Paciuksen uraauurtava esikoisooppera

5.4.2019 Fredrik Paciuksen ooppera Kung Karls jakt Helsingin Konservatoriossa

Fredrik Paciuksen Die Loreley nähtiin alkuvuodesta Helsingissä näyttämöversiona – ensimmäistä kertaa sitten kantaesitysvuoden 1877 (ks. http://oopperaa.blogspot.com/2019/01/helsingin-oopperayhdistyksen.html). Lisää säveltäjän harvoin kuultavaa oopperamusiikkia on luvassa nyt huhtikuun alkupuolella, kun Kung Karls jakt pääsee näyttämölle Helsingin Konservatoriossa. Tuotanto on Metropolia Ammattikorkeakoulun oopperakoulutuksen. Viimeksi teoksen on voinut nähdä kymmenen vuotta sitten, kun se pyöri Kansallisoopperassa vuosina 2007 ja 2009.

Kung Karls jaktilla (suom. Kaarle-kuninkaan metsästys) on aivan erityinen asema maamme oopperahistoriassa. Teosta on usein kutsuttu ensimmäiseksi suomalaiseksi oopperaksi, mutta varmemmalla pohjalla ollaan, kun kutsutaan sitä ensimmäiseksi (nykyisen) Suomen alueella sävelletyksi oopperaksi. Kantaesitys oli Helsingissä 1852 Engelin suunnittelemassa teatteritalossa, joka purettiin pois Esplanadin puistosta jo 1850-luvun lopussa.

Paciuksen ooppera oli aikansa kansainväliset mitat täyttävä teos, joka esitettiin myöhemmin 1850-luvulla myös Tukholmassa. Säveltäjä laati teoksesta kantaesityksen jälkeen peräti kolme muuta versiota, mutta en ole aiheeseen niin perehtynyt, että osaisin sanoa mitä laitosta tässä Metropolian tuotannossa käytettiin. Libretto oli joka tapauksessa (onneksi!) Zachris (Sakari) Topeliuksen alkuperäinen ruotsinkielinen, vaikka Jalmari Finnen suomennosta on käytetty jo vuodesta 1905 (Viipuri) lähtien. Tässä tuotannossa suomennos heijastettiin näyttämön takaseinälle. Porin Ooppera ja Pori Sinfonietta levyttivät suomenkielisen version 15 vuotta sitten; ruotsinkielinen versio on levytetty Ulf Söderblomin johdolla jo 1991.

Ensi-ilta oli koonnut Konservatorion konserttisalin lähes täyteen yleisöä. Montusta löytyi Helsinki Metropolitan Orchestra, jota kipparoi Sasha Mäkilä. Paciuksen musiikille tehtiin täyttä oikeutta – Mäkilä löysi hienosti herkät sävyt vaikkapa Leonoran aarioihin, mutta tarvittaessa orkesteri pauhasi mahtipontisesti voimansa tunnossa. Helsingin filharmoninen kuoro oli harjoitettu hyvin ja oli iskevyydessään aivan erinomainen.

Tuotannon ohjaaja oli Ville Sandqvist, puku- ja lavastussuunnittelun oli tehnyt Riina Nieminen ja valosuunnittelun Noora Pietilä. Paketti oli karuudessaan yllättävä, pukuja lukuun ottamatta. Näyttämö oli suuren osan esityksestä lähes tyhjä; taustalla seisoi ajoittain kuoro mustissa esiintymisasuissaan, mutta varsinaista lavastusta käytettiin hyvin niukasti. Ohjaaja luotti näyttelemiseen, henkilöiden replikointiin ja musiikin tehoon – ja ne riittivätkin hyvin pitkälle. Henkilöohjaukseen oli selvästi panostettu, mutta kuoroa olisi voinut käyttää rohkeamminkin. Oopperaa elävöitettiin muutamilla partituurin ulkopuolisilla humoristisilla kohtauksilla, jotka ajoivat asiansa, mutta ilmankin olisi pärjätty. Sandqvist sijoitti joitakin tapahtumia myös näyttämön ulkopuolelle.

Kung Karls jakt kertoo 16-vuotiaan Kaarle XI:n metsästysmatkasta Ahvenanmaalle 1671. Vierailu Kastelholmassa on historiallinen tosiseikka, mutta melkein kaikki muu libretossa on Topeliuksen sepitettä. Kuninkaan seurueessa juonitaan vallankaappausta, mutta sen paljastaa paikallinen kalastajatyttö Leonora. Tyttö on jo kerran aiemmin pelastanut tulevan kuninkaan hengen. Tällä kertaa kiitollinen Kaarle armahtaa Leonoran sulhasen Jonathanin, joka ansaitsi kuolemantuomion kuninkaan hirven ampumisesta.

Ensi-iltaan oli saatu varsin hyvätasoiset nuoret solistit. Itävallassa opiskellut Veera Niiranen onnistui Leonorana hyvin ja Jonathan Pehrssonin osan laulanut Eero Lasorla on kehittynyt valtavasti sitten viime kuuleman. Samuli Takkula oli vahva Gustaf Gyllenstjerna ja Anu Ontronen ylväs leskikuningatar Hedvig Eleonora. Hauskoina agentteina ohjaajan keksintöjä toteuttivat Elsa-Maija Helminen ja Maija Turunen. Kuningas Kaarle XI:n puheroolin teki osaavasti näytellen Lina Johansson. Olli-Jaakko Miettunen oli Krister Horn ja kuninkaan seurueen aatelismiehinä kuultiin Antti Tolvanen (Banér), Sampsa Heiniö (Wachtmeister), Jussi Keltakangas (Lewenhaupt) ja Ilmari Leisma (Oxenstjerna). Tallimestari Mårten Reutercrantz oli Joonas Tuominen.

Ooppera loppuu imelään kuninkaan ylistykseen ja isänmaalliseen paatokseen. Mahtipontisen loppuhymnin (Och ila vi bort från Finlands strand) ajaksi yleisö nousi seisomaan ja osallistui lauluun. Niin, ja vielä on mainittava hauska oivallus: Väliaika kajautettiin päättyneeksi mieslaulajien toimin sillä samalla fanfaarilla, jota Kansallisooppera käyttää vastaavaan tarkoitukseen vaskiversiona!

* * *

Myöhempi lisäys: Metropolian blogista (https://blogit.metropolia.fi/taukoja/2019/04/08/kaarle-kuninkaan-nuotit/) selvisi, että tässä tuotannossa käytettiin Jani Kyllösen ja Mikko Nisulan toimittamaa uutta ns. kriittistä editiota.