torstai 26. marraskuuta 2020

Viattomuuden loppu?

21.11.2020 Benjamin Brittenin ooppera Albert Herring Musiikkitalossa Helsingissä

Sibelius-Akatemian oopperakoulutuksen uudelle tuotannolle, Brittenin Albert Herringille, kävi ikävästi. Suunnitellusta kuudesta esityskerrasta ehdittiin toteuttamaan vain kaksi, ennen kuin koronavirustilanteen vaatimat rajoitukset pistivät lapun luukulle. Onneksi kuitenkin produktion molemmat miehitykset pääsivät näyttämölle edes kerran.

Näkemässäni toisessa esityksessä orkesteria johti Markus Lehtinen. Brittenin rytmisesti hankala musiikki pysyi hyvin kasassa ja kokonaisuutta kuunteli oikein mieluusti. Lehtinen kaivoi musiikista huumoria ja tuki hienosti solisteja mm. vaikeissa ensemblekohtauksissa. Laulajat suoriutuivat varsin hyvin, mutta yhtään häikäisevää kykyä ei tällä kertaa joukkoon osunut. Maria Turunen oli topakka Lady Billows, jonka hahmossa ei ollut päälleliimattua komiikkaa, vaan huumori löytyi monista hienovaraisesti peitellyistä detaljeista. Latvialainen vierailija Sniezde Kaņepe oli Florence Piken osassa ilahduttavan kolkko ja maskuliininen hahmo.

Jasper Leppänen teki tänään nimiroolin ja oli ehkä illan suurin yllättäjä laulullisesti. Kuulimme nuorelta tenorilta sävykästä, herkkää, tuntevaa ja vielä puhdastakin laulua. Veikko Vallinojalla (Mr. Gedge, The Vicar) ja Akseli Ferrandilla (Mr. Upfold, The Mayor) oli pieniä ajoittaisia ongelmia, mutta Janne Sihvo teki hyvän suorituksen myhäilevänä Superintendent Buddina. Muista rooleista mainittakoon Iris Candelarian esittämä takakireä opettaja, Miss Wordsworth, sekä Luke Scottin Sid parinaan Ruut Mattilan Nancy. Niin ja vielä esiinnoston ansaitsee Olivia Kyllönen Mrs. Herringin osassa.

Albert Herringin ohjaajana vieraili englantilainen Victoria Newlyn, joka on ennestään tuttu SibA:n Britten-oopperoista vuosina 2017 ja 2018. Hän oli työstänyt erittäin pätevästi oopperan teemoja ja ristiriitoja niin näkyviä kuin pinnanalaisia. Englantilaisten kompleksinen suhtautuminen seksuaalisuuteen sai osansa, kuten tietysti luokkayhteiskuntakin ja kylän merkkihenkilöitä käsiteltiin taitavan satiirisesti. Sampo Pyhälän lavasteet olivat satukirjamaisen kauniit ja muuntautuvuudessaan suorastaan nerokkaat. Puvustuksen oli suunnitellut Taina Relander.

torstai 19. marraskuuta 2020

Kohtalo luostarissa

17.11.2020 Giacomo Puccinin ooppera Suor Angelica (Sisar Angelica) Kuusankosken kirkossa Kouvolassa

Kuusankosken Kirkkomusiikkiviikolla esitettiin Puccinin Suor Angelica puolinäyttämöllisenä versiona. Käsiohjelmassa tätä kutsuttiin jostain syystä konserttiversioksi, vaikka tuotannolle oli nimetty ohjaaja (Anne Korpelainen), jonka kädenjälki myös näkyi vahvana esityksessä, näyttämöllä oli lavastusta ja kaikki esiintyjät oli puvustettukin.

Käsiohjelmassa oli toinenkin omituisuus, sillä "säestys" oli merkitty Kirsi Saaren (piano) ja Päivi Stenvallin (huilu) hoidettavaksi. Saari urakoikin pianon ääressä koko teoksen, mutta Stenvallin kohdalla olisi ollut syytä mainita digitaalipiano, jolla hän soitti jatkuvasti mm. kellopeli- ja urkusoundeja. Huilu ainoastaan käväisi oopperan äänimaisemassa.

Suor Angelican esitys oli rakennettu Pohjois-Kymen musiikkiopiston voimin. Ohjaaja Anne Korpelainen on talon opettajia ja lauloi itse Ruhtinattaren eli Angelican tädin osan. Illan upeimmasta roolityöstä vastasi opiston toinen opettaja, sopraano Emilia Vesalainen-Pellas. Hänen Sisar Angelicassaan oli kaikki palaset kohdallaan. Pienemmissä tehtävissä oli opiskelijoita, joiden taso oli vaihteleva, mutta toisaalta heillä oli laulettavaakin niin vähän, ettei tämä muodostunut ongelmaksi. Kuorona opiskelijoiden yhteissointi kuulosti jopa hyvältä.

Oopperan tekstityksessä oli valittu hyvä linja: Librettoa ei ollut käännetty suoraan suomeksi, vaan valkokankaalle heijastettiin kokonaisen kohtauksen tai ainakin sen osan tapahtumia kuvaava tiivistelmä. Näin tekstitystä ei tarvinnut vilkuilla kovin tiuhaan, vaan oli mahdollista keskittyä esityksen seuraamiseen.

tiistai 17. marraskuuta 2020

Rakastunut Beethoven

15.11.2020 Paavali Jumppanen, piano & Sophie Klußmann, sopraano Ritarihuoneessa Helsingissä

Paavali Jumppasen suunnittelema Beethovenin tarina -sarja oli edennyt seitsemänteen konserttiinsa (tosin pari kevään 2020 konserttia jouduttiin siirtämään koronatilanteen vuoksi vuodella eteen päin). Konserttisarjassa esitellään teemoittain wieniläismestarin elämäntyötä säveltäjän 250-vuotisjuhlan kunniaksi.

Tällä kertaa ohjelmaan oli koottu kappaleita, jotka Beethoven omisti rakkaille tai tärkeille läheisilleen. Kunnian saivat kreivitär Therese von Brunsvik, Itävallan arkkiherttua Rudolf, kreivitär Giulietta Guicciardi ja ruhtinas Joseph Franz von Lobkowitz. Jumppanen esitteli teosten ja omistusten taustoja ennen konsertin alkua.

Kuulimme Jumppasen soittamana kolme pianokappaletta: Pianosonaatti nro 24 Fis-duuri "À Thérèse", Pianosonaatti nro 26 Es-duuri "Les Adieux" sekä Pianosonaatti nro 14 cis-molli "Kuutamo". Kaikesta välittyi, miten tärkeä säveltäjä Beethoven on Jumppaselle, ja miten syvällisesti hän on teosten tulkintaan paneutunut. Kaikki tarpeellinen tavoitettiin runollisuudesta herkkään tunnelmointiin, tunnekuohuja ja eron tuskaa unohtamatta. Kuluneenpuoleinen Kuutamosonaatti nousi kuitenkin kappaleista suosikikseni. Esitys oli todella hieno heti ensimmäisestä osasta lähtien, kun sen jykevä juhlallisuus vei ajatukset surumarssin suuntaan. Jumppasen täyteläinen soitto, rytminkäsittely ja iskevyys oli suorastaan mestarillista!

Konsertin päätti laulusarja An die ferne Geliebte (suom. Kaukaiselle rakastetulle). Solistivieraaksi saatiin erikoisjärjestelyin saksalaissopraano Sophie Klußmann. Tämäkin esitys oli loistava ja olisin mielelläni kuunnellut Klußmannin kirkasta ja vivahteikasta ääntä paljon enemmän. Yhteys Jumppasen kanssa toimi hyvin ja kokonaisuus nousi osiensa summaa merkittävämmäksi.

maanantai 16. marraskuuta 2020

Paras Trubaduurini

15.11.2020 Elokuvissa: Giuseppe Verdin ooppera Trubaduuri (Il trovatore) The Metropolitan Operasta New Yorkista

Finnkino näyttää elokuvateattereissaan tällä kaudella The Metropolitan Operan tuotannoista ainoastaan uusintoja, sillä talohan on koronapandemian vuoksi suljettu syksyyn 2021 saakka. Nyt vuorossa oli Verdin Trubaduuri, jonka live-lähetys oli 3.10.2015. En tuolloin käynyt tätä esitystä katsomassa, joten nyt oli melkeinpä pakko, kun oopperatarjontaa on niin vähän.

Ja hyvä olikin, että kävin katsomassa, sillä tämä oli heittämällä paras produktio mitä olen Trubaduurista nähnyt! Jotain tällaista osasin toki aavistella, kun Leonorana oli Anna Netrebko ja Lunan kreivinä vuonna 2017 kuollut Dmitri Hvorostovski. Manricona lauloi Yonghoon Lee ja Azucenana tuolloin 63-vuotias konkari Dolora Zajick. Myös pienemmissä rooleissa oli todella tasokkaita laulajia, mainittakoon heistä nyt esimerkkinä slovakialaisbasso Štefan Kocán (Ferrando).

Solistikaarti oli mahtava ja pelasi ensiluokkaisesti yhteen niin äänellisesti kuin näyttämöllisesti. Marco Armiliato oli ilmiömäinen Verdi-kapellimestari saaden musiikin hehkumaan ja hengittämään ja virtaamaan läpi teoksen energisenä. Pidin David McVicarin selkeästä ja jäsennellystä ohjauksesta kovasti. Charles Edwardsin lavastus nyt ei ollut mikään häikäisevä, mutta ajoi hyvin asiansa. Brigitte Reiffenstuelin puvuista annan vielä pari lisäpistettä.

lauantai 14. marraskuuta 2020

Kelpo annos barokkimusiikkia

13.11.2020 Abendbarock-konsertti Sibelius-Akatemian konserttisalissa Helsingissä

13.11.2020 Radion sinfoniaorkesteri, joht. Kreeta-Maria Kentala, viulu, sol. Kyeong Ham, oboe Musiikkitalossa Helsingissä

Sibelius-Akatemian vanhan musiikin ja laulumusiikin aineryhmät järjestivät yhteistyökumppaniensa kanssa Abendbarock-konsertin R-talon konserttisalissa.

Ohjelmassa oli pelkästään Dietrich Buxtehuden sävellyksiä. Hän vaikutti vuosikymmeniä (16681707) Lyypekissä ja oli pohjoissaksalaisen barokkimusiikin suurin mestari. Tunnettu on mm. anekdootti siitä, kuinka parikymppinen Johann Sebastian Bach käveli yli 400 kilometriä suuntaansa kuullakseen Buxtehudea urkurina. Todennäköisesti Bach myös pääsi soittamaan viulistina Buxtehuden Abendmusik-konsertissa, sillä hän viipyi kaupungissa lähes kolme kuukautta. Pari vuotta aikaisemmin Georg Friedrich Händelkin oli pistäytynyt Lyypekissä. Buxtehude suunnitteli eläköitymistä ja tarjosi virkaansa Händelille. Tämä pakeni kiireesti paikalta, sillä diiliin olisi kuulunut avioituminen Buxtehuden vanhimman tyttären kanssa!

Harmillisen suuri osa Buxtehuden sävellyksistä on tuhoutunut tai kadonnut. Vokaalimusiikkia on säilynyt yli sata teosta ja niistä muutaman kuulimme tässä konsertissa: Laudate pueri Dominum, Herr, wenn ich nur dich hab', Klag-Lied "Muß der Tod denn auch entbinden" ja Das neugeborne Kindelein. Lisäksi kuultiin muutama kappale triokokoonpanoille tai pienille soitinyhtyeille.

