tiistai 24. joulukuuta 2019

Humperdinckin toinen satuooppera


22.12.2019 Engelbert Humperdinckin ooppera Königskinder Oper Grazissa

Vuonna 1893 kantaesitetty Engelbert Humperdinckin Hänsel und Gretel (suom. Hannu ja Kerttu) oli välitön menestys ja edelleenkin se teos, josta säveltäjä ensisijaisesti tunnetaan. Humperdinck sävelsi joukon näyttämöteoksia, mutta useimpia niistä ei nykyisin esitetä lainkaan. Königskinder-oopperasta on sentään tehty harvakseltaan uusia tuotantoja. Teos sai alkunsa heti Hannun ja Kertun jälkeen melodraama-versiona, sillä pohjana olleen näytelmän kirjoittaja ei suostunut oopperan tekemiseen. Näyttämölle melodraama pääsi Münchenissä 1897 ja vasta kymmentä vuotta myöhemmin heltisi lupa oopperan säveltämiseen. Sen kantaesityksen nappasi itselleen The Metropolitan Opera New Yorkista; suuri päivä oli 28.12.1910.

Königskinder on satuooppera, joka ei ole sisällöltään kepeä, saatika hauska enemmänkin siis aikuisten satu. Ooppera päättyy traagisesti "Kuninkaanpojan" (Der Königssohn) ja "Hanhitytön" (Die Gänsemagd) kuolemaan. Pitkitetty loppukohtaus on ainoa asia, mistä annan teokselle pienen miinuksen. Grazissa nähty produktio oli pelkistetty, voisi melkein sanoa minimalistinen. Frank Hilbrichin ohjaus korosti oopperan realistisia puolia ja lisäsi kertomuksen riipaisevuutta. Volker Thiele jatkoi lavastuksessaan samaa niukkaa linjaa: ensimmäisessä näytöksessä oli taustana syksyinen metsäkuva ja lavalla värikkäitä lehtiä, toisessa näytöksessä riittivät pöydät ja tuolit ja lopuksi valkoinen talvinen tyhjyys...

Musiikillisesti ooppera oli täyttä timanttia pidin sävellyksestä paljon enemmän kuin Hannusta ja Kertusta. Marius Burkertin johtama orkesteri tarjosi musiikin loistavasti, värikkäänä ja tunteita pursuavana. Solisteilta kuultiin oikein hyviä suorituksia; mainittakoon heistä Maximilian Schmitt (Der Königssohn), Sieglinde Feldhofer (Die Gänsemagd; sairastuneen Polina Pastirchakin tilalla), Markus Butter (Der Spielmann), Christina Baader (Die Hexe) ja Wilfried Zelinka (Der Holzhacker).

sunnuntai 22. joulukuuta 2019

Joulutunnelmaa hakemassa


21.12.2019 Christmas in Vienna -konsertti Wiener Konzerthausissa

Wienin Konzerthausin perinteinen Christmas in Vienna -konsertti myytiin tänäkin vuonna loppuun jo hyvissä ajoin. Konsertissa esiintyivät ORF Radio-Symphonieorchester Wien sekä kaksi kuoroa: Wiener Sängerknaben -poikakuoro ja Wiener Singakademie -sekakuoro. Illan kapellimestarina toimi Sascha Goetzel, jonka muistamme Kuopion kaupunginorkesterin entisenä ylikapellimestarina. Lähes kaksi tuntia kestänyt konsertti vedettiin läpi ilman väliaikaa ja tallennettiin tulevia televisiolähetyksiä varten. Sali oli koristeltu näyttävästi ja valaistus muuttui hienosti kappaleiden tunnelmien mukaan.

Neljästä pääsolistista sopraano Genia Kühmeier oli harmillisesti sairastunut juuri kun odotin kuulevani erityisesti hänen lauluaan. Tilalle oli kiinnitetty sopraano Beate Ritter, joka ei tämän näyte-erän perusteella yltänyt vastaavalle tasolle. Muut pääsolistit olivat mezzosopraano Marianne Crebassa, tenori Michael Schade sekä baritoni Bo Skovhus.

Konsertin räväytti käyntiin Leroy Andersonin A Christmas Festival. Ohjelmassa oli erilaista joulunodotukseen sopivaa musiikkia ja varsinaisia joululaulujakin. Mukana oli monen monta minulle ennestään tuntematonta kappaletta; esimerkiksi Credo-osa Luis Enríquez Bacalovin Misa Tangosta oli kiinnostava tuttavuus. Kirjava ohjelma tarjoili niin latinorytmejä kuin gospelia, mutta kokonaisuus toimi yllättävän hyvin. Klassisen ystäviä miellyttivät varmasti Mozartin Exsultate, jubilate sekä Every valley shall be exalted Händelin Messias-oratoriosta. Jälkimmäisen Michael Schade lauloi muuten tavattoman hienosti; tulkinnan voisi valita illan parhaaksi.

Bachin Jouluoratorion tuttu avausnumero Jauchzet, frohlocket! soi maittavasti, mutta balanssi ei ollut ihan kohdallaan: kun orkesteri ei soittanut periodisoittimilla, meinasi sen voima jyrätä kuoron. Yksi orkesterikappalekin kuultiin, nimittäin Kukkaisvalssi Tšaikovskin baletista Pähkinänsärkijä. Päätösnumerona ylevöittänyt Halleluja Händelin Messiaasta oli vaikuttava ja laadukas esitys. Ylimääräisenä koko revohka yhtyi joululauluun Stille Nacht, heilige Nacht eli Jouluyö, juhlayö.

lauantai 21. joulukuuta 2019

Wienin Valtionoopperan uutuus lapsille ja lapsenmielisille


21.12.2019 Albin Friesin ooppera Persinette Wiener Staatsoperissa

Eipä sitä usein pääse seuraamaan Wienin Valtionoopperan esitystä salin parhailta paikoilta ja ainoastaan 12 eurolla! Syynä tähän poikkeukselliseen asiaintilaan oli talon tilaaman, lapsille suunnatun oopperan kantaesitys. Tosin katsomossa vaikutti olevan aikuisenemmistö; siis meitä muitakin kuin lasten kanssa liikkeellä olleita.

