Tampereella itsenäisyysjuhlinnan merkeissä

6.12.2018 Tampere Filharmonia, joht. Mikko Franck, sol. Karita Mattila, sopraano Tampere-talossa

Tampere Filharmonian itsenäisyyspäivän konsertin kapellimestariksi saatiin harvinainen vieras: Mikko Franck on johtanut orkesteria viimeksi vuonna 1999, eikä kiireinen mies ole muutenkaan vieraillut usein suomalaisorkesterien edessä viime aikoina. Solisti Karita Mattila sen sijaan esiintyi Tampereella viimeksi vuonna 2017, tosin pianosäestyksellä.

Franckin erityinen suhde Einojuhani Rautavaaraan ja hänen musiikkiinsa on yleisesti tunnettu seikka. Niinpä konsertin aluksi saatiinkin Rautavaaraa, jota orkesterit saisivat kyllä soittaa meillä enemmän. Teos oli ehkä yllättävä valinta, nimittäin säveltäjän enkeliaiheisten teosten "sarjan" aloittanut Angels and Visitations vuodelta 1978. Esitys oli aivan mahtava ja Franck oli todellakin saanut orkesterin sisäistämään kappaleen ytimen.

Toisena numerona oli Sibeliuksen Luonnotar. Olen kuullut sen Karita Mattilan esittämänä kaksi, ellen peräti kolmekin kertaa tätä aiemmin. Nyt lopputulos oli Mattilan madaltuneella ja tummentuneella äänellä kovin erilainen, mutta toki suuren taiteilijan tulkinta vaikutti edelleen. Väliajan jälkeen kuultiin tunnelmallinen ja romanttinen Heino Kasken Preludi op. 7 nro 1. Leevi Madetojan Syksy-laulusarjasta esitettiin viides ja kolmas osa, eli Lintu sininen ja Luulit, ma katselin sua. Mattilan syventyminen ja eläytyminen teksteihin oli jälleen esimerkillistä ja koskettavaa.

Konsertin loppu oli varattu Sibeliukselle: Nocturne on peräisin Adolf Paulin Kung Kristian II -näytelmän musiikista. Voi miten sadunomaisen kauniina ja kuultavana se soikaan! Karita Mattila saapui lavalle vielä kerran esittämään laulut Lastu lainehilla ja Var det en dröm? Suosionosoitusten jälkeen solistimme luikahti salin puolelle kannetulle tuolille kuuntelemaan konsertin päätöksen.

Viimeinen numero oli itseoikeutetusti Finlandia. Olen kuullut teoksen monien suomalaisten huippukapellimestarien (Saraste, Segerstam, Lintu, Oramo, Kamu, Storgårds jne.) johtamana, ja esitykset ovat olleet toinen toistaan parempia. Mutta eipä Franckin tarvitse hävetä tässä seurassa lainkaan! Jykevästä aloituksesta lähtien kuultiin aivan mahtava, rytmisesti tarkka ja sopivan mahtipontinen esitys, joka herkisti takuuvarmasti. Täydellisyyteen tuli pieni särö patarumpujen suunnasta, sillä timpanisti ei parissa avainkohdassa saanut ilmoille riittäviä tehoja, vaikka Franck kuinka yritti patistaa.