Lintu vai kala?

5.9.2020 Laila Kansallisoopperassa Helsingissä

Esa-Pekka Salosen, Paula Vesalan, Tuomas Norvion ja Ekho Collectiven yhteistyön tuloksena syntyneen Lailan kantaesitys siirtyi toukokuulta elokuun lopulle. Kaikkiaan uutuusteos esitetään Kansallisoopperan Alminsalissa tällä erää yli 300 kertaa ja ilmeisesti jokainen näytös on loppuunmyyty! On tosin mainittava, että yhteen esitykseen myydään vain kuusi lippua... Esitystilaan siirtymiseen valmistaudutaan pukemalla kasvomaski ja kenkäsuojat – jälkimmäiset eivät liity koronaviruksen torjumiseen, vaan älylattian suojaamiseen.

Laila on merkillinen teos, joka ei suosiolla solahda oikein mihinkään perinteiseen teoslajien lokeroon. Se yhdistää musiikkia, ääntä, kuvaa ja visuaalisia efektejä. Teos liikkuu teknologian ja taiteen rajapinnalla; yleisö on osa teosta, jota keinoäly ohjaa mm. katsojien liikkeiden perusteella. Näin ollen jokainen esityskerta on hieman erilainen, sekä musiikin että visuaalisuuden osalta. Mainostettu kokemus interaktiivisuudesta jää kuitenkin ohueksi, immersiivisyys avautuu paremmin. Seiniin piilotetuista kaiuttimista kuuluva musiikki, laulu ja puhutut sanat tai lauseet ovat tallenteita. Lisäksi jokaisen katsojan kaulassa roikkuu pieni kaiutin, jonka matalat taajuudet saavat värisemään mukavasti rintalastan päällä.

Mietin tovin, että kirjoitanko blogiin mitään tästä kokemuksesta, sillä olen siitä edelleen hieman ymmälläni. Mitä Lailasta pitäisi ajatella? Nerokasta tulevaisuuteen kurkottamista, joka antaa aavistuksen siitä, mihin suuntaan esittävien taiteiden kokeminen voisi olla matkalla? Vai 20 minuuttia tekotaiteellista roskaa, jossa ei ole päätä eikä häntää ja joka jättää katsojan sisältä kylmäksi ja tyhjäksi? Vai jotain näiden väliltä? Ehkäpä Lailan merkitys on juuri tämän pohtimisessa.