Kaksi sinfoniakonserttia samana iltana – riitti jopa minulle

25.10.2019 Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesteri, joht. Péter Eötvös ja opiskelijat Musiikkitalossa Helsingissä

25.10.2019 Radion sinfoniaorkesteri ja solistit, joht. Hannu Lintu Musiikkitalossa Helsingissä

Unkarilainen kapellimestari ja säveltäjä Péter Eötvös on tullut minulle tutuksi muutaman oopperansa kautta; kaikkiaan hän on kirjoittanut niitä jo yli kymmenen. Viisi vuotta sitten valmistunut Der goldene Drache (Kultainen lohikäärme) on jo esitetty useissa taloissa ja esimerkiksi Tri sestry (Kolme sisarta) palaa Wienin valtionoopperan lavalle ensi keväänä.

Eötvös on ollut ahkera Helsingin-vierailullaan: Hän johti kaksi HKO:n konserttia, opetti Sibelius-Akatemiassa osana kansainvälistä vierailijaohjelmaa ja vielä johti opetusperiodinsa päätöskonsertissa orkesteria yhden kappaleen verran.

Konsertti alkoi Mozartin Ryöstö seraljista -oopperan alkusoitolla, josta ihan näpsäkän esityksen johti I-Han Fu. Toisena kappaleena kuultiin Eötvösin Dialog mit Mozart – Da Capo für Orchester vuodelta 2016. Siinä säveltäjä esittelee fragmentteja Mozartin luonnoslehtiöistä ja kehittelee niitä omalla tyylillään. Eötvös johti itse teoksensa, luonnollisesti suvereenilla otteella ja rutiinilla. En muun ohjelman vuoksi päässyt aiemmin viikolla HKO:n konsertteihin, joten onneksi tarjoutui mahdollisuus seurata maestron työskentelyä edes tämän yhden kappaleen verran.

Kolmas numero oli Bartókin Tanssisarja, jonka kipparina aloitti opiskelijoista Sebastian Zinca. En tiedä miksi lopputulos jätti minut haaleaksi, sillä ei Zincassa mitään varsinaista vikaa ollut. Seuraavaksi korokkeelle astui Tarmo Peltokoski, joka johti vauhdikkaasti ja suurin elein. Hänen musikaalisuutensa ja näkemyksensä tuntuivat olevan aivan eri tasolla kuin edellisellä kapulla – ehkä tässä oli se kaivattu syy. Chloé Dufresne johti oman osuutensa tarkasti, mutta turhankin hillitysti, hieman virkamiesmäisesti. James Kahane teki hyvän vaikutuksen; johtaminen oli luontevaa ja selkeää.

Väliajan jälkeen saatiin lisää Bartókia: Divertimento jousille, jonka kapellimestarina aloitti Tarmo Peltokoski. Olen aiemmin tuntenut hänet mainiona pianistina, mutta jo tämän näyte-erän perusteella uskallan veikata miehelle kelpo uraa kapellimestarina. Peltokoskessa on esiintyjän ja showmiehen vikaa, mikä ei nykymaailmassa ole orkesterinjohtajalle lainkaan huono ominaisuus. Hänen ilmeinen lahjakkuutensa ja kyvykkyytensä myös kapellimestarina säteili katsomoon saakka.

Divertimenton toisen osan johti Aliisa Barrière. Hänessä on selvästi potentiaalia ja johtaminen sujui teknisesti hyvin, mutta työskentely kaipaisi vielä vahvempaa tulkinnallista näkemystä ja vapautumista. Huomasin muuten Barrièren äidin eli Kaija Saariahon yleisön joukossa. Viimeisen osan kapellimestariksi nousi Aku Sorensen, jota olen kuunnellut useita kertoja hienona viulistina ja konserttimestarina. Taustasta on varmasti ollut hänellekin hyötyä; johtaminen oli jämptiä, orkesteri seurasi Sorensenia vakuuttavasti ja kokonaisuus oli hyvässä balanssissa.

* * *

Konsertti-iltani ei päättynyt tähän, vaan siirryin Sonore-salista suoraan Musiikkitalon konserttisaliin, jossa jatkettiin RSO:n voimin. Magnus Lindberg -festivaalin konsertti tarjosi kaksi säveltäjän suurteosta: maineikkaan Kraftin vuodelta 1985 ja Auran vuodelta 1994. Alkuun Magnus Lindberg ja Hannu Lintu kertoivat Kraftista – mitä kuullaan ja miksi. Oli jännää tähystellä, että mitä romuja Tattarisuolta oli tällä kertaa löydetty soitettavaksi. Lintu varoitti asianmukaisesti korvatulppien tarpeellisuudesta (RSO jopa jakoi niitä lämpiössä ennen konsertin alkua) – tätä olisi kaivattu myös eilisessä oopperaesityksessä.

Olen kuullut Kraftin vain kerran aikaisemmin ja muistan teoksen alkutahtien melkeinpä järkyttäneen tuolloin. Niin se maailma ja kuulija vaan muuttuu – nyt seurasin kappaletta lähes hilpeyden vallassa. Hannu Linnulla oli kokonaisuus hyvin hallinnassaan ja esitys oli vaikuttavampi sekä tasapainoisempi kuin se ensimmäinen kokemani. Tilallisuus toteutui nyt hienosti, kun sali oli riittävän suuri ja esimerkiksi eri puolille sijoitetut tamtamit pääsivät oikeuksiinsa. Solisteina soittivat sellisti Tuomas Lehto, klarinetisti Giuseppe Gentile sekä lyömäsoittajat Kazutaka Morita ja Naoki Yasuda. Lindberg itse oli merkitty pianosolistiksi, mutta kyllä hän näytti kolistelevan ja rahistelevan myös monenlaisia lyömäsoittimia ja ties mitä ihmevirityksiä. Elektroniikasta vastasi Lindbergin luottomies Juhani Liimatainen.

Witold Lutosławskin muistolle omistettua Auraa on pidetty yhtenä Lindbergin pääteoksena ja selkeänä jakajana hänen tuotantonsa ja orkesterikielensä kehityksessä. Laajaa neliosaista teosta tekisi mieli kutsua sinfoniaksi, mutta säveltäjä ei ole tälle lämmennyt. Auran osat soitetaan etenevänä liikkeenä yhteen ilman taukoja; koko ajan aistittavaa liikettä alleviivaa mm. se, että jokainen osa on edeltävää lyhyempi. Teos on melkoinen runsaudensarvi, johon Lindberg tuntuu suorastaan lapioineen materiaalia varastostaan. Tämä on musiikkia, jonka parissa RSO ja Lintu loistivat odotetusti.

Myöhäisillan kamarimusiikissa saatiin kaiken Lindberg-ryskeen päälle korville hyvää tekevää ja rauhoittavaa Bachia. Partitasta nro 2 d-molli BWV 1004 kuultiin Robert Schumannin sovitus. Hän ei tohtinut kajota Bachin sooloviuluosuuteen, mutta kirjoitti sille pianosäestyksen. Teoksen esittivät viulisti Laura Vikman ja pianisti Jouko Laivuori.