Esiintyjät olivat Sibelius-Akatemian opiskelijoita, mutta lisäksi huomasin Kirill Kozlovskin soittavan täydennysmiehenä yhdessä kappaleessa cembaloa ja toisessa urkuja. Konsertin ohjelma oli tasapainoinen ja hyvin mietitty kokonaisuus, eikä esityksissäkään mitään vikaa ollut. Itse kiinnitin tietysti erityistä huomiota laulusolisteihin, joista pari oli minulle aivan uusia tuttavuuksia: Sadelilja Larimo, Hanna Hasu, Isabella Shaw, Mai Pohjola, Niilo Erkkilä ja Jere Hölttä. Ns. urapotentiaalia löytyy näyte-erän perusteella useammalta nuorelta laulajalta jäämme odottamaan...

* * *

RSO:n konsertissa oli tarjolla niin ikään barokkikattaus Kreeta-Maria Kentalan liidaamana. Avausnumeroa odotin kovasti ennakkoon ja odotukseni palkittiin avokätisesti. Élisabeth Jacquet de La Guerre sävelsi ensimmäisenä naisena oopperan Ranskassa. Céphale et Procris (suom. Kefalos ja Prokris) valmistui 1694. Libretto perustuu antiikin myyttiin, jonka voit kerrata Ovidiuksen Muodonmuutoksista.

Kentala oli koonnut oopperan tanssinumeroista hienon sarjan, joka tempaisi imuunsa vauhdikkuudellaan ja rytmikkyydellään. Esikuvana olleen Lullyn tyyli ja vaikutteet kuuluvat musiikissa selvinä. Olisi kiinnostavaa kuulla koko ooppera (siitä on olemassa levytys), jotta voisi arvioida sitä, miksi teoksesta ei aikanaan tullut menestystä. Onko sen musiikissa tai libretossa heikkouksia, eikö Lullyn tyylinen musiikki enää puhutellut yleisöä vuosia hovisäveltäjän kuoleman jälkeen vai voisiko kyse olla banaalisti vain säveltäjän sukupuolesta? Viimeksi mainittu ei tunnu todennäköiseltä, sillä Jacquet de La Guerre oli jo saavuttanut nimeä ja tunnustusta muiden teoslajien säveltäjänä.

Toisena kappaleena kuultiin J. S. Bachin Oboekonsertto BWV 1055R. Teos on säilynyt Bachin itsensä cembaloversiona, mutta mm. sen soolo-osuuden äänialan ja kuvioinnin perusteella on päätelty, että alun perin soolosoitin on todennäköisesti ollut oboe d'amore. Konserton alkuperäisversio on siis kadonnut, mutta se on rekonstruoitu oboekonsertoksi (siitä tuo R-kirjain BWV-numeron perässä). RSO:n 2. soolo-oboisti Kyeong Ham taituroi osuutensa syvästi eläytyen ja orkesterin dynaaminen yhteissoitto täydensi huippuluokan kokemuksen.

Illan päätti G. F. Händelin Ilotulitusmusiikkia (Music for the Royal Fireworks). Onkin vierähtänyt tovi siitä, kun tämä sarja on viimeksi tullut konsertissa minua vastaan kokonaisena. Kentala johdatti orkesterin energiseen tilaan, jossa Händelin musiikki kohottui juhlavaksi ja riemukkaaksi. Todellista yhteismusisoinnin iloa kelpasi kuunnella!

maanantai 9. marraskuuta 2020

Liediä kunnon miesäänillä

8.11.2020 Markus Suihkonen, basso & Marita Viitasalo, piano Olarin kirkossa Espoossa

8.11.2020 Erik Rousi, bassobaritoni & Ilmo Ranta, piano Temppeliaukion kirkossa Helsingissä

Olipa juhlava isänpäivä! Ohjelmassa peräti kaksi lied-konserttia ja molemmissa esiintymässä samankaltainen duo: matalaa miesääntä edustava nuoren polven laulaja sekä pitkän uran tehnyt konkaripianisti.

Iltapäivällä Olarin kirkossa konsertoivat basso Markus Suihkonen ja pianisti Marita Viitasalo. Kuulimme Brahmsin sarjan Vier ernste Gesänge, Kuulan laulut Syystunnelma, Tule armaani, Yö ja Epilogi sekä Musorgskin sarjan Kuoleman lauluja ja tansseja.

Suihkonen oli valinnut kovin raskaan ja tummasävyisen ohjelman. Eikä siinä mitään, kyllä minulle kelpasi mutta riskinä oli se, että osa kappaleista soljui ikään kuin automaattiohjauksella, samalla tulkinnalla, sävyillä ja väreillä. Teknisesti Suihkonen pärjäsi hyvin ja Viitasalo tuki luotettavana pianistina. Kuulan lauluissa saatiin oivallista mahtipontisuutta, mutta Musorgskin musiikissa olisin kaivannut voimakkaampaa tunnelmointia.

* * *

Illalla suuntasin Temppeliaukion kirkkoon, kun Solistiyhdistyksen konserttisarjassa vierailivat bassobaritoni Erik Rousi ja pianisti Ilmo Ranta. He esittivät Schubertin iki-ihanan laulusarjan Die schöne Müllerin.

Kuulin Kauniin myllärintyttären Erik Rousin laulamana (tosin toisen pianistin kanssa) pari kuukautta sitten (ks. https://oopperaa.blogspot.com/2020/09/ilmeikasta-schubertia-6.html). Esitys oli niin hyvä, että piti tulla kuuntelemaan uudestaan ja jos suinkin mahdollista, oli tämä kerta vieläkin vakuuttavampi. Rousin eläytyminen Wilhelm Müllerin teksteihin oli loistavaa; tästä saisi aika moni laulaja ottaa mallia! Rousilla on hyvin notkea ja laaja-alainen ääni, jolla ei ollut vaikeuksia ilmentää runojen merkityksiä ja tunteita. Ilmo Ranta täydensi kokonaisuuden mahdottoman eläväisellä ja värikkäällä soitollaan. Hienoa!

tiistai 3. marraskuuta 2020

Pyhäinpäivän Requiem ynnä muuta

31.10.2020 Mikkelin kaupunginorkesteri ja Luminos Ensemble, joht. Erkki Lasonpalo, sol. Helena Juntunen, sopraano & Juha Kotilainen, baritoni Mikaelissa Mikkelissä

Pyhäinpäivän iltana pistäydyin Mikkelissä, jossa paikallinen kaupunginorkesteri tarjosi laulumusiikin ystäville erinomaisen konsertin. Toiseksi solistiksi ilmoitettu Tuuli Lindeberg oli vaihtunut Helena Juntuseksi (mistä en ollut lainkaan pahoillani) ja ohjelmaa oli tästä johtuen muutettu hieman.

Illan pääteoksen kuorona toiminut Luminos Ensemble sai alkuun pari omaakin numeroa: Gabriel Faurén Pavane ja Cantique de Jean Racine. En voinut kuin hämmästellä tämän neljäntoista naislaulajan kokoonpanon laadukkuutta. Erittäin korkeatasoinen ja ammattitasoinen kuoro, jonka laulussa todella kuului äänenmuodostuksen eteen tehty pitkäjänteinen työ. Hienoa!

Juha Kotilaisen soolonumeroina kuultiin Samuel Barberin Dover Beach ja Jules Massenet'n Élégie. Helena Juntunen esitti kolme kappaletta: Lili Boulangerin Pie Jesu, Einojuhani Rautavaaran Sydämeni laulu sekä Armas Järnefeltin Berceuse, jonka Juntunen lauloi taivaallisen kauniina vokaliisina. Viimeksi mainittu korvasi ohjelmaan painetun Debussyn Berceusen. Kiitokset myös Järnefeltiä sielukkaasti soittaneelle sellisti Yrjö Pulkkiselle!

Väliajan jälkeen oli vuorossa Faurén Requiem d-molli. Se on melkeinpä kuoroteos, sillä solisteilla on laulettavaa kovin vähän. Kokonaisuus oli rauhoittava, kontrolloitu ja hyvin Erkki Lasonpalon hallinnassa. Mikaelin saliin oli rakennettu Mixtuur-virtuaaliurut, joiden muhkeasta soinnista saatiin esimakua jo konsertin alkupuoliskolla. Requiemiin ne sopivat kuin nenä päähän ja Markku Hietaharju oli urkurina mies paikallaan. Hän toimii päätyönään Turun tuomiokirkkoseurakunnan urkurina.

maanantai 2. marraskuuta 2020

Rautaisannos Bachin motetteja

30.10.2020 Cantores Minores ja Suomalaisen barokkiorkesterin soitinyhtye, joht. Hannu Norjanen Helsingin tuomiokirkossa

Cantores Minoresin motettikonserttiin oli myynnissä vain sata lippua, joten ei ollut ihme että Helsingin tuomiokirkon vähät paikat myytiin jo ennalta loppuun. Ohjelmassa oli peräti viisi J. S. Bachin motettia, joilla on teosluettelossa peräkkäiset numerot. Esitysjärjestys oli seuraava: Komm, Jesu, komm (BWV 229), Singet dem Herrn ein neues Lied (BWV 225), Fürchte dich nicht, ich bin bei dir (BWV 228), Der Geist hilft unsrer Schwachheit auf (BWV 226) sekä Jesu, meine Freude (BWV 227).

Kuoron ohella esityksessä oli mukana pieni yhtye Suomalaisen barokkiorkesterin soittajia: viulistit Minna Kangas ja Anne Pekkala, sellisti Louna Hosia, kontrabasisti Petri Ainali sekä urkuri Anna-Maaria Oramo. Pieni kokoonpano riitti mainiosti ja täydensi kappaleet tasapainoisiksi kokonaisuuksiksi. Konsertin pätevänä johtajana toimi tietenkin Hannu Norjanen.

Jopa oli loistava tapa viettää iltaa! Kuoro lauloi kuin unelma niin puhtaasti, yhtenäisesti ja täsmällisesti johtajaansa seuraten. Bachin jumalaiset sävelet täyttivät kirkon, eikä akustiikka tällä kertaa puurouttanut sointia lainkaan. Vaikuttavimmillaan Cantores Minores oli muutamien tuttujen koraalisävelmien parissa, ne menivät suoraan luihin ja ytimiin.

keskiviikko 28. lokakuuta 2020

Pieni laulullinen yllätys

27.10.2020 Nathalia Hyvärinen Kanerva, sopraano & Reetta Järä, piano Sellosalissa Espoossa

Sellosalin lämpiön matineakonsertissa kuultiin tällä kertaa lied- tai ainakin laulumusiikkia. Suomalaisia ja ranskalaisia kappaleita esittivät sopraano Nathalia Hyvärinen Kanerva ja pianisti Reetta Järä.

Sibeliuksella aloitettiin, mutta kappaleet eivät olleet säveltäjänsä suurimpia hittejä: Soluppgång ja Dolce far niente. Aarre Merikannolta oli valittu mukaan Kesäyö, Kehtolaulu ja Keinutan kaikua.

Debussyn tuotannosta kuulimme kappaleet Fantoches, Chevaux de bois ja Beau soir. Madetojan lauluja edustivat Romance sans paroles, Lintu sininen sekä Tule kanssani. Konsertin päätti Ravelin sarja Cinq mélodies populaires grecques.

Olin positiivisesti yllättynyt duon tekemisen tasokkuudesta. Hyvärinen Kanervalla (ai että kun riepoo tällainen kirjoitusasu!) oli paketti aika lailla kasassa; esityksiin osui vain muutamia pieniä teknisiä haasteita tai lipsahduksia. Hänen ranskastaan sai kohtuullisen hyvin selvää ja useimpien kappaleiden sisältö välittyi myös muun kuin sanallisen ilmaisun tasolla. Järä oli osaava, varmaotteinen ja ilmaisukykyinen lied-pianisti, joka tuki kumppaniaan hyvin.

maanantai 26. lokakuuta 2020

Suuruuden äärellä

25.10.2020 Helsingin Barokkiorkesteri ja solistit, joht. Aapo Häkkinen Musiikkitalossa Helsingissä

HeBO:n Vanhan musiikin sarjan lokakuun konsertin ohjelmassa piti olla Schumannin Genoveva-ooppera. Esitys jouduttiin siirtämään ensi vuodelle, mutta onneksi tilalle saatiin hieno, joskaan ei yhtä harvinainen teos: Johann Sebastian Bachin Missa BWV 232, joka tunnetaan yleisesti H-mollimessuna.

