Tärvätty ilta Musiikkitalossa
24.2.2018 Joose Tammelinin musikaali Satu Sammosta Musiikkitalossa Helsingissä
Olisikohan siitä pari vuotta vai peräti enemmänkin aikaa, kun kuulin Rehupiikles-mies Joose Tammelinin Kalevala-aiheisesta musiikkiteatteriprojektista. Silloin työn alla oli vielä ooppera, mutta myöhemmin teosta alettiin kutsua musikaaliksi. Syynä muutokseen olivat kuulemma pelkästään kaupalliset syyt - tuottaja arveli, että musikaali myy lippuja paremmin kuin ooppera. Valitettavaa, että tällaista ennakkoluuloisuutta esiintyy vieläkin, ja jopa kulttuurikentän toimijoiden parissa! Kyllä vaikkapa Ilmajoen musiikkijuhlien ja lukuisten vapaan kentän tuotantojen esimerkki on todistanut jo kauan sitten, että ns. suuri yleisökin löytää tiensä oopperakatsomoihin.
No, olipa teoksen lajityyppi mikä tahansa, niin hyvin se on Suomessa huomattu. Tammikuussa 2018 järjestettiin ensimmäistä kertaa AINO-gaala, jossa Satu Sammosta valittiin (eteläpohjalaisten?) yleisöäänillä vuoden oopperaksi. Julkisuudessa palstatilaa sai säveltäjä Tammelinin humalainen törttöily gaalatilaisuudessa. Satu Sammosta kantaesitettiin marraskuussa 2017 Jalasjärvellä ja seuraavien viikkojen aikana teos vieraili mm. Seinäjoella, Vaasassa ja Tampereella. Jätin aiemmat esitykset väliin ja olin jo päättänyt, etten mene katsomaan myöskään Musiikkitalon näytöstä, mutta ajankohdan lähestyessä tulin kuitenkin toisiin aatoksiin...
Mitäpä tästä nyt sitten sanoisi? Ehkä olisi pitänyt arvata, että odotukset korkeatasoisesta tuotannosta voi unohtaa, kun sävellys, libretto, ohjaus, harjoitus ja lavastus on pistetty saman miehen nimiin. Tammelinin värikkäällä, monin paikoin sibeliaanisia sävyjä mieleen tuovalla musiikilla on ansionsa. Sitä voi tyylillisestä poukkoilevuudestaan huolimatta pitää teoksen onnistuneimpana osana - varsinkin kun yli 60-henkinen Jalas Chamber -orkesteri soitti Juhani Nummisen johdolla varsin hyvin. Libretossa oli paljon Kalevala- ja Kanteletar-lainaa, mutta Tammelinin kokonaan kirjoittamat jaksot olivat toivottoman amatöörimäisiä ja jopa typeriä.
Ja ohjaus - päätä alkaa kivistämään pelkkä ajatuskin siitä! Eikö Jalasjärven suunnalta muka löytynyt ketään osaavaa ihmistä, vai pitikö Tammelin mustasukkaisesti kiinni lapsestaan? Kömpelöstä ohjauksesta en nimittäin löydä parhaalla tahdollakaan juuri mitään hyvää sanottavaa. Ennakkotiedoissa luvattiin mm. Monty Python -tyyppistä huumoria, mitä pidän lähes loukkauksena maineikkaita tekijöitä kohtaan. Ei sellaiseksi riitä, että laitetaan kuuluisan esikuvan mukaan kaksi pojua hyppelemään ja läpsimään toisiaan tekokaloilla. SAK/SDP-irvailu sentään sai meikäläisenkin suupielet vähän kohoamaan.
