Pieleen pelkistettyä Wagneria

23.2.2020 Richard Wagnerin ooppera Tristan und Isolde Oper Frankfurtissa

Saksaan palattuani kävin katsomassa Oper Frankfurtin uuden tuotannon Wagnerin Tristan ja Isoldesta. Tai ehkä pitäisi sanoa kuuntelemassa... Katsottavaa ei tässä tuotannossa paljonkaan ollut, joten pidin ajoittain silmiäni kiinni ja keskityin vain musiikkiin.

Ohjaaja Katharina Thoman näkemys oli taattua modernia Regietheateria. Libreton mukaiset tapahtumat oli pääosin häivytetty tai pelkistetty omituisiksi – juonesta ei varmaankaan olisi saanut kiinni, jos ei olisi tuntenut teosta ennestään. Ohjaajan kädenjälki näkyi turhan usein; esimerkiksi oopperan lopussa Isolde ei kuollutkaan, vaan jäi näyttämölle yksin istumaan ja virnuilemaan idioottimaisesti.

Näyttämökuva oli lähes äärimmilleen yksinkertaistettu: Esitys alkoi tyhjällä valkoisella näyttämöllä ja siihen se myös päättyi. Välillä tilaa hallitsi suurikokoinen musta laatta, joka ensimmäisessä näytöksessä roikkui vaijerien varassa hieman lavan yläpuolella. Toisessa näytöksessä laatta oli nostettu pystyyn ja lopuksi se oli lavalla palasiksi rikottuna. Olipa omaperäistä symboliikkaa! Muuta lavastusta oli vähän, lähinnä Tristanin ja Isolden matkaa edustava vene – alussa mustana ja myöhemmin valkoisena. Lemmenjuoma oli korvattu banaalisti irlantilaisilla viskipulloilla. Lavastus oli Johannes Leiackerin. Ajoittain käsittämätön ja Isolden osalta suorastaan ruma puvustus oli Irina Bartelsin.

Edellisistä kappaleista voinee aistia, etten ihastunut tuotannon ohjauskonseptiin ja lavallepanoon. Enkä ollut tähän esitykseen täysin tyytyväinen myöskään musiikillisesti. Löysikö Sebastian Weiglen johtama orkesteri Wagnerin sävellyksen ydintä? Mielestäni kapellimestari ei aina malttanut hengittää, vaan kiirehti ripeine tempoineen eteenpäin ja eteenpäin. Tutkimusmatka musiikin syövereihin jäi vajaaksi.

Tristanin roolin teki tyylikäsääninen, linjakkaasti laulanut Vincent Wolfsteiner. Hänen näyttelemisensä oli kovin pökkelömäistä, mutta kun sama vika toistui useammalla solistilla, niin syyttävä sormeni osoittaisi mieluummin ohjaajan suuntaan. Isoldena lauloi vahva- ja kirkasääninen, mutta samalla jotenkin kireä Rachel Nicholls. Hän oli näyttämöllä etäinen, kylmä ja poissaoleva – edes Lemmenkuolo ei värisyttänyt oikein mitään sisälläni. Tämän pääparin välillä ei näkynyt uskottavaa hullaantumista tai intohimoa. Ja teos vaatisi juuri sitä!

König Markena esiintynyt Andreas Bauer Kanabas ja Brangänen osassa ollut Claudia Mahnke vakuuttivat kautta linjan. Marke oli näyttämöllä voimakas keskushahmo, jota Bauer Kanabas tulkitsi hienostuneesti monella tasolla. Mahnken laulamista oli ilo kuunnella; hänellä on ihastuttava lämmin ääni, joka virtasi vapaasti. Muista tehtävistä mainittakoon Kurwenal (Christoph Pohl) ja Melot (Iain MacNeil).