Tällä kertaa en käytä palstatilaa teoksen itsensä ihmettelyyn sitä tein jonkin verran kuullessani messun viimeksi kolme vuotta sitten (ks. https://oopperaa.blogspot.com/2017/11/h-mollimessu-teki-hyvaa-2.html). Totean vain lyhyesti, että päädyin jälleen hämmästelemään sitä, miten Bach kykeni rakentamaan näin vaikuttavan synteesin ja läpileikkauksen huikeasta kirkollisen vokaalimusiikin tuotannostaan.

Helsingin Barokkiorkesteri esitti H-mollimessun ilman kuoroa, joten laulusolistit (10 kpl) vastasivat kaikista vokaaliosuuksista. Lavalla olivat sopraanot Carolyn Sampson, Sophie Junker, Kristen Witmer ja Lauren Armishaw, mezzosopraanot Sophie Harmsen (korvasi ennakkotiedoissa mainitun Vesselina Kasarovan) ja Jennifer Gleinig, tenorit Andrew Staples ja Hugo Hymas, baritoni Johannes Weisser ja basso Cornelius Uhle. Monet heistä ovat esiintyneet HeBO:n kanssa ennenkin ja lähes kaikki loput olivat minulle tuttuja ulkomaisista konserteista tai oopperaesityksistä. Muutama solisti jopa osui konserttipäivän aamuna kanssani samalle hotelliaamiaiselle!

Esitys oli minulle täyden kympin arvoinen. Aapo Häkkinen oli taas kerran vauhdissa ja johti koneistoaan antaumuksella, mukana laulaen. Bachin musiikki soi taivaallisen kauniina, sävykkäänä ja värikkäänä sekä alati vaihtelevana. Erityisiä kehuja annan hivelevän hienoista huilusooloista, pätevästä continuo-soitosta, viulusektioiden yhtenäisyydestä ja ennen kaikkea jokaisen muusikon tunnelatauksesta, joka kuului soitossa. Eikä sovi unohtaa laulusolisteja, jotka kruunasivat kokonaisuuden. Heistä jokainen suoriutui mahtavasti kuulimme ensiluokkaista, korkean kansainvälisen tason laulamista.

lauantai 24. lokakuuta 2020

Öisissä tunnelmissa

23.10.2020 VocalEspoon lauluyhtye & Emil Holmström, piano Balderin salissa Helsingissä

Päädyin kuuntelemaan VocalEspoo-festivaalin ohjelmasta toisenkin konsertin, joka tarjoiltiin vain harvoille ja valituille (siis pienelle yleisölle) Balderin salissa. Esiintymässä oli sama lauluyhtye, jota kuulin edellisviikolla Espoon tuomiokirkossa. Tosin sopraano Tuuli Lindebergin, mezzosopraano Elli Vallinojan, tenori Simo Mäkisen sekä baritonien Teppo Lampela ja Sampo Haapaniemi muodostamaa ensemblea täydensi nyt festivaalin taiteellinen johtaja, tenori Taavi Oramo.

Useimmille meistä ensimmäinen mielikuva lied-esityksestä on pianistin ja laulajan muodostama duo sellaisiahan konserteissa yleensä tapaa. Termi 'yksinlaulu' on suorastaan typerä, sillä se mitätöi pianistin osuuden ja merkityksen kokonaisuuden osana. Tyypillisen duon ylivallassa unohtuu kovin helposti, että liedejä on kirjoitettu muillekin instrumenteille, myös orkesterisäestyksellisiä liedejä on koko joukko ja löytyy niitä useammalle soololaulajallekin.

Tämän Tuuli Lindebergin suunnitteleman konsertin ohjelmassa nostettiin keskiöön em. seikoista viimeinen. Kuulimme yö-teemaisia liedejä kahdenneljän sooloäänen kokoonpanojen esittämänä, ja oli parissa kappaleessa peräti viisi laulajaa äänessä.

Schumannin sarja Spanisches Liederspiel oli ohjelmassa keskeinen, sillä siitä kuultiin konsertin ylimääräinen numero mukaan lukien neljä osaa. Muita säveltäjänimiä olivat Johannes Brahms, Carl Loewe, Peter Cornelius, Max Reger, Josef Rheinberger, Fanny Mendelssohn ja tietysti Franz Schubert.

Ohjelma oli erityinen ja mielenkiintoinen ja useampi kappale oli kutkuttavasti minulle ennestään tuntematon. Schubertin hauska Der Hochzeitsbraten oli varsinainen namupala ja melkein kuin pieni näyttämöteos. Rheinbergerin Die Fasserfee lumosi erikoisella tunnelmallaan ja Regerin Nachtlied kuultiin ainoana numerona ilman pianosäestystä, siis a cappella.

Kaikki laulajat ansaitsevat kehuja ja kiitoksia, samoin kuin pianisti Emil Holmström. Hän soitti vuoden 1882 Bösendorferiaan, jonka pehmeä sointi loi saliin aivan oman tunnelmansa.

Ylen tallenne konsertista löytyy Areenasta: https://areena.yle.fi/audio/1-50609506.

perjantai 23. lokakuuta 2020

Parsifal säväytti urkusäestyksellä

21.10.2020 Richard Wagnerin ooppera Parsifal Kustaa Aadolfin kirkossa Eurajoella

Vuonna 1803 käyttöön vihitty Eurajoen Kustaa Aadolfin kirkko on jo neljäs kirkkorakennus samalla paikalla. Arvokas vanha puukirkko sai tänä vuonna uudet urut, jotka ovat rakennuksen kolmannet. Nämä Porthan-urut ovat tyylillisesti ja soinnillisesti mielenkiintoinen hybridi: esikuvana on ollut kuuluisan Gottfried Silbermannin rakentamien myöhäisbarokin urkujen tyyli, jota on täydennetty Friedrich Ladegastin myöhempien saksalais-romanttisten soittimien piirteillä. Porthan-uruissa on hienosti säilytetty ensimmäisten urkujen fasadi 1800-luvun lopulta (tosin sitä jouduttiin hieman laajentamaan).

Eurajoki Bel Canto -festivaali peruuntui kesäkuussa, mutta taiteelliset johtajat Mika Kares ja Erik Rousi ohjelmoivat syyspuolelle sarjan konsertteja. Niiden ehdoton huipennus koettiin nyt lokakuun lopulla, kun Wagnerin Parsifal toteutettiin konserttiversiona urkusäestyksellä.

Esityksessä lauloivat Tuomas Katajala (Parsifal), Tuija Knihtilä (Kundry), Mika Kares (Gurnemanz), Erik Rousi (Amfortas), Samuli Takkula (Klingsor), Markus Suihkonen (Titurel, 2. Graalin ritari) ja Kalle Virtanen (1. Graalin ritari, Knaappi).

Solistiluettelo on vakuuttava ja sisältää monia kansainvälistä uraa tekeviä kärkinimiämme. Ei ollutkaan yllätys, että laulullisesti koko esitys oli vahva ja tasapainoinen, vaikka monet tekivätkin tässä konsertissa roolidebyyttinsä. Kares hallitsi ilmatilaa jyhkeällä bassollaan ja ensiluokkaisia olivat myös Knihtilä ja Katajala. Tässäpä oli Kundry, jonka äänestä ja ilmaisusta löytyi kaikkea mitä tarvittiin! Rousilla oli ensimmäisen näytöksen alussa vähän vireongelmia, mutta myöhemmin laulu sujui loistavasti. Suihkonen pärjäsi tasaisen varmasti, mutta Virtasen suoritus ei aina ollut ihan kollegojen tasolla. Minulle illan yllättäjä oli Takkula, joka lauloi Klingsorina huikean hienosti. Ilman muuta paras esiintyminen, mitä olen häneltä kuullut!

Ilpo Laspas taituroi urkujen ääressä uskomattoman kolmen ja puolen tunnin urakan. Aika mukavasti uuden soittimen tyyli ja äänikerrat taipuivat Wagner-ilmaisuun. Kokonaisuus oli vaikuttava ja Laspas taisi nauttia koko rahan edestä. Jokusen kerran lipsahtaneet väärät äänet eivät oikeastaan haitanneet lainkaan. Laspas käytti monipuolisesti urkujen mahdollisuuksia esimerkiksi dynamiikan suhteen ja kiinnitin toisinaan huomiota nokkeliin rekisteröinteihin varsinkin kolmannessa näytöksessä.

Ilta oli hieno kokemus ja kovista kirkonpenkeistäkin selvittiin hengissä. Värivalojen käyttö oli kiva lisä tosin kirkkosalissa oli silti niin hämärää, että libreton seuraaminen meni tihrustamiseksi. Kuorin seinille ja kattoon heijastettiin solisteista tuhruista ja levottomasti poukkoillutta kuvaa, jota en osannut arvostaa. Täysin turhaa oli se...

maanantai 19. lokakuuta 2020

Nymfejä ja paimenia

18.10.2020 VocalEspoon lauluyhtye & Ensemble Nylandia Espoon tuomiokirkossa

VocalEspoo-festivaali tarjosi konsertillisen varhaisbarokin ajan (so. 1600-luvun alkupuolen) italialaista madrigaalitaidetta. Saimme ekspressiivistä ja rakkaudentäyteistä paimenlyriikkaa, kuten ohjelman suunnitellut Tuuli Lindeberg oli käsiohjelmaan asian muotoillut. Esiintymässä oli lauluyhtye, jonka muodostivat sopraano Tuuli Lindeberg, mezzosopraano Elli Vallinoja, tenorit Simo Mäkinen ja Teppo Lampela sekä baritoni Sampo Haapaniemi. Säestyksestä vastasi Ensemble Nylandian pieni kokoonpano: Anna Pulakka (barokkisello), Matias Häkkinen (cembalo) sekä Olli Hyyrynen (arkkiluuttu ja barokkikitara).

Ohjelman keskiössä oli Claudio Monteverdi, kuinkas muuten. Pääasiassa hänen myöhemmistä madrigaalikirjoistaan peräisin olevat teokset soivat tunnelmallisessa Espoon tuomiokirkossa hivelevän kauniina. Lauluyhtyeen jäsenten äänet ja ilmaisu sopivat saumattomasti yhteen ja kokonaisuudet toimivat kirkon akustiikassa erinomaisesti. Konsertissa kuultiin madrigaalit myös muutamalta vähemmän kuuluisalta säveltäjältä, nimittäin Sigismondo d'Indialta, Giovanni Rovettalta ja Michelangelo Rossilta. Benedetto Ferrarin vauhdikas ja rytmikäs Amanti, io vi sò dire nousi yhdeksi suosikikseni, jonka Lindeberg taituroi soolonumeronaan uskomattoman hienosti. Monteverdin oopperasta Poppean kruunaus kuultiin Arnaltan aaria, jonka lauloi omana soolonaan Elli Vallinoja. Hän ei ole varsinaisesti profiloitunut vanhan musiikin esittäjänä, mutta tässä konsertissa saatiin vahva näyttö siitä, että tämäkin puoli sujuu loistavasti.

Myöhempi lisäys: Ylen tallenne konsertista löytyy Areenasta: https://areena.yle.fi/audio/1-50609507.

sunnuntai 18. lokakuuta 2020

Sibeliusta aikalaissoittimin

18.10.2020 Suomalainen barokkiorkesteri, joht. Tomas Djupsjöbacka, sol. Antti Tikkanen, viulu Sibeliustalossa Lahdessa

Tämän vuoden Sibelius-festivaalin päätöskonsertissa oli kaikkein innokkaimmillakin sibeliaaneilla tilaisuus kuulla jotain uutta: Suomalainen barokkiorkesteri soitti mestarin kappaleita periodisoittimilla! Projektin oli ideoinut Tomas Djupsjöbacka, joka toimi konsertin kapellimestarina. FiBO esiintyi jousiorkesterikokoonpanolla, jota parissa teoksessa vahvistettiin harpistilla ja lyömäsoittajalla.

