Onnistunutta Offenbachia – ainakin näyttämöllä

21.5.2019 Jacques Offenbachin operetti Le Roi Carotte Staatsoper Hannoverissa

Monet Jacques Offenbachin opéra-bouffet ovat kokeneet uuden tulemisen 2000-luvulla, kun kiinnostus niitä kohtaan on jälleen virinnyt Keski-Euroopassa. Yksi tällainen teos on Le Roi Carotte tai König Karotte, niin kuin Hannoverin saksankielinen käännös oli nimetty. Alkuperäisversio kantaesitettiin menestyksekkäästi Pariisissa 1872, mutta Lontoon ja Wienin esitysten jälkeen teos poistui näyttämöiltä yli sadaksi vuodeksi.

Viime vuosina Le Roi Carotte on nähty useissa oopperataloissa Ranskassa ja Saksassa – ja lisää on luvassa. Eikä tämä ole ihmekään, sillä teos on Offenbachia parhaimmillaan: spektaakkelimaisia kohtauksia sisältävä hauska operetti, jossa kuitenkin on (säveltäjälle tyypillisesti) myös syvempi merkitystaso, kun asioita peilaa yhteiskunnallisessa ja poliittisessa kontekstissa.

Hannoverin tuotannon oli ohjannut Matthias Davids. Kokonaisuus oli todella onnistunut, viihdyttävä ja täynnä yllätyksiä. Mathias Fischer-Dieskaun (joka muuten on Dietrich F-D:n vanhin poika) lavastus loi visuaalisesti loisteliaat puitteet, joita täydensi Susanne Hubrichin iloitteleva puvustus. Esimerkiksi vihannes- ja juurespäiset puvut olivat aivan loistavat!

Illan kapellimestarina oli Valtteri Rauhalammi, talon Erster Kapellmeister. En ollut ihan tyytyväinen orkesterin osuuteen, sillä musiikki soi toisinaan valjunpuoleisesti ja tyylilajin vaatima iloinen kuplivuus jäi uupumaan. Rauhalammi johti jotenkin virkamiesmäisesti, eikä saanut soittajiaan heittäytymään ja vapautumaan. Lisäksi solisteilla ja kapellimestarilla oli joitakin kertoja eri käsitys temposta – mitä ihmettelin, kun teosta on kuitenkin veivattu jo viime marraskuusta lähtien.

Lähes kaikki solistit onnistuivat hyvin ja uskalsivat irroitella näyttelemisessään. Eric Laporte oli perintöprinssi Fridolin XXIV, Mareike Morr oli haltija Robin ja Anke Briegel oli prinsessa Kunigunde (Cunégond). Sung-Keun Park oli oivallinen König Karotte (Le Roi Carotte) ja Daniel Drewes oli yleisön suosikkeja velho Quiribibinä. Pienempiä solistitehtäviä oli toistakymmentä.