Händelin kantaatti oli puhdasta nautintoa

10.10.2019 Suomalainen barokkiorkesteri, joht. Georg Kallweit, viulu, sol. Silvia Frigato, sopraano & Gyula Orendt, baritoni Musiikkitalossa Helsingissä

Helsingin kaupunginorkesteri on parhaillaan minikiertueella Belgiassa, joten kotiyleisölle oli järjestetty korvaavaksi ohjelmaksi Suomalaisen barokkiorkesterin (FiBO) vierailu. Orkesteri soitti viulisti Georg Kallweitin liidaamana italialaista ja italialaistyylistä barokkimusiikkia.

Alkuun kuultiin ehyt ja tunnelmallinen sarja, joka oli koottu Händelin Ariodante- ja Alcina-oopperoiden soitinnumeroista. Tanssilliset rytmit levittivät saliin hyvää mieltä ja rentoa ilmapiiriä. Orkesterimusiikilla jatkettiin ja säveltäjäniminä oli kaksi italialaista, joiden teoksia ei meillä ole kovin usein mahdollista kuulla: Pietro Locatellilta kuultiin Concerto grosso Es-duuri "Il pianto d'Arianna" vuodelta 1741. Yllätyksetön sävellys on paljossa velkaa Arcangelo Corellille, mutta vei kuitenkin ajatukset vahvasti italialaiseen oopperatyyliin. Francesco Maria Veracinin Alkusoitto nro 6 g-molli vuodelta 1711 oli edellistä svengaavampi ja pirteämpi kappale.

Väliajan jälkeen päästiin puhtaan nautinnon äärelle; sitä tarjosi Händelin Apollo e Dafne (Apollon ja Dafne). Händel aloitti maallisen kantaattinsa säveltämisen Venetsiassa 1709 ja viimeisteli sen seuraavana vuonna saavuttuaan Hannoveriin, jossa aloitti hovin Kapellmeisterina. Teos on 25-vuotiaan säveltäjän taidonnäyte, joka osoittaa selvästi tien hänen Lontoon-vuosiensa mestarillisiin italialaistyylisiin oopperoihin. Monet Händelin oopperoiden piirteet ovat jo läsnä tässä kantaatissa, alkaen antiikin mytologiasta peräisin olevasta aiheesta. Melodiat ovat tarttuvia ja niitä suorastaan tuhlaillaan, musiikki hehkuu värikylläisenä, teos muodostaa taitavan kaaren ja sisältää monia hyvinkin dramaattisia orkesteriosuuksia.

FiBO tarjosi korkeatasoisella soitollaan hunajaa korville, mutta silti esitys oli solistien juhlaa: Gyula Orendt (jonka nimi oli käsiohjelmassa virheellisesti muodossa Guyla) on osaava baritoni, jota olen kuullut aiemmin pari kertaa. Hän kuuluu Berliinin Staatsoperin solistikuntaan, ja siellä olen ihaillut häntä Rameaun barokkioopperassa ja Furrerin nykyoopperassa. Orendt aloitti sotaisan väkevästi (kuten ensimmäisten aarioiden ja resitatiivien teksteihin sopiikin), mutta sittemmin häneltä kuultiin myös herkempiä sävyjä ja taidokkaita kuvioita. Pari ohennetta soi niin jumalaisen kauniina, että melkein liikutuin. Orendt myös eläytyi rooliinsa loistavasti aina liikkumista, eleitä ja ilmeitä myöten.

Sopraano Silvia Frigatoa en ollut kuullut aiemmin. Nimi oli etäisesti tuttu vanhan musiikin yhteyksistä, mutta näyttää hän jonkin verran tekevän muutakin ohjelmistoa. Frigaton tekniikka, tyylitaju ja äänenväri sopivat erinomaisesti barokkimusiikin esittämiseen. Hän liverteli Händelin kuvioita taidokkaasti, mutta paikoin olisin kaivannut hieman lisää ytyä. Esimerkiksi Più tosto morire che perder l'onor -tuiskahdukset (Mieluummin kuolen kuin menetän kunniani) jäivät harmillisen pliisuiksi. Frigaton eläytyminen ei ollutkaan aivan samalla tasolla Orendtin kanssa, hän keskittyi enemmälti oman nuottinsa kiinteään seuraamiseen.