Heti ensimmäinen kappale, Suite caractéristique, sai leukani loksahtamaan auki. Siis tämänkaltainen Sibeliuksen tarkoittama ja itse kokema kuulokuva on ollut! Jousisoitinten metallikielethän löivät läpi orkestereissa vasta 1950-luvun alussa, jolloin Ainolan Mestarin kynästä ei enää syntynyt uusia sävellyksiä (hän teki 1950-luvulla vain muutamia laulusovituksia). Sibelius kirjoitti kaikki teoksensa aikana, jolloin jousisoittimissa käytettiin vielä suolikieliä. Niiden ihanan lämmin, pehmeä ja kevyempi sointi valloitti läpi konsertin.

Cinq danses champêtres kuultiin Jaakko Kuusiston huikean hienona sovituksena. Solistina vieraili Antti Tikkanen, joka soitti Suomen Kulttuurirahaston lainaamalla Stradivariuksella vuodelta 1699. Arvatkaapa vaan oliko upea sointi ja vielä Sibeliustalon pääsalin loistavassa akustiikassa!

Kung Kristian II -näytelmämusiikista kuultiin Elegia, joka on yksi teoksen alkuperäisen version osista. Rakastava-sarjasta FiBO esitti ensimmäisen eli ns. Pariisin-version vuodelta 1911. Ohjelman päätti Sarja viululle ja orkesterille vuodelta 1929. Se jäi yhdysvaltalaiselta kustantajalta aikanaan julkaisematta ja ilmestyi vasta 1994. Solistina taituroi jälleen Antti Tikkanen.

Alun perin tässä konsertissa piti esittää Rakastava, Pelléas ja Mélisande -näytelmämusiikki sekä Myrsky-orkesterisarja nro 2. Valintoja jouduttiin muuttamaan koronavirustilanteen vuoksi ja kuten edeltä kävi ilmi, jäi ainoastaan Rakastava lopulliseen ohjelmaan. Toivottavasti nuo muutkin kappaleet olisi joskus tilaisuus kuulla fibolaisten soittamina, niin hieno ja vaikuttava kokonaisuus tämä konsertti oli.

lauantai 17. lokakuuta 2020

Oiva annos Sibeliuksen laulumusiikkia

17.10.2020 Hedvig Paulig, sopraano & Folke Gräsbeck, piano Kalevi Aho -salissa Lahdessa

Toinen konsertti, johon osallistuin tämän vuoden Sibelius-festivaalilla, oli Lahden musiikkiopiston Kalevi Aho -salissa järjestetty Sibelius-lauluresitaali. Sen solistina piti esiintyä kansainvälisen Sibelius Singing 2020 -laulukilpailun voittaja tai ainakin finalisti. Koska viime maaliskuulle kaavailtu kilpailu jouduttiin perumaan, oli esiintyjäksi vaihtunut vuoden 2011 kilpailun voittaja Hedvig Paulig. Duopartnerina hänellä oli eturivin Sibelius-pianisti Folke Gräsbeck.

Aloitusnumero oli Kuusi laulua op. 50, eli vuonna 1906 sävelletyt kuusi saksankielistä runoa (Lenzgesang, Sehnsucht, Im Feld ein Mädchen singt, Aus banger Brust, Die stille Stadt ja Rosenlied). Kokonaisuus on mielestäni epätasainen, niin tekstien kuin musiikin laadun osalta, eikä edusta Sibeliuksen laulutuotannon parhaimmistoa. Im Feld ein Mädchen singt -laulun haikeasta melodiasta pidän kovasti, Die stille Stadt -laulu on eheä, koskettava paketti ja Rosenliedissä on jotain suorastaan schubertiaanista. Pauligin ja Gräsbeckin tulkinnat olivat oikein passeleita.

Seuraavaksi oli vuorossa Belsazarin pidot, tai tarkalleen ottaen Folke Gräsbeckin polveileva miniesitelmä kappaleesta ja sen taustoista ennen varsinaista esitystä. Gräsbeckin soitto teki todella vaikutuksen, sillä niin kiehtovasti hän tavoitti osien tunnelmat ja soitti tietenkin ilman nuotteja. Hedvig Paulig lauloi kauniisti toisessa osassa juutalaistyttönä.

Sitten kuultiin kaksi laulua opuksesta 57 ja kaksi laulua opuksesta 37. Jag är ett träd ja Hertig Magnus ovat Ernst Josephsonin tekstejä, jotka duomme esitti intensiivisesti. Soluppgång-laulussa Pauligin selkeä ruotsi ja kaunis fraseeraus pääsivät oikeuksiinsa (toki monessa muussakin konsertin kappaleessa), mutta Var det en dröm? olisi hyötynyt dramaattisemmasta äänestä ja tulkinnasta.

Väliin kuultiin pari pianokappaletta, Balladen varhaisversio ja Syringa, joista Gräsbeck muotoili kiehtovia pieniä helmiä. Opuksesta 90 (Kuusi laulua Runebergin teksteihin) oli valittu Norden, Sommarnatten ja Vem styrde hit din väg? Nämä ohjelman tuoreimmat sävellykset (vuosilta 191718) saivat kaikki arvoisensa tasapainoisen esityksen, mutta paikoin Paulig olisi voinut vähentää vibraton käyttöä.

Konsertin viimeinen numero oli minulle hienoinen yllätys. Ei siis välttämättä itse kappale, vaan sen jättäminen viimeiseksi. Luonnotar on niin vaativa teos, että sen olisi luullut olevan varmemmalla pohjalla ohjelman alkupuolella. Mutta hienosti Pauligin voimavarat riittivät, esitys oli oikein pätevä ja sisäistynyt, vaikkei aivan Isokosken tai Mattilan tasolle yltänytkään. Ylimääräisenä kuultiin vielä Illalle.

perjantai 16. lokakuuta 2020

Melemed Sibeliuksen kimpussa

16.10.2020 Mackenzie Melemed, piano Kalevi Aho -salissa Lahdessa

Sinfonia Lahden järjestämää Sibelius-festivaalia ei onneksi peruttu tänä vuonna, vaan se toteutui nelipäiväisenä. Itse tein päätöksen jättää ilta- eli sinfoniakonsertit väliin ja ostin lipun ainoastaan kolmeen pienimuotoisempaan päiväkonserttiin. Niistä ensimmäinen oli Lahden musiikkiopiston Kalevi Aho -salissa.

Sibeliuksen pianomusiikkia oli soittamassa yhdysvaltalainen Mackenzie Melemed. Meillä hänet muistetaan Maj Lind -pianokilpailun vuoden 2017 voittajana. Melemed hurmasi suomalaiset paitsi pianismillaan, myös "huvin vuoksi" opiskelemansa suomen kielen taidolla. Nyttemmin hän on jopa muuttanut tänne ja asuu Maskussa vuoden oleskeluluvalla. Toiveissa olisi kuulemma pysyä pidempäänkin... Melemed on vieraillut monien orkesteriemme solistina ja useilla festivaaleillakin, mutta minä pääsin kuulemaan vasta nyt hänen soittoaan livenä.

Ohjelman aloitti Sonatiini fis-molli, jonka Melemed soitti jäntevästi, mutta myös jotenkin 'teknisesti' tai viileän etäisesti, ja siksi en täysin lämmennyt tälle tulkinnalle. Toisena kuultu Kyllikki-sarja sen sijaan upposi minuun paremmin kaikessa eläväisyydessään ja tunteikkuudessaan. Valse tristestä kuultiin Sibeliuksen oma pianoversio, jonka Melemed tarjoili nautiskellen usein silmät kiinni. Tulkinta kuulosti persoonalliselta johtuen mm. siitä, että hän käytti pedaalia paljon vähemmän kuin useimmat muut kuulemani pianistit.

Seuraavaksi kuultiin Kymmenen kappaletta pianolle -teoksesta (op. 24) osat Impromptu, Idylli ja Romanssi Des-duuri. Näistä viimeinen on ollut lapsesta saakka yksi suosikkejani Sibeliuksen pianokappaleista ja niinhän se kosketti taas lämpimästi kuin vanha rakastettu. Viisi romanttista kappaletta pianolle op. 101 oli yksi konsertin parhaista ja ehyimmistä kokonaisuuksista. Esimerkiksi Scène lyriquen iloinen pyörteisyys ja tanssillinen vauhdikkuus olivat valloittavia.

Varsinaisen ohjelman päätti Finlandia, jossa Melemed pääsi aiempia kappaleita paremmin esittelemään teknistä taituruuttaan. Onneksi esitys ei jäänyt siihen, vaan tulkinta kantoi pidemmälle ja oli sisällöllisesti vahva, ehyt ja merkityksellinen. Melemedin vyöryttämä isänmaallisten tunteiden purkaus oli niin väkevä, että taas jouduin minäkin silmäkulmiani kuivailemaan. Ylimääräisenä tarjottiin käsittääkseni Kymmenestä bagatellista pianolle op. 34 osa Pastoraali (Danse pastorale).

keskiviikko 14. lokakuuta 2020

Tosca vei mennessään

13.10.2020 Elokuvissa: Giacomo Puccinin ooppera Tosca The Metropolitan Operasta New Yorkista

Oopperan ystävät varmasti tietävätkin, että The Metropolitan Opera perui koronaviruspandemian vuoksi kaikki esityksenä syyskuuhun 2021 saakka. Tästä johtuen Finnkino joutuu esittämään tällä kaudella Live in HD -sarjassa uusintoja, joista ensimmäisenä oli vuorossa Tosca.

Kävin katsomassa edellisen The Metin Toscan elokuvateatterissa päivälleen 11 vuotta sitten. Tuolloin esityksen nimiroolissa loisti Karita Mattila, mutta Luc Bondyn ohjaama tuotanto ei ollut kaikilta osin aivan napakymppi. Mattilakin poisti Floria Toscan rooliluettelostaan pian tämän jälkeen.

The Metin uuden Tosca-produktion on ohjannut Sir David McVicar. Nyt näkemäni esitys oli tallennettu tammikuussa 2018. En tuolloin viitsinyt käydä oopperaa katsomassa, joten tilaisuus revanssiin sopi oivallisesti syksyn vähentyneen tarjonnan keskelle.

Kokonaisuus oli loistava, kuinkas muuten. McVicar on sijoittanut tapahtumat alkuperäiseen aikaan (vuosi 1800) ja alkuperäisille tapahtumapaikoille Roomaan. John Macfarlanen lavastus oli uskomattoman näyttävä ja vaikuttava; myös puvustus oli hänen suunnittelemansa. Ohjaus oli taitava ja useat minua aiemmin häirinneet epäloogisuudet oli muutettu näppärillä ratkaisuilla paljon uskottavammiksi. Pieni poikkeama tästä linjasta nähtiin aivan oopperan lopussa, jossa Toscan alashyppäämistä Castel Sant'Angelon muurilta pitkitettiin liikaa, sotilaiden vain tuijottaessa epäuskottavasti vieressä tumput suorina.

Emmanuel Villaume johti taivaallisesti soittanutta orkesteria. Näin väri- ja tunnekylläisenä en ole kuullut Toscan musiikin soivan koskaan aiemmin! Ja solistit olivat aivan loistavia: Sonya Yoncheva oli uskottavan ristiriitainen Tosca ja Vittorio Grigolo herutti tenorinektariaan Cavaradossina. Suosikkini oli kuitenkin tarinan paha poika, Scarpia, jota Željko Lučić esitti taitavasti eläytyen, pienimpiä ilmeitä ja eleitä myöten. Hän oli täydellinen Scarpia, joka ei liioitellut läpitunkevaa pahuuttaan eikä lipevyyttään Toscaa kohtaan kaikki oli paikallaan juuri oikeissa suhteissa annosteltuna.

sunnuntai 11. lokakuuta 2020

Roihuvuoren kirkon kuorofestivaalilla

10.10.2020 Vihdin kamarikuoro, soitinyhtye ja Hiiden Laulu, joht. Aino-Maria Ollikainen

10.10.2020 Ensemble Undina, Tapiolan Kamarikuoro ja soitinyhtye, joht. Anna-Elina Norjanen

Sibelius-Akatemia ja Roihuvuoren seurakunta järjestivät kolmepäiväisen kuorofestivaalin, johon pääsin osallistumaan lauantaina kahden iltakonsertin verran. Molemmat olivat samalla kuoronjohdon tutkintokonsertteja.

