Sibalaista laatua

28.9.2019 Kupillinen kamarimusiikkia Musiikkitalossa Helsingissä

28.9.2019 Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesteri, joht. Leif Segerstam Musiikkitalossa Helsingissä

Ehdin juuri ja juuri ajoissa Tuomiokirkosta Musiikkitaloon, jossa kuultiin tuttuun tapaan Kupillinen kamarimusiikkia -lämpiökonsertti ennen Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesterin esiintymistä. Aluksi soi Beethovenin Pianotrio nro 11 G-duuri op. 121a eli ns. "Kakaduvariaatiot". Teoksessa säveltäjä pyörittelee Ich bin der Schneider Kakadu -teemaa Wenzel Müllerin oopperasta Die Schwestern von Prag. Soittamassa olivat viulisti Aku Sorensen, sellisti Saara Särkimäki ja pianisti Lili Ahopelto. Esitys oli oikein näppärä ja taitava.

Toisen kokonaisuuden esiintyjät olivat baritoni Veikko Vallinoja ja pianisti Jussi Littunen. Heidän ohjelmansa alkoi Sibeliuksen Serenadilla ja jatkui kolmella Brahmsin laululla: An den Mond, O kühler Wald ja Es schauen die Blumen. Päätösnumero eli Sibeliuksen Jägargossen olisi kaivannut lisää energiaa ja vauhtia. On kulunut kovin kauan siitä, kun olen viimeksi kuullut Vallinojan laulavan, ja täytyy todeta hänen kehittyneen huomattavasti. Lupaavaa, lupaavaa!

* * *

Musiikkitalon konserttisalissa jatkettiin suurimuotoisemmilla teoksilla. Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesteri aloitti Richard Straussin sinfonisella fantasialla Die Frau ohne Schatten, jonka säveltäjä laati samannimisen oopperansa  pohjalta vuonna 1947, pari vuotta ennen kuolemaansa. Ooppera (suom. Nainen vailla varjoa) oli kantaesitetty jo 1919 Wienissä.

Toisena numerona kuultiin kantaesityksenä Leif Segerstamin Sinfonia piccola nro 325 "Borderkeys for the keyboard..." ("Raja-avaimet"). Vaikuttavaa orkesterikudosta tästäkin löytyi, mutta en ollut vakuuttunut ihan kaikesta, mitä Segerstam itse soitti solistina syntetisaattorillaan. Ehkä maestro oli ihastunut sähköisen lelunsa efekteihin ja mahdollisuuksiin, joita sitten piti esitellä hieman liikaa? Mutta kiva kappale "kolmekaksiviisi" oli ilman muuta, ja hyvin nuoret soittajat olivat omaksuneet vapaapulsatiivisuudenkin.

Väliajan jälkeen kuultiin sitten Johannes Brahmsin Sinfonia nro 4 e-molli. Tämä säveltäjänsä viimeinen sinfonia teki minuun jo nuorena suuren vaikutuksen – ehkä siinä miellyttävät melankolinen pohjavire sekä barokin variaatiomuotojen hyödyntäminen. Segerstamin ja Turun filharmonisen orkesterin kiitetyt Brahms-levyt ilmestyivät vuosina 2016–2019, joten maestrolla on tämä sinfonia tuoreessa muistissa. Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesterin esitys oli erinomainen ja tasapainoinen. Segerstamin hyppysissä sekä Strauss että Brahms soivat uhkean maukkaasti ja soitinryhmät oli balansoitu taidolla.

Segerstamiin voi onneksi aina luottaa, eli ylimääräinen saatiin tälläkin kertaa. Sitä ennen maestro piti pienen puheenvuoron ja omisti encoren pari päivää sitten kuolleen mezzosopraano Heljä Angervon muistolle. Kappale oli Sibeliuksen Valse triste.