Ensikonserttini Alte Operissa

17.2.2020 Frankfurter Opern- und Museumsorchester, joht. Sebastian Weigle, sol. Martin Stadtfeld, piano Alte Operissa Frankfurtissa

Saksan oopperataloissa maanantai on usein vapaailta, jolloin ei ole näytöksiä. Näin oli tällä kertaa myös Frankfurtissa, eikä lähiseudultakaan löytynyt sopivia minua kiinnostavia esityksiä. Onneksi paikallinen Opern- und Museumsorchester ei ollut täysin vapaalla, vaan soitti oman sarjansa sinfoniakonsertin Alte Operissa. Enpä ollutkaan käynyt aikaisemmin talon seinien sisällä.

Frankfurtin ensimmäinen oopperaa varten rakennettu talo, jota nykyisin kutsutaan Alte Operiksi (Vanha ooppera), vihittiin käyttöön vuonna 1880. Kuuluisassa taiteen temppelissä kantaesitettiin monia oopperoita sekä esim. Carl Orffin Carmina Burana. Rakennus tuhoutui lähes kokonaan vuoden 1944 pommituksissa ja sen uudelleenrakentaminen kesti vuosikymmeniä. Frankfurtin Ooppera toimi useissa tiloissa ennen kuin nykyinen yhdistetty teatteri- ja oopperatalo valmistui 1963 Theaterplatzille (nykyisin Willy-Brandt-Platz). Alte Oper avattiin uudelleen vasta 1981. Se rakennettiin ulkokuoreltaan vanhan tuhoutuneen oopperatalon kaltaiseksi, mutta sisältä löytyy 1980-lukua henkivä konsertti- ja kongressitalo. 2500-paikkaisessa suuressa salissa ei ole enää näyttämöä, vaan lava orkesteria varten – ja urutkin löytyvät!

Konsertti alkoi Frédéric Chopinin Pianokonsertolla nro 1 e-molli. Sekä solisti Martin Stadtfeld että Sebastian Weiglen johtama orkesteri saivat soittoonsa ihanaa kuulautta ja läpikuultavuutta. Arvostin esitystä, mutta tämän lajin musiikki ei oikein ole minun sydäntäni lähellä – vaikka olisivat minkälaiset huippuesiintyjät asialla. Kohtalaisen turhanpäiväinen kappale, jos minulta kysytään... Solistimme istui merkillisen matalalla, mikä sai pitkän miehen soittoasennon näyttämään suorastaan koomiselta. Ja liekö asento ollut kovin ergonominenkaan? Stadtfeld soitti ylimääräisenä pianosovituksen Händelin Lascia ch'io pianga -aariasta. Nyt meikäläinenkin innostui – esimerkiksi jakso Händeliä Bachin tyyliin oli aivan huikea!

Väliajan jälkeen tarjoiltiin Pjotr Iljitš Tšaikovskin musiikkia: Sinfonia nro 3 D-duuri "Puolalainen". Virheellisenä pidetty lisänimi on annettu ilmeisesti siksi, että säveltäjä käyttää sinfonian finaalissa puolalaisia tanssirytmejä (mm. poloneesi). Teos erottuu kiinnostavasti Tšaikovskin muista sinfonioista: siinä on viisi osaa ja se on ainoana kirjoitettu duuriin. Muussa mielessä en osaa tätäkään kappaletta kovin kiinnostavana pitää. Mielelläni sen kuuntelen hyvänä tulkintana (kuten nyt Frankfurtissa), mutta on Tšaikovskilla mielestäni parempiakin...