreley oli ehkä vaatimattomampi kuin muistinkaan, mutta silti varsin hyvin toimivaa ja ajankohdalle tyypillistä saksalaisromanttista oopperamusiikkia. Wagner-vaikutteita teoksesta on vaikea löytää, vaikka sellaisista on monissa yhteyksissä kirjoitettu. Orkesterina oli Ylioppilaskunnan Soittajat, jota johti Mikk Murdvee. Orkesterin osuudessa oli siellä täällä vähän sanomista, mutta tuskinpa Faltinillakaan oli käytettävissään paljon parempaa soittajistoa – ja Aleksanterin teatterin akustiikka nyt on mikä on. Myös Visa Yrjölän valmentama kuoro oli hieman epätasainen.

Tuotannon oli ohjannut Ville Saukkonen. Mielestäni tämä oli uusia ohjauksia lähes liukuhihnalta urakoivan Saukkosen parhaita töitä vähään aikaan. Ooppera on täynnä saksalaisen romanttisen oopperan konventioita, mutta Saukkonen oli toteuttanut ne raikkaasti ja nykykatsojan todellisuuteen paremmin istuvasti. Lenoren eräänlainen hulluuskohtaus oli hieno oivallus ja tanssivat Reinintyttäret toivat näyttämölle kauhuromanttisen elementin. Näppärästi muunneltava lavastus oli Tinde Lappalaisen ja puvustus Hanna Hakkaraisen. Valaistus oli tässä toteutuksessa erityisen merkittävässä roolissa; sen oli suunnitellut Janne Teivainen.

Solisteilta kuultiin kautta linjan hyviä suorituksia. Saara Kiiveri oli uskottava ja hyvin näytellyt Lenore. Kristjan Mõisnik lauloi jämäkästi hänen isänsä Hubertin osan ja kreivi Ottona onnistui Tero Harjunniemi. Pienemmissä tehtävissä olivat Kaisa Näreranta (Bertha), Henri Uusitalo (Leupold) ja Tero Halonen (Reinald).

Jälleen yllätyksetöntä ja perusvarmaa laatuoopperaa The Metistä

19.1.2019 Elokuvissa: Francesco Cilean ooppera Adriana Lecouvreur The Metropolitan Operasta New Yorkista

Olen nähnyt Francesco Cilean Adriana Lecouvreurin vain kerran, joten oli kiinnostavaa palata pitkästä aikaa sen pariin – edes tällaisena elokuvateatteriesityksenä. Oopperan libretto perustuu aikansa suurimman ranskalaisen näyttelijättären, Adrienne Lecouvreurin (1692–1730) elämään (ainakin löyhästi). The Metin Live in HD -sarjassa nähty tuotanto on David McVicarin ohjaama perinteinen epookkidraama. Vuoden 1730 Pariisiin sijoittuvassa kertomuksessa käytettiin "teatteria teatterissa" -ratkaisua, jossa mm. Adriana Lecouvreur esiintyi barokkiteatterin näyttämöllä ja esitti Faidran monologin lavalla olleelle yleisölle. Lavastus ja puvustus olivat totuttuun tapaan näyttävät; niiden suunnittelijat olivat Charles Edwards ja Brigitte Reiffenstuel.

Esityksen kapellimestari Gianandrea Noseda hoiti hommansa kunnialla. Tällä kertaa Cilean musiikki teki minuun paremman vaikutuksen kuin ensimmäisessä näkemässäni esityksessä. Tämä on varmaankin luettava The Metin loistavan orkesterin ja osaltaan kapellimestarinkin ansioksi. Oopperan roolitus oli sekin onnistunut: Anna Netrebko debytoi nimiroolissa tässä tuotannossa ja pakkohan hänen suorituksestaan oli pitää. On jännittävää seurata, miten nopeasti Netrebkon ääni tuntuu muuttuvan vuosi vuodelta... Melkeinpä suuremman vaikutuksen minuun teki kuitenkin Anita Rachvelishvili, joka lauloi ja näytteli Principessa di Bouillonin osan uskomattomalla intensiteetillä. Piotr Beczala ei mielestäni ollut ihan parhaimmillaan Mauriziona, mutta hyvä oli hänenkin panoksensa. Muissa rooleissa olivat mm. Carlo Bosi (Abbé de Chazeuil), ikisuosikkini Ambrogio Maestri (Michonnet) ja Maurizio Muraro (Principe di Bouillon).

