Verdi meets Havana

8.3.2019 Micha Hamelin ooppera Caruso a Cuba Internationaal Theater Amsterdamissa

Mielenkiintoisia nykyoopperoita tarjoava Opera Forward Festival jatkui osaltani Amsterdamissa toisella esityksellä. Illan teos oli maaliskuun alussa kantaesitetty alankomaalaisen säveltäjä Micha Hamelin Caruso a Cuba. Sen italiankielinen libretto on vuonna 1970 syntyneen säveltäjän itsensä käsialaa. Ooppera pyörii Internationaal Theaterissa eli Stadschouwburg Amsterdamissa.

Maailmankuulu Enrico Caruso on laulamassa Aidan Radamèsta Havannassa. Perässä ovat mafian gangsterit, jotka ovat lähettäneet tenorille uhkauskirjeitä. Samana iltana teatterissa räjähtää pommi ja pakeneva Caruso törmää kadulla Aidaan. Tytön kummisetä, Santería-pappi Calazán, oli ennustanut räjähdyksen ja myös Aidan suhteen Caruson kanssa sekä tenorin ennenaikaisen kuoleman. Näistä aineksista saadaan kokoon herkullinen ja paikoin ihanan absurdi tarina, joka linkittyy paitsi Verdin oopperan Radamèsiin ja Aidaan, myös Santerían Changó- ja Yemayá-jumaliin.

Pidin Hamelin teoksesta todella paljon. Musiikki oli valloittavaa, mukaansatempaavaa ja vaihtelevaa; siinä vuorottelivat esimerkiksi Verdin tyyliin kirjoitetu aariat, Karibian rytmit sekä moderneja harmonioita sisältävät jaksot. Joku Caruson aaria oli sävelletty Torna a Surrientoa mukaillen ja monin paikoin musiikki suorastaan pulppusi huumoria. Orkesterina ollut Nederlands Kamerorkest oli Otto Tauskin johdolla täydellisesti tilanteen tasalla. Hamel suosi sävellyksessään nopeita leikkauksia tyylistä toiseen (jopa aaria katkaistiin pari kertaa kesken), ja nämä oli usein siirretty myös ohjaukseen.

Minulle ennestään tutun Johannes Erathin ohjaus toimi saumattomasti yhteen musiikin ja libreton kanssa. Voi miten hieno kokonaisuus! Erath ei liioitellut huumorin annostelussa, vaan käytti hienostuneempia, osin jopa nerokkaita tehokeinoja, kuten samaa kohtaa toistamaan juuttuneen äänilevyn imitointia tai omaa elämäänsä elävää epävireistä pianoa. Monet tavanomaisemmatkin ratkaisut, kuten projisoinnit, rituaalilaulajien kuoron liikkeet tai solistien laulaminen katsomon etuosasta, toimivat mainiosti. Teoksen loppupuolella tosin oli jakso, jossa libretto vähän lässähti, eikä lavalla tapahtunut hetkeen juuri mitään. Oopperan hiipuva loppu yllätti varmasti monet katsojat, sillä se erosi niin radikaalisti esityksen muusta menosta. Katrin Connanin lavastusta hallitsi valtava vinyyliäänilevy, jonka keskeltä paljastui jossain vaiheessa kulkuaukko. Puvustus oli Noëlle Blancpainin ja kiitosta ansaitseva valaistus Bernd Purkrabekin.

Miespääosan eli Enrico Caruson esittäjä Airam Hernández oli sisäistänyt hyvin tenorilegendan lavaelkeet, mutta äänellisesti hän ei aivan vetänyt vertoja ja ylä-äänet juuttuivat toisinaan kurkkuun. Voi kun roolissa olisikin ollut aivan ykkösluokan tenori! Suosikkini oli Jeanine De Bique, jonka kaunis, notkea ja kiinteä sopraano sopi loistavasti Aidan osaan. Upea ääni oli myös Simon Shibambulla, joka lauloi Calazánin roolin sekä Tichina Vaughnilla, joka oli Aidan äiti. Muissa osissa olivat Cody Quattlebaum, Michael Wilmering, Eva Kroon ja Gabriel Rollinson, joilla kaikilla oli useita pienempiä tehtäviä.

Tässä todellakin on viihdyttävä ja helposti sulatettava teos, jota voin suositella kaikille nykyoopperaan ennakkoluuloisesti suhtautuville!