Ryhänen lunasti odotukset

14.10.2018 Giuseppe Verdin ooppera Don Carlos Aleksanterin teatterissa Helsingissä

Don Carlos on poliittista draamaa parhaimmillaan ja suosikkini Verdin oopperoista. Teoksessa on kolme upeaa bassoroolia, ja tietysti Filipin ja Suurinkvisiittorin duetto on hienointa mitä oopperan saralla on ikinä bassoille kirjoitettu.

Edellisestä näkemästäni Don Carlos -esityksestä (tai oikeammin Don Carlo -esityksestä) on jo monia vuosia, joten odotin tätä Helden Productions Oy:n tuotantoa kovasti. Lisäsyy odotukselle oli Jaakko Ryhänen, joka oli vielä saatu houkuteltua oopperalavalle. Ryhästä oli alun perin pyydetty Filipiksi, mutta hän ei enää lähtenyt suurempaan rooliin, vaan "tyytyi" Suurinkvisiittoriin.

Don Carlos on Ryhäselle erityinen ooppera: Hän näki sen Aleksanterin teatterissa 50 vuotta sitten, ja tämä kokemus kuulemma sytytti hänessä palon ja "laulamisen liekin". Ryhänen aloitti Munkin osassa Savonlinnassa jo 1979, ja on sittemmin laulanut paljon sekä Filipiä että Suurinkvisiittoria eri puolilla maailmaa. Aleksanterin teatterissa Ryhänen esiintyi ensimmäistä kertaa 1973 ja pari vuotta myöhemmin hänet kiinnitettiin Kansallisoopperan vakituiseksi solistiksi. Vanha oopperatalo tuli siis hyvin tutuksi, mutta Don Carlosia hän ei ole talossa tehnyt ennen tätä produktiota.

Jaakko Ryhänen vetäytyi oopperalavoilta terveyssyistä vuonna 2012. Onnistuneen sydänoperaation jälkeen mies on palannut laulukuntoon ja konsertoi edelleen kymmeniä kertoja vuodessa. Vuonna 2016 Jorma Silvasti sai mestarin houkuteltua vielä Savonlinnaan Don Giovannin Komtuurin osaan. Ja nyt oli sitten vuorossa paluu rakkaan Aleksanterin teatterin lavalle, todennäköisesti miehen viimeisessä oopperaroolissa. Ympyrä sulkeutui...

Pidin Ville Saukkosen ohjauksesta, joka synnytti teokseen vaikuttavan tunnelman ja tapahtumien kaaren. Vapaus-teema oli toistuvasti esillä muistuttaen kertomuksen poliittisesta ulottuvuudesta. Saukkonen oli malttanut pitää revittelynhalunsa kurissa ja paketti oli tyylikäs, muttei lainkaan tylsä. Pieniä hauskoja pilkahduksia sentään nähtiin, kuten polkupyörällä ajelu näyttämöllä. Aili Ojalon yksinkertainen ja tumma lavastus toimi synkeänä taustana tapahtumille. Joona Huotarin puvustus yhdisti jännittävästi eri aikakausia ja oli oikein onnistunut.

Esityksen orkesterina oli Helsinki Sinfonietta ja kuorona Helsingin filharmoninen kuoro. Kapellimestari Jonas Rannilan musikaalisuus ja into sytytti soiton parhaimmillaan upeaan lentoon, mutta toisinaan salin onneton akustiikka sai musiikin kuulostamaan tukkoiselta ja pahimmillaan valjulta. Tähän oli osuutta myös orkesterin pienehköllä koolla.

Filip II:n roolissa piti kuultaman Timo Riihosta, mutta hän oli sairastunut ensi-illan jälkeen. Riihonen kuitenkin näytteli osan lavalla, ja voi pojat miten hienoa työtä hän tekikään. Tästä saisi moni nuorempi laulaja ottaa mallia! Tuuraajaksi oli saatu Rolf Broman, joka lauloi Filipinä aitiossa. En ollut varauksettoman tyytyväinen hänen suoritukseensa, varsinkin kun tiesin mihin Riihonen olisi parhaimmillaan pystynyt. Broman myös lauloi aivan liian hiljaa; kuuluvuudessa oli ongelmia jopa permannon eturiveillä.

Suurinkvisiittori oli Jaakko Ryhäsen voimannäytös. Oli liikuttavan hienoa kuulla, millä intensiteetillä ja voimalla pian 72 vuotta täyttävä konkari pystyi roolinsa tekemään. Aivan huikea kansainvälisen tason suoritus, jonka voisi milloin tahansa heittää mille tahansa maailman näyttämölle! Ryhäsen äänen kaunis väri ja dramaattinen fraseeraus eivät peittyneet jylisevän voiman alle.

Toinen suosikkini oli Marjukka Tepponen, jonka Elisabet lumosi kauneudellaan ja tunteikkuudellaan. Todella koskettava roolityö! Heikki Kilpeläinen oli jämäkkä Rodrigo, joka lauloi vakaasti, mutta näytteleminen jäi ohueksi. Heikki Haliselle Don Carlosin rooli oli vielä taitoihin nähden liian suuri, ja esiintymistä leimasi melkoinen epätasaisuus. Jeni Packalén onnistui Ebolina ja Niklas Spångberg Munkkina. Tebaldona esiintyi Johanna Isokoski ja Johanna Engelbarth oli Ääni taivaasta.