Kaunis Helena on ohjaaja Ville Saukkosen mielikuvituksen juhlaa

18.1.2020 Jacques Offenbachin operetti La belle Hélène (suom. Kaunis Helena) Sellosalissa Espoossa

Näin Offenbachin operetin Kaunis Helena (1864) Komische Oper Berlinissä viisi vuotta sitten. Ohjaus oli vauhdikas ja riemukas, niin kuin vain Barrie Kosky osaa, ja muistan sen vielä oikein hyvin. Olen joskus leikkisästi kutsunut idearikasta ja hulvattomuuksiin taipuvaista Koskya Saksan Ville Saukkoseksi, joten oli kiinnostavaa käydä tekemässä vertailua Teatro Productions Oy:n tuotantoon Espoon Sellosalissa.

Henkisesti nämä kaksi versiota olivat sukulaissieluja, vaikka Berliinissä resurssit, ulkoiset puitteet sekä käytettävissä oleva tekniikka, orkesteri jne. olivat tietenkin eri tasolla. Ohjaaja Ville Saukkonen saa kuitenkin olla erittäin tyytyväinen työhönsä, sillä esitys oli hyvin sujuva ja hauska, monipuolisuudessaan oikea runsaudensarvi. Yleisö viihtyi ja hyväntuulisuus tarttui väkisinkin – harvoin olen nähnyt suomalaisyleisön hekottelevan ja kikattelevan näin vapautuneesti. Kaunis Helena esitettiin uutena suomennoksena, joka toimi varsin hyvin ja sisälsi lajityyppiin kuuluen myös enemmän tai vähemmän ajankohtaisia viittauksia ja vitsejä. Vaikka suomeksi laulettiin, niin ajoittain sanoista ei saanut selvää (tämä koski etenkin kuoronumeroita), ja tekstitys olisi ehkä ollut tarpeen.

Alun perin Offenbachin operetti parodioi Troijan sotaa edeltäneitä tapahtumia antiikin Kreikassa (viitaten toki ajankohdan Pariisiin). Saukkonen oli siirtänyt kertomuksen urheiluhullun kansan Sportiaan, joka toi kovasti mieleen Suomen. Maata hallitsivat kuningas Menelaos (Aki Alamikkotervo) ja kuningatar Helena (Kaisa Näreranta). Troijan prinssi Parisin osan teki Tero Harjunniemi. Keskeinen hahmo oli myös Sportian urheiluministeri Kalkkanen (Rolf Broman) ja naapurikuninkaat Agamemnon (Jussi Vänttinen), Achilles (Aarne Mansikka) sekä Ajax I ja Ajax II (Topias Lundell ja Janne Näreranta). Mainittakoon vielä Orestesin osan tehnyt Eeva Semerdjiev sekä Venuksena esiintynyt Linda Rolig.

Pohjoismaihin liittyvät (melko harmittomat) stereotypiat ovat käyttökelpoista materiaalia, ja kyllähän ruotsalaisille on aina niin kiva nauraa. Osansa saivat suomalaisetkin kauneuskilpailuineen, sauvakävelyineen, visailuineen ja grillimakkaroineen. Ja toisen näytöksen alun saunomiskohtaus oli ohjaajalta napakymppi! Kansallisia piirteitä ja symboleita hyödynnettiin myös Riia Lampisen puvustuksessa. Tanssijat Oskari Kymäläinen ja Isabella Nevanlinna tekivät hienoa työtä ja olivat kiinteä osa näyttämön tapahtumia useimmissa kohtauksissa.

Kaikki solistit onnistuivat tänä iltana hyvin. Pieniä kauneusvirheitä toki sattui; esimerkiksi Tero Harjunniemi ei ollut lämmittänyt koneistoaan kunnolla, mikä kuului alun yläsävelissä – mutta esityksen loppupuoli sujui häneltä erinomaisesti kunhan ääni aukeni. Rolf Bromania en ole muistaakseni koskaan nähnyt vahvasti koomisessa osassa, mutta hyvinhän häneltä sellaisenkin esittäminen sujui. Kaisa Näreranta teki ehkä parhaimman häneltä näkemäni roolityön; sekä näytteleminen että laulaminen oli tänään kohdallaan. Ja vanha konkari Aki Alamikkotervo oli suorastaan loistovedossa!

Esityksen musiikista vastasi 11-henkinen nuorten soittajien Teatro Ensemble. Oikein hämmästyin, miten hyvältä pieni orkesteri kuulosti – Sellosalin hyvällä akustiikalla oli varmasti tässä osansa. Sovituksen oli ymmärtääkseni tehnyt kapellimestarilupaus Kaapo Ijas, joka nousi tietoisuuteen viimeistään vuonna 2018 pärjättyään Jorma Panula -kilpailussa. Hän johti esityksen oikein pätevästi ja piti paketin hyvin kasassa. Sportian kansaa esitti 14-päinen Menelaos-kuoro.

Sellosali oli tässä tuotannon toisessa esityksessä lähes täynnä. Valitettavasti näytöksiä on tällä erää vain kolme. Toivottavasti Teatro harkitsee operetista repriisikierrosta – kuten Normasta, joka palaa Sellosaliin touko–kesäkuun vaihteessa.