Ajankohtainen 1980-luvun ooppera

25.9.2020 Udo Zimmermannin ooppera Valkoinen ruusu (Weiße Rose) Musiikkitalossa Helsingissä

Näin Udo Zimmermannin yksinäytöksisen kamarioopperan Valkoinen ruusu vuonna 2013 Turun Kamarioopperafestivaalilla. Teos jätti kaikessa karuudessaan vahvan muistijäljen ja kun nyt tarjoutui tilaisuus kokea teos uudelleen samojen esiintyjien voimin, niin mikä ettei! Esitys oli Kaisa Rannan taiteellisen tohtorintutkinnon ensimmäinen konsertti.

Tositapahtumiin perustuvassa oopperassa on kaksi roolia, Sophie ja Hans Scholl. He olivat 1940-luvun alussa toimineen Weiße Rose -vastarintajärjestön keskeisiä henkilöitä. Järjestö vastusti natsihallintoa väkivallattomasti, mm. jakamalla lentolehtisiä. Schollin sisarusten kohtalo oli joutua vangituksi ja saada oikeudenkäynnissä kuolemantuomio. Heidät teloitettiin giljotiinilla vuonna 1943, jolloin Sophie oli 21 ja Hans 24 vuotta.

Oopperassa seurataan kuolemaa odottavien sisarusten viimeistä tuntia sellissään. Päiväkirjamerkintöihin perustuva libretto käy läpi koskettavia ja riipaisevia ajatuksia, muistoja ja toiveitakin. Esitys alkoi tallenteella, jossa kuultiin järjestön lentolehtisten tekstejä Erkki Pullisen suomentamana. Itse oopperakin esitettiin suomeksi Pullisen laadukkaana käännöksenä. Teksti on tässä teoksessa niin keskeisessä osassa, että se olisi kannattanut projisoida yleisön luettavaksi, sillä käsiohjelman silmäily ei pimeässä katsomossa tietenkään onnistunut.

Ville Saukkosen ohjaus oli harkittu, pienimuotoisuudessaan selkeä ja varmasti juuri siksi niin tehokas. Ohjaukseen oli muistikuvieni mukaan tehty pientä hienosäätöä sitten viime kerran. Turussa ooppera esitettiin vuonna 2013 entisessä tehdasrakennuksessa, kellaria tai tyrmää muistuttavassa pienehkössä tilassa. Nyt tällaisen ympäristön tuoma lisäarvo menetettiin, mutta tilalle saatiin jotain muuta palkitsevaa: Titus Torniaisen suunnittelema valaistus oli hieno ja loi lavan tapahtumiin jännitettä. Miten mahtavasti vaikkapa sellin rajattu ahdistavuus saatiin aikaan pelkillä valoilla! Rekvisiittana lavalla nähtiin vain pari tuolia, huopaa ja peltilautasta.

Tässä tuotannossa ei käytetty orkesteria, vaan kahta muusikkoa: Pasi Helin soitti pianoa ja Marko Valtonen harmonikkaa. Tällä kertaa piano sai olla ihan luvan kanssa melkeinpä lyömäsoitin – todella väkevää satsia on Zimmermann kirjoittanut! Sophien osan laulanut sopraano Kaisa Ranta suoriutui oikein hyvin, mutta balanssi ei aina ollut paras mahdollinen ja baritonikollega meinasi ajoittain dominoida liikaa. Hansin osa on sävelletty tenorille, mutta ensiluokkainen korkea baritoni kykenee kyllä osan laulamaan. Ville Rusanen ei tyytynyt vain "kykenemään", vaan tarjoili laulullisesti aivan loistavaa kuultavaa. Lisäpisteitä annan molempien solistien onnistuneesta näyttelemisestä.