Autenttisuuden jäljillä

13.10.2019 Claudio Monteverdin ooppera Orfeus (L'Orfeo, favola in musica) Ritarihuoneessa Helsingissä

Vaasa Baroque -festivaali tuotti näyttämölle Monteverdin Orfeus-oopperan yhteistyössä Suomalaisen barokkiorkesterin (FiBO) kanssa. Kahden Vaasan-esityksen jälkeen ooppera kuultiin kerran Helsingissä, täyteen myydyssä Ritarihuoneen salissa, osana FiBO:n residenssisarjaa. Orfeus kantaesitettiin vuonna 1607 Mantovassa, joten se on yksi lajityyppinsä vanhimmista teoksista. Se on jäänyt hieman Monteverdin kahden muun säilyneen, selvästi myöhemmin sävelletyn oopperan varjoon; niistä varsinkin Poppean kruunausta esitetään nykyisin useammin.

Musiikin johdosta vastannut Andrew Lawrence-King (s. 1959) on tunnettu vanhan musiikin spesialisti ja harpisti. Ja näköjään myös multi-instrumentalisti, sillä tässä oopperassa hän soitti barokkiharppunsa lisäksi cembaloa, regaalia ja lyömäsoittimia. Lawrence-King on perehtynyt Orfeuksen varhaiseen esityshistoriaan ja -käytäntöihin ja toi tässä esityksessä käyttöön alan viimeisimpiä tutkimustuloksia. Tämä kuului ja näkyi monin tavoin: soittimet oli jaettu uudella tavalla ensembleihin, joilla oli omat tehtävänsä, continuon soitinvalikoima poikkesi tavanomaisesta ja sekä laulajat että continuo välttivät kuviointia (stilo rappresentativo) jne.

FiBO soitti Monteverdinsä korkeatasoisesti ja affektipitoisesti (tiedän – tämä ei ole suomea, mutta en nyt jaksanut miettiä käypää ilmaisua). Lawrence-King oli rekonstruoinut musiikin oopperan alkuperäiseen lopetukseen. Yleisölle tarjottiin siis jotain hyvin harvinaista – kuulokuva oli kenties varsin lähellä kantaesityksessä kuultua. Tietysti sillä poikkeuksella, että tuolloin solisteina oli vain miehiä. Ns. historiallisesti informoitu esityskäytäntö ei rajoittunut vain musiikkiin, vaan ulottui esimerkiksi esitystilaan, jossain määrin visuaalisiin yksityiskohtiin sekä solistien barokkigestiikkaan saakka. En tiedä paljonko tästä oli Lawrence-Kingin ja paljonko ohjaaja Johanna Freundlichin ansiota. Harmonisen pelkistetty ohjaus sinänsä noudatti esityksen muuta linjaa, eikä onneksi lähtenyt rikkomaan sitä moderneilla kikkailuilla.

Esityksessä oli mukana yhdeksän laulajaa. Erillistä kuoroa ei ollut, vaan solistit lauloivat yhdessä myös ensemble-osuudet, joista Monteverdi onkin kirjoittanut kiinnostavan vaihtelevia. Pääparina olivat Leif Aruhn-Solén (Orfeus) ja Tuuli Lindeberg (Eurydike; myös La Speranza). Ruotsalaisen Aruhn-Solénin vaalea lyyrinen tenori oli miellyttävä uusi tuttavuus ja Lindeberg hurmasi taitavuudellaan jälleen kerran. Muut solistit olivat Kajsa Dahlbäck, Katariina Heikkilä, Essi Luttinen, Ian Honeyman, Niall Chorell, Jussi Lehtipuu ja Sampsa Vanhala; heistä kaikilla oli vähintään kaksi tehtävää.