Uusi kamariooppera kaipaisi ohjauksen terävöittämistä

16.10.2018 Claude Debussyn – Annelies Van Parysin ooppera Usher Staatsoper Unter den Lindenissä Berliinissä

Pelléas et Mélisande on Claude Debussyn ainoaksi jäänyt ooppera. Miehellä oli monia muitakin virityksiä, jotka kuitenkin jäivät toteutumatta tai keskeneräisiksi. Yksi niistä on La Chute de la maison Usher, jota Debussy työsti vuosien 1908 ja 1917 välisenä jaksona. Sen pohjana oli tietenkin Edgar Allan Poen novelli The Fall of the House of Usher (suom. Usherin talon häviö), joka oli tehnyt säveltäjään suuren vaikutuksen.

Debussy jätti jälkeensä useita La Chute de la maison Usher -oopperan librettoluonnoksia, parinkymmenen minuutin musiikkifragmentin ja luonnoksia muusta osuudesta. Staatsoper Unter den Linden ja Tukholman Folkoperan tilasivat näihin pohjautuvan kamarioopperan belgialaiselta Annelies Van Parysilta. Sävellys on laitettu Debussyn ja Van Parysin nimiin, vaikka käytännössä jälkimmäinen on työstänyt aivan itsenäisen ja uuden teoksen. Tässä mielessä se eroaakin selvästi aiemmin esitetyistä epätäydellisistä versioista ja mm. Robert Orledgen rekonstruktiosta.

Usher sai kantaesityksensä aivan hiljattain; tämä näkemäni näytös oli vasta teoksen kolmas. Esityspaikkana oli orkesterin vanha harjoitussali Staatsoperin viereisessä rakennuksessa. Teos kestää noin 1,5 tuntia ja kaikki esitykset myytiin loppuun nopeasti.

Musiikillisesti ilta oli mielenkiintoinen ja onnistunut. Sävellyksessä oli paljon debussymaisia aineksia, mutta kuitenkin kokonaisuus oli jotain muuta. Marit Strindlund (Jorma Panulan oppilas Tukholmasta!) johti salin nurkassa soittanutta 14-jäsenistä kamariorkesteria. Kaikki neljä solistia onnistuivat hyvin osuuksissaan. Baritonit olivat David Oštrek (Roderick Usher), Martin Gerke (Ystävä) ja Dominic Kraemer (Lääkäri). Ainoan naisroolin lauloi Ruth Rosenfeld (Lady Madeline).

Oopperan ohjauksesta, lavastuksesta ja valaistuksesta vastasi Philippe Quesne. Mielestäni lopputulos oli usein pitkästyttävä ja tylsä. Näyttämöllä ei tapahtunut aikoihin juuri mitään, vaan henkilöt ainoastaan kävelivät seinustalta toiselle. Eri puolille salia oli kylvetty monitoreja, joissa pyöri vaihtuvia videoita. Oopperan lopussa sentään saatiin vähän toimintaakin lavalle, kun kertaalleen haudattu Madeline ilmestyi takaisin. Edes tässä kohtauksessa ohjaaja ei tavoittanut Poen tekstin jännittävyyttä, vaan verisen naisen haahuilu vaikutti lähes koomiselta.