Torstaitarjontaa Musiikkitalossa

1.11.2018 Organon urkumatinea: Marja Kyllönen, urut Musiikkitalossa Helsingissä

1.11.2018 Radion sinfoniaorkesteri, joht. Manfred Honeck, sol. Matthias Goerne, baritoni Musiikkitalossa Helsingissä

Ehdin taas pistäytymään Sibelius-Akatemian urkumatineassa Musiikkitalon Organo-salissa. Konsertissa Marja Kyllönen soitti kaksi kappaletta Verschueren-uruilla. Niistä ensimmäinen oli Jan Pieterszoon Sweelinckin Fantasia in Echo style in D dorian (nimi näin englanniksi väännettynä). Alankomaalainen Sweelinck eli ja sävelsi myöhäisrenessanssin ja varhaisbarokin kausien vaihteessa. Tässä kappaleessa kuultiin vielä vahvasti renessanssin sointia ja tyyliä. Ehkä vähän tasapaksu ja tylsähkö kappale, joka ei oikein säväyttänyt minua Kyllösen hyvästä esityksestä huolimatta. Toinen kappale sen sijaan sai minutkin hereille: se oli Johann Sebastian Bachin Preludi ja fuuga C-duuri BWV 547. Oikein oli sisuksiin tunkeutuvaa, tasapainoista ja teknisesti hallittua soittoa!

* * *

Iltaohjelmaksi olin päättänyt mennä Radion sinfoniaorkesterin konserttiin, jonka johtajana vieraili itävaltalainen Manfred Honeck. Varsinainen syy tälle valinnalle ei ollut RSO:n Mahler-sarja, vaan ensimmäisenä kappaleena kuultu Dmitri Šostakovitšin Laulusarja Michelangelo Buonarrotin runoihin sekä sen baritonisolisti, saksalainen Matthias Goerne. Kuulimme pelkistetyn tehokkaasta, mutta peräti 40 minuuttia kestävästä teoksesta loistavan tulkinnan. RSO soitti intensiivisesti ja laulajan mukana eläytyen. Erityisesti koskettavat pianissimot tekivät minuun vaikutuksen – ja tietenkin Goernen upeasti virrannut sävykäs ääni. Kappale on sävelletty taitavasti niin, ettei orkesteri peitä solistia, joten Goernen vahva ääni kuului ongelmitta myös lavan taakse. Tämä on Musiikkitalon konserttisalin akustiikassa harvinaista herkkua!

Laulusarjaa esitetään silloin tällöin Michelangelon sonettien ja muiden runojen alkukielellä eli italiaksi, mihin sävellys ei istu ongelmitta. Tässä konsertissa tekstit onneksi laulettiin venäjänkielisinä käännöksinä, joihin Šostakovitš musiikkinsa kirjoitti. Pienenä kriittisenä huomiona voi todeta, ettei Goernen venäjä kuulostanut aina ihan mallikelpoiselta.

Väliajan jälkeen oli sitten sen Mahlerin vuoro: Sinfonia nro 1 D-duuri, johon usein liitetään Titaani-epiteetti, vaikka säveltäjä tämän aiemman version nimen poistikin teokselta. Mainio oli tämäkin esitys, vaikka itse sinfoniaa pidän vähän jäsentymättömänä runsaudensarvena. Honeck oli sijoittanut jouset lavalle tavanomaisesta poikkeavaan järjestykseen, mikä saattoi olla eduksi – tai sitten vain kuvittelin jousien hyvällä balanssilla olevan jotain tekemistä tämän kanssa. Orkesterin soinnissa oli paikoin kaunista pehmeyttä ja leikillisyyttäkin; ehkä Honeck entisenä Wienin filharmonikkojen muusikkona sai houkuteltua RSO:sta wieniläisempiä sävyjä.