Komsi selvitti "anti-oopperan" vaikeudet

18.1.2019 Helsingin kaupunginorkesteri, joht. Dima Slobodeniouk, sol. Anu Komsi, sopraano Musiikkitalossa Helsingissä

HKO:n perjantai-illan konserttiin oli valittu aika erikoinen teospari: Wolfgang Amadeus Mozartin sinfonia ja Morton Feldmanin ooppera 1970-luvulta! Onneksi näitä erotti riittävän pitkä väliaika... HKO soitti aluksi Mozartin Sinfonian nro 38 D-duuri, lisänimeltään "Praha" vuodelta 1786. Kapellimestari Dima Slobodenioukin näkemys oli jäntevä ja energinen. Hän johti teoksen erittäin tarkasti ja selkeästi viittoen.

Säveltäjä Morton Feldman (1926–1987) ei halunnut musiikkiinsa tekstiä ja vastaavasti kirjailija Samuel Beckett (1906–1989) ei perustanut tekstiensä säveltämisestä. Kumpikaan ei ilmeisesti edes pitänyt oopperasta (ainakaan perinteisestä sellaisesta) taidemuotona, joten moinen oli varmaankin mahdollisimman kaukana heidän ajatuksistaan. Vaan mitä tapahtuikaan? Miesten yhteistyön tuloksena syntyi tietenkin ooppera! Tosin Neither (1977) on lajin epätyypillinen edustaja: yksinäytöksinen monodraama sopraanolle ja orkesterille, jonka librettona on Beckettin minimalistinen, vain 16-rivinen runo. Teosta on kutsuttu anti-oopperaksikin, sillä siinä ei myöskään ole juonta tai tapahtumia. Tästä johtuen konserttiversio taitaa olla ainoa vaihtoehto oopperan esittämiseksi – vai onkohan jossain yritetty joskus muunlaista lähestymistapaa?

Feldmanin lähes tunnin mittaisen sävellyksen musiikki on vähäeleistä, meditatiivista tai hypnoottista. Sopraanosolistille on kirjoitettu pirullisen korkeaa ja vaikeaa laulettavaa, mutta Anu Komsi selvitti haasteet lähes yliluonnollisella taituroinnillaan. Hän sai upeasti korkeimmatkin äänet soimaan, eli ne eivät koskaan menneet sävyttömäksi "kirkumiseksi". Solisti oli sijoitettu jännästi orkesterin taakse patarumpujen viereen. Kuuluvuudessa ei kuitenkaan ollut mitään ongelmia, sillä orkesteri soitti lauluosuuksien aikana varsin hiljaa ja Komsin ääni on tunnetusti läpäisyvoimainen.

Ylösnousemusta kaikille

17.1.2019 Radion sinfoniaorkesteri ja Musiikkitalon Kuoro, joht. Hannu Lintu, sol. Golda Schultz, sopraano & Jennifer Johnston, mezzosopraano Musiikkitalossa Helsingissä

RSO:n Mahler-sarja jatkui Sinfonialla nro 2 c-molli, jolle on annettu lisänimi Ylösnousemus. Kapellimestari Hannu Lintu rakensi ensimmäisestä osasta vaikuttavan kokonaisuuden surumarsseineen ja hurjine purkauksineen. Sen jälkeen olikin syytä pitää Mahlerin ohjeen mukainen tauko ennen kepeän tanssillista, ländleristä ammentavaa toista osaa ja kolmannen osan scherzoa.

