Musiikkiteatteria Tšehovin hengessä

20.8.2020 Hevosenkaltainen sukunimi ja mitä jäljelle jää -esitys Musiikkitalossa Helsingissä

Sibelius-Akatemian laulumusiikin aineryhmän opiskelijoiden näyttämöilmaisuaineiden lopputyön piti päästä lavalle jo toukokuussa. Koronatilanne siirsi esitykset elokuulle ja matkalla teoskin muutti muotoaan joidenkin opiskelijoiden jäätyä pois projektista. Alun perin J. Martina Roosin (miksihän tuo J. on nyt tullut käyttöön?) piti ohjata esitys Kalle Luotosen näytelmän pohjalta. Anton Tšehovin novelliin perustuvaa näytelmää muokattiin lyhentämällä ja poistamalla kohtauksia sekä yhdistämällä roolihenkilöitä. Kokonaisuus muuttui lopulta mahdottomaksi väen vähetessä, ja Roos päätyi kesällä kirjoittamaan tarinan uudelleen.

Hevosenkaltainen sukunimi ja mitä jäljelle jää kertoi eristyksissä elävästä perheestä, joka kieltäytyy kohtaamasta tosiasioita. Teos oli neljän laulunopiskelijan näyttämöllisesti vahvaa musiikkiteatteria. Sen osana kuultiin Tšaikovskin sävellyksiä, sekä laulumusiikkia että pianokappaleita tai -sovituksia. Flyygelin ääressä taituroi Jussi Littunen, jolle oli myös kirjoitettu muutama repliikki Tšaikovskina.

Produktio jäi harmillisesti harvojen herkuksi, sillä ainakin tähän keskimmäiseen kolmesta esityksestä oli jaossa vain muutama lippu kutsuvieraiden yms. lisäksi. Arvostin esityksen käsikirjoitusta ja ohjausta, vaikka pari kertaa juoni meinasikin lähteä laukalle. Tunnelma oli kuitenkin aitotšehovilainen – jotain olennaista Roos oli kyennyt tavoittamaan tai säilyttämään. Valosuunnittelu oli Jukka Kolimaan ja huonekaluröykkiöistä koottu lavastus työryhmän Mikko Elonen, Kolimaa ja Roos.

Esiintymässä olivat sopraanot Virva Puumala (Anna) ja Marianne Montonen (Njanja), tenori Aarne Mansikka (Andrei) sekä baritoni Veikko Vallinoja (Volodja). Ohjaaja Roos oli saanut lyhyessä ajassa nuoret hyvin sisälle rooleihinsa; heidän heittäytymistään oli suorastaan ilahduttavaa seurata. Laulullisesti vahvimman suorituksen teki Puumala, jonka solidi tekniikka vaikuttaa olevan jo ammattilaistasolla. Eikä Montonen jäänyt juurikaan huonommaksi, mutta Mansikan ja Vallinojan laulu ei yltänyt alkuunkaan samalle viivalle. Esimerkiksi sanoitettu Tšaikovskin Pianokonsertto nro 1:n teema oli aivan liikaa tenorimme kyvyille.