Itävaltalaisen Albin Friesin (s. 1955) säveltämä Persinette perustuu ranskalaiseen kansansatuun, jonka Grimmin veljekset tekivät tunnetuksi nimellä Rapunzel (suom. Tähkäpää). Tarinassa on aika hurjia yksityiskohtia, mutta niitä oli muutettu tai jätetty pois oopperan libretosta. Loppuratkaisuakin oli siloiteltu, sillä Alse-noita tunnistaa aidon rakkauden, poistaa taikansa ja antaa Persinettelle ja Prinssille siunauksensa. Myös Abrasax-korpin rangaistuksena ollut loitsu puretaan, hän muuttuu takaisin ihmiseksi ja saa Alsensa. Siis onnea ja rakkautta kaikille!

Friesin musiikki hehkui myöhäisromanttista värikylläisyyttä ja uhkeaa orkestrointia. Sävellys oli erittäin ammattitaitoinen kokonaisuus, jossa oli hienoja nousuja ja dramaattisia taitteita. Kapellimestari Guillermo García Calvo osasi ottaa näistä kaiken irti. Solisteina lauloivat Bryony Dwyer (Persinette), Lukhanyo Moyake (Prinssi), Monika Bohinec (Alse), Regine Hangler (Äiti), Orhan Yildiz (Isä) ja Sorin Coliban (Abrasax).

Matthias von Stegmannin ohjaus oli raikas ja viihdyttävä, mutta ei aliarvioinut lapsikatsojienkaan älyä. Marc Jungreithmeierin lavastuksen perustana olivat liikuteltavat laatikot, joihin heijastettiin taustat videona. Constanza Meza-Lopehandían puvuissa kiinnosti niiden värikkyys ja monet yksityiskohdat.

Loppu lässäytti Neuwirthin uutuusoopperan


20.12.2019 Olga Neuwirthin ooppera Orlando Wiener Staatsoperissa

Olga Neuwirthin (s. 1968) ooppera Orlando sai kantaesityksensä Wienin Valtionoopperassa alle kaksi viikkoa sitten. Talon oma tilaustyö teki historiaa: se on nimittäin ensimmäinen naisen säveltämä koko illan ooppera, joka pääsee perinteikkään ja arvonsa tuntevan Staatsoperin päänäyttämölle!

Orlandon englanninkielinen libretto on Catherine Filloux'n ja säveltäjän itsensä työtä. Se perustuu Virginia Woolfin tunnettuun samannimiseen romaaniin vuodelta 1928. Romaani kertoo nuoresta aatelismiehestä, jonka elämää seurataan 1500-luvun lopulta 1900-luvun alkuun. Tänä aikana Orlando vanhenee vain 36-vuotiaaksi ja muuttuu miehestä naiseksi. Libretistit jatkavat tarinaa pidemmälle, meidän aikaamme saakka, ja siinä mennään metsään. Toisen maailmansodan jälkeen siirrytään kohtalaisen poliittiseen jaksoon, jossa päästään lopulta mm. ilmastonmuutokseen ja Trumpin pilkkaamiseen. Olisi pärjätty ilmankin. Toki oopperataide voi (ja ehkä sen pitääkin) olla ajan hermolla ja kantaaottavaa, mutta nyt tämä oli tehty päälleliimatusti ja tyylittömästi. Ehkä olisi ollut parempi kirjoittaa vaikkapa ilmastonmuutoksesta aivan oma ooppera, jos ja kun aiheen kokee sen arvoiseksi?

Ohjaaja Polly Grahamin toteutus oli toimiva ja sopivan vähäeleinen jopa yllättävän onnistunut, kun ottaa huomioon, että hän hyppäsi työhön alle kaksi kuukautta ennen ensi-iltaa. Koko salia käytettiin esityksessä nerokkaasti hyväksi. Roy Spahnin lavastuksessa hyödynnettiin ennen kaikkea kookkaita videopaneeleita, joissa nähtiin upeaa kuvitusta (Will Duke); varsinkin luontoaiheet ja maisemat tekivät minuun vaikutuksen. Jännittävän oudosta ja värikkäästä puvustuksesta sekä maskeerauksesta vastasi Comme des Garçons.

Musiikillisesti teos jätti jotenkin jäsentymättömän vaikutelman. Tuntui siltä, että Neuwirthillä on ollut aivan tolkuton määrä ideoita ja asioita, joita hän on partituuriin halunnut, eikä mitään ole hennottu jättää pois. Sävellys oli poukkoileva, eri tyylejä ja lainauksia oli paljon, ja punainen lanka vaikutti olevan ainakin ajoittain hukassa. Ehkä tämä "järjestynyt kaaos" oli sitten punk, kuten Neuwirth on työtään ja tyyliään luonnehtinut jossain haastattelussa mutta en yhtään ihmettele, että hän oli saanut buuauksiakin ensi-illassa. En myöskään pitänyt puhuvan kertojan (Anna Clementi; alun perin tehtävässä piti olla irlantilaisnäyttelijä Fiona Shaw) runsaasta käyttämisestä; esimerkiksi heti oopperan alussa hänellä oli tavattoman pitkä osuus.

Edellä kirjoitetusta kritiikistä huolimatta viihdyin kyllä esityksessä hyvin ja pidin teoksesta kohtuullisessa määrin. Orkesteri oli tietenkin upea ja kapellimestari Matthias Pintscher piti monimutkaisen ja rönsyilevän paketin hyvin kasassa. Sekä mies-, nais- että lapsikuoro tekivät hyvää työtä. Illan tähti oli nimiroolin tehnyt yhdysvaltalaismezzo Kate Lindsey. Miten hän pystyikin oopperan alussa laulamaan nuorena Orlandona niin matalalta? Nais-Orlandolle Neuwirth oli tietenkin kirjoittanut paljolti ylärekisteriin sijoittuvaa laulettavaa. Muutkin solistit olivat päteviä, mutta valitettavasti Neuwirth ei oikein päästänyt heitä esille. Mainittakoon solisteista Eric Jurenas (Guardian Angel), Constance Hauman (Queen/Purity/Friend of Orlando's child), Leigh Melrose (Shelmerdine/Greene), Christian Miedl (Pope) ja Justin Vivian Bond (Orlando's Child).

perjantai 20. joulukuuta 2019

Loistotuotanto Martinůn uskonnollisesta oopperasta


19.12.2019 Bohuslav Martinůn ooppera Hry o Marii Janáčkovo divadlossa Brnossa

Tänään junailin itseni Brnoon, Tšekin toiseksi suurimpaan kaupunkiin, katsomaan itselleni uuden Martinůn oopperan Hry o Marii. Esitys oli Národni divadlo Brnon kolmesta teatterista uusimmassa eli Janáčkovo divadlossa, joka rakennettiin 1960-luvun alkupuoliskolla. Tämän voi aistia rakennuksen arkkitehtuurista ja sisätilojen tyylistä, joissa on aimo annos reaalisosialismia. Teatteri kantaa luonnollisesti tšekkiläissäveltäjä Leoš Janáčekin nimeä.