Neljännessä osassa kuullaan vihdoin lauluakin, kun Jennifer Johnston esitti orkesterin säestämänä Urlicht-runon Des Knaben Wunderhorn -kokoelmasta. Olipa hänellä lämmin ja sävykäs ääni! Ja sitten olikin jäljellä enää pitkä viides osa, jossa kuoro ja sopraanokin pääsevät mukaan. Musiikkitalon Kuoro aloitti osuutensa mystisellä tai tuonpuoleisella kehräävällä hyrinällä, joka kuulosti todella hienolta. Koko kuoro-osuus oli suurta nautintoa – kiitos Nils Schweckendiekin pätevän valmennuksen. Myös toinen solisti, eli RSO:n edessä ennenkin kuultu (katso http://oopperaa.blogspot.com/2017/03/mozartin-suloaarioita-ja-muistaakseni.html) Golda Schultz teki mainiota työtä. Lintu osasi balansoida lauluosuudet esimerkillisen hyvin.

Olen kuullut Mahlerin "kakkosen" konsertissa joitakin kertoja. Tämä RSO:n energinen esitys kiilaa listani kärkipäähän vaikuttavuudessaan ja tasokkuudessaan. Maailmanluokan Mahler-fania minusta ei vieläkään kuoriutunut, mutta olihan tämä teos taas kiva kuulla pitkästä aikaa...

Viiden solistin ilta Tampereella

11.1.2019 Tampere Filharmonia, Tampereen Filharmoninen Kuoro ja solistit, joht. Christopher Warren-Green Tampere-talossa

Tampere Filharmonian perjantai-illan konsertti alkoi György Ligetin pienehköllä orkesteriteoksella Melodien. Se valmistui vuonna 1971 Albrecht Dürerin syntymän 500-vuotisjuhlan kunniaksi. Käsiohjelman laatijalle tiedoksi, että Ligeti on kyllä kuollut – jo vuonna 2006.

Avausnumeron pariksi sopi loistavasti Béla Bartókin Pianokonsertto nro 2 G-duuri. Kappale on tunnettu tolkuttomasta vaikeudestaan ja monimutkaisuudestaan, mutta illan solisti Olli Mustonen taituroi sen läpi käsittämättömällä vaivattomuudella. Oi mitä virtuositeettia! Mustonen toteaa käsiohjelmassa tästä konsertosta hyvin osuvasti, että "se on rytmisyyden ja kekseliäisyyden ilotulitusta, joka vaatii valtavasti energiaa". Kuulimme todella huippuluokan esityksen, jossa solistin ja kapellimestari Christopher Warren-Greenin yhteistyö toimi saumattomasti. Ylimääräisenä Mustonen soitti kuusi lyhyttä osaa kansanlauluihin perustuvasta Bartókin A Gyermekeknek- eli Lapsille-sarjasta.

Konsertin jälkipuolisko oli omistettu Anton Brucknerin kirkkomusiikille. Ihmettelin ohjelmaan painettua kappaleiden järjestystä, mutta se olikin muutettu. Väliajan jälkeen lavalle ilmestyi asiasta kertomaan Helena Hiilivirta, joka palasi eläkkeeltä hoitamaan ainakin kevätkauden ajaksi Tampere Filharmonian intendentin tehtäviä.

Ensin kuultiin Psalm 150, joka sujui pääasiassa orkesterin ja kuoron voimin; solistilla eli tässä tapauksessa Pelageya Kurennayalla on teoksessa vain pieni osa. Sen aikana ihmettelin sopraanomme merkillistä etunojaa ja kropan vääntelyä. Mutta ääni kulki silti, mitä nyt muulta metakalta kuului...

Päätösnumero oli mahtipontinen Te Deum. Sen solisteina olivat Kurennayan lisäksi Tuija Knihtilä, Tuomas Katajala ja Timo Riihonen. Tämä kappale oli vielä vahvemmin orkesterin ja ennen kaikkea Tampereen Filharmonisen Kuoron juhlaa. Solisteista eniten laulettavaa oli Katajalalla, ja hienostihan se taas kerran sujui. Myös Riihosen kantava basso teki vaikutuksen. Warren-Green oli osaava mies kuoron käsittelijänä.

Auttamattomasti vanhentunut klassikko-ohjaus

8.1.2019 Elokuvissa: Wolfgang Amadeus Mozartin ooppera Ryöstö seraljista Teatro alla Scalasta Milanosta

Giorgio Strehler (1921–1997) ohjasi Mozartin Ryöstö seraljista eli Die Entführung aus dem Serail -oopperan Salzburgin festivaaleille vuonna 1965. Sama tuotanto on pyörinyt Milanossa vuodesta 1972(!) lähtien. Tämä elokuvateatteriesitys oli tallennettu La Scalassa kesäkuussa 2017 ja sen kapellimestarina oli Zubin Mehta, joka toimi tehtävässä myös vuoden 1965 alkuperäistuotannossa.

