Rameaun esikoinen

8.12.2018 Jean-Philippe Rameaun ooppera Hippolyte et Aricie Staatsoper Unter den Lindenissä Berliinissä

Hippolyte et Aricie (suom. Hippolytos ja Arikia) kantaesitettiin Pariisissa vuonna 1733 Rameaun ensimmäisenä oopperana. Säveltäjä teki uuden aluevaltauksensa varsin myöhään; olihan hän tuolloin jo 50-vuotias. Teoksen myötä Lullyn vuosikymmeniä kestänyt ja voisi sanoa institutionalisoitunut valta-asema sai haastajan. Tuskinpa Rameaukaan arvasi, minkälaisen kohun ja metakan hänen tragédie en musiquensa aiheuttaisi, kun kahden ”oopperapuolueen” kiivaat kannattajat ottivat yhteen. Seuraavatkin Rameaun oopperat saivat perinteitä kannattavien lullistien ja uudistusmielisempien ramoneurien väliset kiistat leimahtamaan liekkeihin. Vasta 1740-luvulla sotatila alkoi osoittaa laantumisen merkkejä Rameaun vakiinnutettua asemansa.

Rameau muokkasi oopperaansa vuosien 1742 ja 1757 uusintaesityksiin. Berliinin Staatsoperin tuotannossa käytettiin eräänlaista risteymäversiota, jonka pohjana oli kolmas laitos (1757). Mukaan oli kuitenkin otettu osia alkuperäislaitoksesta (1733) sekä Rameaun kuoleman jälkeen vuonna 1767 esitetystä versiosta. Kaipa tälle leikkaa & liimaa -menettelylle oli vankat taiteelliset perusteet… Musiikillisesti esikoisooppera on jo sitä tuttua ja tunnistettavaa Rameaun tyyliä, jonka hän kehitti loistoonsa seuraavissa teoksissaan. Tämän päivän kuuntelijaa huvittaa suuresti, kuinka 1730-luvun pariisilaisia on voinut järkyttää perinteestä poikkeaminen, kuten uudenlainen orkestraatio ja rohkeampi dissonanssien käyttö (joka sekin on meidän korviimme todella pliisua). Rameaun musiikkia syytettiin jopa liiallisesta ”oppineisuudesta”! Hippolyte et Aricien rakenne sinänsä on vastaava kuin Lullyn oopperoissa.

Staatsoperin uuden produktion ohjaaja ja koreografi on Aletta Collins. Antiikin Kreikan mytologiaan perustuva libretto on barokkioopperoille tyypilliseen tapaan melko pitkäveteinen ja tarjoaa ohjaajalle kovin rajoitetusti mahdollisuuksia (ellei sitten lähdetä tekemään täysin alkuperäisestä tarinasta irrotettua modernisointia). Collins käytti hyväkseen kuorolaisia ja tanssijoita sekä Ólafur Elíassonin oivaltavaa valosuunnittelua. Valaistus toimi oikeastaan lavastuksen asemassa oopperan alussa ja oli myöhemminkin keskeinen osa sitä. Elíasson oli suunnitellut myös puvustuksen, josta oli usein vaikea saada käsitystä näyttämön pimeyden vuoksi.

Esityksen kapellimestarina oli Sir Simon Rattle. Hän ei ole varsinaisesti profiloitunut barokkispesialistina, mutta ammattimieheltä homma sujui, kun montussa oli loistava Freiburger Barockorchester. Roolitus oli onnistunut ja solisteilta kuultiin hienoja suorituksia. Aricie oli Anna Prohaska ja Phèdre oli upeaääninen Magdalena Kožená (joka muuten sattuu olemaan Simon Rattlen vaimo). Reinoud Van Mechelen lauloi osuutensa Hippolytena lähes ylimaallisen kauniisti. Muista miesäänistä vakuuttivat Gyula Orendt (Thésée), Roman Trekel (Tisiphone), Peter Rose (Pluton) ja Michael Smallwood (Mercure). Elsa Dreisig lauloi Dianen osuuden parvelta. Oopperassa on vielä joukko pienempiä rooleja, joista yhdessä nähtiin Arttu Kataja.