Uusi näkemys Goethen näytelmästä

21.2.2020 Christian Jostin ooppera Egmont Theater an der Wienissä

Theater an der Wienin Beethoven-Festin (ks. edellinen julkaisuni) ohjelmaan sisältyy erilaisten konserttien ja Fidelion ohella uusi kantaesitysooppera. Saksalaiselta Christian Jostilta (s. 1963) tilattu Egmont pääsi ensimmäistä kertaa näyttämölle neljä päivää sitten; itse olin katsomassa tuotannon kolmannen esityskerran.

Egmont perustuu tietenkin Goethen samannimiseen näytelmään, joka on vuodelta 1788. Beethoveniin näytelmä liittyy siten, että hän sävelsi tilauksesta siihen musiikin (alkusoitto ja yhdeksän osaa) vuosina 1809–10. Näytelmässä flaamilainen kreivi Egmont taistelee kansansa vapauden ja oikeuksien puolesta, vastassaan Filip II:n kovaotteinen käskynhaltija Alban herttua. Kertomus on lohduton ja synkänpuoleinen, eikä siinä oikeastaan ole voittajia.

Keith Warnerin ohjauksessa murhataan niin, ettei laskuissa meinaa pysyä, ja Alban kohtalokin poikkeaa Goethen versiosta. Vaikuttavaa kuvastoa oli paljon, esimerkiksi näyttämön täyttäneet mustat linnut (joutsenet?), Alban kidutuskammio tai verinen metsästyskohtaus. Ohjaus oli tämän produktion vahvimpia ja onnistuneimpia osia – väkivallalla, murhilla tai verellä ei onneksi mässäilty mauttomasti. Ilma-akrobatian käyttö sopi kokonaisuuteen ja krusifikseina roikkuvat ihmishahmot olivat suorastaan kylmääviä.

Kekseliäs lavastus ja tyylikkään kaunis puvustus olivat Ashley Martin-Davisin suunnittelemat. Wolfgang Göbbelin valaistus ansaitsee kovasti kehuja. Kuorona oli talon luottokööri Arnold Schoenberg Chor, jota ohjaaja käytti monipuolisesti – ja laulupuolikin sujui tutulla laadulla, moitteettomasti. Orkesterina oli tällä kertaa ORF Radio-Symphonieorchester Wien ja kapellimestarina Michael Boder. Jostin sävelkieli oli helposti sulatettavaa ja tapahtumia tukevaa, mutta toisaalta musiikissa ei oikeastaan ollut sellaisia kiinnekohtia, että jotain yksityiskohtaista olisi jäänyt mieleen. Paikoin oli aistittavissa hienoisia Beethoven-sävyjä, ilmeisen tarkoituksellisesti.

Oopperassa on kuusi roolia. Edgaras Montvidas oli herkkävireisesti osaansa eläytynyt kreivi Egmont. Bo Skovhus oli Alban herttua, jonka julmuus oli tavallaan verhottua – kuin Toscan Scarpialla. Margarete von Parman roolin teki täysipainoisesti heittäytyen Angelica Kirchschlager. Hänen petollinen sihteerinsä Macchiavell oli Károly Szemerédy ja Alban pojan Ferdinandin housuroolin teki Theresa Kronthaler.

Ennen esitystä ilmoitettiin Maria Bengtssonin sairaudesta, mutta hän teki kuitenkin Egmontin rakastetun Claran osan. Tämä oli virheratkaisu talon johdolta. Bengtsson himmaili koko esityksen ajan ääntään säästäen, kuin sordiino päällä. Useampi dramaattista tehoa tai paisutusta vaativa kohtaus lässähti täysin. Bengtssonin ääni hädin tuskin kantoi katsomoon, vaikka kapellimestari selvästi vaimensi orkesteria hänen osuuksiensa ajaksi. Käsittämätöntä toimintaa teatterilta, jos edes kantaesitysteokseen ei ollut kiinnitetty cover-miehitystä!