Strehlerin ohjauksen "juttu" on siluettiteatteri: Solistit esiintyvät usein näyttämön pimennetyllä etureunalla, jolloin he näkyivät valkeaa taustaa vasten mustina siluettihahmoina. Uusintaohjauksesta vastasi Mattia Testi. Siluettien idea toimi edelleen, mutta muuten aika oli auttamattomasti ajanut kokonaisuuden ohi ja produktio edusti sellaista vanhahtavaa musiikkiteatteria, johon ei onneksi juurikaan enää törmää. Luciano Damianin alkuperäislavastuksen ja -puvustuksen olivat uudelleenlämmittäneet Carla Ceravolo ja Sybille Ulsamer. Tylsä ja vanhahtava lavastus ei puhutellut minua lainkaan, mutta puvustus nyt ehkä ajoi edelleen asiansa.

Musiikillisesti esitys oli onnistunut, vaikka Mehtan tempot olivat paikoin liiankin rauhallisia. Kyllä La Scalan orkesteri osaa tätäkin repertoaaria soittaa, ja solisteiksi oli löydetty oivalliset Mozart-laulajat: Lenneke Ruiten (Konstanze), Sabine Devieilhe (Blonde), Mauro Peter (Belmonte) ja Maximilian Schmitt (Pedrillo). Tobias Kehrer (Osmin) ei saa minulta kiitettävää arvosanaa epätasaisen suorituksensa vuoksi, mutta kaunissävyinen ääni miehellä kyllä on. Selimin puheroolissa oli Cornelius Obonya.

Joulu pakettiin Bachin sävelin

6.1.2019 Helsingin Barokkiorkesteri, Vox Cantorum -kamarikuoro ja solistit, joht. Heikki Seppänen Hämeenlinnan kirkossa

Hämeenlinna-Vanajan seurakunnan Bach 333 -juhlavuoden päätös liukui loppiaiselle eli vähän seuraavan vuoden puolelle. Ennen joulua esitettiin J. S. Bachin Jouluoratoriosta kantaatit I–III; orkesterina oli tuolloin Suomalainen barokkiorkesteri (ks. http://oopperaa.blogspot.com/2018/12/joulumielta-bachin-savelin-18.html).

Tässä konsertissa kuultiin oratorion loppuosa eli kantaatit IV–VI. Nykyisin, kun kantaatteja ei juurikaan esitetä messujen yhteydessä "oikeina" pyhinä, on tämä yleinen käytäntö: Ensimmäiset kolme kantaattia esitetään yhdessä konsertissa ennen joulua tai joulun aikaan ja loput kolme kantaattia toisena pakettina joulun jälkeen tai loppiaisen aikaan. Aika usein näkee myös sellaista versiota, jossa esitetään kerralla kantaatit I–III ja VI. Kuudennen alussa ja lopussa antavat trumpetit ja patarummut kivasti ytyä, mikä ehkä selittää tämän osan suosiota. Neljäs ja viides kantaatti jäävät siis toisinaan esittämättä kokonaan, joten oli kiva kuulla nekin nyt Hämeenlinnassa.

Kapellimestarina oli tälläkin kertaa seurakunnan johtava kanttori Heikki Seppänen. Vox Cantorum -kuoro oli hyvässä vedossa ja Helsingin Barokkiorkesteri soitti mahdottoman hienosti. Erityiset kehut on annettava konserttimestari Minna Kankaan ja oboisti Eduard Weslyn puhutteleville soolo-osuuksille. Myös Aapo Häkkinen erottui edukseen (sähkö)urkujensa kanssa.

Solistit olivat tällä erää tasokkaammat kuin oratorion aloituksessa joulukuussa. Sopraano-osat lauloi Inka Kinnunen ja altto-osat Wivan Nygård-Fagerudd. Tenorina oli Tuomas Katajala ja bassona Elja Puukko. Eikä tarvitse olla kummoinen velho arvatakseen, miten Katajala loisti tässäkin tehtävässä.

