Hassen ja Häkkisen riemuvoitto

31.12.2019 Johann Adolph Hassen ooppera Irene Musiikkitalossa Helsingissä

Helsingin Barokkiorkesterin sarja Oopperaa Musiikkitalossa käynnistyi viime vuonna; teoshan oli Koželuchin Gustav Wasa. Upealle aloitukselle saatiin nyt jatkoa Uudenvuoden juhlakonsertissa, jossa esitettiin konserttiversiona Hassen Irene. Ennakkotietojen mukaan seuraavaksi on tulossa Schumannin ainokainen eli Genoveva syksyllä 2020...

Johann Adolph Hassen (1699–1783) edesottamuksista olen kirjoitellut jo aiemmin. Hän oli noin 120 oopperan tuotannollaan aikansa arvostetuimpia ja tärkeimpiä oopperasäveltäjiä – monien mielestä Il caro Sassone oli jopa ykkönen. Hasse oli napolilaisen oopperatyylin mestari, jota arvostivat niin hänen ystävänsä J. S. Bach kuin vaikkapa kollegat Mozart ja Haydn.

Hassen kuoleman jälkeen seurasi se tavallinen tarina: aika ajoi hänen oopperoidensa ohi ja ne painuivat täydelliseen unohdukseen aina 1900-luvun jälkipuoliskolle saakka. Vuonna 1738 Dresdenissä kantaesitetty Irenekin kuultiin vasta nyt ensimmäistä kertaa säveltäjän päivien jälkeen. Hatunnosto HeBO:lle ja Aapo Häkkiselle tästä kulttuuriteosta! Barokin oopperat tarvitsevat modernia uudelleenarviointia ja se voi tapahtua täysipainoisesti vain elävien esitysten kautta.

Onneksi Hassen teoksiin törmää nykyisin harvakseltaan eri puolilla Keski-Eurooppaa. Itse kuulin ensimmäisen hänen säveltämänsä oopperan vasta 2017 ja nyt tämä Irene oli minulle jo viides. Suomessa on aiemmin esitetty vain Marc'Antonio e Cleopatra vuonna 2018, joten sitä hienompaa oli kuulla tämä harvinaisuus Helsingissä. HeBO vie esityksen seuraavaksi Theater an der Wieniin tammikuun lopulla.

Irene kertoo Bysantin juonikkaasta sijaishallitsija-keisarinnasta, tai oikeastaan lemmen ja vallan kiemuroista hänen ympärillään. Juonesta löytyy yllätyskäänne, kun paljastuu että poikavauvat onkin aikoinaan vaihdettu keskenään. Näin Irene onkin rakastunut omaan poikaansa, mutta äkkiäkös nuo tunteet muuttavat muotoaan – ja keisarinnan vallanhimokin katoaa samalla kuin tuhka tuuleen...

Irenessä yhdistyvät hedelmällisellä tavalla myöhäisbarokki ja galantti tyyli. Hasse on kirjoittanut vetävää musiikkia, joka on melodisesti rikasta ja kekseliästä. Miten hän onkin osannut kääntää musiikin kielelle henkilöiden tunnetiloja niin täydellisesti! HeBO oli koko esityksen ajan kuin liekeissä, ja soitti sävykkäästi, tarkasti, tarvittaessa herkästi, mutta usein iskevästi ja energisesti. Vielä pykälää paremmaksi pani Aapo Häkkinen – olisiko hän sitten roihunnut? Häkkinen toimi paitsi kapellimestarina, myös soitti ajoittain cembaloa, eikä meinannut pysyä nahoissaan. Hänen persoonallisen johtamistyylinsä seuraaminen oli tällä kertaa erityisen viihdyttävää.

Mutta entäpä sitten solistit? Useimmat olivat kansainvälisesti tunnettuja nimiä ja selvisivät vaativista osuuksistaan erinomaisesti. Sopraano Julia Lezhneva loisti nimiroolissaan; esimerkiksi 2. näytöksen lopun viha-aaria (vai sanoisinko tässä tapauksessa raivoaaria) ja 3. näytöksen viimeinen aaria kuvioineen olivat huikean hienoja. Hasse kirjoitti Irenen roolin vaimolleen Faustina Bordonille, joka oli aikansa ykköstähti. Hänen taitonsa oli niin ylivoimainen, että Hasse saattoi säveltää vaimolleen vaativampia aarioita kuin muille laulajattarille. Julia Lezhnevalla ei ollut mitään vaikeuksia vastata haasteeseen. Bordoni oli (lähinnä) mezzosopraano, joten Irenelle on kirjoitettu melko matalaa laulettavaa. Hieman harmittelin tätä, sillä Lezhnevan suvereeni tekniikka ja hänen äänensä erikoislaatuisen hienot ulottuvuudet olisivat päässeet korkeuksissa vielä paremmin esille.

Irenessä on kolme kontratenoriroolia, joiden kaikkien laulajat ovat tulleet minulle maailmalla tutuiksi. Max Emanuel Cenčić (Niceforo) lauloi tasalaatuisesti ja tyylikkäästi, mutta olisi voinut edes hetkeksi nostaa katseensa plarista. David DQ Lee (Oreste) ei ehkä ollut tänään aivan parhaimmillaan, mutta teki silti kelpo suorituksen. Kontratenoreista herkullisimmat aariat oli kirjoitettu Isaciolle, jonka osuuden lauloi Bruno de Sá. Mies oli teknisesti huipputasoinen ja valloittava esiintyjä, jonka poikkeuksellinen notkeus ja ylä-äänet olivat mykistävää kuunneltavaa. Ei ihme, että hän nousi Lezhnevan ohella yleisön suosikiksi. Mezzosopraano Dara Savinova (Eudossa) oli minulle solisteista ainoa uusi tuttavuus, eikä lainkaan hullumpi sellainen. Esityksessä oli mukana myös muutama Helsingin kamarikuoron laulaja.

Radioitu konsertti on kuunneltavissa Yle Areenassa vielä neljän viikon ajan: https://areena.yle.fi/1-50353014.