Kuorolla oli hetkensä, mutta sen harjoittaminen oli jäänyt vajaaksi. Varsinkin puheosuuksissa kuoro oli yleensä niin epäyhtenäinen, ettei sanoista saanut selvää. Lauletuissa osuuksissa oli kirjavuutta, eikä salin akustiikkaan tottumaton kapellimestari aina onnistunut balansoimaan kokonaisuutta orkesterin kanssa. Valittujen kuorolaisten ja solistien äänen sähköinen vahvistaminen takelteli useita kertoja ja osalla repliikkejä lausuneista henkilöistä ei ollut mikrofonia lainkaan. Ja arvaahan sen, miten tämä vaikuttaa kokonaisuuteen. Epätasaisuus jatkui solisteissa: Louhena esiintyi Elina Aho-Kuusama ja Ilmarisena Juha Pikkarainen. Muista solisteista mainittakoon Jouni Leivo (Joukahainen), Juha Uusitalo (Väinämöinen) ja Ville Salonen (Lemminkäinen). Ei ollut tänään edes Uusitalon ilta, ei todellakaan.
Kokonaisuutena Satu Sammosta oli pettymys, vaikka suurelta osin harrastajavoimin tehtyä tuotantoa kohtaan yrittäisi kuinka olla lempeä ja ymmärtäväinen. Kyllä olisin tämän illan voinut viettää paremminkin...
Suomi maailmansotien melskeissä -kertauskurssi
22.2.2018 Juha Vakkurin näytelmä Mannerheim ja saksalainen suudelma Helsingin kaupunginteatterissa
Juha Vakkurin uusin näytelmä Mannerheim ja saksalainen suudelma sai ensi-iltansa viime lokakuussa sopien erinomaisesti Suomen 100-vuotisjuhlan ohjelmistoon. Minä ehdin yleisöksi vasta nyt helmikuun lopulla, tuotannon toiseksi viimeiseen näytökseen.
Mannerheim ja saksalainen suudelma kuvaa kahta Suomen historian vaihetta, jolloin kansakunnan ja itsenäisen valtion tulevaisuus oli tienhaarassa. Näissä tilanteissa johtajamme - Mannerheim etunenässä - joutuivat tekemään vaikeita valintoja. Näytelmän alkupuoli sijoittui vuosiin 1918-1919 ja väliajan jälkeen siirryttiin jatkosodan tapahtumiin. Näihin molempiin vaiheisiin liittyy joutuminen suurvaltapolitiikan pelinappulaksi ja turvautuminen Saksan apuun - mikä meinasi käydä Suomelle kohtalokkaaksi.
Näytelmän ohjaaja Kari Heiskanen on tehnyt oivallista työtä. Ajoittain hengästyttävällä vauhdilla etenevä, epätasaisista kohtauksista koostuva kokonaisuus piti erittäin hyvin otteessaan, ja aika kului katsomossa aivan huomaamatta. Teos olisi kyllä eheämpi, jos kirjailija olisi vähentänyt kohtausten määrää ja syventänyt joitain niistä. Mannerheimin henkilökohtaiseen elämään liittyvät rönsyt olisi esimerkiksi voinut raakata pois, kun ei tämä näytelmä kuitenkaan ollut ensisijaisesti elämäkerta Mannerheimista. Vakkurille kuitenkin kiitokset siitä, että tarinassa ei juurikaan sorruta julistamiseen eikä isänmaalliseen ylihehkutukseen tai Mannerheimin henkilöpalvontaan.
Antti Mattilan lavastus oli kaikessa karuudessaan toimiva, eikä useimpiin kohtauksiin sen kummempaa visuaalista herkuttelua kaivannutkaan. Elina Kolehmaisen puvustuksessa oli ymmärrettävästi pääpaino univormuilla. Näytelmässä on kohtuullisen paljon henkilöitä, ja oli mainio idea heijastaa valokuva ja lyhyt esittely näkyviin aina kun uusi henkilö astui esiin. Muuten projisointeina käytettiin mm. paljon autenttisia valokuvia.
Esityksessä oli kaksitoista näyttelijää, joista yhtä lukuun ottamatta kaikilla muilla oli kaksi tai kolmekin roolia. Se yksi oli Asko Sarkola, joka esitti ainoastaan Mannerheimia. Häneltä nähtiin hienoa ja tarkkaa näyttelijäntyötä alusta loppuun saakka. Muita vahvoja suorituksia tekivät esimerkiksi Pertti Sveholm (Hjalmar Linder ja majuri Lehmus) ja Eero Saarinen (Paasikivi, Herbert Hoover ja sotamarsalkka Keitel).