Kaksi oopperaa hulluudesta

4.1.2019 Tauno Marttisen ooppera Psykiatri ja Jens Lindqvistin ooppera Solange.Solange! Kaapelitehtaassa Helsingissä

Helsingin Kaapelitehtaalla nähtiin mielenkiintoinen kahden kamarioopperan ilta. Sen aloitti Tauno Marttisen (1912–2008) Psykiatri vuodelta 1975 ja esitys jatkui ilman väliaikaa Jens Lindqvistin (s. 1974) oopperalla Solange.Solange! Jälkimmäinen on valmistunut vuonna 2016, mutta sai vasta nyt kantaesityksensä.

Vajaan tunnin kestäneen paketin oli ohjannut sekä visualisoinut Ville Saukkonen ja musiikinjohdosta vastasi Martin Segerstråle. Psykiatrin pieni orkesteri kutistui Solangessa vain kolmeksi soittajaksi (kitaroissa säveltäjä itse). Marttisen oopperassa mukana oli myös neljän laulajan Turbiinikuoro, jonka suoritus ei ollut aivan yhtenäinen ja pieniä puhtausongelmiakin kuului.

Oopperat sopivat ja toimivat erinomaisesti yhdessä esitettyinä johtuen niiden aihepiiristä. Molemmissa teoksissa liikutaan harhojen maailmassa, jossa häilyvä psyyke luo omaa todellisuuttaan. Psykiatrissa lääkäri aloittaa työpäivänsä joogalla ja hypnotisoi tämän jälkeen potilaansa. Psykiatri etsii hänestä sivupersoonia, ja esiin työntyykin tiibetiläinen munkki. Absurdin tarinoinnin jälkeen seuraava, kiireinen potilas tunkeutuu sisään. Myös hänestä pääsee hypnoosissa esille laulava munkki. Kun psykiatri lopettaa hypnoosin, ryntäävät potilaat ulos. Lääkäri pyytää vastaanottoapulaista lähettämään sisään seuraavan potilaan, jolloin paljastuu, ettei mitään vastaanottoa ole vielä ollutkaan.

Solange.Solange!-oopperassa näyttämöllä on taiteilijapariskunta: muotisuunnittelija Solange ja säveltäjä Joakim. Solange on etääntynyt kumppanistaan ja käy joka ilta psykoanalyytikkonsa Sandran vastaanotolla. Joakimille paljastuu, että harhainen Solange on rakastunut Sandraan. Mutta onko häntä oikeasti olemassa – se jäi esityksessäkin kutkuttavasti auki. Sivupolkuna on mukana tapahtumasarja, jossa Joakimin pitäisi lähettää uuden oopperansa partituuri kantaesitykseen, mutta nettiyhteys ei toimi. Solange tarjoutuu auttamaan, mutta tekee teokseen muutoksia ennen sen lähettämistä. Myöhemmin lukiessaan lehdessä olevaa arvostelua on Joakim raivona, mutta Solange teroittaa, kuinka kriitikko kehuu juuri muutettuja kohtia.

Marttisen musiikista pidin tavattomasti. Ei Lindqvistinkään sävelkieli hullumpaa ollut, mutta lopputuloksesta kyllä kuului tekijän vähäisempi kokemus lauluäänelle säveltämisestä. Psykiatrin solistit olivat Visa Kohva (Psykiatri), Petteri Loukio (I mies), Olli Tikkanen (II mies) ja Marika Kivinen (Vastaanottoapulainen). Solangessa näyttämöllä olivat Marika Kivinen ja Petteri Loukio. Kaikki tekivät osuuksissaan varsin hyvää työtä, mutta Visa Kohvaa pitää tällä kertaa onnitella vahvasta suorituksesta. Solangen mainio libretto oli Maritza Núñezin, mutta solisteista varsinkin Loukio lausui espanjaa vähän veltosti.

(Todettakoon vielä, että tuo yllä käyttämäni hieman arveluttava otsikko on peräisin esityksen käsiohjelmasta.)