Mutta se tällä erää Janáčekista ja siirrytään hänen maanmieheensä Bohuslav Martinůun, joka eli vuosina 18901959. Hänen viides oopperansa Hry o Marii on vuodelta 1934 ja se kantaesitettiin juuri Brnossa seuraavana vuonna. Oopperan nimi viittaa sananmukaisesti kai näytelmiin tai esityksiin, mutta englanniksi siitä on käytetty (ainakin) nimeä The Miracle of Our Lady. Brnolaiset itse olivat kääntäneet nimen muotoon The Miracles of Mary.

Tämä Martinůn ooppera on oikeastaan neljän yksinäytöksisen oopperan sarja. Prologi pohjautuu Matteuksen evankeliumissa kerrottuun Jeesuksen vertaukseen viisaista ja tyhmistä morsiusneidoista. Toisessa osassa kerrotaan Mariken-nimisestä tytöstä, joka lankeaa Paholaisen houkutuksiin ja lähtee tämän matkaan kylvämään maailmaan vihaa ja kuolemaa. Lopuksi Paholainen tappaa Marikenin, mutta ei kuitenkaan saa tämän sielua omakseen.

Kolmannessa osassa Neitsyt Maria etsii yösijaa Jeesuksen synnyttämisen lähestyessä. Hänet torjutaan useammalla ovella, mutta suojapaikka löytyy lopulta ladosta, jossa synnytys tapahtuu. Aamulla paikalle saapuu sepän kädetön tyttö, joka katsoo lasta ja parantuu ihmeellisesti. Seppä oli yksi niistä, joka käännytti Marian oveltaan, ja katuu nyt tekoaan väkijoukon riemuitessa.

Viimeisessä osassa tavataan sisar Paskalina, joka on rakastunut ritariin ja jättää luostarielämän tämän vuoksi. Ritarinsa kanssa matkustava Paskalina joutuu vaikeuksiin, kun Paholainen tappaa miehen ja vierittää syyn murhasta Paskalinan päälle. Nainen tuomitaan poltettavaksi roviolla, mutta Neitsyt Maria pelastaa hänet liekeistä. Paskalina palaa luostariinsa kuolemaan syntinsä sovittaneena.

Hry o Marii ei ole uskonnollisista aiheistaan synnistä ja anteeksiannosta huolimatta mitenkään raskas tai puuduttava. Oikeastaan aihemaailma on ihan piristävä kaiken tavanomaisemman keskellä aika vähän tämäntyyppisiä oopperoita on sävelletty eikä varsinkaan enää 1930-luvulla. Martinůn itsensä kirjoittama libretto on todellista laatutyötä.

Brnossa nähty kokonaisuus oli sanalla sanoen loistava. En voinut kuin hämmästellä ohjaaja Jiří Heřmanin taitavuutta ja näkemystä. Musiikki oli tietysti keskeisessä osassa esityksen vaikuttavuuden syntymisessä; siitä vastasi kapellimestari Jakub Klecker orkestereineen sekä osaavat laulajat. Kuorolaisia oli ylemmällä parvella ja näyttämöllä parhaimmillaan kai yli sata, ja äänimaisema oli sen mukaisesti huumaava. Pavel Svobodan massiiviset lavasteet sekä Alexandra Gruskován tyylikkäät ja hillityt puvut täydensivät kokonaisuuden.

Solistejakin tässä teoksessa oli suuri joukko. Mainittakoon heistä nyt jokunen parhaiten esiin noussut tai mieleen jäänyt. Heillä kaikilla oli illan aikana useita rooleja; mainitsen nimen perässä näistä vain yhden: Markéta Cukrová (arkkienkeli Gabriel), Andrea Široká (Mariken), Igor Loškár (Paholainen osassa II), Petr Levíček (Maškaron), Pavla Vykopalová (sisar Paskalina) ja Martin Svobodnik (Paholainen osassa IV).

Olen nähnyt muutaman Martinůn oopperan ja pitänyt erittäin paljon niistä jokaisesta. Häneltä löytyy sekä vakavia teoksia että kepeitä koomisia oopperoita. Tässä on oopperasäveltäjä minun mieleeni! Suomen Kansallisoopperassa miehen tuotannosta on nähty ainoastaan Veselohra na mostě (suom. Komedia sillalla), ja sekin vuonna 1953. Olisikohan jo aika?

torstai 19. joulukuuta 2019

Erikoisesti modernisoitu Giustino


18.12.2019 Georg Friedrich Händelin ooppera Giustino Theater an der Wien in der Kammeroperissa

Wieniin saavuttuani kävin katsomassa Theater an der Wienin "sivunäyttämöllä" eli Kammeroperissa Giustinon. Viimeksi vierailin talossa vajaat kaksi vuotta sitten, ja silloinkin syynä oli Händelin ooppera (Oreste, ks. https://oopperaa.blogspot.com/2017/03/handelin-monipuolinen-pastissi-31.html).

Händelin Giustino näki ensi kertaa päivänvalon eli yleisön Lontoossa 1737. Kuten lähes kaikkien barokkioopperoiden, tuli tämänkin teoksen kohtaloksi painua unohduksiin yli 200 vuoden ajaksi. Ns. modernin ajan ensiesitys oli Englannissa 1963, ja sen jälkeen oopperaa on esitetty harvakseltaan.

Händelin käyttämä libretto pohjautuu vuodelta 1711 olevaan Pietro Pariatin librettoon, jossa puolestaan oli ajan tapaan hyödynnetty vielä vanhempaa, 1680-luvun tuotosta. Pariatihan oli Metastasion edeltäjä hovirunoilijana Wienissä ja hänen Giustinonsa pohjalta oopperan olivat säveltäneet ennen Händeliä jo Tomaso Albinoni ja Antonio Vivaldi.

Vallasta ja rakkaudesta tässäkin kappaleessa on kyse, ehkä painopisteen ollessa ensin mainitussa. Ooppera sijoittuu 500-luvun alun Konstantinopoliin, mutta ohjaaja James Darrah oli siirtänyt kertomuksen Kaliforniaan, Mojaven aavikon reunamilla sijaitsevaan motelliin ja noin vuoteen 1970. Libreton tapahtumille ei tietenkään oltu aivan uskollisia, mutta ohjaaja oli keksinyt näyttämölle aika hyvää kuvitusta tai vastineita 50 vuoden takaiseen maailmaan sopien. Lavastuksena olleet motellihuoneet olivat melko ankeita, eikä puvustuksellakaan liikoja pröystäilty. Nämä oli suunnitellut Adam Rigg.