Tsaari kirvesmiehenä, versio 2
17.2.2018 Albert Lortzingin ooppera Zar und Zimmermann Oper Leipzigissa (Musikalische Komödie Saal)
Näin viime joulukuussa Donizettin oopperan Il borgomastro di Saardam (julkaisu löytyy täältä: http://oopperaa.blogspot.fi/2017/12/tsaari-kirvesmiehena-donizettin-tapaan-2.html). Sen libretto kertoo tsaari Pietari Suuren seikkailuista valepukuisena puuseppänä hollantilaisilla telakoilla, höystettynä rakkaustarinalla ja muulla yleisöön uppoavalla hömpällä. Mainitsin jo tuossa joulukuisessa kirjoituksessa, että Lortzingin Zar und Zimmermann (suom. Tsaari ja kirvesmies) on saman tarinan perua ja että helmikuussa se pitäisi nähdä Leipzigissa. (Ooppera muuten kantaesitettiin samassa kaupungissa vuonna 1837.)
Niinhän sitten kävikin: istua nökötin lauantai-iltana Leipzigin Musikalische Komödien loppuunmyydyssä salissa ja odotin mitä tuleman pitää. Tuli oikein hyvä ja toimiva oopperailta! Dominik Wilgenbusin ohjaus ja Udo Vollmerin lavastus olivat loistavasti yhteen pelaava kokonaisuus, joka tarjosi nokkelia ratkaisuja, visuaalisuutta ja sopivasti huumoria ilman rimanalituksia. Andrea Fisserin puvustus oli tyylikäs ja ammensi hollantilaisesta barokista. Ylikapellimestari Stefan Klingele oli taas itse puikon (toisessa) päässä ja piti huolen illan musiikillisesta onnistumisesta orkesterin ja kuoron osalta.
Klingelestä huolimatta solistit suoriutuivat hyvin epätasaisesti. Hinrich Horn aloitti tsaari Pietarina selvästi "kylmällä koneella": laulu kuulosti raa'alta, sävyttömältä ja sävelpuhtaudessa oli huomautettavaa lukuisia kertoja. Mutta onneksi meno korjaantui, oopperan loppupuoli sujui hyvin ja hänen pari viimeistä aariaansa olivat jo hienoa kuultavaa. Radoslaw Rydlewskille (Marquis de Chateauneuf) kävi päin vastoin: aluksi laulu kulki hyvin, mutta mies väsähti loppua kohti ja ylä-äänet takertuivat kurkkuun.
Milko Milev oli yleisön lemmikki ja aivan mainio koomikko pormestari Van Bettin roolissa. Sebastian Fuchsberger (Peter Iwanow) ja Anne-Kathrin Fischer (leskirouva Browe) jäivät osissaan hieman vaisuiksi. Tobias Pfülb (General Lefort) ja Michael Raschle (Lord Syndham) sen sijaan lauloivat hyvin ja vakaasti Venäjän ja Englannin edustajina. Mirjam Neururer (Marie) onnistui hänkin; laulu soljui kauniina ja luonnollisena.
Operettia eläkeläisille
16.2.2018 Carl Millöckerin operetti Der Bettelstudent Nordharzer Städtebundtheaterissa Halberstadtissa
Päädyin erinäisten sattumusten jälkeen Halberstadtiin, joka sijaitsee Hannoverin ja Leipzigin välimaastossa. Se on toinen Nordharzer Städtebundtheaterin kotikaupungeista, ja talon suurella näyttämöllä sattui juuri menemään kevätkauden ainoa esitys Carl Millöckerin operetista Der Bettelstudent (suom. Kerjäläisylioppilas). Teos on vuodelta 1882.
Katsomossa ei lisäkseni näkynyt kuin pari alle 65-vuotiasta henkilöä. Aluksi minua ärsytti kovasti näiden eläkeläisten jatkuva kommentointi ja muu mekastus, mutta pian siihen tottui – ja lopulta oli aika sympaattistakin, miten mummut lauloivat mukana operetin aarioita. Ja oli tästä se hyöty, että minusta käytettiin – kenties viimeisen kerran elämässäni – puhuttelua junger Mann...