Goethen ja Beethovenin juhlaa

1.1.2019 Helsingin Barokkiorkesteri, joht. Aapo Häkkinen, sol. Elisabeth Breuer, sopraano ja Robert Hunger-Bühler, lausuja Musiikkitalossa Helsingissä

Helsingin Barokkiorkesterin perinteinen Uudenvuoden juhlakonsertti soitettiin jo 21. kerran aattoiltana. Minä ehdin Saksasta kuuntelemaan vasta uusintaesityksen seuraavana iltapäivänä.

Aapo Häkkisen erinomaisen ja kiinnostavan ohjelmasuunnittelun punaisena lankana olivat tällä kertaa Goethe ja Beethoven. Konsertti kuitenkin aloitettiin HeBO:n perinteisemmän repertoaarin, eli J. S. Bachin parissa. Kuulimme Das alte Jahr vergangen ist (Jo vanha vuosi mennyt on) -koraalialkusoitosta kolme versiota yhteen soitettuina; ensin jousikvartetin, sitten puhaltajien ja lopuksi koko orkesterin esittämän. Musiikki jatkui keskeytyksettä Beethovenin Alkusoitolla C-duuri "zur Namensfeier". Olipa juhlava aloitus!

Ja sitten harppaus liedin pariin: Beethovenilta kuultiin Kennst du das Land ja An den fernen Geliebten sekä Schubertilta Die Liebe, Gretchen am Spinnrade ja Sehnsucht. Kaikki runot olivat Goethea lukuun ottamatta An den fernen Geliebten -tekstiä, joka on Christian Ludwig Reissigin kynästä. Aapo Häkkinen soitti hienostuneesti pehmeä-äänistä vuoden 1820 fortepianoaan. Laulusolistina oli enkeliääninen itävaltalaissopraano Elisabeth Breuer. Hänen eleganssinsa ja säteilevä olemuksensa sekä kaunis lyyrinen äänensä ja luonnollinen äänenmuodostuksensa tekivät vaikutuksen.

Väliajan jälkeen saatiin oikea herkkupala: Beethovenin Egmont-näytelmämusiikin konserttiversio, johon Friedrich Mosengeil teki tekstiversion Goethen alkuperäisestä. Käsiohjelman mukaan kysessä "lienee alkuperäisversion ensimmäinen kokonaisesitys sitten Beethovenin ja Mosengeilin päivien". Harvoissa moderneissa kokonaisesityksissä on joko karsittu tai jätetty kokonaan pois lausutut osuudet, mikä on tärvellyt teoksen muodon ja dramaturgian. Tällä kertaa näin ei siis ollut tehty, vaan sveitsiläissyntyinen näyttelijä Robert Hunger-Bühler lausui näyttämöllä koko Mosengeilin tekstin musiikkiosuuksien välissä. Ajoittain pidin hänen lausumistyyliään kovin aggressiivisena, mutta ainakin diktio oli hyvin selvä. Clärchenin lauluosuudet esitti tietenkin Elisabeth Breuer ihailtavan kauniisti. Ja ulkomaalaisvahvisteinen HeBO soitti pontevasti ja täsmällisesti artikuloiden Aapo Häkkisen johdolla. Periodisoittimet toivat Beethovenin kappaleisiin aivan oman miellyttävän vivahteensa. Taas yksi komea sulka orkesterin hattuun!

Vuoden 2018 tilinpäätös

Vuoden 2018 aikana kävin 226 kulttuuritilaisuudessa, joista satakunta oli oopperaesityksiä. Tilaisuuksista 147 oli Suomessa ja 79 ulkomailla. Blogijulkaisuja syntyi vuoden aikana 201 kappaletta ja kävijöitä blogin laskuri on raksuttanut noin 67.500.

Aiempien vuosien tapaan laadin alle oman Top-listani, joka sisältää mieleenpainuvimmat (ei siis välttämättä "parhaimmat") esitykset tai muut kohokohdat vuodelta 2018. Tämä Top 20 -lista on ainoastaan kronologisessa järjestyksessä.

Top 20

11.1.2018 Ludwig van Beethovenin ooppera Fidelio Musiikkitalossa Helsingissä
Loistoesitys, jossa tylsien puheosuuksien tilalla esitettiin Jussi Nikkilän näppärä näytelmä.