Händel on kirjoittanut Giustinoon lähes jokaisen päätehtävän solistille poikkeuksellisen pitkiä yhtenäisiä lauluosuuksia da capo -aarioineen. Nuorille laulajille annettiin tilaa näissä vaativissa suorituksissa, ja pääsääntöisesti he olivat maratonnumeronsa ajan näyttämöllä yksin. Markellos Chryssicos johti Bach Consort Wien -orkesteria hyvällä otteella ja energialla. Lopputulosta kelpasi kuunnella, vaikka uransa alussa olevien laulajien kyvyt ja tulkinnat eivät ihan aina loksahtaneetkaan täydellisesti paikalleen.

Giustinon (alkuperäisessä libretossa maanviljelijä) roolissa oli erinomainen Meili Li. Keisari Anastasio oli Rafał Tomkiewicz (jonka teennäisestä kasvojenvääntelystä en pitänyt) ja leskikeisarinna, sittemmin Anastasion vaimoksi päätynyt Arianna oli Jenna Siladie. Anastasion siskon Leocastan roolin teki tomerasti Tatiana Kuryatnikova. Muissa tehtävissä olivat Johannes Bamberger (Vitaliano), Kristján Jóhannesson (Amanzio), Dumitru Mădăraşăn (Polidarte) ja Ilona Revolskaya (Fortuna).

keskiviikko 18. joulukuuta 2019

Vivaldin harvinaisuus löysi baijerilaiselle näyttämölle


17.12.2019 Antonio Vivaldin ooppera La fida ninfa Theater Regensburgissa

Kuten olen jossain aiemmassa julkaisussani maininnut, väitti Vivaldi itse säveltäneensä 94 oopperaa. Monet ovat pappismiehen luotettavuutta epäilleet, mutta tiedä noista historian kiemuroista... Edes nimeltä tunnetaan alle 50 Vivaldin oopperaa ja niistä vain parinkymmenen partituuri tai edes osa siitä on säilynyt meidän päiviimme.

Yksi säilyneistä teoksista on La fida ninfa, joka kantaesitettiin Veronassa 1732. Ooppera on melkoinen harvinaisuus, joka oli yli 200 vuotta unholassa ja esitettiin vasta 1958 Pariisissa eikä teosta ole sen jälkeenkään monesti nähty. Joten ilman muuta tämä uusi tuotanto oli Regensburgiin matkustamisen arvoinen! Tonavan rannalla sijaitseva baijerilaiskaupunki tarjoaa paljon muutakin koettavaa, sillä sen vanhakaupunki löytyy Unescon maailmanperintölistalta.

Theater Regensburgin rakennus Bismarckplatzin reunalla kätki korean pienen salin, joka täyttyi innokkaalla yleisöllä. Alkuperäinen juoni on monipolvinen, kliseinen ja sentimentaalinen, kuten barokkioopperoiden libretot toisinaan tapaavat olla. La fida ninfan tapahtumat sijoittuvat Kreikan Naxos-saarelle. Merirosvopäällikkö Oralto sieppaa kaksi nuorta naista, Licorin ja Elpinan, sekä heidän isänsä Nareten. Oralton joukoissa palvelee aiemmin siepattu Morasto, os. Osmino, joka oli luvattu puolisoksi Licorille. Moraston veli Tirsi on niin ikään saadut uuden nimen, joka on Osmino kuolleeksi luullun veljensä muistoksi! Ja eikö Tirsi-Osmino vaan menekin rakastumaan veljensä kihlattuun. Loput tapahtumat saatte arvata; muistakaa lisätä reilulla kädellä rakastumisia, mustasukkaisuutta ja väärinkäsityksiä. Ja tietysti loppuun tarvitaan jumalallinen väliintulo, joka rauhoittaa myrskyävän meren ja niin rakastavaiset saavat toisensa.

Ohjaaja Johannes Pölzgutter veti yleisöä (tai ainakin minua) hienosti nenästä. Oopperan alkupuoli eteni tylsänpuoleisena ja ennalta-arvattavana modernisointina, jossa tapahtumat oli sijoitettu Oralton konnaporukan synkeään varasto- ja kellaritilaan. Ehdin jo ajatella, että tällaistako pitää kestää loppuun saakka. Mutta väliajan jälkeen Pölzgutter yllätti: tapahtumat saivat uutta virtaa, absurdeja yksityiskohtia ja huumoriakaan unohtamatta ja graafiset piirrosasuiset pahvilavasteet veivät ajatukset barokin aikaan, vaikka eivät tyylillisesti sitä olleetkaan. Pastoraalikohtauksen tyylikäs parodia oli aivan parasta! Pisteet lavastaja Manuel Kolipille sekä puvustaja Janina Ammonille, jonka hienompia luomuksia nähtiin samoin vasta esityksen jälkipuoliskolla.

Musiikillisesti La fida ninfa miellytti ja orkesteria johtanut Tom Woods on hänkin kehujen arvoinen mies. Oopperassa on useita tavattoman kauniita aarioita ja yhtyenumeroita. Solistit olivat kohtuullisen hyvätasoisia, mutta kukaan ei oikeastaan jäänyt mieleen erityisenä löytönä. Oralto oli vaikuttava raamikas basso Johannes Mooser. Siskoksina Licori ja Elpina lauloivat Theodora Varga ja Vera Semieniuk. Nareten roolin tehneellä Brent L. Damkierilla oli oikein miellyttävä ja sävykäs tenoriääni. Morastona (os. Osmino) teki uskottavan housuroolin Sara-Maria Saalmann ja Osminona (os. Tirsi) taituroi Onur Abaci.

lauantai 14. joulukuuta 2019

Uskomaton Sinkovsky!


14.12.2019 Helsingin Barokkiorkesteri, joht. Dmitry Sinkovsky, kontratenori & viulu ja Aapo Häkkinen, urut Vanhassa kirkossa Helsingissä

Helsingin Barokkiorkesterin joulukonsertti sai perinteiseen tapaan Helsingin Vanhan kirkon täyttymään vanhan musiikin ystävistä. Vetonaulana toimi venäläinen Dmitry Sinkovsky, joka on HeBO:n vieraana usein nähty ja rakastettu multitalentti. Tänään hän toimi konsertin kapellimestarina, lauloi kontratenorina Händelin aarioissa sekä soitti viulua ja solisteerasi Vivaldin konsertossa.