Missa brevis -nimen saaneessa kokonaisuudessa esiintyivät Vihdin kamarikuoro ja Hiiden Laulu johtajanaan Aino-Maria Ollikainen. Tämä oli ensimmäinen näkemäni konsertti, jossa laulajatkin käyttivät maskeja, mikä saattoi vaikuttaa epäedullisesti lopputulokseen.

Kamarikuorolaisten ohjelman aloittivat Monteverdin Adoramus Te ja Cantate Domino. Buxtehuden Missa brevis on todella nimensä mukainen, sillä siinä on vain kaksi osaa. Mukana esityksessä oli pieni soitinyhtye: Arto Wikla (luuttu), Liina Viljamaa (sello), Jani Snellman (kontrabasso) ja Kaisa-Leena Hannikainen (kamariurut). Knut Nystedtin Missa brevis sisältää peräti kolme osaa ja sen myötä palattiin sivupolulta a cappella -lauluun. Osion päätti Arvo Pärtin suosittu Nunc dimittis.

Ollikaisen toinen kokoonpano, Hiiden Laulu, esitti gospeltyyppistä musiikkia kevyempinä ja rytmikkäämpinä sovituksina, joihin liittyi parissa kappaleessa koreografiaa ja taputuksia. Heidän numeronsa olivat Amazing Grace, This Little Light of Mine ja Richard Smallwoodin Total Praise. Kappaleet esitettiin Sakari Männikön pianosäestyksellä.

* * *

Jälkimmäisessä Abendlied-konsertissa lauloivat Ensemble Undina ja Tapiolan Kamarikuoro johtajanaan Anna-Elina Norjanen. Kuuden naisen muodostama Ensemble Undina lauloi Pärtin kappaleen Peace upon you, Jerusalem sekä Einojuhani Rautavaaran teoksen Wenn sich die Welt auftut. Jälkimmäisen tekstit ovat Lassi Nummen saksaksi käännettyjä runoja.

Tapiolan Kamarikuoron ohjelma oli erittäin kiinnostava: Palestrinan Sicut cervus, Pärtin meditatiivinen rukous The Deer's Cry sekä ensimmäinen osa Mendelssohnin Wie der Hirsch schreit -kantaatista, jossa Roihuvuoren kirkon urkuja soitti kuoron riveissä laulanut Hiski Wallenius.

Buxtehudelta kuultiin lyhyt kantaatti Der Herr ist mit mir. Sen esitykseen osallistuivat viulistit Laura Renvall ja Tuula Stöckell, fagotisti Topias Kiiskinen ja urkuri Hiski Wallenius, joka tällä kertaa soitti siirrettäviä kamariurkuja. Konsertin päätti Josef Rheinbergerin motetti Abendlied.

Molemmissa konserteissa kuultiin vaikuttavia ja taitavia esityksiä, mutta jälkimmäisten esiintyjien suoritukset olivat aivan ammattilaistasoa. Hämmästelin Ensemble Undinan hivelevän kaunista sointia ja laulun yhtenäisyyttä, sillä lauluyhtye on perustettu vasta tänä syksynä! Anna-Elina Norjanen vakuutti johtamisellaan, kun taas Aino-Maria Ollikaisen työskentely vaikutti vielä kovin oppilasmaiselta. Lisää rohkeutta johtamiseen ja laveampaa ilmaisua pelkän tahdin lyömisen sijaan!

* * *

P.s. Pistäydyin lauantain iltapäivän aluksi Kansallisteatterissa katsomassa Hitler ja Blondi -näytelmän. Oikein kiinnostava teos, jossa 83-vuotias Seela Sella teki vaikuttavan roolityön. Lisäpisteitä annan musiikin hienosta käytöstä. Kaikki esitykset ovat tällä tietoa loppuunmyytyjä, mutta suosittelen tätä lämpimästi jos tilaisuus tulee vielä kohdalle!

lauantai 10. lokakuuta 2020

Uuden oopperan ylistys rakkaudelle

9.10.2020 Kari Tikan ooppera Rakkaus on väkevä kuin kuolema Aleksanterin teatterissa Helsingissä

Kari Tikan uusin ooppera Rakkaus on väkevä kuin kuolema valmistui jo 2015, mutta pääsi säveltäjän sairastumisen vuoksi tuotantovaiheeseen vasta vuosia myöhemmin. Keväälle 2020 suunnitellut esitykset siirtyivät koronavirusrajoitusten vuoksi lokakuulle, mutta löysivät nyt onneksi hyvin yleisönsä.

Tikan musiikista ei oikeastaan voinut olla pitämättä, vaikka toisteisuutta olikin tarpeettoman paljon. Teokseen sisältyi yksinkertaista, mystistä hyräilyä, mutta myös rytmisesti iskeviä ja voimallisia jaksoja sekä lempeän romanttisena virtaavaa tunnelmointia. Pari näppärää melodiaa toimi takuuvarmana korvamatona ja mukana oli myös kierrätysmateriaalia aiemmasta oopperasta ('Minä olen sinun ja sinä olet minun').

Kari Tikka johti itse runsaan kymmenen soittajan orkesteriaan, joka oli koottu Helsingin kamariorkesterin muusikoista. Aleksanterin teatterin akustiikassa olisi varmasti ollut etua suuremmasta kokoonpanosta, mutta kyllä Tikka toisinaan yllätti piiskatessaan pienestä orkesteristaan voimaa ja volyymia vaikka kuinka. Kuorona lauloi Brevis Nova, joka oli jaettu näyttämölle ja toiselle parvelle. Mukana oli myös ilahduttavan tasokas lapsikuoro.

Oopperan libretto on Tikan itsensä kynästä. Läpi teoksen liikutaan raamatullisissa, tai paremminkin vanhatestamentillisissa, tunnelmissa. Juoni oli ehkä aavistuksen hämärä, mutta kun rönsyt karsitaan, niin jäljelle jää hyvän ja pahan taistelu ja tietenkin rakkaus voittaa. Rivien välistä lukien tämä lienee agape, jumalallinen rakkaus, joka kristityille on rakkauden korkein muoto. Luin jostain Tikan ajatuksia siitä, että ooppera kertoo toivosta, luomakunnan pelastumisen toivosta, mutta tämä aspekti jäi mielestäni libretossa taka-alalle. Tikan rakkauden ylistys toi mieleen Korkean veisun eli Laulujen laulun, joka on ennenkin inspiroinut säveltäjän teoksia. Libretossa pilkahtelee tällaisessa yhteydessä jopa hämmentävän peittelemätöntä erotiikkaa.

Näyttämöllä nähtiin pätevä ja sujuva toteutus, jonka olivat luoneet Maisa Tikka (ohjaus), Anna Kontek (lavastus- ja pukusuunnittelu), Janne Teivainen (valosuunnittelu) ja Aku Ahjolinna (koreografia). Pienenä inhimillisenä särönä sujuvuuteen oli lavastekorokkeiden kömpelö siirtely. Ahjolinna esiintyi itsekin teoksessa: hän oli Viisaus, joka käveli ajoittain näyttämöllä kaikkea kaaosta ihmetellen, kuin valkohapsisena ja -partaisena jumalhahmona.

Esityksen solistit olivat osaavaa joukkoa ja tekivät kelvollisia suorituksia, mutta ehkä osittain teoksen luonteen vuoksi kukaan ei oikein päässyt loistamaan. Jussi Vänttiselle annan bonuspisteen hyvin fyysisen roolisuorituksen jaksamisesta! Isän ja äidin rooleissa nähtiin konkarit Esa Ruuttunen ja Satu Vihavainen. Varsinkin Vihavaista oli kiinnostavaa päästä kuulemaan, sillä edellisestä kerrastani taitaa olla jo yli kymmenen vuotta. Mutta siinä hän pärjäsi kuin nuoremmatkin ja ylä-äänet tuntuivat olevan vielä ihan kunnossa. Adam ja Eeva -parina esiintyivät Kristian Lindroos ja Annika Leino. Muut henkilöt olivat Marika Hölttä (Siiri), Kaisa Näreranta (Helena), Aki Alamikkotervo (Leo), Jussi Vänttinen (Leevi) ja Hannu Forsberg (Mårten).

perjantai 9. lokakuuta 2020

Herkistävä Viulukonsertto

9.10.2020 Sibelius-Akatemian orkesteri, joht. Jonas Rannila, sol. Viivi Hakkarainen, viulu Sibelius-Akatemian konserttisalissa Helsingissä

Sibeliuksen Viulukonsertto d-molli on yksi niistä kappaleista, joihin tuskin kyllästyn koskaan. Aivan liian kauan onkin kulunut siitä, kun viimeksi olen tämän mestariteoksen päässyt kuulemaan elävänä. Nyt siihen oli tilaisuus Sibelius-Akatemian R-talon konserttisalissa, jossa kuultiin Viivi Hakkaraisen musiikin maisterin tutkintoon kuuluva 'taiteellinen ohjelmasuoritus'.

Sibelius-Akatemian opiskelijoista koottua sinfonietta-kokoista orkesteria johti Jonas Rannila. Kokonaisuus oli hyvin balanssissa ja Rannila löysi oivallisesti tilaa musiikin detaljeille. Johtamista leimasi hänelle niin ominainen kaiken läpäisevä musikaalisuus. Rannilan liikkeet olivat erittäin selkeitä ja korostivat usein pelkkää tahdin lyömistä. Mutta ehkä tämä oli tarpeen oppilasorkesterin kanssa... Musiikin jännite pysyi hyvin yllä kaikissa osissa ja ujonpuoleinen solistikin tuntui vapautuvan turvallisen kapellimestarin rinnalla. Hakkarainen osoitti suurta teknistä taitoa, mutta oman taiteellisen näkemyksen ilmenemisestä en ihan aina saanut kiinni.

sunnuntai 4. lokakuuta 2020

Kaunista kamarimusiikkia

4.10.2020 Schubertiade-konsertti Turun konserttitalossa

Tänään Turun konserttitalossa piti esiintyä Kammerorchester Basel solistinaan fantastinen kontratenori Franco Fagioli. Konsertti siirtyi koronaviruspandemian vuoksi hamaan tulevaisuuteen eli tammikuuhun 2022, mutta onneksi Turun musiikkijuhlien taiteellinen johtaja Klaus Mäkelä suunnitteli tilalle pienen kamarimusiikillisen herkkupalan. Aivan tyylipuhdas Schubertiade tämä ei ollut, sillä mukana oli myös John Harbisonin sävellys. Yleisön määrä katsomossa jäi harmillisen vähäiseksi, vaikka kiltisti maskit päässä istuttiinkin.

Konsertin esiintyjistä sellisti Senja Rummukainen vaihtui viime hetkillä Marko Ylöseksi. Hän soitti avausnumerona pianisti Eero Heinosen kanssa Schubertin Sonaatin a-molli arpeggionelle ja pianolle eli ns. Arpeggione-sonaatin. Kuten nykyisin tavallisesti tehdään, oli duon toisena osapuolena siis sello, mutta kappaletta esitetään myös sovituksena muille soittimille (yleisimmin alttoviululle ja pianolle, mutta myös esimerkiksi kitaralle ja huilulle). Olisi joskus todella hauska kuulla tämä kappale arpeggionella ja sävellysajankohdan pianolla esitettynä millainen kuulokuva mahtaisi olla näihin moderneihin soittimiin verrattuna? Silloin tällöin tällaisia tilaisuuksia on konserttiohjelmissa näkynyt, mutta itse en ole koskaan päässyt paikalle.