Esityksestä jäi kokonaisuutena vähän vaatimaton ja harrastajateatterimainen vaikutelma. Anke Rauthmannin ohjaus oli sinänsä sujuva ja viihdyttävä, mutta jotain vain jäi uupumaan. Lavastus oli melko niukka ja kevyt – ehkä johtuen siitä, että tuotanto kiertää useissa lähiseudun kaupungeissa. Ei se silti kehno ollut, ja sama pätee myös puvustukseen. Molemmat oli suunnitellut Daniela Herzberg. Teatterin pieni kuoro teki yllättävän hyvän vaikutuksen, eikä kapellimestari Florian Kießlingin johdolla soittanut orkesterikaan ollut hullumpi.
Solistit olivat tämän tuotannon heikoin lenkki, pääsääntöisesti vain "kaunista keskitasoa". Ehkä pari naissolistia ansaitsee tätä paremman luonnehdinnan ja vastaavasti muutama muu solisti suoriutui lähes ala-arvoisesti. Mainittakoon tärkeimpien roolien esittäjinä Tobias Amadeus Schöner (Symon Rymanovicz, kerjäläisylioppilas), Gerlind Schröder (Palmatica, kreivitär Nowalska), Runette Botha ja Bénédicte Hilbert (Laura ja Bronislawa, kreivittären tyttäret), Klaus-Uwe Rein (eversti Ollendorf, Krakovan kuvernööri) ja Michael Rapke (Jan Janicki, ylioppilas).
Valloittavat debytantit
15.2.2018 Berliner Philharmoniker, joht. Vasily Petrenko, sol. Michael Barenboim, viulu Philharmoniessa Berliinissä
Tämän Berliinin filharmonikkojen konsertin kapellimestarina piti olla Zubin Mehta, mutta hän on joutunut perumaan kaikki alkuvuoden esiintymisensä sairastumisen vuoksi. Toivottavasti mies on taas työkunnossa huhtikuun lopulla, jolloin hänen pitäisi johtaa Wienin filharmonikkoja Tampereella. Ainakaan tuota keikkaa ei ole vielä peruttu...
No, Berliiniin ei ole vaikeuksia saada tuuraajaksi nimekästäkään kapellimestaria. Tällä kertaa tilalle oli löydetty Vasily Petrenko, jolle tämä oli ensimmäinen kerta filharmonikkojen edessä. Konserttiin osui toinenkin debyytti - nimittäin kuuluisan isän poika Michael Barenboim soitti (vasta nyt!) ensimmäistä kertaa tämän orkesterin solistina.
Ohjelma alkoi alkusoitolla Schubertin Rosamunde, Fürstin von Zypern -näytelmämusiikista. Tai alkujaan tämä Ouvertüre on peräisin muutamaa vuotta aikaisemmin sävelletystä Die Zauberharfe -näyttämömusiikista. Kierrätystä siis! Toisena numerona oli Schönbergin Viulukonsertto, jossa solisti Barenboim pääsi osoittamaan taituruuttaan ja ilmiömäistä musikaalisuuttaan. Hieno, hillitty ja tasapainoinen kokonaisuus.
Väliajan jälkeen saatiin Ravelia: ensin La Valse ja päätökseksi Daphnis et Chloé -orkesterisarja nro 2. Petrenko osoitti myös näissä kappaleissa olevansa huolellisesti teoksiin perehtynyt, sivistynyt ja tyylitajuinen sekä energinen ja valloittava kapellimestari.
Varaslähtö pääsiäiseen toisessa muistokonsertissa
14.2.2018 Sächsische Staatskapelle Dresden ja Collegium Vocale Gent, joht. Philippe Herreweghe Semperoper Dresdenissä
Dresdenin Philharmonien (ks. edellinen julkaisuni) tavoin myös Staatskapelle järjestää vuosittain konsertin kaupungin pommituksen (13.–15.2.1945) muistoksi. Tänä vuonna konsertti soitetaan kaksi kertaa Semperoperissa ja kerran Frauenkirchessä (joka tuhoutui mainituissa pommituksissa ja rakennettiin uudelleen vuosina 1994–2005). Kävin kuuntelemassa konserteista keskimmäisen, joka sekin päättyi musiikin jälkeen hiljaisuuteen ilman aplodeja.
