Vivaldin harvinaisuus löysi baijerilaiselle näyttämölle

17.12.2019 Antonio Vivaldin ooppera La fida ninfa Theater Regensburgissa

Kuten olen jossain aiemmassa julkaisussani maininnut, väitti Vivaldi itse säveltäneensä 94 oopperaa. Monet ovat pappismiehen luotettavuutta epäilleet, mutta tiedä noista historian kiemuroista... Edes nimeltä tunnetaan alle 50 Vivaldin oopperaa ja niistä vain parinkymmenen partituuri tai edes osa siitä on säilynyt meidän päiviimme.

Yksi säilyneistä teoksista on La fida ninfa, joka kantaesitettiin Veronassa 1732. Ooppera on melkoinen harvinaisuus, joka oli yli 200 vuotta unholassa ja esitettiin vasta 1958 Pariisissa – eikä teosta ole sen jälkeenkään monesti nähty. Joten ilman muuta tämä uusi tuotanto oli Regensburgiin matkustamisen arvoinen! Tonavan rannalla sijaitseva baijerilaiskaupunki tarjoaa paljon muutakin koettavaa, sillä sen vanhakaupunki löytyy Unescon maailmanperintölistalta.

Theater Regensburgin rakennus Bismarckplatzin reunalla kätki korean pienen salin, joka täyttyi innokkaalla yleisöllä. Alkuperäinen juoni on monipolvinen, kliseinen ja sentimentaalinen, kuten barokkioopperoiden libretot toisinaan tapaavat olla. La fida ninfan tapahtumat sijoittuvat Kreikan Naxos-saarelle. Merirosvopäällikkö Oralto sieppaa kaksi nuorta naista, Licorin ja Elpinan, sekä heidän isänsä Nareten. Oralton joukoissa palvelee aiemmin siepattu Morasto, os. Osmino, joka oli luvattu puolisoksi Licorille. Moraston veli Tirsi on niin ikään saadut uuden nimen, joka on Osmino – kuolleeksi luullun veljensä muistoksi! Ja eikö Tirsi-Osmino vaan menekin rakastumaan veljensä kihlattuun. Loput tapahtumat saatte arvata; muistakaa lisätä reilulla kädellä rakastumisia, mustasukkaisuutta ja väärinkäsityksiä. Ja tietysti loppuun tarvitaan jumalallinen väliintulo, joka rauhoittaa myrskyävän meren ja niin rakastavaiset saavat toisensa.

Ohjaaja Johannes Pölzgutter veti yleisöä (tai ainakin minua) hienosti nenästä. Oopperan alkupuoli eteni tylsänpuoleisena ja ennalta-arvattavana modernisointina, jossa tapahtumat oli sijoitettu Oralton konnaporukan synkeään varasto- ja kellaritilaan. Ehdin jo ajatella, että tällaistako pitää kestää loppuun saakka. Mutta väliajan jälkeen Pölzgutter yllätti: tapahtumat saivat uutta virtaa, absurdeja yksityiskohtia ja huumoriakaan unohtamatta ja graafiset piirrosasuiset pahvilavasteet veivät ajatukset barokin aikaan, vaikka eivät tyylillisesti sitä olleetkaan. Pastoraalikohtauksen tyylikäs parodia oli aivan parasta! Pisteet lavastaja Manuel Kolipille sekä puvustaja Janina Ammonille, jonka hienompia luomuksia nähtiin samoin vasta esityksen jälkipuoliskolla.

Musiikillisesti La fida ninfa miellytti ja orkesteria johtanut Tom Woods on hänkin kehujen arvoinen mies. Oopperassa on useita tavattoman kauniita aarioita ja yhtyenumeroita. Solistit olivat kohtuullisen hyvätasoisia, mutta kukaan ei oikeastaan jäänyt mieleen erityisenä löytönä. Oralto oli vaikuttava raamikas basso Johannes Mooser. Siskoksina Licori ja Elpina lauloivat Theodora Varga ja Vera Semieniuk. Nareten roolin tehneellä Brent L. Damkierilla oli oikein miellyttävä ja sävykäs tenoriääni. Morastona (os. Osmino) teki uskottavan housuroolin Sara-Maria Saalmann ja Osminona (os. Tirsi) taituroi Onur Abaci.