Sinfoniakonsertti 2.0, vai?

12.10.2018 Ylioppilaskunnan Soittajat, joht. Tomas Djupsjöbacka Konepajan Brunossa Helsingissä

Ylioppilaskunnan Soittajat tarjosi poikkeavan konserttikokemuksen Konepajan Brunossa, jossa yleisö sai istua (tai joutui istumaan) lankkupenkeillä. Useimmilla oli päällystakki yllä ja monilla kaljatuoppi kädessä. Järjestäjät olivat antaneet tälle rehvakkaasti nimen Sinfoniakonsertti 2.0. No, ehkä 1.2 olisi riittänyt, mutta olihan konsepti piristävän erilainen ja oikein mukava! Kapellimestari Tomas Djupsjöbackalle annan pari lisäpistettä yleisön huomioimisesta ja kivan rennosta esittelystä.

Vanhan veturihallin akustiikka ei loppujen lopuksi ollut hullumpi, vaikka tätä etukäteen mietiskelin – Brunossa kun ei kuulemma ole koskaan aikaisemmin sinfoniaorkesteri soittanut. Konserttipaikan luonne oli vaikuttanut ohjelmistoon, sillä ensimmäisenä soi Aleksandr Mosolovin Teräsvalimo vuodelta 1927. Huumaava ja jyskyttävä kappale sopi karuun teolliseen tilaan kuin nenä päähän. Kuulin Teräsvalimon viimeksi elokuussa Kansallisoopperassa, Esa-Pekka Salosen 60-vuotiskonsertissa. Tässä YS:n esityksessä oli – ehkä esityspaikasta johtuen – jotain säväyttävää, vaikka samanlaiseen intensiteettiin ei yllettykään kuin oopperaorkesterin esityksessä.

Konsertissa ei ollut väliaikaa, vaan toinen numero esitettiin heti perään. Se oli niin ikään neuvostoliittolaista musiikkia, nimittäin Dmitri Šostakovitšin Sinfonia nro 5 d-molli. Vuonna 1937 valmistunut sinfonia on musiikillisesti jännittävän ristiriitainen. Ehkä tämä on sitä "riemua ruoskan alla" eli pakotettua iloa? Varsin mallikasta työtä YS ja Djupsjöbacka tekivät tämänkin kappaleen kanssa; mitä nyt käyrätorvien epäpuhtaudet ottivat jokusen kerran korvaan kuten jo Teräsvalimossa.