Ohjelma alkoi Händelin Vesimusiikilla eli Sarja F-duuri "Water Music". Sinkovskyn energinen johtaminen nostatti tutun teoksen ihan erityiselle tasolle. Jousien ja puhaltimien balanssi toimi erinomaisesti ja jopa cembalo kuului hyvin ainakin kirkon etuosaan.

Toisena kuultiin musiikkia Nicolas-Antoine Lebèguen kolmannesta urkusävellyskirjasta (Troisième livre d'orgue). Aapo Häkkisen valitsemat ja uruilla soittamat joululaulut olivat Une Vierge Pucelle ja Les Cloches. Yleisö käyttäytyi hämmentävästi, sillä soiton alkaessa kirkossa kuului varsin voimakas puheensorina, ja monet jatkoivat sitä vielä hyvän aikaa musiikin päälle! Itse nautin kovasti näistä kappaleista ja oli ilo kuulla Häkkisen soittoa pitkästä aikaa "oikeilla" uruilla (eikä HeBO:n konserteissa usein käytetyillä kamariuruilla). Aplodien laimeudesta päätellen iso osa konserttiyleisöstä ei tainnut esitysten laatua arvostaa?

Ennen väliaikaa palattiin vielä Händelin pariin. Oopperasta Radamisto kuultiin nimihenkilön aaria Qual nave smarrita ja toisena Arsacen aaria Furibondo spira il vento oopperasta Partenope. Sinkovsky on kontratenorina loistava Händelin tulkki ja sytytti yleisön roihuaviin liekkeihin.

Konsertin jälkipuoliskon aloitti Johann Christian Bachin Sinfonia D-duuri. Sen musiikki soi todellakin galantisti aikakauden tyylin mukaan. HeBO pani parastaan ja lopputulos hipoi täydellisyyttä. Viimeisenä numerona oli vuorossa Vivaldin Viulukonsertto C-duuri, jossa Sinkovsky pääsi esittelemään virtuositeettiaan koko rahan edestä. ”Barokkiviulun Jimi Hendrix” osoitti ylimaallista taituruutta ja nopeutta kerta kaikkiaan mahtavaa tykitystä! Samaa mieltä oli yleisökin, sillä kovin usein ei tässä kirkossa varmasti ole kuultu vastaavaa tömistys- ja huutokuoroa.

Ja pakkohan Sinkovskyn oli palkita ylenpalttiset aplodit ylimääräisellä kappaleella. Se oli Händelin Julius Caesarin (Giulio Cesare in Egitto) tuttu aaria Va tacito e nascosto. Käyrätorvikin onnistui loistavasti!

HKO piti mielenkiinnon yllä


13.12.2019 Helsingin kaupunginorkesteri, joht. Gemma New, sol. Antoine Tamestit, alttoviulu Musiikkitalossa Helsingissä

HKO:n johtajana debytoi uusiseelantilainen, nykyisin paljolti Pohjois-Amerikassa työskentelevä Gemma New (s. 1986). Jo konsertin avausnumeron, Rossinin Semiramide-oopperan alkusoiton, käsittely vakuutti ja osoitti Newn olevan mielenkiintoinen, seuraamisen arvoinen kyky. Alkusoitto on kestoltaan peräti yksitoista minuuttia, mutta sen iloisen energinen musiikki on jotenkin eri paria oopperan traagisten tapahtumien kanssa.

Myös ohjelman toinen kappale oli valittu kantaohjelmiston ulkopuolelta, ja se oli minulle uusi tuttavuus: Luciano Berion Voci vuodelta 1984. Teos on kirjoitettu alttoviululle ja kahdelle soitinryhmälle, joista toinen oli sijoitettu lavan keskelle kapellimestarin eteen ja toinen puolikaareksi lavan ulkokehälle. Solistina soitti Antoine Tamestit, joka kuuluu instrumenttinsa kansainvälisiin kärkinimiin. Hänen soittimensa on tiettävästi ensimmäinen Antonio Stradivarin rakentama alttoviulu vuodelta 1672. Berion sävellykselle antama alaotsikko on Folk Songs II, mikä viittaa hänen aiempaan teokseensa sekä sisilialaisiin kansanlauluihin. Jännittävässä teoksessa alttoviulu toimii ikään kuin laulajana.

Konsertin päätti Prokofjevin Sinfonia nro 5 B-duuri, joka on säveltäjänsä sinfonioista esitetyin. Prokofjev itse luonnehti teosta ylistyslauluksi vapaalle ja iloiselle ihmiselle, mutta on vaikea tietää mitä hän täsmälleen ottaen tarkoitti ja oliko mukana sarkasmia Stalinin Neuvostoliitossa kun elettiin. Musiikki on joka tapauksessa melodista ja yllättävän valoisaa, mutta itse olen yleensä pitänyt kappaletta tylsähkönä. Tässä HKO:n konsertissa orkesterin hieno sointi ja Gemma Newn elegantti johtaminen eivät vieneet moisiin tunnelmiin, vaikka paikoin tempo oli mielestäni turhan verkkainen.

perjantai 13. joulukuuta 2019

Lopullisen äärellä


12.12.2019 Radion sinfoniaorkesteri, joht. Hannu Lintu, sol. Gerald Finley, baritoni Musiikkitalossa Helsingissä

RSO:n syyskauden viimeinen konsertti alkoi Peter Liebersonin teoksella Songs of love and sorrow. Puolisen tuntia kestävä sarja sisältää viisi laulua Pablo Nerudan rakkaussonetteihin. Lieberson sävelsi teoksen rintasyöpään kuolleen puolisonsa muistolle. RSO oli saanut solistiksi kanadalaisbaritoni Gerald Finleyn, joka kantaesitti teoksen vuonna 2010. Hänen lämmintä ja notkeaa ääntään oli taas ilo kuunnella vaihteeksi espanjaksi. Pidin myös kappaleiden rauhallisista, jotenkin mietiskelevistä tunnelmista, vaikka kyllä niistä energisiä nousujakin löytyi. Soolosellisti Tomas Nuñez-Garcés soitti osuutensa upeasti.

