Baby Jane -ooppera oli loistava, vaikka korviin koskikin

24.10.2019 Markus Kärjen ooppera Baby Jane Aleksanterin teatterissa Helsingissä

Jos eilisessä Kansallisoopperan konsertissa oli sali vain puolillaan, niin vielä heikommin olivat asiat tänä iltana Aleksanterin teatterissa – yleisöä oli vain nimeksi. Harmi sinänsä, sillä Ooppera Skaalan uutuusteos Baby Jane osoittautui pienimuotoiseksi tapaukseksi, josta mahdollisimman monen soisi pääsevän osalliseksi. Toivottavasti jäljellä olevat pari näytöstä myyvät paremmin.

Ooppera Skaala on viime vuodet kokeillut valtavirran ulkopuolella mm. konemusiikin parissa, ja jossain määrin samalla polulla on jatkettu edelleen. Tämä tuotanto oli mielestäni paljon tasokkaampi ja taiteellisesti antavampi kuin aiemmat seikkailut. Markus Kärjen tyyli ja sävelkieli tuntuivat olevan paljossa velkaa elokuvamusiikille. Usein käytetty suuri orkesterisointi sekä musiikin dramatiikka ja romanttiset sävyt sopivat tähän teokseen loistavasti. Musiikki kuultiin kaiuttimien kautta; ääniraita oli toteutettu kokonaan tietokoneella ilman eläviä soittajia.

Baby Janen libreton ovat Sofi Oksasen romaanin (2005) pohjalta kirjoittaneet Essi Luttinen ja Janne Lehmusvuo. Lopputulos oli hyvä – tekstiin ei ollut tungettu kaikkea mahdollista, se jätti tilaa kuulijan omille ajatuksille ja ennen kaikkea tekstiä ei ollut liikaa, vaan myös musiikille oli sijansa. Ooppera kuvaa romaanin hengessä kahden naisen rakkaussuhdetta tai oikeastaan kolmiodraamojen verkostoa. Ooppera vyöryttää näyttämölle mielenterveyteen sekä lääkkeiden ja alkoholin käyttöön liittyviä ongelmia, syrjäytymistä, seksiä ja mustasukkaisuutta sekä läheisriippuvuutta, rakkautta ja valtapeliä. Siis varmasti ajassa kiinni olevaa asiaa, mutta vauhti ja intensiteetti melkein hengästyttivät!

Janne Lehmusvuon ohjaus oli vaikuttava, dramaattinen ja kerronnaltaan uskottava, mutta ei pyrkinyt shokeeraamaan rajuimmillakaan näyttämölle tuoduilla asioilla, kuten väkivallalla tai viiltelyllä. Ohjaajan suunnittelema lavastus oli toteutettu tyylikkäästi seinäelementteihin projisoiduilla kuvilla. Harri Peltosen valaistus oli olennainen osa kokonaisuutta, samoin kuin Tyra Thermanin puvustus. Solistit Tuuli Lindeberg, Essi Luttinen ja Laura Heinonen pelasivat loistavasti yhteen ja sekä lauloivat että näyttelivät upeasti.

Ainoa miinukseni tälle oopperaillalle tulee äänenvoimakkuudesta. Lujaa soitettavat kohdat eivät ole harvinaisia klassisen musiikin konserteissa tai oopperoissa, mutta ne ovat yleensä lyhytkestoisia. Nyt näin ei ollut. Musiikin ja sähköisesti vahvistettujen lauluäänien kokonaisuus oli korville aivan liikaa – niitä vihloi vielä pitkään esityksen jälkeen.