Arpeggione-nimi on peräisin Schubertin käsikirjoituksesta eikä ollut laajemmin aikalaisten käytössä. Kyseessä on kuusikielinen historiallinen jousisoitin, jota soitetaan sellon tapaan, mutta viritys on sama kuin kitarassa. Schubert oli vuoden 1824 sonaattinsa kanssa todella ajan hermolla, sillä koko instrumentti oli kehitetty Wienissä vasta edellisenä vuonna. Soittimen elinkaari jäi hyvin lyhyeksi ja se on enää harvojen hallitsema kuriositeetti. Schubertin sävellys julkaistiin vasta 1871, jolloin arpeggione oli jo painunut unohduksiin. Alkuperäisiä Stauferin rakentamia soittimia on säilynyt kuusi, mutta ne on kaikki museoitu.

Schubertin Arpeggione-sonaatti on kolmiosainen paketti puhdaspiirteistä ja ihanan melodista musiikkia jokaiselle romantiikannälkäiselle. Minäkin huomasin yllättäen kuuluvani tähän joukkoon, sillä niin tasapainoinen tämä tulkinta oli kaikessa tunteikkuudessaan. Ylösen sello hyväili sielua ja Heinosen flyygelin herkkyys oli ihailtavaa.

Toinen kappale oli John Harbisonin (s. 1938) pianokvartetto November 19, 1828, joka on vuodelta 1988. Teoksen nimi viittaa tietenkin Schubertin kuolinpäivään ja musiikki liikkuukin aluksi kuolemanjälkeisissä tunnelmissa sekä kaiken päälaelleen kääntävässä peilisalissa. Myöhemmissä osissa palataan rondokatkelmaan vuodelta 1816 ja jatketaan Schubertin Simon Sechteriltä saamaa fuuga-aihetta.

Harbison on kirjoittanut kiehtovaa ja erittäin kekseliästä musiikkia, josta välittyy suuri rakkaus Schubertin musiikkiin, mutta myös tietty nöyryys sen edessä. Kvartetti Essi Höglund (viulu), Riitta-Liisa Ristiluoma (alttoviulu), Marko Ylönen (sello) ja Eero Heinonen (piano) teki sävellykselle oikeutta tarkalla ja eläväisellä yhteissoitollaan.

Schubertiadin päätti kolme säveltäjän liediä, jotka esittivät tenori Tuomas Katajala ja pianisti Eero Heinonen. Laulut olivat An den Mond, An Silvia ja An die Musik. Katajalan ilmeikkyys ja ilmaisu oli aivan huippuluokkaa, puhumattakaan nyt laulamisen teknisestä puolesta. Vanha konkari Heinonen oli elementissään mukana elävänä ja värikkäänä lied-pianistina.

lauantai 26. syyskuuta 2020

Ajankohtainen 1980-luvun ooppera

25.9.2020 Udo Zimmermannin ooppera Valkoinen ruusu (Weiße Rose) Musiikkitalossa Helsingissä

Näin Udo Zimmermannin yksinäytöksisen kamarioopperan Valkoinen ruusu vuonna 2013 Turun Kamarioopperafestivaalilla. Teos jätti kaikessa karuudessaan vahvan muistijäljen ja kun nyt tarjoutui tilaisuus kokea teos uudelleen samojen esiintyjien voimin, niin mikä ettei! Esitys oli Kaisa Rannan taiteellisen tohtorintutkinnon ensimmäinen konsertti.

Tositapahtumiin perustuvassa oopperassa on kaksi roolia, Sophie ja Hans Scholl. He olivat 1940-luvun alussa toimineen Weiße Rose -vastarintajärjestön keskeisiä henkilöitä. Järjestö vastusti natsihallintoa väkivallattomasti, mm. jakamalla lentolehtisiä. Schollin sisarusten kohtalo oli joutua vangituksi ja saada oikeudenkäynnissä kuolemantuomio. Heidät teloitettiin giljotiinilla vuonna 1943, jolloin Sophie oli 21 ja Hans 24 vuotta.

Oopperassa seurataan kuolemaa odottavien sisarusten viimeistä tuntia sellissään. Päiväkirjamerkintöihin perustuva libretto käy läpi koskettavia ja riipaisevia ajatuksia, muistoja ja toiveitakin. Esitys alkoi tallenteella, jossa kuultiin järjestön lentolehtisten tekstejä Erkki Pullisen suomentamana. Itse oopperakin esitettiin suomeksi Pullisen laadukkaana käännöksenä. Teksti on tässä teoksessa niin keskeisessä osassa, että se olisi kannattanut projisoida yleisön luettavaksi, sillä käsiohjelman silmäily ei pimeässä katsomossa tietenkään onnistunut.

Ville Saukkosen ohjaus oli harkittu, pienimuotoisuudessaan selkeä ja varmasti juuri siksi niin tehokas. Ohjaukseen oli muistikuvieni mukaan tehty pientä hienosäätöä sitten viime kerran. Turussa ooppera esitettiin vuonna 2013 entisessä tehdasrakennuksessa, kellaria tai tyrmää muistuttavassa pienehkössä tilassa. Nyt tällaisen ympäristön tuoma lisäarvo menetettiin, mutta tilalle saatiin jotain muuta palkitsevaa: Titus Torniaisen suunnittelema valaistus oli hieno ja loi lavan tapahtumiin jännitettä. Miten mahtavasti vaikkapa sellin rajattu ahdistavuus saatiin aikaan pelkillä valoilla! Rekvisiittana lavalla nähtiin vain pari tuolia, huopaa ja peltilautasta.

Tässä tuotannossa ei käytetty orkesteria, vaan kahta muusikkoa: Pasi Helin soitti pianoa ja Marko Valtonen harmonikkaa. Tällä kertaa piano sai olla ihan luvan kanssa melkeinpä lyömäsoitin todella väkevää satsia on Zimmermann kirjoittanut! Sophien osan laulanut sopraano Kaisa Ranta suoriutui oikein hyvin, mutta balanssi ei aina ollut paras mahdollinen ja baritonikollega meinasi ajoittain dominoida liikaa. Hansin osa on sävelletty tenorille, mutta ensiluokkainen korkea baritoni kykenee kyllä osan laulamaan. Ville Rusanen ei tyytynyt vain "kykenemään", vaan tarjoili laulullisesti aivan loistavaa kuultavaa. Lisäpisteitä annan molempien solistien onnistuneesta näyttelemisestä.

Kuusistosta on moneksi

24.9.2020 Helsingin kaupunginorkesteri, joht. Pekka Kuusisto, viulu, sol. Elina Vähälä, viulu Musiikkitalossa Helsingissä

HKO:n Vespers-konsertti toistettiin syyskuun lopulla neljä kertaa. Pekka Kuusiston suunnittelema ohjelma oli erittäin mielenkiintoinen, raikas ja virkistävä ja sisälsi ainakin minulle useamman uuden tuttavuuden. Aloituskappale oli Missy Mazzolin Vespers for violin (2014), jonka viulusolistina Kuusisto taituroi uskomattoman intensiivisesti ja paljain jaloin! Teokseen oli ympätty Sonya Lindforsin koreografia, jonka tanssi Esete Sutinen. Tanssijan vuoropuhelu viulistin kanssa oli kiehtovaa seurattavaa. Kerrankin minäkin ymmärsin tämäntyyppisen tanssiosuuden päälle; se oli mielekäs ja antoisa lisä musiikille.

Toisena numerona kuultiin Anna Thorvaldsdottirin orkesterikappale Hrim vuodelta 2010. Nyt Kuusisto vaihtoi käteensä tahtipuikon ja teki käsittääkseni Vesper-konserteilla debyyttinsä HKO:n kapellimestarina. Itse kappale ei modernissa kuluneisuudessaan ja ennalta-arvattavuudessaan säväyttänyt suuremmin. Vai oliko se sittenkin kulttuurieliitin piirissä aina niin muodikasta ironiaa?

Seuraava teos sen sijaan oli yllättävä, ainakin valintana tähän konserttiin: Mozartin Divertimento D-duuri. Ja jälleen Kuusisto löysi itselleen tässä konsertissa uuden roolin istuessaan konserttimestarin viereen liidaamaan esitystä. Kevyen iloista yhteissoittoa, josta tuli oikein hyvällä mielelle! Liidaajana hän jatkoi myös Sándor Veressin Quattro danze Transilvane -teoksessa. Tätä 1940-luvulla sävellettyä kappaletta en tuntenut ennestään, mutta ihastuin heti varsinkin tanssien vauhdikkaisiin osuuksiin.

Viides ja viimeinen numero oli Magnus Lindbergin Viulukonsertto nro 1. Kuusisto nousi uudestaan kapellimestarin korokkeelle ja nyt hänen johtamisensa oli luontevampaa ja notkeampaa kuin hieman haparoivasti ja oppilasmaisesti sujuneessa Hrimissa. Ehkä konsertto on Kuusistolle paljon tutumpi kappale? Viulusolistina oli eräs suosikeistani, aina niin ihana Elina Vähälä. Hänen herkullista tulkintaansa kyllä kelpasi kuunnella!

Tallenne seuraavan illan konsertista löytyy täältä: https://areena.yle.fi/1-50627018.

maanantai 21. syyskuuta 2020

Tarinoita Tampereella

18.9.2020 Tampere Filharmonia, joht. Santtu-Matias Rouvali, sol. Tuuli Takala, sopraano Tampere-talossa

Tampere Filharmonian Tarinoita-konsertin johti orkesterin ylikapellimestari Santtu-Matias Rouvali. Ohjelma käynnistyi Mozartin Der Schauspieldirektor -oopperan (suom. Teatterinjohtaja) melkoisen yhdentekevällä alkusoitolla. Aivan eri tasolle päästiin seuraavien viiden numeron myötä, kun orkesterin kanssa lavalle saatiin sopraanosolisti Tuuli Takala.

Takala oli valinnut äänelleen, persoonalleen ja olemukselleen loistavasti sopivia kappaleita. Ne olivat Celian aaria Strider sento la procella Mozartin Lucio Sillasta, Paminan Ach, ich fühl's Mozartin Taikahuilusta, Magdan Chi il bel sogno di Doretta Puccinin oopperasta La rondine, Ainon Tuli kevät, tuli toivo Melartinin Ainosta sekä Rusalkan Laulu kuulle Dvořákin oopperasta Rusalka.

Tuuli Takala suorastaan hehkui ja loisti aarioiden tulkkina. Ihailin hänen varmuuttaan vaativissakin numeroissa sekä vaikuttavaa ilmaisuvoimaa, josta olin saanut muistutuksen jo viikko sitten Tapiola Sinfoniettan konsertissa. Onneksi Tampereella kuultiin täysin eri aariat, eli tässäkään Takala ei mennyt siitä mistä aita olisi ollut matalin.