Muistokonsertin ohjelmana oli tänä vuonna J. S. Bachin Johannes-passio, joka soi Semperoperin salissa selkeänä ja erottelevana – tavanomaisesta tai totutusta kirkkoakustiikasta poiketen. Meillä Suomessa on jo pitkään ollut tarjolla hyvin tyylitietoisia ja korkeatasoisia passioesityksiä periodisoittimin, joten Staatskapellen sointi tuntui tällaisessa kappaleessa vähän vieraalta ja kovalta. Kapellimestari Philippe Herreweghen kovin persoonallinen johtamistyyli tarjosi mielenkiintoista seurattavaa.
Collegium Vocale Gent -kuoro oli aivan loistava, niin sävykäs ja tarvittaessa iskevä. Solisteina lauloivat Maximilian Schmitt (evankelista), Krešimir Stražanac (Jeesus), Dorothee Mields (sopraano), Damien Guillon (altto), Robin Tritschler (tenori) ja Tobias Berndt (basso). Pienemmissä solistitehtävissä oli kuoron jäseniä. Kaikki solistit olivat varsin hyvätasoisia, mutta suosikkejani olivat tällä kertaa molemmat tenorit. Maximilian Schmitt oli evankelistana suorastaan häikäisevän hyvä.
Muistopäivän konsertti ilman aplodeja
13.2.2018 Dresdner Philharmonie ja Eesti Rahvusmeeskoor, joht. Michael Sanderling ja Mikk Üleoja, sol. Mikhail Petrenko, basso Kulturpalast Dresdenissä
Dresdner Gedenktag on ainakin kaupungin vanhemmille asukkaille erityinen päivä. Sitä vietetään 13.2.1945 alkaneen Dresdenin pommituksen muistoksi. RAF:n ja USAAF:n pommit sekä seuranneet tulipalot tuhosivat parin yön aikana neliökilometreittäin kaupungin keskustaa ja yli 20.000 ihmistä kuoli.
Olen käynyt Dresdenissä monia kertoja, mutta en ole koskaan saanut ohjelmaan mahtumaan Dresdner Philharmonien konserttia. Aina ovat oopperat ja operetit tai Staatskapelle vieneet voiton, mutta nyt oli vihdoinkin sopiva ilta käydä tutustumassa Kulturpalastin saliin.
Ohjelman aloitti Eesti Rahvusmeeskoor johtajanaan Mikk Üleoja. Kuulimme Arvo Pärtin teoksen De profundis, jossa olivat mukana myös urkuri ja lyömäsoittaja. Salin urut olivatkin näyttävät ja komeaääniset. 45-jäsenisen kuoron sointi oli vaikuttava ja erityisesti bassot kuulostivat mahtavalta. Pärtin harras kappale sopi erinomaisesti konsertin teemaan.
Toisena teoksena esitettiin Šostakovitšin Sinfonia nro 13 "Babi Jar", joka myös tallennettiin tulevaa CD-julkaisua varten. Kapellimestarina toimi Philharmonien ylikapellimestari Michael Sanderling. Teos on aina sen kuullessani ollut hurja ja vaikuttava, mutta dresdeniläisillä tuntui silti olleen erityinen turbovaihde päällä. Virolaiskuoro oli oivallinen tässäkin kappaleessa ja bassosolisti Mikhail Petrenkon suvereeni osuus kruunasi kaiken. Petrenkoa olen kuullut monissa yhteyksissä eri maissa - viimeksi RSO:n kanssa syyskuussa 2017, jolloin hän oli Herttua Siniparran linnan solistina. Ensiluokkainen taiteilija, ei siitä mihinkään pääse!
Konsertti oli mykistävän hieno kokonaisuus, joka mykisti aploditkin. Vakavan muistopäivän äärellä kun oltiin, niin järjestäjät toivoivat erikseen ettei konsertissa aplodeerata. Silti jokunen hajanainen läpytys kuului sinfonian jälkeen - ehkä kyse oli ohjeen unohtamisesta tai automaatiosta. Kapellimestari hiljensi nämä yritykset ja konsertti päättyi hiljaiseen hetkeen seisten.
