Milanolaisten erinomaista Verdi-osaamista

17.7.2019 Giuseppe Verdin ooppera I masnadieri (Rosvot) Olavinlinnassa Savonlinnassa

Milanon Teatro alla Scalan eli lyhyemmin La Scala -oopperan vierailu Savonlinnan Oopperajuhlilla oli melkoinen uutinen ja saavutus, joka kruunasi tähän kesään päättyvän Jorma Silvastin taiteellisen johtajuuskauden. Yli kaksi miljoonaa euroa maksavan visiitin mahdollisti Jane ja Aatos Erkon säätiön tuki. Milanolaiset esittävät Olavinlinnassa Verdin I masnadieri -oopperan kolme kertaa ja lisäksi ohjelmassa on juhlakonsertti.

Pääsin katsomaan Rosvojen keskimmäisen esityksen. Teos oli minulle ennestään tuttu, kiitos Wienin Volksoperin tuotannon pari vuotta sitten (ks. http://oopperaa.blogspot.com/2017/11/juonittelua-ja-veljesvihaa-schillerin.html). Jo tuolloin ihastuin nuorehkon Verdin (oopperan kantaesitys oli Lontoossa 1847) musiikkiin. Libretto ei varsinaisesti vakuuta laadullaan tai johdonmukaisuudellaan, mutta kertomus on miellyttävän synkeä ja epätavallisuudessaan jopa piristävä. Andrea Maffeilla on selvästi ollut vaikeuksia tiivistää Schillerin ylipitkä näytelmä jänteväksi libretoksi.

David McVicarin ohjaus sai ensi-iltansa Milanossa kesäkuussa ja satsin viimeinen esitys La Scalassa oli 7.7. Ohjaajalla oli toki tiedossa, että tuotanto jatkaa suoraan Savonlinnaan, ja hän on osannut ottaa paikan erityispiirteet huomioon (Olavinlinna on McVicarille ennestään tuttu – hänen Rigolettonsa pyörii uusintana tämän kesän ohjelmassa). Tummanpuhuvan näyttämön tapahtumat etenivät sujuvasti, joskin paikoin oli mielestäni turhanpäiväistä actionia. Onneksi tavanomaisia mcvicarismeja käytettiin varsin vähän ja aarioiden ajaksi meno sentään rauhoittui. Charles Edwardin lavastus ei tehnyt minuun suurta vaikutusta, vaan näytti leveällä Olavinlinnan estradilla lähinnä riittämättömältä. Onneksi Adam Silvermanin valaistus paikkasi tätä oivallisesti. Brigitte Reiffenstuelin puvustuksesta pidin kovasti; se toi näyttämökuvaan sopivaa kontrastia.

Esityksen kapellimestarina oli Michele Mariotti, jonka johtamissa oopperoissa olen istunut kymmenkunta kertaa. Hän on ensiluokkainen kyky varsinkin italialaisen bel canto -ohjelmiston parissa, eikä nytkään tarvinnut pettyä. La Scalan orkesteri osoitti Mariottin johdolla mitä parhainta tyylitajuaan, sävykkyyttään ja pitkää Verdi-traditiotaan. Ja kyllä vanhan mestarin Bruno Casonin valmentama kuorokin oli sanalla sanoen loistava.

Mutta entäs sitten solistit? Jopa sana loistava tuntuu understatementilta parin suosikkini kohdalla. Carlon roolin tehnyt Fabio Sartori oli sen lajin tenori, että suoritus kelpasi varmasti kriittisillekin kuuntelijoille. Mikä notkeus ja ilmaisuvoimaisuus! Ehkä vielä enemmän vaikutuin Lisette Oropesan Amaliasta. Hänen esiintymisessään lumosi moitteettoman bel canto -tekniikan ja tavattoman kauniin äänenvärin yhdistelmä. Michele Pertusi oli oivallinen Massimiliano ja Massimo Cavalletti vakuutti toisena poikana Francescona. Pienemmissäkin tehtävissä kuultiin hyviä ääniä: Francesco Pittari (Arminio), Alessandro Spina (Moser) ja Matteo Desole (Rolla).