Konsertin päätti Schumannin viisiosainen Sinfonia nro 3. Tästä "Reiniläisestä" ei romantiikka paljoa parane, vaikka tällä kertaa olisin mieluummin kuullut jonkin muun teoksen. Aurinkoinen ja elämänmyönteinen musiikki välittyi katsomoon vahvana, Rouvalille tyypillisen energisenä esityksenä.

maanantai 14. syyskuuta 2020

Charpentieria ja Bachia Paavalinkirkossa

12.9.2020 Helsingin Barokkiorkesteri, joht. Aapo Häkkinen, sol. Kajsa Dahlbäck ja Tuuli Lindeberg, sopraano, Monica Groop, altto, Hugo Hymas, tenori & Aarne Pelkonen, basso Paavalinkirkossa Helsingissä

HeBO:n Vanhan musiikin sarjan piti käynnistyä tänä syksynä Musiikkitalossa mm. Marc-Antoine Charpentierin Te Deumilla. Elokuussa konsertti päätettiin siirtää Paavalinkirkkoon ja ohjelmakin vaihtui. Charpentieria tarjoiltiin edelleen, mutta kappale oli Canticum in honorem Beatae Virginis Mariae vuodelta 1680. Se on dialogimuotoinen motetti, joka oli toteutettu kivasti niin, että sopraanosolistit (Kajsa Dahlbäck ja Tuuli Lindeberg) lauloivat taivaan enkeleinä urkujen vieressä ja ihmiskuntaa edustavat muut laulajat (Monica Groop, Hugo Hymas ja Aarne Pelkonen) olivat kuorin lattiatasolla. Säestyksestä vastasivat Heidi Peltoniemi (sello) ja Aapo Häkkinen (urut). Häkkinen aloitti kuitenkin eräänlaisena johdantona Louis Couperinin urkukappaleella Regina Coeli. Hän soitti kirkon kuoriurkuja, joiden esikuvana ovat olleet 1700-luvun pohjoisitalialaisen tyylin urut. Musiikki kimalteli ja pyöri Paavalinkirkon akustiikassa aivan ihastuttavasti!

Toisena päänumerona kuultiin rakastettu kantaatti Herz und Mund und Tat und Leben BWV 147, joka on Johann Sebastian Bachin tuotantoa vuodelta 1723 (tuolloin hän oli juuri aloittanut Leipzigissa Tuomaskanttorina). Se koostuu kymmenestä osasta, joista puolet on kierrätystavaraa eli peräisin Bachin Weimarissa säveltämästä aiemmasta kantaatista. Teoksessa jokainen fakki saa omat soolonumeronsa ja niistä pääsi nauttimaan ainakin etummaisissa penkkiriveissä täysipainoisesti, kun laulajat oli sijoitettu riviin orkesterin ja yleisön väliin. Solistit olivat kautta linjan ensiluokkaisen taitavia ja tulkinnat korkeatasoisia ja Hugo Hymasin kirkas lyyrinen tenoriääni pääsi vihdoinkin kunnolla esille. Aapo Häkkinen soitti cembaloa ja johti orkesteriaan energisen pontevasti. Kaunis loppukoraali Jesus bleibet meine Freude oli täydellinen rauhoittava päätös illalle.

* * *

Myöhempi lisäys: Ylen tallenne konsertista on kuunneltavissa Areenassa https://areena.yle.fi/audio/1-50583195.

lauantai 12. syyskuuta 2020

Residenssitaiteilijan vahva näyttö

11.9.2020 Tapiola Sinfonietta, joht. Jonas Rannila, sol. Tuuli Takala, sopraano Tapiolasalissa Espoossa

11.9.2020 Tuuli Takala, sopraano & Tuula Hällström, piano Tapiolasalissa Espoossa

Tapiola Sinfonietta ehti avaamaan syyskautensa hieman naapurikaupungin orkestereja myöhemmin. Kunniakapellimestari Jean-Jacques Kantorowin piti alun perin johtaa tämä konsertti, mutta hänen paikkaajakseen oli kiinnitetty Jonas Rannila. Solistina kuultiin kauden residenssitaiteilijana aloittanutta, espoolaislähtöistä sopraano Tuuli Takalaa.

Ohjelmassa pärjättiin pelkällä Mozartilla: Alkuun Sinfonia nro 33 B-duuri, väliin kolme aariaa ja päätteeksi vielä Sinfonia nro 36 C-duuri eli ns. Linziläinen. Rannila johti sinfoniat innokkaasti ja energisesti, hienosti monia detaljeja painottaen. Orkesterin sointi on pysynyt jalona ja tyylitietoisena ja soittajat antautuivat mielellään kapellimestarinsa vietäviksi. Rannila oli parhaimmillaan sinfonioiden juhlavien ja mahtipontisten jaksojen tulkkina, mutta kyllä myös Haydnin mieleen tuovat kepeämmät ja leikkisät sävyt onnistuivat. Johtaminen oli erittäin tarkkaa ja tempovalintoja arvostin kovasti.

Ensimmäisenä Takalan laulamana numerona kuultiin Welcher Wechsel herrscht... Traurigkeit ward mir zum Lose. Kyseessä on Konstanzen resitatiivi ja aaria oopperasta Ryöstö seraljista. Toisena oli vuorossa konserttiaaria Chi sà, chi sà, qual sia ja viimeisenä Crudele? Ah! no mio bene, joka on Donna Annan aaria Don Giovannista.

Kaksi päivässä pitää työt loitolla

10.9.2020 Helsingin kaupunginorkesteri, joht. Susanna Mälkki Musiikkitalossa Helsingissä

10.9.2020 Radion sinfoniaorkesteri, joht. Hannu Lintu, sol. Karita Mattila, sopraano Musiikkitalossa Helsingissä

HKO käynnisti kautensa syyskuun alun kamarimusiikkikonserteilla, mutta vasta Yhdessä-konserttien myötä palattiin Musiikkitalon suureen saliin. Susanna Mälkki johtaa saman ohjelman neljä kertaa, joten kaikkiaan lippuja on myynnissä lähes yhtä paljon kuin yhteen normaalitilanteen konserttiin. Hyvä idea ja kokeilu on se, että osa konserteista soitetaan päiväaikaan tätä ovat kuulemma toivoneet varsinkin seniori-ikäiset musiikin ystävät.

Ohjelma oli mielenkiintoinen kuuden lyhyehkön kappaleen kooste. Sibeliuksen Impromptu jousiorkesterille kuultiin säveltäjän omana levollisena sovituksena. Sen eräänlaisena vastineena toimi Richard Straussin Serenadi Es-duuri, joka on kirjoitettu 13 puhaltimelle. Sibeliuksen Skogsrået eli Metsänhaltija oli vaikuttava ja puhutteleva esitys; melodraaman ilmeikkäänä lausujana toimi näyttelijä Rabbe Smedlund.

Tōru Takemitsulta oli ohjelmaan valittu kiinnostavan raju Voice, jonka esittivät huilisti Jenny Villanen ja tanssija Natasha Lommi. Prokofjevin lyhyt Sinfonia nro 1 D-duuri toi konserttiin uusklassismia, joka pirskahteli toisinaan kivasti Haydnin tyyliin. Päätösnumero oli Sibeliuksen Cassazione, jonka kuulin vasta viikko sitten Lohjan kaupunginorkesterin esittämänä. Kylläpäs tämä pikkuharvinaisuus nyt pääsee esille! Kappale kuulosti HKO:n jalommalla soinnilla ja paremmassa akustiikassa oikein hienolta.

Tallenne seuraavan päivän eli 11.9. konsertista löytyy täältä: https://helsinginkaupunginorkesteri.fi/fi/hko-screen.

* * *

Illalla Musiikkitalon konserttisalissa soitti RSO Hannu Linnun johdolla. Alkuun kuultiin Stravinskyn vinkeä pikkukappale Sinfonioita puhaltimille ja päätteeksi Hindemithin Konzertmusik oikein tasapainoisena ja nautittavana esityksenä.

Mutta konsertin pihvi taisi minulle ja monelle muullekin olla se keskimmäinen numero: Wagnerin Wesendonck-laulut solistinaan sopraano Karita Mattila. Olen kuullut laulusarjan hänen esittämänään muutaman kerran, viimeksi kai vuonna 2017. RSO oli valinnut yleisimmin käytetyn eli Felix Mottlin orkestraation; vain viimeisin viidestä laulusta eli Träume on saanut orkestraationsa Wagnerin itsensä kynästä.

Tämänkertainen tulkinta oli täyttä timanttia! Jos RSO:n, Linnun ja Mattilan vuorovaikutusta ja soivaa lopputulosta pitäisi luonnehtia yhdellä sanalla, niin se voisi olla intensiivinen. Mattilan kyky ilmentää tekstiä ja sen merkityksiä on tunnetusti ilmiömäinen, mutta nyt sävykkyys ja syvällisyys tuntuivat poikkeuksellisen vahvoilta. Kuunnelkaapa vaikka edellisen illan tallenteelta: https://areena.yle.fi/1-50619094!

torstai 10. syyskuuta 2020

Lohtua urkumusiikin ystäville

9.9.2020 Urkuviikon Suuri Gaala -konsertti Ristinkirkossa Lahdessa

Lahden Kansainvälistä Urkuviikkoa ei peruttu tänä kesänä kokonaan, mutta neljä konserttia soitettiin ilman yleisöä ja niistä pääsi nauttimaan ainoastaan nettitaltiointeina. Videot ovat muuten edelleen katsottavissa (marraskuun loppuun saakka) YouTuben kanavalla Lahti Organ Festival (https://www.youtube.com/channel/UCWZ1WsIApX4CYvg-IUgBg8A/videos).

Urkuviikon johtaja Pauli Pietiläinen järjesti mukavan yllätyksen, kun syyskuulle saatiin edes tämä yksi livekonsertti. Se tarjosi urku- ja oopperamusiikkia yhdistettynä tanssitaiteeseen ja upeaan valaistukseen (suunnittelu Mikko Skyttä). Pietiläinen toimi itse illan juontajana miellyttävään tyyliinsä. Kaikki esitykset olivat erinomaisia, mutta itse pidin eniten sopraano Aurora Ikävalkon osuuksista.

Ohjelman aloitti Anna-Maija Virtanen soittamalla Ristinkirkon uruilla Oskar Merikannon Passacaglian. Sopraano Pia Raanoja lauloi Verdin Otellosta Desdemonan Ave Maria -rukouksen Pauli Pietiläisen urkusäestyksellä. Aurora Ikävalko oli valinnut Paminan Ach, ich fühl's -aarian Mozartin Taikahuilusta. Uruissa oli jälleen Anna-Maija Virtanen ja Tiina Sara-aho kuvitti kappaletta tanssien. Mozartia oli seuraava numerokin, kun Figaron häistä kuultiin duetto Sull'aria. Sen esittivät Raanoja, Ikävalko ja pianisti Maarit Liimatainen.

Harvinaisempaa antia edusti Adolf Friedrich Hessen Fantasia c-molli, jonka Virtanen ja Marjukka Liimatainen soittivat uruilla nelikätisesti (ja -jalkaisesti). Mozartiin palattiin vielä yhden dueton verran: Ikävalko ja baritoni Juha Kotilainen herkistelivät Taikahuilun numerolla Bei Männern welche Liebe fühlen. Pianosäestyksestä vastasi Maarit Liimatainen.

Adrian Vernon Fishin Resurrection Dancea en ollut kuullut koskaan aikaisemmin, mutta se osoittautui vauhdikkaaksi ja kekseliääksi kappaleeksi. Marjukka Liimatainen oli uruissa ja Sara-ahon vaikuttava tanssi sopi tähän numeroon loistavasti. Ohjelman kevyempää puolta edustivat kaksi duettoa, jotka esitettiin Maarit Liimataisen pianosäestyksellä. Kappaleet olivat Gershwinin oopperasta Porgy ja Bess sekä Bockin musikaalista Viulunsoittaja katolla. Laulamassa olivat Raanoja ja Kotilainen.

Ohjelmistosuunnittelun ihmeenä kuultiin kaiken tämän jälkeen J. S. Bachin Toccata d-molli "Doorinen"! Mutta niinhän sitä sanotaan, että "Ennen Bachia ei ollut mitään, eikä Bachin jälkeenkään ole ollut paljon mitään". Ylimääräisessä hypättiin taas aivan toisiin tunnelmiin, nimittäin 1800-luvun lopun Napoliin. Denzan tunnettu laulu Funiculì, Funiculà kuultiin kaikkien laulusolistien voimin; urkuja soitti Marjukka Liimatainen.

Koronan kutistama Così-tuotanto

8.9.2020 Wolfgang Amadeus Mozartin ooppera Così fan tutte ossia La scuola degli amanti Musiikkitalossa Helsingissä

Vuonna 2019 aloittaneen Sibelius-Akatemian oopperakoulutuksen vuosikurssin piti esittää ensimmäinen kokonainen teoksensa keväällä 2020. Tunnetusta syystä Così fan tutte -produktio siirtyi syksylle ja koki muodonmuutoksen: esitysten määrä väheni kahteen (yksi kummallakin miehityksellä) ja orkesteri vaihtui pianosäestykseksi.