10.3.2018 Leopold Koželuchin ooppera Gustav Wasa Musiikkitalossa Helsingissä
Hieno arkistolöytö esille ensimmäistä kertaa sitten säveltäjän elinpäivien.

24.3.2018 Mieczysław Weinbergin ooppera Die Passagierin Oper Frankfurtissa
Auschwitz-ooppera ei voi jättää kylmäksi…

1.4.2018 Erich Wolfgang Korngoldin ooppera Das Wunder der Heliane Deutsche Oper Berlinissä
Sanat loppuvat kesken. Täydellinen!

14.4.2018 Markus Fageruddin ooppera Silvia ja Minä Tampereen Raatihuoneella
Hykerryttävän hauska koominen namupala.

14.5.2018 Baijerin radion sinfoniaorkesteri (Symphonieorchester des Bayerischen Rundfunks), joht. Mariss Jansons, sol. Frank Peter Zimmermann, viulu Musiikkitalossa Helsingissä
Yksi parhaista kansainvälisistä orkesterivierailuista, mitä Musiikkitalossa on kuultu.

8.-10.6.2018 Bachfest Leipzig: Kantaten-Ring-konsertit Nikolaikirchessä ja Thomaskirchessä Leipzigissa
J. S. Bachin kantaatteja koko rahan edestä eli kymmenen konsertillista. Johtajina mm. Sir John Eliot Gardiner, Ton Koopman ja Masaaki Suzuki. Huippua!

29.6.2018 Vincenzo Bellinin ooppera Il pirata Teatro alla Scalassa Milanossa
Tämä vaan vei mukanaan…

7.7.2018 Antonio Vivaldin ooppera Motezuma Theater Ulmissa
Tuotannossa oli nähty vaivaa; erinomainen ohjaus, lavastus ja puvustus pelasivat mainiosti yhteen.

22.7.2018 Elena Stikhina, sopraano & Hans-Otto Ehrström, piano Leppävirran kirkossa
Kuten otsikoin tästä kertovan blogijulkaisun: Puhdasta sopraanokultaa!

24.9.2018 Jonas Kaufmann, tenori & Helmut Deutsch, piano Wiener Konzerthausissa
Vihdoinkin pääsin kuulemaan Kaufmannia lied-konsertissa.

11.10.2018 Turun filharmoninen orkesteri & Chorus Cathedralis Aboensis, joht. Leif Segerstam, sol. Reetta Haavisto, sopraano & Juha Kotilainen, basso Turun konserttitalossa
Es ist vollbracht!

14.10.2018 Giuseppe Verdin ooppera Don Carlos Aleksanterin teatterissa Helsingissä
Ihan vain Jaakko Ryhäsen mahtavan Suurinkvisiittorin vuoksi.

18.10.2018 Bruno Madernan ooppera Satyricon Semperoper Dresdenissä
Nyt oli jännää!

31.10.2018 Felix Mendelssohn Bartholdyn oratorio Paulus Kirkkonummen kirkossa
”Tiivistäen voisi siis todeta, että loistava teos ja loistava esitys!”

25.11.2018 Jaakko Kortekangas, baritoni & Tuija Hakkila, fortepiano Balderin salissa Helsingissä
Yksi hienoimpia kuulemiani tulkintoja Schubertin Winterreisesta.

6.12.2018 Tampere Filharmonia, joht. Mikko Franck, sol. Karita Mattila, sopraano Tampere-talossa
No eihän tällä porukalla voi tulla muuta kuin huippukonsertti!

7.12.2018 Berliner Philharmoniker, joht. Valeri Gergijev Philharmoniessa Berliinissä
Täyteläistä venäläistunnelmaa.

10.12.2018 Richard Straussin ooppera Arabella Semperoper Dresdenissä
Täyden kympin esitys loistosolisteilla.

30.12.2018 Olivier Messiaenin ooppera Saint François d'Assise Staatstheater Darmstadtissa
Tämä mammuttiteos sai aivot surisemaan…


Tästä on hyvä jatkaa kohti ooppera- ja konserttivuotta 2019. Toivotan oikein hyvää sellaista kaikille lukijoilleni!

Germont