Väliajan jälkeen kuultiin Anton Brucknerin Sinfonia nro 9 d-molli. Säveltäjänsä viimeiseksi jäänyt sinfonia henkii eräänlaista jäähyväistunnelmaa sairas Bruckner tiesi, ettei tule saamaan teosta valmiiksi. Keskeneräisenäkin noin tunnin mittainen teos on vaikuttava; erityisesti pidän kolmannesta osasta eli Adagiosta, jossa jo pilkahtelevat modernismin suuntaan kurkottavat harmoniat. Hannu Linnun pakista löytyi odotetun komeaa "ytyrytinää" jokaiseen osaan. Oikein vaikuttava esitys ja blokkimaisuudessaankin hieno teos, jolle saattaa olla vain eduksi se, että finaali jäi puuttumaan...

torstai 12. joulukuuta 2019

Aarne Pelkosen uusi aluevaltaus


11.12.2019 Haavekuvia: Aarne Pelkonen -konsertti Sellosalissa Espoossa

Syksyllä ilmestyi baritoni Aarne Pelkosen kolmas sooloalbumi. Hän laulaa Haavekuvia-nimisellä levyllä suomalaista runoutta sekä uusina sävellyksinä että vanhoina klassikkoina. Pelkosen tilaamat uudet kappaleet ovat säveltäneet Iiro Rantala, Jukka Linkola ja Marzi Nyman.

Levyn musiikki esitettiin kokonaisuudessan Espoon Sellosalin konsertissa, joka ajoittui Pelkosen joulukonserttikiertueen välipäivälle. Orkesterina soittivat samat taiturit kuin levylläkin lukuun ottamatta pianisti Iiro Rantalaa. Hänen osuutensa hoiti konsertissa monilahjakkuus Marzi Nyman, joka soitti myös kitaraa. Muut muusikot olivat Jukka Perko (saksofonit), Eriikka Maalismaa (viulu) ja Jani Pensola (kontrabasso). Kun projektissa ovat mukana herrat Rantala, Nyman ja Perko, niin voitte arvata sovitusten olevan huikeita, usein jazzahtavia, ja konserttiinkin riitti upeita sooloja sekä improvisointia.

Ohjelman aloitti kolme Iiro Rantalan sävellystä, joiden tekstit ovat Eino Leinon Hymyilevästä Apollosta. Kappaleiden nimet ovat Hän painoi suukkosen poskellein, Aurinkolaulu sekä Lemmen laulu. Kaj Chydeniukselta kuultiin klassikko Sinua sinua rakastan Aulikki Oksasen ihanaan runoon ja Vesa Mäkiseltä Yö väistyy, joka on alun perin sävelletty TV-sarjaan Karjalan kunnailla. Kappaleen sanat ovat Markku Pölösen kynästä. Matti Jurvan Väliaikainen kuultiin vaikuttavana instrumentaaliversiona.

Pelkonen palasi lavalle mukanaan Aleksis Kiven Laulu oravasta, Jukka Linkolan uutena sävellyksenä. Kassu Halosen ja Vexi Salmen rakastettu Maailma on kaunis oli seuraava kappale ja sen jälkeen kuultiin Marzi Nymanin säveltämä Rannalla Saima Harmajan runoon.

P. Mustapään tunnettu Laulu kuultiin Petri Laaksosen säveltämänä; kappaleen nimenä on runon alkusanojen mukaisesti Tein lasinkuultavan laulun. Jukka Linkolalta saatiin kaksi uutta sävellystä lisää: Kuu kalpea Eino Leinon tekstiin ja Kesäyö Aaro Hellaakosken runoon. Marzi Nymanin toinen sävellys on nimeltään Haavekuva ja sen teksti on puolestaan L. Onervan.

Monien odottama Nocturne oli säästetty viimeiseksi kappaleeksi. Siitä kuultiin Vesa-Matti Loirin tunnetuksi tekemä versio, eli Perttu Hietasen ja Taisto Wesslinin sävellys Eino Leinon runoon. Ylimääräinenkin saatiin, ja se oli jonkinasteinen yllätys: Sylvian joululaulu!

Haavekuvia-levyn ja konserttien myötä Aarne Pelkonen on laajentanut taiteilijakuvaansa ja ottanut liedin ynnä oopperan maailmasta muutaman askeleen kevyen musiikin suuntaan. Liekö mallia otettu kollega Waltteri Torikasta? Tosin Pelkonen ei ole konserteissaan lainkaan sellainen lavaleijona ja yleisön villitsijä kuin Torikka, mutta eivätköhän hänenkin välijuontonsa tule muuttumaan kokemuksen myötä luontevammiksi. Pelkosen "kevyt" ohjelmisto on ainakin tämän näyte-erän perusteella taiteellisesti kunnianhimoisempaa ja hän myös laulaa yleensä paremmin ja puhtaammin kuin Torikka.

keskiviikko 11. joulukuuta 2019

Schumannit dominikaanien vieraina


10.12.2019 Tuuli Lindeberg, sopraano & Emil Holmström, piano Angelicum-salissa Helsingissä

Helsinki Bösendorfer 1880 on Emil Holmströmin suunnittelema konserttisarja, jossa esitetään 1800-luvun kamarimusiikkia ajanmukaisessa ympäristössä ja mahdollisuuksien mukaan ajanmukaisin soittimin.

Ajanmukainen ympäristö tarkoittaa tässä tapauksessa Helsingissä Ritarikatu 3:ssa sijaitsevaa salia, joka on osa entistä asuin- ja sittemmin toimistokäytössä ollutta huoneistoa. Kyseinen talo on valmistunut vuonna 1886 ja Angelicum-nimen saanut sali on hiljattain entisöity sen omistavan dominikaaniveljeskunnan toimesta 1800-luvun lopun asuun. Jo aiemmin poistetun väliseinän tilalla on nyt rivi korinttilaistyylisiä pylväitä ja salissa melkein tuoksui vielä tuore maali.

Konserttisarjan keskipisteenä on Holmströmin omistama vanha Bösendorfer-flyygeli. Vuodelta 1882 oleva soitin eroaa moderneista flyygeleistä huomattavasti niin tekniikaltaan kuin soinniltaankin. Tässä sarjan kolmannessa konsertissa kuultiin Robert ja Clara Schumannin lauluja. Johdannoksi Holmström soitti kuitenkin Robertin pianomusiikkia: Drei Phantasiestücke op. 111. Hän tavoitti oivallisesti tämän säveltäjän myöhäistuotantoon kuuluvan teoksen maanisuuden ja tietynlaisen yksiniitisyyden.

