Vielä ei ole Isokosken eläkevuosien aika!

20.9.2019 Soile Isokoski, sopraano & Ilkka Paananen, piano Tampere-talossa

Soile Isokoski on keskittynyt jo vuosien ajan opetustyöhönsä ja vähentänyt omia esiintymisiään kovalla kädellä. Tampere-talon konsertti olikin harvinaista herkkua, jota kannatti matkustaa kuulemaan ihan varta vasten.

Konsertin aloittivat Wilhelm Peterson-Bergerin Fyra visor i svensk folkton sekä Richard Wagnerin Wesendonck-laulut. Väliajan jälkeen olivat vuorossa Henri Duparcin Chanson triste, Le manoir de Rosemonde sekä L'invitation au voyage. Sitten vaihdettiin suomalaiseen laulumusiikkiin: Yrjö Kilpisen Tunturilauluista kuultiin Muuttolintu, Tunturille, Kirkkorannassa, Vanha kirkko sekä Laululle. Ohjelman päättivät Jean Sibeliuksen Säv, säv, susa, Flickan kom ifrån sin älsklings möte ja Svarta rosor.

Olen kuvitellut, että Isokosken vähentynyt esiintyminen saattaisi osittain johtua myös (tunnetusti) täydellisyyttä tavoittelevan laulajan itsekriittisyydestä. Jos näin on, niin tämä Tampereen konsertti kyllä osoitti, ettei siihen ole mitään aihetta. Isokoskihan on edelleen aivan huippukunnossa! Hän tarjosi Paanasen kanssa ensiluokkaista lied-taidetta; duo esitti syvältä koskettavia sekä poikkeuksellisen sävykkäitä tulkintoja. Tekstin sisällön välittämisen taito on harvinaisella tasolla! Isokoski lauloi täydellisen puhtaasti ja äänestä löytyi tarvittaessa voimaa niin, että suorastaan hämmästyin. Ulottuvuudetkin olivat kunnossa: korkeuksiin noustiin vaivattomasti ja yläsävelet soivat yhtä heleän kirkkaina kuin nuorempanakin – ja toisaalta alarekisteri on ehkä vain vahvistunut vuosien myötä. Ei tällaisten kykyjen kanssa pitäisi vielä jäähdytellä!

Innokkaasti suosiotaan osoittanut yleisö palkittiin kahdella ylimääräisellä: Oskar Merikannon Omenankukat sekä Fernando J. Obradorsin Del cabello más sutil.