Näkemäni ensi-illan solistit olivat Stella Tähtinen (Fiordiligi), Ruut Mattila (Dorabella), Henri Tikkanen (Guglielmo), Jasper Leppänen (Ferrando), Iris Candelaria (Despina) ja Artis Muižnieks (Don Alfonso). Heistä Tikkanen edusti oopperakoulutuksen edellistä ensembleä ja Muižnieks oli "lainassa" Jāzeps Vītols Latvian Academy of Musicista.

Leppäsen laululliseen suoritukseen jäi eniten parannettavaa, mutta keskimäärin kaikki nuoret solistit tekivät mallikasta työtä. Onnistuminen ulottui laulamisen lisäksi myös näyttelemiseen. Pisteet Vilppu Kiljuselle onnistuneesta henkilöohjauksesta, vaikka muuten lavalla nähtiin kohtalaisen tasapaksu ja mitäänsanomaton esitys. Jos kysyt minulta puolen vuoden päästä tästä ohjauksesta, niin luultavasti en muista yhtään mitään... Markus Tsokkinen oli suunnitellut värikkään lavastuksen, Anna Sinkkonen puvustuksen ja Sirje Ruohtula valaistuksen. Visuaalinen kokonaisuus oli ihan mukiinmenevä.

Pianon ääressä urakoi Maarja Plink ja resitatiivit säesti fortepianolla Eleonore Luciani. Esityksen johti Markus Lehtinen. Oopperan molempiin näytöksiin oli myynnissä hyvin vähän lippuja, mutta onneksi osattomaksi jääneet voivat lohduttautua myöhemmin netissä julkaistavalla tallenteella.

tiistai 8. syyskuuta 2020

Ankkabarock 5 vuotta

6.9.2020 Ensemble Nylandia, joht. Matias Häkkinen, Vantaan kanttorien kuoro ja solistit Korson kirkossa Vantaalla

Korson kirkossa järjestettävä Ankkabarock-festivaali on ehtinyt jo viiden vuoden ikään. Sunnuntai-illan juhlakonsertissa esiintyi Ensemble Nylandia johtajanaan cembalisti Matias Häkkinen. Vantaan seurakuntien kanttoreista oli koottu kuoro ja myös solisteina esiintyi vantaalaisia ja helsinkiläisiä voimia: sopraanot Tiia Maria Saari ja Katariina Kopsa, altto Paula Patosalmi, tenori Jussi Salonen sekä basso Tuomas Heikkilä.

Konsertissa kuultiin eniten pohjoissaksalaista 1600-luvun musiikkia. Dietrich Buxtehudelta oli valittu mukaan hienot kappaleet Alles, was ihr tut mit Worten oder Werken, In te Domine speravi ja Lauda Sion Salvatorem. Lisäksi kuultiin Georg Muffatin, Nicolaus Bruhnsin ja  Franz Tunderin teokset, joihin ainakaan Suomessa ei usein törmää. Germaanisen ylivallan rikkoi ainoastaan Archangelo Corelli, jolta tarjoiltiin Concerto grosso I D-duuri.

Juhlakonsertin ohjelma oli koostettu tyylikkäästi ja tasapainoisesti. Osaavien esiintyjien ansiosta kokonaisuus oli erittäin nautinnollinen. Minulle illan kohokohta oli tenori Jussi Salosen taiturointi Bruhnsin Jauchzet dem Herrn alle Welt -kappaleen solistina.

sunnuntai 6. syyskuuta 2020

Ilmeikästä Schubertia

6.9.2020 Erik Rousi, bassobaritoni & Justas Stasevskij, piano Aino-salissa Tuusulassa

Keskisen Uudenmaan Musiikkiopiston isännöimässä Ainon vieraana -konserttisarjassa esiintyivät tällä kertaa bassobaritoni Erik Rousi ja pianisti Justas Stasevskij. Runsaat 20 henkilöä oli saapunut opiston Aino-saliin kuuntelemaan Franz Schubertin laulusarjan Die schöne Müllerin (suom. Kaunis myllärintytär).

Olen kuullut Rousia lied-laulajana (muistaakseni) vain kerran aikaisemmin ja silloin hän teki Schumannin ja Brahmsin parissa varsin hyvän vaikutuksen. Tästä huolimatta odotukseni Tuusulan konsertin suhteen eivät olleet mahdottoman suuret. Sitä iloisempaa oli päästä todistamaan, miten korkeatasoista lied-taidetta vasta kolmekymppiset Rousi (s. 1987) ja Stasevskij (s. 1989) pystyivät tarjoamaan! Rousin notkea ääni ja varma tekniikka taipuivat Schubertin vaatimuksiin oivallisesti. Hän oli sisäistänyt Wilhelm Müllerin runot ja ilmensi niiden sisältöä sekä äänellisesti että fyysisesti eläytyen. Ja oi miten selkeä diktio matalalle miesäänelle melkein poikkeuksellisen hyvä! Rousin tapaan Wienissä opiskellut Stasevskij oli suvereeni pianisti, joka veti vertoja monille kuulemilleni vanhemmille konkareille. Oikein ilmeikästä ja tasapainoista soittoa!

Lintu vai kala?

5.9.2020 Laila Kansallisoopperassa Helsingissä

Esa-Pekka Salosen, Paula Vesalan, Tuomas Norvion ja Ekho Collectiven yhteistyön tuloksena syntyneen Lailan kantaesitys siirtyi toukokuulta elokuun lopulle. Kaikkiaan uutuusteos esitetään Kansallisoopperan Alminsalissa tällä erää yli 300 kertaa ja ilmeisesti jokainen näytös on loppuunmyyty! On tosin mainittava, että yhteen esitykseen myydään vain kuusi lippua... Esitystilaan siirtymiseen valmistaudutaan pukemalla kasvomaski ja kenkäsuojat jälkimmäiset eivät liity koronaviruksen torjumiseen, vaan älylattian suojaamiseen.

Laila on merkillinen teos, joka ei suosiolla solahda oikein mihinkään perinteiseen teoslajien lokeroon. Se yhdistää musiikkia, ääntä, kuvaa ja visuaalisia efektejä. Teos liikkuu teknologian ja taiteen rajapinnalla; yleisö on osa teosta, jota keinoäly ohjaa mm. katsojien liikkeiden perusteella. Näin ollen jokainen esityskerta on hieman erilainen, sekä musiikin että visuaalisuuden osalta. Mainostettu kokemus interaktiivisuudesta jää kuitenkin ohueksi, immersiivisyys avautuu paremmin. Seiniin piilotetuista kaiuttimista kuuluva musiikki, laulu ja puhutut sanat tai lauseet ovat tallenteita. Lisäksi jokaisen katsojan kaulassa roikkuu pieni kaiutin, jonka matalat taajuudet saavat värisemään mukavasti rintalastan päällä.

Mietin tovin, että kirjoitanko blogiin mitään tästä kokemuksesta, sillä olen siitä edelleen hieman ymmälläni. Mitä Lailasta pitäisi ajatella? Nerokasta tulevaisuuteen kurkottamista, joka antaa aavistuksen siitä, mihin suuntaan esittävien taiteiden kokeminen voisi olla matkalla? Vai 20 minuuttia tekotaiteellista roskaa, jossa ei ole päätä eikä häntää ja joka jättää katsojan sisältä kylmäksi ja tyhjäksi? Vai jotain näiden väliltä? Ehkäpä Lailan merkitys on juuri tämän pohtimisessa.

lauantai 5. syyskuuta 2020

RSO:lta vahva alku poikkeussyksyyn

4.9.2020 Radion sinfoniaorkesteri, joht. Hannu Lintu, sol. Tuomas Katajala, tenori Musiikkitalossa Helsingissä

RSO:n syyskauden avajaiskonsertti toi mukanaan monta muutosta "vanhaan normaaliin" verrattuna. Musiikkitalon konserttisaliin oli myyty vain muutama sata lippua, joten yleisöä oli hyvin harvakseltaan. Orkesterin koko on rajoitettu 50 henkilöön, joten suurimuotoisten teosten esittäminen ei onnistu. Ohjelmistomuutosten lisäksi myös kapellimestarivaihdoksia on jouduttu tekemään vielä elokuun lopulla, sillä kiinnitetyt ulkomaiset vierailijat eivät pääse saapumaan syyskuun konsertteihin koronarajoitusten vuoksi. Onneksi tilalle on saatu Esa-Pekka Salonen ja Sakari Oramo! Yhtenä merkittävänä muutoksena on vielä mainittava se, että konsertit lähetetään suorana Yle Teemalla monen vuoden tauon jälkeen. Tästä johtuen alkamisajat on pääsääntöisesti siirretty klo 20:een, konserttien kesto on hieman totuttua lyhyempi eikä niissä ole väliaikaa.

Illan avauskappaleeksi oli ilmoitettu Esa-Pekka Salosen Fog vuodelta 2019. Sitä ennen kuultiin kuitenkin yllätysnumerona Preludi J. S. Bachin kolmannesta Sooloviulupartitasta E-duuri. Tämä oli Salosen toivomus, sillä Bachin kappale on toiminut inspiraationa hänen teokselleen. Fog liittyy säveltäjän ja arkkitehti Frank Gehryn kokemukseen Los Angelesin Walt Disney Concert Hallin valmistumisen aikaan. Salonen kirjoitti kappaleen Gehryn 90-vuotisjuhliin ja sen nimi viittaa arkkitehdin nimikirjaimiin.

Bachin Preludin soitti viulisti Hannu Vasara permannon ylätasanteella. Valinta oli oivallinen, sillä musiikki levisi saliin ja ympäröi kuulijat aivan eri tavalla kuin lavalla soitettuna. Lintu jatkoi Fogilla ilman taukoa. Salosen kappale sopi loistavasti konsertin teemaan, joka oli suhde historiaan. Miten hienosti Bachin musiikki sulautuikaan Salosen omaan ilmaisuun!

Konsertin ja lähetyksen juontajana toiminut Lotta Emanuelsson hoiti tehtävänsä rutinoidusti. Ennen Benjamin Brittenin laulusarjaa kuultiin lyhyt Tuomas Katajalan haastattelu; televisiosta tai netistä lähetystä seuranneet näkivät sen tietenkin kuvan kanssa. Käsiohjelman kannessa oli huvittava lipsahdus, kun Katajalan nimen alle oli präntätty "sopraano". Mutta kyllä mies edelleen kuulosti tenorilta, kun Brittenin Nocturne alkoi. Sarja koostuu kahdeksasta laulusta, joiden aiheena ovat unen eri muodot. Runot ovat eri vuosisadoilta ja tunnettujen brittikynäilijöiden kirjoittamia (mm. Shakespeare, Shelley, Keats, Tennyson ja Wordsworth). En ollut kuullut tätä Brittenin teosta aikaisemmin, mutta tykästyin välittömästi sen sävelmaalailuun ja peräti seitsemän obbligatosoittimen nerokkaaseen käyttöön. Ja Katajala oli tavallisen taitava...

Tähän väliin kuultiin Jukka Nykäsen ja Janne Palkiston esittely Igor Stravinskyn Pulcinella-sarjasta. Kyseessähän on yksi säveltäjän uusklassisen kauden hienoimpia teoksia, jonka Stravinsky kokosi balettimusiikistaan. Tässä kappaleessa orkesteri pääsi loistamaan ja esittelemään sointiaan Hannu Linnun jämptissä ja turhankin vakavassa otteessa. Illan päätteeksi Salonen ja Lintu keskustelivat vielä lavalla koronaviruspandemian vaikutuksista ja tulevaisuudennäkymistä.

Tallenne konsertista löytyy Yle Areenasta: https://areena.yle.fi/1-50618175.