Laulumusiikin pariin päästiin Robert Schumannin sarjalla Frauenliebe und -leben op. 42. Tuuli Lindeberg lauloi varmasti ja puhtaasti, kuten hänellä on tapana, mutta jotenkin kokonaisuus vaikutti minuun vain laimeasti. Lindeberg on tunnettu vanhan musiikin osaaja ja taiturillinen nykymusiikin tulkki, mutta romantiikan ajan ohjelmiston parissa häntä ei kovin usein kuule. En tiedä, oliko tällä mitään yhteyttä omaan kokemukseeni
ehkä väärin virittyneissä korvissani tai korvien välissä oli jotain ongelmaa...

Väliajan jälkeen kuultiin yhdeksän Clara Schumannin säveltämää laulua (Der Wanderer, Er ist gekommen, Liebst du um Schönheit, Warum willst du and're fragen, Ich hab' in deinem Auge, O weh des Scheidens, Loreley, Mein Stern ja Die gute Nacht). Jotenkin koin näiden kappaleiden sopivan niin musiikillisesti kuin tekstiensä osalta Lindebergin esitettäviksi paljon paremmin. Monien kappaleiden tulkinta tunkeutui suoraan johonkin salaiseen ytimeeni ja Holmströmkin tuntui olevan intensiivisemmin mukana. Näin sitä voi kuulijalle syntyä merkillisiä tuntemuksia, joista moni muu paikalla ollut on todennäköisesti eri mieltä.

Ylimääräisenä kuultiin Robert Schumannin opuksesta 107 ensimmäinen laulu eli Herzeleid. Kauniin surumielinen ja tekstiltään moniselitteinen kappale oli erinomainen valinta konsertin päätökseksi.

sunnuntai 8. joulukuuta 2019

Ensiluokkaisen Winterreisen pauloissa


8.12.2019 Arttu Kataja, baritoni & Pauliina Tukiainen, piano Hietsun Paviljongissa Helsingissä

Onkohan suurikin häväistys viettää Jean Sibeliuksen ja suomalaisen musiikin päivää itävaltalaisen liedin merkeissä? Ei kai varsinkin kun esiintyjät sentään olivat suomalaisia.

Klassinen Hietsu -konserttisarja veti Hietsun Paviljongin aivan täyteen Schubertin lied-musiikin ja epäilemättä myös konsertin esiintyjien faneja. Winterreise-sarjan esittivät Berliinin Staatsoper unter den Lindenin solistikuntaan kuuluva baritoni Arttu Kataja sekä Salzburgin Mozarteum-yliopistossa lied-säestyksen professorina toimiva pianisti Pauliina Tukiainen.

Olin esiintyjien ammattitaidon ja tulkinnan syvyyden edessä aivan myyty. Kataja on työstänyt sarjan laulut perusteellisesti ja tarjoili niistä jokaisen älykkään sisäistyneesti pehmeällä ja kiinteällä äänellään. Hänen alarekisterinsä on alkanut syventyä entisestään ja tummentua kiehtovasti, mutta ylärekisteri toimii oivallisesti ja vaivattomasti edelleen. Ennen kaikkea Katajan laulamista leimaa aina eräänlainen helppous ja luontevuus, mikä onkin liedin erinomaiselle tulkinnalle melkeinpä välttämätön edellytys.

Pauliina Tukiaisen soittamassa vanhassa Bechstein-flyygelissä oli mielenkiintoinen sointiväri, joka johti ajoittain ajatukset jopa fortepianon suuntaan. Tukiaisen näkemys Winterreisesta oli aivan fantastinen, yksi parhaimmista koskaan kuulemistani. Hän teki täydellistä oikeutta Schubertin laulujen muodoille ja harmonioille. Tukiaisen eläytyvä ja tunteva soitto loi moniin kappaleisiin oman merkityskerroksen, joka oli usein riipaisevan koskettava. Täydellistä!

Uutta kamarioopperaa kaksi yhden hinnalla


7.12.2019 Uljas Pulkkiksen ooppera I väntan på en jordbävning ja Paavo Korpijaakon ooppera Oikeusjuttu Louhisalissa Espoossa

Suomalaisen kamarioopperan 30-vuotista toimintaa juhlistettiin oikein kahden uuden kotimaisen kamarioopperan voimin. Yhdistys oli tuottanut teokset yhdessä Espoon kaupunginteatterin kanssa ja esityspaikkana oli Espoon kulttuurikeskuksen Louhisali. Näytöksiä oli ainakin tällä erää vain kaksi, sillä alkujaan suunniteltu kolmas esityskerta peruttiin.

Ensimmäinen teos oli Uljas Pulkkiksen (vai Pulkkisin?) säveltämä I väntan på en jordbävning. Seppo Parkkisen libretto perustuu Zinaida Lindénin Runeberg-palkittuun romaaniin, joka on suomennettu nimellä Ennen maanjäristystä. Väliajan jälkeen vuorossa oli Paavo Korpijaakon säveltämä Oikeusjuttu, jonka monikielisen libreton (Jussi Moila) taustalta löytyy luonnollisesti Franz Kafkan tunnettu romaani.

Molemmat oopperat oli toteutettu saman työryhmän voimin. Ohjaaja oli Vilppu Kiljunen, lavastukset oli suunnitellut Sampo Pyhälä, puvustukset Marja Uusitalo ja valaistuksesta vastasi Jarkko Lievonen. Kapellimestari Taavi Oramo johti orkesteria, jossa oli seitsemän soittajaa. Erikseen on mainittava kokoonpanoon kuulunut kantele.

Uutuusoopperat olivat hyvä parivaljakko. Niiden teemoissa oli paljon yhteistä: maailman mielettömyyttä ja sattumanvaraisuutta, vallankäyttöä, vierautta ja ulkopuolisuutta. Pidän kumpaakin teosta onnistuneena niin sävellyksen kuin libreton osalta. Musiikillisesti Pulkkiksen ooppera oli hienostunut, värikäs, usein viipyilevän tunteikas, voisi sanoa impressionistinen. Korpijaakon sävelkieli oli puolestaan maanläheisempää, ajoittain rouheaa ja koomista, yhtä posketonta kuin oopperan tapahtumatkin.

