Tšekkiläistä romantiikkaa höystettynä ripauksella patriotismia

30.3.2019 Bedřich Smetanan ooppera Dalibor Oper Frankfurtissa

Bedřich Smetanan Dalibor kantaesitettiin Prahassa 1868. Nykyisin esitettävä revisioitu versio pääsi näyttämölle samoin Prahassa pari vuotta myöhemmin. Vastaanotto ei ollut kaksinen, vaan Dalibor saavutti suosiota vasta säveltäjän kuoleman (1884) jälkeen. Oopperan libretto on kirjoitettu saksaksi ja käännetty sitten tšekiksi; tässä Frankfurtin tuotannossa käytettiin luonnollisesti saksankielistä versiota.

Dalibor kertoo tarinan 1400-luvun Prahasta. Ritari Dalibor (Aleš Briscein) on tuotu oikeuteen kuningas Vladislavin (Gordon Bintner) eteen vastaamaan Ploskovicen linnanherran murhasta. Uhrin sisar Milada (Izabela Matuła) saapuu saliin, antaa todistuksensa ja vaatii Daliborin teloittamista. Kun syytetty tuodaan paikalle, nousee kansa tukemaan häntä. Dalibor kertoo puolustuksekseen, kuinka linnanherra vangitsi ja murhasi Daliborin ystävän. Kyse oli siis kostosta, minkä vuoksi oikeus lieventää kuolemantuomion elinikäiseksi vankeudeksi.

Milada ehtii oikeudenkäynnin aikana rakastua Daliboriin (just just!) ja tunne on ilmeisesti molemminpuoleinen. Milada ryhtyy salaliittoon Daliborin ystävän Jitkan (Angela Vallone) kanssa ritarin vapauttamiseksi. Mukaan liittyy Jitkan rakastettu Vítek (Theo Lebow) ja muita Daliborin uskollisia kannattajia.

Milada pääsee vankilaan pukeutuneena pojaksi ja saa työpaikan vanginvartija Benešin (Thomas Faulkner) apulaisena. Hän juonittelee itselleen pääsyn tyrmään ja tapaamista seuraa tietenkin imelä duetto. Mutta tästä lähtien tapahtumat alkavat mennä pieleen: Benešin lahjominen ei onnistukaan, vaan hän kertoo kaartin komentaja Budivoj'lle (Simon Bailey) apulaisensa petollisuudesta. Tieto petoksesta viedään kuninkaalle ja hänen neuvostonsa määrää Daliborin teloitettavaksi. Milada seurueineen rynnistää linnaan, mutta Budivoj estää Daliborin paon ja koko yritys kukistetaan. Ja kuten arvata saattaa, sekä Miladalle että Daliborille kävi tässä huonosti...

Ohjaaja Florentine Klepper oli siirtänyt tapahtumat nykyaikaan ja jo alun mielenosoituskuvasto muokkasi maaperää tehokkaasti. Modernisointi oli näppärä ja toimi ihan hyvin: Oikeudenkäynti järjestettiin kameroiden edessä TV-studiossa ja yleisö sai esimerkiksi buuata tai hurrata – mutta tietenkin ohjeiden mukaan. Tuomio ratkesi kansan antamien äänien perusteella, mutta mikä kaikki olikaan virtual ja mikä reality? Boris Kudličkan lavastuksessa oli paljon hyviä ideoita, mutta kameroiden välittämä livekuva ei tuonut mainittavaa lisäarvoa. Adriane Westerbarkeyn puvustus oli melko mitäänsanomaton, eikä edes jäänyt suuremmin mieleen.

Esityksen kapellimestarina oli jo varttuneeseen ikään ehtinyt Stefan Soltesz. Smetanan musiikista ei voinut olla pitämättä tässäkään teoksessa ja johtajan ammattitaitoisuus kyllä kuului – eikä solisteissakaan ollut yhtään heikkoa lenkkiä. Erityisesti pidin Izabela Matułan vahvasta dramaattisesta sopraanosta sekä Thomas Faulknerin mehevän mureasta bassosta. Kuoron osuudet kuulostivat mahtavilta.