Ohjaaja ampui ohi maalin

27.11.2019 Gaspare Spontinin ooppera La vestale Theater an der Wienissä

Gaspare Spontinia ja erityisesti hänen oopperaansa La vestale on joskus kutsuttu "puuttuvaksi lenkiksi" Gluckin ja Berliozin välillä. Tämä Theater an der Wienissä esitetty La vestale oli vasta toinen näkemäni Spontinin ooppera, mutta kyllä minunkin mieleeni tulivat heti Gluck-vaikutteet ja joiltain osin ooppera ennakoi jo ranskalaista grand opéraa. Spontini sävelsi teoksen Pariisiin asettumisensa (1803) jälkeen ja se kantaesitettiin 1807. Ooppera oli suuri menestys, jota esitettiin yli 200 kertaa seuraavien parin vuosikymmenen aikana. Alkuperäinen libretto on ranskankielinen, mutta jo 1810 tehtiin saksankielinen versio ja seuraavana vuonna vielä italiankielinenkin.

Ooppera sijoittuu Roomaan 200-luvulle eKr. Vuosia kestäneeltä voittoisalta sotaretkeltä palaava kenraali Licinius saa havaita, että hänen rakastetustaan Juliasta on tällä välin tehty Vestan papitar. Licinius kertoo murheestaan ystävälleen legioonan komentaja Cinnalle, joka tarjoaa apuaan. Julia yrittää välttää triumfiin osallistumisen, mutta määrätään ojentamaan Liciniukselle seppele. Licinius sattuu kuulemaan, että Julia on valittu temppelin "yövuoroon", ja kertoo Julialle suunnittelevansa tämän sieppaamista omakseen.

Julia vartioi yöllä Vestan temppelissä ikuista tulta ja rukoilee. Licinius saapuu ja pari vannoo rakkautta toisilleen. Toisiinsa uppoutuneet rakastavaiset saavat huomaamattaan alttarin tulen sammumaan. Licinius luikkii karkuun apumiehensä Cinnan kanssa, kun ulkoa alkaa kuulua ääniä. Paikalle saapuvat vestaalit ja muu väki näkevät rikoksen tapahtuneen. Ylipappi ei saa Juliaa nimeämään tunkeutujaa, joten hän kiroaa papittaren ja tuomitsee tämän kuolemaan.

Julia aiotaan haudata elävältä Liciniuksen vetoomuksista huolimatta. Vaikka kenraali tunnustaa tunkeutuneensa temppeliin, väittää Julia ettei tunne koko miestä. Juuri ennen kuolemaantuomion täytäntöönpanoa puhkeaa myrsky ja salama sytyttää alttarin ikuisen tulen uudelleen. Tätä pidetään merkkinä itseltään Vestalta, joten ylipappi vapauttaa Julian ja näin rakastavaiset saavat toisensa.

Tämän tuotannon ohjaus oli Johannes Erathin ja se oli todella outo – yksi käsittämättömimpiä näkemiäni oopperaohjauksia pitkiin aikoihin. Kokonaisuus oli sinänsä mielenkiintoinen keitos modernia ja perinteistä, mutta kun nämä elementit eivät tuntuneet olevan missään vuoropuhelussa tai järjellisessä suhteessa keskenään. Päähenkilöitä ja kuoroa käytettiin ja liikuteltiin ihan loogisesti, mutta ympärille ripoteltiin jatkuvasti kummallisia elementtejä sohvalla istuvasta vanhasta pariskunnasta suureen Neitsyt Maria -patsaaseen tai alastomana makaavasta naisesta voimistelutelineeseen, vain jokusen esimerkin mainitakseni. Ohjaajan varmastikin hienot ja älylliset tarkoitusperät eivät auenneet ainakaan minulle.

Ja aika merkillinen oli myös Katrin Connanin lavastus. Esimerkiksi esityksen alkupuolella näyttämöä hallitsi pienen talon kokoinen valkoinen kuutio, joka pyöri hiljalleen ympäri. Jorge Jaran puvustus sen sijaan oli kaikessa pelkistyneisyydessään varsin tyylikäs. Se yhdisti meidän aikamme vaatteita (melko arkisiakin sellaisia) ja esimerkiksi papittarien ajattoman kauniita valkoisia pukuja. Ylipappi oli puettu katoliseksi kardinaaliksi.

Wiener Symphoniker soitti mainiosti Bertrand de Billyn johdolla. Solisteista ei ole kuin hyvää sanottavaa; päätehtävissä olivat Elza van den Heever (Julia), Michael Spyres (Licinius), Sébastien Guèze (Cinna), Claudia Mahnke (vestaalien johtaja) ja Franz-Josef Selig (ylipappi).