Ensimmäisessä teoksessa minulla oli aluksi vaikeuksia ymmärtää ohjaajan aivoituksia, mutta pikku hiljaa juonesta ja lavan tapahtumista pääsi kärryille. Oikeusjutun ohjauksesta pidin enemmän; se oli monitahoisempi ja kaikessa yliampuvuudessaankin jotenkin älyllisesti kiehtovampi. Takaseinään heijastettu pienoismallin livekuva oli aika turha elementti, koska sitä ei juurikaan ehtinyt seuraamaan näyttämön vilkkaan menon vuoksi. Solistit lauloivat Oikeusjutussa suurelta osin paikoillaan, rivissä nuottitelineiden takana. Tämän eräänlaisena vastapainona käytettiin katsomoakin esityksen osana.

Edellä mainitun työryhmän lisäksi myös solistit olivat samat molemmissa oopperoissa. I väntan på en jordbävning eteni varmasti ja laadukkaasti, mutta Oikeusjutussa solistit tuntuivat siirtyvän isommalle vaihteelle ja ääniin syttyi uusi hehku. Gabriel Suovasella oli takavuosina aika pitkään ongelmia tekniikkansa kanssa, mutta tällä kertaa mies vakuutti pääosissaan (Ivan Demidov, Josef K.). Suovanen osoittautui myös loistavaksi näyttelijäksi. Annami Hylkilä ja Ann-Marie Heino tekivät hyvää perustyötä, mutta Reetta Ristimäen äänelliset kvaliteetit eivät riittäneet nuorempien tasolle. Oivallinen näyttelijä hänkin oli. Sampo Haapaniemi ja Jussi Vänttinen hoitivat osuutensa kunnialla. Janne Marja-Aho oli erinomainen tanssiva näyttelijä ja taitava Oikeusjutun kertojana.

maanantai 2. joulukuuta 2019

Toisenlainen Messias Tampereella


30.11.2019 Georg Friedrich Händelin oratorio Messias Tampereen tuomiokirkossa

Kuulin Händelin Messias-oratorion viimeksi kolme kuukautta sitten Helsingin Musiikkitalossa (http://oopperaa.blogspot.com/2019/08/back-to-basics-oratorio-29.html). Tampereen tuomiokirkon esitys houkutti kuitenkin solistiensa vuoksi, ja tietysti kokonaisuus olisi erilainen mm. suuremman kuoron vuoksi. Konsertti oli selvästi kiinnostanut muitakin, sillä kirkko oli lähes täpötäynnä yleisöä.

Esitys juhlisti tamperelaisen Händel-kuoron 50-vuotista toimintaa. Soittamassa vieraili Helsingin Barokkiorkesteri ja kapellimestarina toimi kuoron johtaja Debra Gomez-Tapio. Oratoriosta kuultiin yhdistelmäversio, jossa soolo-osuudet olivat suurimmaksi osaksi peräisin teoksen ensimmäisestä, ns. Dublinin-versiosta. Muut numerot oli puolestaan valittu myöhemmistä versioista, joita Händel muokkasi esimerkiksi suuremmille kuorokokoonpanoille.

HeBO soitti enimmäkseen moitteettomasti ja sävykkäästi, mutta dynamiikan osalta mentiin kovin tasapaksusti ja muutamissa numeroissa vieroksuin Gomez-Tapion turhan rauhallisia tempoja. Kuoro suoriutui mittavasta teoksesta kunnialla, mutta kaikkien odottama Hallelujah olisi kaivannut enemmän iskevyyttä.

Sopraano-osat lauloi englantilainen vanhan musiikin spesialisti Emma Kirkby, jota voi melkeinpä kutsua alan legendaksi. Dame Emma täyttää helmikuussa 71 vuotta, joten ymmärrettävästi hänen äänensä ei enää ollut aivan kultavuosien terässä. Mutta ajoittain, esimerkiksi I know that my Redeemer liveth -aariassaan, Kirkby väläytteli taitonsa loistoa.

Altto-osista vastasi italialainen Sonia Prina, jota kuulin vasta muutama päivä aiemmin Wienissä. Nyt hän oli aivan loistovedossa ja lumosi tulkinnoillaan. Samaa voi sanoa tenori Juho Punkerista, jonka ääni oli niin kaunis, että se aiheutti melkeinpä liikuttumista. Kerrassaan upeaa! Bassona laulanut Lauri Solin ei yltänyt muiden solistien tasolle. Ehkä tähänkin tehtävään olisi kannattanut kiinnittää kansainvälisen tason laulaja?

sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Hypnoottinen Akhnaten


30.11.2019 Elokuvissa: Philip Glassin ooppera Akhnaten The Metropolitan Operasta New Yorkista

Finnkinon elokuvateattereissa esitettävien The Metropolitan Operan Live in HD -oopperoiden syyskausi päättyi Philip Glassin Akhnatenilla. Ja voi että miten mahtava päätös se olikaan!

Stuttgartissa vuonna 1984 kantaesitetyn Akhnatenin keskushenkilö on faarao Akhenaten (alun perin Amenhotep IV), joka hallitsi Egyptiä 1300-luvulla eaa. Hän mm. kielsi vanhat jumalat ja asetti tilalle oman Aton-jumalansa. Faaraon kuoltua yksijumalaisuudesta luovuttiin ja vanhat uskonnolliset tavat palasivat. Yksi oopperan erikoisuuksista on se, että osa laulettavista teksteistä on peräisin Kuolleiden kirjasta ja muista muinaisegyptiläisistä lähteistä; lisäksi käytetään mm. akkadin kieltä ja Vanhan testamentin hepreaa.

Pidin teoksesta ja tästä tuotannosta kuin hullu puurosta. Produktio on alun perin English National Operan ja Los Angeles Operan yhteistyötä vuodelta 2016. Glassin hypnoottinen musiikki vangitsi ja piti otteessaan koko esityksen ajan. Ja miten upeasti The Metin orkesteri soittikaan Karen Kamensekin johdolla! Phelim McDermottin ohjaus sekä Tom Pyen lavastus ja Kevin Pollardin uskomaton puvustus muodostivat kokonaisuuden, joka otti minut täysin valtoihinsa. Ohjaajalla oli luovia ja omalaatuisia, mutta erittäin toimivia ideoita, kuten Glassin musiikin pulssia seuraava jongleeraus palloilla.

Pääroolien esittäjät tekivät mahtavan hienoa työtä. Akhnaten oli kontratenori Anthony Roth Costanzo, hänen vaimonsa Nefertiti oli J'Nai Bridges ja äitinsä kuningatar Tye oli häikäisevä Disella Larusdottir. Maininnan ansaitsevat myös Will Liverman (Horemhab), Aaron Blake (Amonin ylipappi) sekä Richars Bernstein (Aye, Nefertitin isä).